Rouva Niskanen

Kun sairastaa jotakin ja on äiti, tytär, yhteiskuntakelpoinen aikuinen, puoliso ja ties mitä muuta, joutuu usein tilanteisiin, joista ei pidä (joutuu sitä tietysti muutenkin, mutta siitäpä tulisikin varsinainen romaani...) Omissa ajatuksissa kulkee tuon tuostakin kaikenlaista negatiivista, kun oireet iskevät "väärissä" paikoissa ja osa niistä on koko ajan päällä. Äitiys Ei ole kivaa olla se äiti, joka ei koskaan tiedä, kykeneekö viemään omaa lastaan omatoimisesti neuvolaan (eikä muuten ole kivaa, että niitä neuvoloita ei myöskään voi perua viime hetkellä, kun yhteyden saaminen terveydenhoitajaan on tehty niin vaikeaksi). Ei ole kivaa olla äiti, joka ei voi tulevaisuudessa ajaa lapsensa kanssa vuoristoradassa, vaikka on itse siitä nauttinut oikein paljon. Sekään ei ole varsinaisesti mieltä ylentävää, että Rva on oikein helpottunut, kun imettää lastaan vain tosi vähän - niska ei todellakaan tykkäisi täysimetyksestä! Rva ei edes halua ajatella niitä tulevia tarhan, k

Eilinen oli monenlaisten tapahtumien päivä. Nyt on pakko aloittaa ikävästä, huimauksesta. Se iski, kun otin tytön rintareppuun ja kipaisin hakemassa erään ystäväni (ihanaa, vertaistuki-ihmisen) kaupungilta meille. Kävin eilen hierojalla. Se avaa niskaa, mutta ilmeisesti myös sekoittaa niskan hermoston toimintaa siten, että seuraavat pari päivää ovat usein aika hankalia. Silloin pahoinvointikohtausten riski on suurempi kuin muina päivinä. No, istuin koneella sitä ennen vähän pidemmän aikaa. Sitten lähdin lonksuttelemaan sandaaleissa kaupungille, vauva repussa. Kävi oikein klassisesti. Jäin hetkeksi katselemaan "alaspäin" kirjakaupan näyteikkunaa. Kun nostin katseeni ja olin jatkamassa matkaa, huimaus iski. Ensiksi tulee kihelmöivä tunne niskaan, sitten en saa enää silmilläni kiintopistettä ympäristöstä. Ympäristö oli mahdollisimman hankala; väkeä täynnä oleva ostoskeskus. Parilla suunnalla oli rullaportaat, kauppojen näyteikkunat olivat värikkäitä ja ihmisiä kulki joka

Hmm...ennen aloitin tekstini kertomalla siitä, kuinka kipeä niska on...huimaus on onneksi pysynyt melkein poissa pari päivää. Nyt voisin vaikkapa kertoa, että väsyttää. Nukuin varsin levottomasti. Toisaalta, saattaa se niskakin kiusata. Tai yöheräämiset. Tosin, tyttönen on nyt, lähes kahden kuukauden ikäisenä, alkanut ilmeisesti nukkua yöllä vähän pidempiä pätkiä. Tämä yö on mennyt hienosti yhdellä syötöllä, ja neiti nukkuu edelleen. Mökillä niska temppuili ja oli kipeä. Kenties ei olisi pitänyt mennä jäätävään (siis Rva:n mielestä) veteen uimaan. No, uskalsinpahan uida ilman hukkumisen pelkoa, toisin kuin aiempina kesinä. Uimaan taidan mennä seuraavan kerran vasta, kun vesi on viitisen astetta lämpimämpää. Ortonista tulikin nyt kutsu kuntoutukseen. Toivottavasti viimeisen kerran anti on positiivinen. Sen jälkeen "tulevaisuus" onkin auki monelta osalta. Eniten huolettaa kuntoutus, johon nyt ei ole käytännössä aikaa. Sitten pitäisi mennä tällä viikolla työvoimatoim

Hyvin nukutun yön jälkeen on helppo kirjoitella, kuinka kivaa on lähteä mökille juhannuksenviettoon. Mieli on energinen ja positiivinen. Toisin oli eilen. Silloin yö oli mennyt huonosti ja pikkuneiti kärsi koko päivän vatsavaivoista. Rva oli oikein helpottunut, kun yö koitti. Eilen, ei kun toissapäivänä, yksi tädeistäni kävi vierailulla ja vauvaa katsomassa. Hän puhui niin innostavasti eräästä laitteesta, jonka päällä seistään ja liikutellaan sitten yläkroppaa siten, että rintaranka liikkuu. Sen verran Rva:kin ehtii nykyisellään, tosin ilman sitä laitetta ja pienissä erissä. Muuten Rva yrittää olla ajattelematta jumittunutta tilannetta yläkropassa. Hierojalle pääsy koittaa onneksi alkuviikosta, sitä ennen täytyy vain yrittää vältellä huonoja asentoja. Millainen olisikaan rento yläkroppa - Rva ei osaa enää kuvitella. Emme ole olleet aiemmin vauvan kanssa mökillä. Rva on tosin ollut siellä itse vauvana! Eihän olosuhteissa ole muuta "kummallista" kuin juoksevan veden puute

Taannoisella neuvolakäynnillä sain kaveriksi erään minulle oikein tärkeän ihmisen. Hän on käynyt muutenkin auttamassa monessa asiassa, mistä olen oikein kiitollinen. On ihanaa, kun ei koko ajan tarvitse revetä samanaikasesti moneen paikkaan. Taitaa se olla niin, että tarvitsen usein toista henkilöä "tuekseni" kun olen itsekseni vauvan kanssa liikenteessä. Välillä toki sujuu ilmankin, mutta huimauksen yllättäessä on minulle vähemmän stressaavaa, jos joku on auttamassa. Lähtö neuvolaan oli mielenkiintoinen. Vauva ei ollut parhaimmalla tuulellaan ja huusi käytännöllisesti katsoen kuin syötävä. Rva:n piti käydä pissillä ennen lähtöä. Rva ohjeisti ystävällisesti apuvoimaansa sieltä vessasta käsin. Keskustelusta muodostui tällainen. - Laita kengät jalkaan, kohta lähdetään! - Mitä! - Laita kengät jalkaan! - Mitä! Onko paperi lopussa? - Ei, kun laita kengät jalkaan! - Ai! Eihän vauvalla ole kenkiä! - Omat kengät! - Mitä! - Omat kengät jalkaan! - Ai, no nyt kuuluu! Tä

Voi, miten kipeänä tuo niska on viime päivinä ollut! Huimaus/pahoinvointikohtauksia tuli erityisesti eilen ja toissapäivänä, tänään emme ole päässeet vielä sillä tavalla liikkeelle, että niitä ilmenisi (tai sitten ei ilmene lainkaan, mikä on tietysti toivottavaa). Perjantaina koin mukavia hetkiä, kun eräs Ortonissa tapaamani nuori nainen ilmoitti olevansa kaupungissa. Onneksi sain puolison kotiin töistä vauvaa vahtimaan ja pääsin itse pariksi tunniksi kahvittelemaan. Kahvilassa käydyt keskustelut olivat Rva:n mielestä todella vapauttavia! Kerrankin ei tarvinnut olla yksin se outolintu, joka joutuu nousemaan välillä seisomaan, jaloittelemaan tai joutuu vaihtamaan paikkaa keskustelukumppanin kanssa, jotta toinenkin puoli kropasta aktivoituisi ja toinen saisi levätä... Keskustelu vertaistuen kanssa on jotakin sanoinkuvaamattoman hienoa. Sairaudet eivät ole hienoja, mutta ymmärtäväinen keskustelukumppani todellakin on. Siis sellainen, jolla on asioista omakohtaista kokemusta. Kiitoks

Niinä vuosina, kun totuttelin niskavammaan (totuttelen kai vieläkin), jouduin totuttelemaan paljon hitaampaan ja paikallaan pysyvämpään elämänrytmiin kuin mihin olin tottunut. Kulkeminen väheni ja loppui oikeastaan alkuun melkein kokonaan, työnhaut yms. loppuivat ja kodista tuli paikka, jossa vietin eniten aikaa. kotonakin elin pitkät ajat lähinnä vuoteessa ja kuljin seinistä kiinni pidellen. Tätä on outoa kirjoittaa nyt, kun olo on kumminkin vuosien aikana helpottanut sen verran, ettei tuollaisia päiviä tule kovin usein. Huonoja päiviä tulee, mutta ei onneksi noin huonoja. Miten asiat ovat muuttuneet? No, vietän edelleen eniten aikaa kotona ja tässä kilometrin säteellä kotoa. Tosin, pienen vauvan kanssa taitaisin tehdä niin muutenkin. Suureksi osaksi viihdyn täällä ihan hyvin. Tosin eilinen sadepäivä, jolloin ei päässyt oikein mihinkään (siis vauvan kanssa), raastoi jo hermoja. Omaksuin noin neljässä vuodessa varsin verkkaisen rytmin...kunnes meidän vauva päätti ponkaista itsens

Pidemmittä puheitta tällä kertaa...iso kiitos perheellemme ja ystävillemme kaikenlaisesta avusta ja tuesta, jota olemme saaneet! Pakastin on ruokaa täynnä, Rva:lla on ollut todella usein joku auttamassa päivisin, ja varasyliä ei ole vauvalta puuttunut.  Tällainen apu ei nykyaikana ole käsittääkseni itsestäänselvyys - vallalla on kummallinen myytti, jonka mukaan lapset "pitäisi" pystyä hoitamaan ydinperheessä, ilman ulkopuolista apua. Niskavamman hyvä puoli on, että ainakin Rva on joutunut opettelemaan avun pyytämistä silloin, kun se on tarpeen. Ei muuten ole ollut helppo läksy opittavaksi. Ette uskokaan, kuinka paljon apua teistä on ollut! Niskasten elämä alkaa pikkuhiljaa tasaantua ja arki alkaa rytmittyä tiettyyn tapaan. Typy on nyt tarpeeksi iso kantoreppuunsa, liinalla olen onnistunut sidonnoissa, jotka käyvät vähän isommalle vauvalle - sitä odotellessa.  Tämän päivän ohjelmaan kuuluu eräs huippujuttu - hieronta! Niska on aivan uskomattomassa juntturassa, tunto

Otsikon kehoitus on tullut kovin tutuksi viime viikkoina. Vastasyntyneen niska olikin se juttu, jota jännitin eniten ennen vauvan tuloa. Nyt, kun omat otteet ovat muuttuneet varmemmiksi, ei vauvan käsittelykään enää pelota. Kun muut ottavat vauvan syliin, tulee heitä aina ohjeistettua niskan suhteen. Olen miettinyt, että olisinko jännittänyt vauvan niskaa vähemmän, jos oma niskani ei olisi siinä kunnossa kuin se on. Jos en, niin ainakin ymmärrän kenties erityisen hyvin, mistä asiassa on kyse. Näin neljän viikon iässä tyttö nostelee jo päätään innokkaasti ja etsii katseellaan kaikkea mielenkiintoista. Pää nousee hienosti, mutta tulee vauhdilla alas. Silloin kiirehdin aina "stoppaamaan" sitä pään valahdusta - ettei vain mitään tapahtuisi. Minusta on liikuttavaa nähdä, miten kovasti tyttö yrittää päätään nostella. Kehitysvaiheet tulevat vastaan nopeasti, ja niitä on mukava ylpeänä seurata. Olenkohan ylihuolehtiva? No, eivätköhän kaikki tässä vaiheessa ole. Tyttö on onnek

Viikonloppu alkaa olla lopuillaan, meillä eletään tätä nykyä päivistä ja vuorokaudenajoista välittämättä. Viime yönä valvoimme kaikki kolme. Kun aamusyötön aika tuli, ajatteli Rva, että "voi minua raukkaa" (hyi hyi, kamalia ajatuksia...) Meilläpäin on toki tehty muutakin...tyttö on viime päivinä innostunut monenlaisista asioista. Eräiltä kyläilleiltä sukulaisilta hän sai lahjaksi ihmeellisen, huikean hienon käärmelelun, joka kiinnitettiin välittömästi sängyn laitaan. Eilen kävimme iltalenkillä puistossa ihmettelemässä koulunsa päättäneiden juhlintaa. Oli kyllä iloista menoa! Tuli mieleen omat lakkiaiset, joista ei tietenkään ole vielä kovin monta vuotta (okei, ehkä muutama). Syreenien tuoksu oli huumaava. Olisin viihtynyt puistossa pidempäänkin - täytyy uusia visiitti jonakin päivänä. Kotimatkalla tulikin sitten takapakkia...olimme tyhmiä, kun olimme jättäneet tytön ruuat kotiin. Puolivälissä matkaa tuli nälkä, ja tulinkin sitten käytännöllisesti katsoen juosten v