Rouva Niskanen

Rva on vuosien varrella todennut, että ehdottomasti tärkein voimavara elämän aallokossa risteillessä on hassuttelu. Sitä pitäisi mahtua jokaiseen päivään monen monta kertaa. Se kasvattaa henkisiä voimavaroja niin tehokkaasti. Pari iltaa sitten meillä oli takana tosi uuvuttava päivä. Se oli ihan klassinen pikkulapsiperheen arkipäivä valvottuine öineen. Oli ollut paljon kotitöitä, lapsia, arkipäivän ratkaisuaan odottavia pulmia ja yllätys yllätys, selkä- ja niskakipuja.  Kun ajattelin siirtyä pienen iltajumpan pariin, ilmeni, ettei puoliso pääse iltatoimistaan vauvaa (huutavaa sellaista) hoitamaan. Tuli fiilis, että nyt hypin seinille lopullisesti. Istuin kuitenkin sen sijaan vauvan kanssa nojatuoliin ja avasin Youtuben.  Sieltä löytyi sattumalta puoli tuntia kestävä itämaisen tanssin alkeistunti. Seuraavan puolen tunnin aikana totesin, että kun kipuja ja jumitusta on tarpeeksi, ei haittaa ollenkaan, vaikka minulla on vauva sylissä tyynyn päällä ja suoritan treenistä va

Muutaman hyvin sujuneen viikon jälkeen rva:lla on ollut harvinaisen kivulias niska ja hartiat viimeisen parin päivän ajan. Syynä tähän ovat mitä ilmeisimmin Nappe-vauvan rintaraivarit, hän hermostuu usein siinä vaiheessa, kun imetys on vielä kesken. Merkittävä syy raivareille on varmaankin osaimetys, rinnasta ei tule maitoa niin hyvin kuin pullosta. Toisaalta, hän näyttää tykkäävän vielä rinnastakin, kun kerran viihtyy siinä joskus 3, mutta useimmiten 4 kertaa päivässä. Ongelma on, että hän suostuu imemään, mikäli liikun tai esimerkiksi pompin jumppapallolla imetyksen ajan. Molemmat vaihtoehdot ovat niin epäergonomisia kuin olla ja voi. Nyt tätä on jatkunut viikon, ja ensimmäisenä ovat prakanneet olkapääni. Haluaisin kuitenkin jatkaa imetystä. Nappe saa siitä(kin) vielä ihan huomattavan määrän ravintoa, ja yhtä tärkeää on yhdessäolon hetki. Olen sekä stressannut asiaa että ottanut rauhallisesti. Luulen, että jatkan tällä linjalla, ja katson, mitä tuleman pitää. Koville joutuv

Niskasille on käynyt, kuten uuden vauvan perheille varmaan yleensäkin, eli arki on koittanut. Kun perheeseen tulee pieni vauva, on alku enemmän tai vähemmän pilvissä liitelemistä. Vauvaan ja sen tapoihin tutustutaan yhdessä, ja sitä käyvät katsomassa myös monet muut. Postilaatikosta tupsahtelee onnittelukortteja, tällä kertaa vaaleansinisiä. Sitten koittaa arki. Imetys, yöheräämiset ja rauhoittelut eivät enää ole uuden uutta, vaan niistä tulee rutiinia. Esikoinenkin huomaa, että sai ennen enemmän huomiota tai ainakin nopeammin. Isä ( ja äiti huomaavat, ettei kahdenkeskeistä tai omaa aikaa enää ole. On tapahtunut uppoaminen pikkulapsiperheen arkeen. Tämä vaihe (Nappe on nyt viikkoa vaille kaksi kuukautta vanha) on rva:n (ja puolison) mielestä varsin raskas. Rva on käytännössä melkein 24/7 vähintään yhden lapsen kanssa, puoliso aloittaa lastenhoitourakan tehtyään täyden päivän töissä. Rva on huomannut, että tämä jos mikä on paikka, jossa täytyy yrittää ymärtää itseään ja omaa väs

Sain jo viime viikolla pyynnön kirjoittaa suhteestani musiikkiin. Se tuli Aliisa ihmemaassa -blogin Aliisalta. Sepäs olikin mieluisa kehoitus, kukapa ei haluaisi kirjoittaa aiheesta, joka on jo ollut sydäntä lähellä oikeastaan aina. "Vakavin" soittoharrastukseni on ollut pianonsoitto. Aloitin soittamisen kolmannen luokan alussa 8-vuotiaana. Meillä ei aiemmin ollut pianoa kotona, tummanruskea Fazer hankittiin silloin.  Fazerimme ei ollut piano ihan helpoimmasta päästä. Siinä oli (ja on edelleen) hiukan "metallinen" sointi, ja se kyllä ilmoittaa riitasoinnuista ja vääristä koskettimista välittömästi. Se oli hyvä instrumentti - tuli opeteltua kunnolla.  Aloitin harrastukseni kansalaisopiston ryhmäopetuksessa. Muistaakseni olin sinä vuonna nuorimmasta päästä, me pienet aloitimme ja isot tulivat vasta myöhemmin. Soittovihko oli Aaronin pianokoulu 1, lisäksi soitettiin etydejä jonkinlaisesta kokoelmasta. Konsertit pidettiin joka joulu ja joka kevät. Joulu

Paljon tämän kropan kanssa saa ponnistella edelleen... Toisaalta, en tiedä, tulisiko tehtyä ja kokeiltua niin paljon, jos näitä vaikeuksia ei olisi. Olin toissapäivänä hieronnassa. Pystyin onneksi hyvin irrottautumaan kotoa, kun oli lauantai ja puoliso oli kotona. Hierojani pohtii ja tutkii kehoni jännitysalueita joka kerta vähän erikseen ja osaa myös spontaanisti suunnitella, mihin milloinkin kannattaa kiinnittää huomiota. Tällä kertaa erityisen jumissa olivat hartiat (viime kerralla muistaakseni lapojen ympäristö). Tällä kyseisellä hierojalla käynti on muutenkin virkistävää. Meillä on samanikäisiä lapsia, joten aika kuluu myös heistä (ja itsestämme) jutustellessa. Tunnen hänet muutenkin kuin hierojana, joten keskustelu on melkoisen vapaata. Synnytyksestä on nyt melkein kuusi viikkoa, ja olen virkistynyt sen verran, että jaksan tehdä rintarankaliikkeitä useamman kerran päivässä. Tämä onnistuu, kun yksittäinen sessio kestää korkeintaan muutaman minuutin. Teen ihan tavallisia

Sunnuntaina Niskaset päättivät vähän retkeillä. Retkikohteeksi valikoitui Helsingin Vanhankaupunginkoski ympäristöineen. Rva ja puoliso olivat viimeksi käyneet alueella vuosia sitten, ja muu perhe ei koskaan.  Rva tykkää valtavasti katsella virtaavaa vettä. Kosken kuohut ovat jotakin vielä parempaa. Vanhankaupunginkoskella kulkee kiva ulkoilureitti, josta näkee koko kosken (ja vesiputouksen) eri suunnilta.  Vanhan voimalaitoksen ympäristö on muutenkin jännittävä. Näimme vanhoja vesipyöriä ja muita voimalaitokseen liittyviä juttuja. Museokin olisi ollut, mutta koska lounasaika oli lähellä, emme tällä kertaa poikenneet museoon.  Alue on siinäkin mielessä mukava, että mikäli pitkät kävelyretket eivät sovi kropalle syystä tai toisesta, tarjoaa ympäristö (varsinkin hyvällä säällä) mukavat pienen retken puitteet. 3-vuotiaamme selviytyi noin kilometrin matkasta hienosti, samoin rva.  Naakkamme kiinnostui koskesta ja voimalaitoksesta. Saimme jälleen vastata lukuisiin kys

Minulla on ollut pitkä kausi, jolloin olen joutunut jättämään Naakan kanssa olemisen vähemmälle. Se on tuntunut kurjalta, sillä meillä on ollut hyvin kiinteä suhde toisen raskauteni alkuun saakka. Niin Naakalla on kyllä ollut isänsäkin kanssa - hän on ollut tasaisesti kummankin kanssa. Kova raskauspahoinvointi loppuvuodesta ja tämän vuoden alusta pakotti minut sohvalle makaamaan useaksi kuukaudeksi. Tuolloin Naakka vietti pitkiä päiviä päiväkodissa ja vietti oikeastaan kaiken ajan isänsä kanssa. Tuolloin en juuri pystynyt yökkäykseltäni edes kirjoja lukemaan, korkeintaan silittelemään ja olemaan lähekkäin, kun Naakka jaksoi olla paikallaan. Tilanne onneksi parani, kunnes loppuraskaudesta pahoinvointi yltyi taas sietämättömäksi ja iso maha esti taas monta asiaa. Kun vauva syntyi, se rajoittava tekijä oli sektiohaava tai imetyksen alkeita opetteleva äiti-vauva-pari. Viime päivinä tilanne on alkanut muuttua. Asiat ovat edenneet, ja minulla on mahdollisuus tehdä enemmän juttuja i