perjantai 19. tammikuuta 2018

Elokuvia ja ohjelmaa

Rva ei ole mikään varsinainen elokuvaihminen. Katson elokuvan ehkä keskimäärin kerran kuukaudessa, ja sekin on usein jokin, jonka olen nähnyt joskus aikaisemmin. Viimeksi kävin elokuvissa puolisen vuotta sitten katsomassa Tom of Finlandin.

Edellinen elokuva, jonka näin, oli Taru Sormusten herrasta - Kaksi Tornia. Ehkäpä olen nähnyt sen toistakymmentä kertaa. Viimeksi katsoin sen parisen vuotta sitten.

Miksi katson näin vähän? No, luen yleensä kirjoja iltaisin, tai sitten katson jotakin tv-sarjaa (niitäkin katson suhteellisen vähän, kun meillä ei esimerkiksi ole mitään suoratoistopalvelua, jonka parissa kyllä tulisi vietettyä aikaa).

Siltaa kuitenkin katson. se on sen luokan dekkaria, että myös rva jännittyy, ja pelästyykin aina välillä, kun kohtaukset menevät liian hurjiksi. Sillan tarinat on rakennettu niin, että lopputulosta on varsin vaikea arvata ennalta. Nyt olen katsonut neljännen tuotantokauden julkaistut jaksot Areenasta, seuraavia pitääkin odottaa aina kokonainen viikko.

Sillatkin katson muuten puolikkaina jaksoina, kun meillä on pakko mennä nukkumaan niin pian kuin mahdollista :D

Naakan, 4, suosikki on tällä hetkellä My little Pony -piirretty. Niitä taas näkyy Ruudussa muutama jakso, itse olisin jo kyllästynyt niiden loputtomaan toistamiseen, mutta Naakka näköjään jaksaa. Hänen lempielokuviaan ovat muuten tällä hetkellä Risto Räppääjät. Myös rva pitää niistä kovasti.

Touhi on vasta hiljattain mieltynyt telkkariin edes vähän. No, itse asiassa katsomme hänen aamupalansa aikana usein Metsoloita Areenalta, eikä Touhi vielä tajua valittaa. Usein katsomme päivän aikana yhden jakson Muumeja, joita Touhi jaksaa seurata noin puolikkaan jakson ajan.

Yhdessä vekarat jopa tuijottavat Pikku Kakkosta, Naakalla ei siis ole ongelmia, mutta Touhi pitkästyy aika nopeasti. Odotan aikaa, jolloin hänetkin voi asettaa vähän pidemmäksi aikaa ohjelman ääreen (ruuanlaitto helpottuu huomattavasti).

No niin, nythän on jo perjantai! Meidän viikonloppuun kuuluu toivon mukaan pulkkamäkeä. Liukurit taisivat viime talvena jäädä maaseudulle, joten suuntaamme tänään Prismaan hankkimaan uudet.

Naakka tarvitsee myös uudet suksisauvat, sillä karmea rva astui vahingossa toisen sauvan päälle vaatehuoneessa... Sitäpaitsi, edellisen talven sauvat taitavat olla jo muutenkin lyhyet, Naakka on kasvanut pituutta aika tavalla.

Myös Touhi otti muuten ekat "askeleensa" pulkkailussa ja tykkäsi kovasti!

PS: Seuraava elokuva, jonka haluan ehdottomasti nähdä, on "Yösyöttö".

PPS: Naakalle aion kokeilla "Olipa kerran ihminen" - piirrettyä, josta tykkäsin itse kovasti lapsena. Naakkaa kiinnostaa muun muassa muinaiset ajat, joten ehkä tuo jo toimii.




tiistai 16. tammikuuta 2018

Väsytyksen väsytys

Rva lysähti juuri voipuneena nojatuoliin...väsymys. Meillä on ollut paljon kaikenlaista aktiviteettia viime aikoina, viikonloputkin kuluvat puuhatessa askareita, joita ei muulloin kerkeä tehdä. Kivaa on ollut paljon, vierailuja ja retkiä varsinkin.

Yleensä rva alkaa väsyä vähän jälkijunassa. Eilen tuntui jo väsyneeltä. Tänään tajusin, että on kertakaikkisesti otettava rauhallisemmin. Koska Naakka valvotti minua yöllä (tuli viereen ja potki tasaisin väliajoin juuri kun olin kerennyt torkahtaa), olin entistä väsyneempi.

Kun väsyn paljon, on minulle luontainen reaktio ahdistua. Väsymyksen ja ahdistuksen raja on häilyvä, ja useimmiten olen todennut, että ahdistukseni on stressiä ja väsymystä. Siihen auttaa...hidastaminen, mikäli se on mahdollista.

Tänään oli, vaikka työlääksi meni kuitenkin. Hidastelin aamupalan ja aamupesun kanssa. Pyykit oli helppo laittaa kuivumaan hidastellen, kun Touhi terrorisoi jokaista vaihetta. Kerran hän kaatoi kuivaustelineen kokonaan, ja pelästyi. Olin vähän vahingoniloinen

Ulos, apteekki- ja kauppa-asioita hoitamaan mentiin vasta puoli kahdeltatoista. Nukkumaan Touhi meni vähän vaille yksi. Päiväunien ajan tein...hmm...jotakin. Ainakin luin vähän kirjoja.

Päiväunien jälkeen ei ollutkaan enää mahdollisuutta hidastella, sen jälkeen on ollut tavallisen tiukkaa arkitoimintaa. Olo ei ole pirtein mahdollinen, mutta fiilis on parempi kuin esimerkiksi eilen.

Eilen kävimme muuten Touhin kanssa ekaa kertaa jumpassa. Sellainen järjestetään tässä lähellä ja vieläpä maksuton, eli ei kun menoksi! No, meinasimme myöhästyä heti kättelyssä, kun Touhin vatsa innostui toimimaan kolme minuuttia vaipanvaihdon jälkeen...

Huh, siellä jumpassa piti aikuistenkin jumpata ( :D ) Tuli ihan hiki, ja tänään on reidet & pakarat kipeitä (en edes muista, missä kohdassa jälkimmäisiä treenattiin). Jumppa oli "satujumppa", eli liikkeissä edetiin tarinan mukaan.

Alussa Touhi oli suoraan sanotuna kauhuissaan. Hän käyttäytyi alkulämmittelyn ajan kuin tyypillinen suomalainen mies, eli seisoi tuppisuuna, kun olisi pitänyt tanssia sambaa! Pikkuhiljaa hän kuitenkin lämpeni jumpalle, ja lopussa irtosi hymykin.

Aiomme ehdottomasti osallistua seuraavanakin maanantaina, mikäli rva toipuu siihen mennessä väsymyksestään. On mukavaa, että tällaisia aktiviteetteja järjestetään niin lähellä - tämä jumppapaikka sijaitsee 150 metrin päässä asunnostamme.

PS: Sain viimeinkin kirjastosta "Hammaskeiju" - romaanin (Eve Hietamies), ja lähinnä kai lukisin sitä koko ajan, jos saisin päättää tekemiseni päivän mittaan itse.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Akvaariossa tapahtuu

Viikko sitten menin akvaariokauppaan ostamaan lisää veden kovettamisainetta sekä muutaman platyn, sillä parvi alkoi taas huveta. Kuinkas sitten kävikään?

Tulin takaisin viiden kirsikkasukaravun ja petokotiloiden kanssa! Sen jälkeen tankissa onkin tapahtunut yhtä sun toista jännää...Meillä on ennestään leväsukarapuja, jotka ovat kokemukseni mukaan olleet helppoja asukkeja - niiden hoito ei vaadi oikeastaan mitään.

Kirsikkasukaravut ovat leväsukarapuja puolet pienempiä - ja punaisia. Lähempää katsottuna porukka on kuitenkin melko monisävyistä. Kirsikkasukaravut lisääntyvät akvaario-olosuhteissa, toisin kuin leväsukaravut, joiden kerrotaan tarvitsevan lisääntymiseensä murtovettä.

Tähän mennessä kirsikat ovat olleet säikkyjä, pieniä yksilöitä. Ne ovat majoittuneet taustaelementin päälle (siellä on pari senttiä vettä), vasta viime päivinä joku niistä on uskaltanut muuallekin akvaariossa.

Kirsikkasukarapuja pidetään pienen kokonsa vuoksi myös nanoakvaarioissa, siis pienissä tankeissa, joissa taas ei voi kaloja pitää. Nämä nanot ovat usein upeasti sisustettuja, toisin kuin meidän 240-litrainen tankkimme... Ei vaan, näyttää täälläkin usein ihan kivalta!

Petokotilot sattuivat majailemaan samassa nanossa kirsikoiden kanssa. Niiden hankinta on oikeastaan ollut suunnitelmissa jo pidempään, joten meille muutti samassa pussissa kaksi petoa. Ne ovat "normaaleja" kierteisiä tai postitorvikotiloita isompia...ja syövät niitä.

Meillä on ollut pitkin matkaa kotilo-ongelmaa. Kotilot syövät kasveja, joten niiden väheneminen olisi enemmän kuin toivottua. Pedot alkoivat onneksi heti saavuttuaan työhön ja toimeen, eiköhän jotakin tulosta näy ennen pitkää.

Yllätyksiä tuli lisää...pari päivää kauppareissun jälkeen, huomasin, että sukarapujen seurana lymyili kolme platynpoikasta. Nyt, puolitoista vuotta platyihin siirtymisen jälkeen meille on alkanut viimeinkin tulla poikasia.

Valitettavasti kaikki kolme poikasta hävisivät muutamassa päivässä, meillä isot kalat pitävät huolen, ettei lisääntymistä tapahtu. Se on sinänsä harmi, jonkinlainen poikasallas voisi olla hyvä olemassa. Parasta olisi kyllä juurikin sellainen nanoakvaario, jossa poikasia voisi kasvattaa.

Sellaiseen meillä ei valitettavasti ole lapsiturvallista tilaa, eli vaihtoehto on poikasallas tai ei mitään. En ole joutunut vielä kovin paljon miettimään asiaa, kun poikasia ei ole aiemmin joko tullut tai selvinnyt hengissä siihen saakka, että rva ne näkee.

Tässä on Wikipedian kuva kirsikkasukaravusta:


Tässä taas on petokotilo (Wikipedia):



tiistai 9. tammikuuta 2018

Parempi niska ja -tyyny

Rva:n niska on voinut viime päivinä poikkeuksellisen hyvin - sekä särky että jumi ovat vähentyneet. Yläselkäkin tuntuu paremmalta. Mitä on tapahtunut? Vastaus: en ole ihan varma. Saattaa olla, että olen onnistunut korjaamaan yläselän/pään asentoa paremmaksi.

Joka tapauksessa, tilanne tuntuu helpottuneelta. Kun olen todella jumissa ja kivut ovat kovemmat, valtaa mieleni negatiivinen ajatuskimppu toisensa jälkeen. Yleensä ajatukset toistavat itseään: mikä on vaikeaa tänään, huomenna (osittain näin varmasti onkin) ja tulevaisuudessa, lähellä ja kaukana.

Koska en ole kehittynyt niin hyväksi ajattelun hallitsijaksi, että pystyisin sulkemaan negatiiviset skenaariot kokonaan pois, tulevat ajoittaiset hyvät päivät enemmän kuin tarpeeseen! Kipupäivät ovat niin näköalattomia...

Viimeviikkoisen uintireissun jälkeen olen lähinnä lenkkeillyt, paitsi että kävin lauantaina sisareni kanssa kuntosalilla, wuhuu! Siellä on kyllä todella paljon kiinnostavampaa porukalla kuin yksikseen! Yllättäen hakeuduimmekin lähinnä vierekkäisiin laitteisiin ;)

Perjantaina menen hierojalle, joka toivottavasti kehuu rva:n maasta taivaisiin, kun selkä on (toivottavasti) vähän vähemmän jumissa kuin tavallisesti.

Olen tässä jo muutaman päivän suunnitellut kotikutoista porrasjuoksua (no, reipasta kävelyä) kotitalomme rapussa. Voisin nousta kuusi kerrosta ylös, tulla hissillä alas ja toistaa homman pari kertaa.

Vielä en ole onnistunut tavoitteessani, ja tänään en enää, jumankeuta, lähde, Touhi heräsi tänään(kin) kuuden ja puoli seitsemän välillä eikä nukkunut päiväunia kuin puoli tuntia. Nyt ei kertakaikkiaan irtoa.

Ai niin, sain viime viikolla jotakin ihanaa: uuden Tempur-tyynyn pitkästä aikaa! Ehkäpä niska on tykännyt siitäkin! Tutustuin tempureihin jo niskataipaleeni alulla, ja luulen, että ne ovat sopineet kropalleni mainiosti.

Muistan alussa, kun olin sitä mieltä, etten ikinä opi nukkumaan sellaisella tyynyllä. Aika pian tyynystä tuli välttämättömyys, ja se taisi kulkea joillakin matkoillakin mukanani. Nyt olen vuosikausia laiminlyönyt niskani ja nukkunut milloin milläkin.

Tempureissa ainoa miinus on niiden hinta. Normaalisti Ombracio-malli, jota käytän, maksaa noin 200 euroa. Kuljin alennusmyynnin perässä erääseen liikkeeseen, joka myi tyynyä 99 euron hintaan. Eihän sekään ole varsinaisesti halpa, mutta tuntuva alennus kumminkin.

PS. Meillä on akvaariossa uusia asukkaita, kerron niistä piakkoin...

PPS. Naakan pikkulegot (lyömätön hitti nyt) ovat vallanneet olohuoneen (täällä on portti, Touhi ei pääse legoihin käsiksi, mikäli eivät ole kirjahyllyssä).

PPPS. Touhi puolestaan on hullaantunut muumeihin: "Myy" ja "Muu" (muumi) ovat tulleet sanavarastoon.

Näin tällaisen viherseinän kauppakeskuksessa: tämän läheisyydessä tuntui välittömästi, että happi kulkee paremmin!




perjantai 5. tammikuuta 2018

Tytöt ja pojat: vaatteet

Eräänä keväisenä aamuna 4,5 vuotta sitten minulle selvisi, että lapseni on tyttö. Olin tuolloin synnytyssalissa. Toisena loppukesän aamuna 1,5 vuotta sitten sain kuulla, että olen pojan äiti. Silloin olin puolestaan leikkaussalissa, minulle oli juuri tehty sektio.

Nykyään vaikuttaa harvinaiselta, ettei lapsen sukupuolta haluta saada selville etukäteen. Kävin läpi kaikki normaalit ultrat, joissa todettiin kaiken olevan kunnossa. Rakenneultrassa ilmoitin heti alkuun, etten halua kuulla lapsen sukupuolta.

Miksi en? No, minulle oli tärkeää, että vauva saa olla edes vatsassa ihan vain vauva, ei tyttö tai poika. En halunnut alkaa sukupuolikoodittamaan lastani etukäteen. Minulle oli tärkeää saada lapsi, ei muuta.

Sattuman kautta (hihii) perheeseen tuli yksi lapsi kumpaakin sukupuolta. Erityisesti, kun esikoinen oli pieni, pyrin välttämään röyhelöitä, pinkkiä ja sen sellaista. En yksinkertaisesti pitänyt sellaisesta. Minulla ei ollut koskaan haavetta "prinsessanukesta", vaikka tyttäreni toki nähtiin vauvana välillä mekossakin...ja osa vaatekappaleista on ollut juurikin sitä pinkkiä ja kukallista.

Poikani kohdalla suuntaus oli samankaltainen...hänellä oli päällään jonkin verran sinistä, autokuviota tms., moni oli kyllä peritty isosiskolta. Touhilla on aika paljon esimerkiksi oranssia, keltaista ja vihreää.

Touhi käyttää toistaiseksi oikein onnellisena isosiskon yöhaalareita (oikein paljon pinkkiä) ja myös vaaleanpunaisia bodyja, housuja ja sukkia, kaikki siskolta perittyä.

Vaateratkaisut ovat tähän saakka noudattaneet käytännöllistä linjaa: kun hankin uutena, minulla on enemmän päätösvaltaa. Silloin meille tulee kirkkaita värejä, eikä niinkään valmiiksi sukupuolikoodattuja väri- ja kuviovalintoja (niitä on muuten nykyään kaupat pullollaan)

Käytettyjä vaatteita tulee meille tuttavilta ja kirppareilta. Ne käytetään väristä riippumatta, en tykkää turhasta tekstiilijätteestä, joten on hyvä, ettei tarvitse aina ostaa uutta.

Kaikki tämä toimi...kunnes: Homma on sujunut suunnitelmieni mukaan aina näihin päiviin saakka. Joskus alkusyksystä Naakka pisti stopin unisex-äidilleen. Hän ilmoitti, ettei käytä enää mitään poikamaisia vaatteita.

Eihän Naakka asiaa kokonaan päätä, hän käyttää, tosin pitkin hampain, useitakin vaatteita, jotka eivät ole hänen makunsa mukaisia. Näihin kuuluu esim. talvihaalari, jossa ei ole "tyttöjen värejä". Yksi jos toinenkin vaatekappale menee kuitenkin päälle, koska äiti määrää.

Rva toimi kuten toimi, tuloksena oli 4-vuotias, jonka lempiasioita ovat pinkit röyhelöt (myös muun väriset röyhelöt käyvät), glitter, punainen kaikissa sävyissään sekä vaatekappaleet, jotka sisältävät kaikkia edellä mainittuja asioita.

Rva tyytyy tällä hetkellä kompromissiin: vaatekaappi on "punastunut" vaiheittain, ja unelma myös pikkuveljelle menevästä puvustosta kokonaisuudessaan on täytynyt supistaa "edes joku vaate menee onneksi kiertoon" -unelmaksi.

Kuulostelin myös mielenkiinnosta, mistä nyt tuulee. Osa on (ehkä) tyttöyteen kuuluvaa, väitän kuitenkin suuren osan tulevan kaverimaailmasta. Korvaani on pitkin syksyä särähtänyt, kun Naakka on kertonut, kuinka se ja se tyttö on moittinut hänen vaatteitaan poikamaisiksi...

Kyse ei ole edes mistään monsterikuoseista, vaan vaatteista, jotka eivät ole mekkoja, hameita, pinkkejä tai kimaltelevia, huh!

Asia hukkui joulukiireisiin, mutta koska kyse ei ole yhdestä tai kahdesta kerrasta, aikoo rva ottaa asian puheeksi. Mielestäni noin pienten ei kuulu vahtia toistensa vaatteita, ei todellakaan. Tärkeää on kaveri, ei vaate.

Naakan päiväkodin aikuiset ovat taitavia pedagogeja, toivottavasti he ottavat asian hyvin. En hae äärimmäistä sukupuolineutraaliutta, vaan "liukumavaraa" ja sitä, että jokin muu olisi tärkeämpää kuin se, mitä 4-vuotiaalla tytöllä tai pojalla on yllään.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Pärskivä valas (uimalasien kera) matkauinnilla

Rva pääsi eilen pitkästä aikaa uimaan! Se vaatikin melkoisia etukäteisvalmisteluita: uikkarin löysin marraskuussa Sokokselta. Olen nyt, kumma kyllä ( ;) ), sen verran isokokoisempi kuin vuonna 2005, ettei vanha uikkari enää mene millään päälle.

Poikkean heti kirjoitukseni varsinaisesta aiheesta, uimisesta. Pääsin nimittäin uimahallille ystäväni kyydissä. Se oli ensimmäinen kerta, kun matkustin sähköautolla (Nissan Leaf). En edes ollut aiemmin pannut merkille, että ihan kotimme lähellä on latauspiste. Auto kuljetti minut kivasti uimahallille, on kuulemma ainakin kaupunkiajossa oikein käyttökelpoinen.

Sitten takaisin uimiseen: ostin ystävääni (siis toista henkilöä) odotellessani, itselleni uimalasit. Olen melko harkitsevainen tyyppi - ostopäätös oli helppo tehdä, kun harkitsin ekan kerran uimalaseja kymmenen vuotta sitten.

Uimahallit ovat muuten nykyään melko monimutkaisia laitoksia. Helsingin Mäkelänrinteessä, jossa nyt kävin, ostetaan ensin lippu, sitten saadaan avainkorti. Avainkortin kanssa mennään läpi portista. Sen jälkeen jätetään arvoesineet lokeroon - tarvitaan 50 sentin kolikko ja saadaan  avain.

Pukutiloissa vapaan kaapin tunnistaa avoimesta ovesta, oven sisäpuolella olevaan lokeroon laitetaan avainkortti. Ovi lukitaan, ja avain otetaan mukaan. Poislähtiessä täytyy muistaa ottaa avainkortti mukaan  - sillä mennään porteista ulos.

 Kaapin avain taas jätetään kaapin oveen. Siinä välissä muistetaan ottaa arvoesineet mukaan lokerosta (avataan avaimella, joka otetaan mukaan pukutiloista) , johon ne on jätetty.  Pohdimme ystäväni kanssa, ettei käytäntö ehkä palvele kaikkia käyttäjäryhmiä, sen verran monimutkaiseksi se on tehty.

Uiminen oli varsin jännää. Onneksi sain jättää lasini uimavalvojien koppiin (niille ei sitten taas ollut erityistä säilytysmahdollisuutta, esimerkiksi loperoa). Kun on uimalasit, ei voi pitää prillejä - pukutiloissa taas en pärjää ilman.

Harjoittelin oikeaoppista rintauintia, ja näytin varmaankin pärskähtelevältä valaalta. En uskaltanut sukeltaa kuin toiseen suuntaan mentäessä, jolloin uin altaan reunan vieressä. Tekniikkaa pitää vielä hioa, öö, paljon! Sekä käsien vedot että jalkojen potkut tarvitsisivat harjoitusta.

Sukeltaminen on oikeastaan pahinta. En käsitä, miten sukeltaessa voi tehokkaasti estää sen, ettei nenään mene vettä. Onnistuin ehkä puolittain. Jännitän myös sukeltamista aika tavalla, mutta ehkäpä se helpottaa, jos ajan mittaan edistyn.

Mutta, uimalasien tuominen harjoitteluun lisäsi kieltämättä kiinnostustani lajia kohtaan, siis kuntoulumielessä. Tuntuu, että uimaan on kiva mennä uudestaankin, kun on asioita, joita voi harjoitella. Uin muuten eilen kilometrin.

Huomasin myös, että tiettyihin asioihin olisi hyvä kiinnittää huomiota. Hosun pukiessa, riisuessa, peseytyessä ja kaikessa mahdollisessa. Kun viettää pääosan aikaansa kaksi tenavaa "helmoissa" kiinni, tottuu tekemään omat jutut mahdollisimman nopeasti ja siinä sivussa...

Eilen minulla ei kuitenkaan ollut mukana yhtään lasta. Minulla oli siis mahdollisuus toimittaa asiani ihan rauhassa. Täytyypä opetella ottamaan rauhallisemmin.


PS: Haluan oppia rintauinnin, jossa sukelletaan, nimenomaan niskani takia - se kuulemm rentoutuu, kun pään asento uidessa korjaantuu.

PPS: Jos jätän lasini valvojille useammin, identifioidun rillipäiseksi naiseksi, jonka vaaleanpunasankaiset, prillit ovat ennen pitkää säännöllinen koristus heidän kopissaan...



lauantai 30. joulukuuta 2017

Siellä leikkimässä!



Pikaiset iltaterveiset "toipumispenkistä" vaan! Rva & Naakka viettivät tänään tuntikausia Messukeskukseen järjestetyssä sisäleikkipuistossa! 

Jos rva jostakin kaupallisesta lapsiaktiviteetista tykkää, niin sitten sisäleikkipuistoista =) Niissä tulee aikuisenkin liikuttua, ja esimerkiksi venyteltyä itseään huomaamatta asentoihin, joita ei yleensä harrasta.

Naakkaa vaivasi alkuun suuruudenpula - hän ei osannut asettua oikein mihinkään. Vähitellen hän huomasi, mitä kaikkea paikassa voi tehdä, ja sitten meno olikin oikein vauhdikasta. Huomasin, että Naakka tykkää aktiviteeteista, joissa on jonkinlainen rata, josta pitää suoriutua. 

Naakka ei tykännyt...epäonnistumisesta. Kriisi oli lähellä, kun hän ei ensimmäistä kertaa keppariesteitä kokeiltuaan päässytkään kaikista yli. Naakan, 4, maailmaan ei ihan vielä mahdu harjoituksen kautta tullut onnistumisen ilo.

Hulppeaa sisäleikkipuistoa katsellesaan rva:n valtasi myös tietty nostalgia. Rva varttui maaseudulla 80- ja 90-luvuilla, jossa mikään tällainen ei olisi tullut kuuloonkaan. Rva itse asiassa rakasti lapsena pomppulinnaa...se sijaitsi Särkänniemessä, ja siinä oli huippuna kirahvin pää. Sinne pääsi kerran vuodessa.

Toinen huippupaikka oli Puuhamaa. Siellä oli trampoliineja ja pomppupaikkoja, ja minimaalinen rva sai raivarin, kun piti lähteä kotiin...Muuten meillä ei ollut lähellä edes leikkipuistoa, joten sellaisetkin olivat eksoottisia.Sisäleikkipuistot taitavatkin olla rva:lle eräänlaisia lapsuuden unelman täyttymyksiä :D Onpa hauskaa, kun välillä sellaisessa käymme!