Rouva Niskanen

Viime viikonloppuna ilahduin, kun huomasin, että kalojen pakastetoukat ovat lopussa. Se nimittäin tietää käyntiä    akvaarioliikkeessä! Helsingin akvaariokeskus (www.akvaariokeskus.com) on paikka, jossa olen useimmiten asioinut. Akvaariokaupassa olisi taas ollut vaikka mitä hauskaa. Vielä minä joskus perustan merivesiakvaarion sekä pienen rapuakvaarion... Noitamonnit olivat myös viehättäviä, mutta koska meillä on niin paljon pohjakaloja, niin jääköön se ostos toiseen kertaan. Akvaariokauppa on eräs paikoista, joissa niskavamma todella harmittaa. Olisi ollut hauska tutustua tarjontaan rauhassa eikä vain vilkaista äkkiä, ettei vain tulisi ihan kamala olo. Huimaus kuitenkin katkaisi kalojen tsekkailun noin viidessä minuutissa. Pakastetoukkia sain, erityisesti meidän mustatetrat ovat niintä oikein mielissään. Perjantai on meillä toukkapäivä - tokihan kalatkin saavat aloittaa viikonlopun vähän juhlallisemmissa merkeissä kuin tavallisesti. Yksi kalakin tarttui mukaani, nimittäin pikk

"Odottamani" työkykyarvio alkoi nyt. Eilen oli sosiaalityöntekijän, tänään neuropsykologin tapaaminen. Tutkimuspaikka on meiltä neljän metropysäkin päässä, eli ei kovin hankalassa paikassa...siitä huolimatta maanantai-aamuna kävi niin, etten meinannut millään löytää perille. Onneksi olin etuajassa! Sosiaalityöntekijä haastatteli minua yleisesti, lähinnä vammautumisen jälkeiseen elämääni liittyen. Sain noin tunnin tapaamisen aikana kerrottua kaiken haluamani, ja sain myös tietoa siitä, miten tutkimus etenee. Istuin, nousin seisomaan ja kävelin ja toistin tätä koko tapaamisen ajan. Tänään olikin sitten vuorossa neuropsykologi. Täytyy sanoa, että tämä käynti oli lievä pettymys. Ehkä pettymys johtui siitäkin, että tänään niska (ja samalla minä) väsyi jo menomatkalla. Testaaminen kesti melkein kaksi tuntia, mikä oli minulle ihan liikaa. Testeissä täytin erilaisia kysymyslomakkeita, sitten seurasi muistiharjoituksia. Viimeisessä osiossa piirtelin viivoja ja järjestelin paliko

Kun olin toissaviikolla matkalla, marsut olivat mukanani koko ajan. Tärkeintä marsujen matkanteossa taitaa olla, että kaikki on mahdollisimman samalla tavalla kuin kotonakin! Niin, kukapa sitä nyt vaihtelua elämäänsä kaipaisikaan... Minua nauratti jo pakatessa, kun huomasin, että yli puolet matkatavaroista on itse asiassa marsujen tarvikkeita. Jo kuivikkeina ja piilopaikkoina käytettäviä pyyhkeitä piti pakata mukaan kaksi isoa kassillista (ja silti niitä piti matkallakin pestä). Ensimmäiselle etapille on onneksi hankittu "lomahäkki", ja purut ja heinätkin oli ystävällisesti hankittu valmiiksi. Sain siis ötökät melkein suoraan kissankuljetuskopista häkkiin. Tuoretta ruohoa piti tottakai käydä myös heti hakemassa, ja sekös nosti Nipsun ja Nasun lomatunnelman kattoon! Yläkuvassa lomaillaan mökillä, jossa vietimme osan viikosta. Sitä varten koko marsuleiri piti tietysti purkaa, pakata ja jälleen purkaa uudessa paikassa. Kuvassa Nipsu (etualalla) on vähän hassussa asennos

Alkuviikko on ollut varsin kiireinen, ja olen myös ollut aika väsynyt. Fysiatri osoittautui onneksi mukavaksi henkilöksi, ja sain kerrankin kerrottua asiani. Olen huomannut, että jos ilmapiiri on epäuskoinen ja negatiivinen, menen niin lukkoon, että asiat jäävät helposti kertomatta. Fysiatri ehdotti samaa kuin Ortonin fysiatrikin, kuntoutusjaksoa Ortonissa. Olen hieman skeptinen Kelan suhteen, mutta jos he eivät lähetä, niin kenties lähete ja hakemus voisivat tulla fysiatrian polilta... Kaularangan taivutuskuva ei näyttänyt mitään katastrofaalista, ainoastaan sen, että niskani taipuu hyvin, liikaakin, yläosasta, mutta alaosasta ei juuri yhtään. Tällainen ominaisuus taas on edesauttanut retkahdusta. Sain myös lähetteen perinnöllisyystutkimukseen yliliikkuvuussyndrooman poissulkemiseksi, mutta se on tässä jutussa vain sivujuonne. Tänään olin heti aamusta fysioterapeutilla, jossa kokeiltiin pääasiassa rintarankaa avaavia liikkeitä. Lisäksi fysioterapeutti opetti minulle yhden kammot

Nyt iski taas se tuttu lääkärikäyntejä edeltävä pakokauhu ja paniikki. Voi, kun fysiatri olisi mukava ja asiallinen tai edes tuota jälkimmäistä. Pitääköhän se minua luulosairaana? Ymmärtääkö se mitään whiplashista? Täytinköhän esitietokaavakkeet oikealla tavalla? Jaksankohan koko reissua fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti? Pelot ovat pelkoja ja jännitykseni varmasti ylimitoitettua, mutta tosiasia on, että olen saanut sairausaikana niin monta kertaa takkiini ja joutunut nielemään jos jonkinmoisia asiattomuuksia. Lisäksi en ole ihan varma, mitä olen hakemassa. Tämä keikkahan olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. On hieman hassua nyt kuunnella, mistä oireeni johtuvat ja mitkä niistä ovat tyypillisiä retkahdusvamman oireita - minähän olen joutunut hakemaan kaiken tiedon itse. Hmm...ehkä olisi korkea aika keskustella kuntoutuksesta. Ainakin saan vastaukset kaularangan taivutusröntgenkuvasta - odotan kyllä mielenkiinnolla, selventääkö se yhtään mitään. Voi, kun nukkuisin edes

Palasin eilen lomaviikoltani kotiin väsyneenä mutta hyväntuulisena. Yöllä olin nukkuvinani hyvin, mutta väsymys on vaivannut tänään koko päivän. Kauppareissulla tuntui kuin jalat olisivat olleet mennä alta. Pelästyin tietysti tätäkin reaktiota kunnes tajusin, kuinka jumissa sekä etu- että takareidet ovat! Tein loman alkupäivinä lyhyehköjä kävelyretkiä. Silta yläkuvassa on ilokseni korjattu siten, että siitä uskaltaa nykyisin kävellä. Lapsuudessani joka kolmas lauta taisi olla irti! Uusittu silta mahdollistaa jälleen yhden minulle mukavan (alle kahden kilometrin) lenkkireitin paikkakunnalla. Alkuviikosta siirryimme mökinsiivoustalkoisiin, ja niissä hurahtikin monta päivää. Otin ison haasteen vastaan, kun aloin siivota erään vanhan rakennuksen komeroa. Meinasi kyllä mennä sisu kaulaan, kun yhdestä laatikosta löytyi muumioitunut rotta. Silloin pomppasin pois komerosta ja selvitin vähän aikaa ajatuksiani pihalla. Selvittely tuotti tulosta ja muistin, etten pelkää jyrsijöitä enkä v

Samana päivänä fysiatrian polin kutsun kanssa sain kutsun myös kaupungin työkykyarvioon. Ensimmäinen aika, sosiaalityöntekijän, on muutaman viikon kuluttua. Työkykyarvio on varmasti hyvä juttu, mutta suhtaudun siihen kumminkin jännityksellä ja sekavin tuntein. Entä jos en osaakaan tuoda asiaani hyvin esille? Entä jos minua ei uskota ollenkaan? Olin TE-toimiston kuntoutustutkimuksessa jo loppuvuodesta 2010. Siellä minulla ei ollut vielä retkahdusvammadiagnoosia, joten sanomisistani huolimatta ongelmani psykologisoitiin. Muutaman tunnin päätetyöskentelytestit eivät kunnolla näyttäneet ongelmiani - työkokeiluissahan ongelmat ovat selkeästi tulleet esiin viikon - kahden kuluttua työn aloittamisesta. Jatkuva rasitus pahensi oireitani työtunti työtunnilta. Kuntoutustutkimuksessa työkykyni todettiin "normaaliksi rajoituksin" (ei sitten selvennetty, mitä se tarkoittaa) ja suunnitelmana oli työkokeilu. Pidin itsekin työkokeilua hyvänä suunnitelmana. Tein työtä käskettyä, ja

Tämä viikko on siinä mielessä erityinen, että vietän sen muualla kuin kotona. Se onkin hyvin poikkeuksellista, sillä yleensä en poistu kodistani yli kahdeksi tunniksi. Vaihtelu virkistää - niin myös upea sää! Lauantaina pääsin käymään isossa supermarketissa. Reissua edeltävät kolme tuntia arvoin, lähteäkö vai ei, kun päätä särki ja oikean silmän näkö oli taas aivan sumeana. Päätin kuitenkin lähteä. Kaupasta löysin ensiksi kaksi t-paitaa kesäksi (kolmen vuoden aikana hiotulla taktiikallani aikaa kului hieman yli kolme minuuttia). Supermarketissa oli sellainen määrä objekteja ja ääniä, että niskavammaisen vastaanottokyky ei ole riittää. Osan matkasta kuljinkin matkaseuran vieressä ostoskärryn laidasta kiinni pitäen - tuttu tapa 25 vuoden takaa! Kyllä retkahdusvammapotilas siellä kaupassa shoppailuseuran mukana ikäänkuin "maskottina" kulkee, mutta kun tekisi mieli vähän niitä tavaroita katsellakin... No, Reissu tuli kuitenkin tehtyä, loppupäivä kuluikin päätä selvitelles

Kuntoutusasiat tuntuvat viimeinkin menevän eteenpäin. Viikko sitten sain yllättäen kirjeen fysiatrian polilta. Minähän olen hakenut sinne potilaaksi jo kolme kertaa, ja viimeisin haku tuotti jopa tulosta. Kutsussa oli liitteenä käsky käydä kaularangan taivutuskuvissa  ja ilmoitus, että siellä pitää sitten käydä tiettynä ajankohtana. Viimeiseksi mahdolliseksi käyntipäivämääräksi oli merkitty viime perjantai (kutsu saapui jo hyvissä ajoin torstaina). Onneksi rva:n kuvauspaikka on tässä ihan "naapurissa", muuten olisi voinut olla hankalampi järjestää. Aamusella marssin  röntgenjonoon. Viereeni istui harmaahapsinen täti, joka alkoi heti valittaa jonon pituutta. Mainiota, ajattelin. Seuraavaksi harmaahapsi ilmoitti kovaan ääneen, että hänellä ei ole ennen ollut minkäänlaista vaivaa, ja hänen paranemisensa on ainakin kiinni siitä, kuinka paljon hän jaksaa jumpata. "Mitäs siinä kehuskelet", teki mieli tiuskaista. Minäkin olisin halunnut sairastua vasta yli 65-vuotiaa

Lauantaina olin vähän suunnitellut meneväni katsomaan eräitä ratsastuskilpailuja, mutta olo oli sen verran huono (jumittunut ja vähän muutenkin kipeä), etten sitten mennyt. Oikeastaan tiesin jo etukäteen, että näin kävisi... Onneksi tilalle tarjoutui jotakin vähintään yhtä hauskaa. Lähdinkin puolison kyydillä katsomaan koiravauvaa, hieman alle 8-viikkoista labbistyttöä nimeltä Utu. Hevostelun sijaan päivä kului  pentua ihastellen. Utun lempilelu taisi olla röhkivä possu, joka piti "tappaa" moneen kertaan päivän aikana. Muutkin lelut kiinnostivat jo, erityisesti ihmisten kädet ja housunlahkeet... "Minä istun vielä lähinnä toisella kankullani ja olen äärettömän söpö!" Kaikki on vielä niin uutta ja ihmeellistä, että uni tulee äkkiä ja varoittamatta. Mikäs se olisikaan pisupaperia parempi nukkumapaikka... Utun tulevaisuus on siinä suhteessa erityinen, että mikäli se aikanaan läpäisee testit, siitä on tarkoitus tulla opaskoira. Sitä ennen Ut

Maanantai-iltapäivään mennessä toivuin onneksi jo vähäsen (en vielä onneksi tiennyt, että se paikka hampaassa tulisi irtoamaan jo tiistaina...) ja lähdimme puolison kanssa vähäksi aikaa kaupungille ihmettelemään. Hmm...mikähän rieha vapun jälkeen on odotettavissa... Tyypillistä vappuaattoa! Jonkin aikaa tarvottuamme totesimme, että ulkonahan on hyvin pitkälti aivan jäätävän kylmä, joten siirryimme sisätiloihin ja vietimme kaikin puolin rauhallisen vappuaaton illan. Ei jäänyt harmittamaan, vaikka öinen juhlinta jäikin näkemättä. Tälle päivälle olimme varanneet pöydän vappulounaalle. Minulle ravintolassa käynti on aina stressiä aiheuttava tapahtuma, kun pöydän ääressä istuminen ja syöminen sujuvat miten sujuvat. Olihan siinä sitten ongelmia. Piti pyytää puolisoa hakemaan noutopöydästä ruokaa minulle, kun oikean käden ja niskan yhteistyö oli vaihteeksi aika heikkoa (ja huimasi osan aikaa niin, että meinasi itku tulla). Musiikki ja hälinä ottivat korvaan ja päädyin lopulta