Rouva Niskanen

Oikein hyvässä muistissa on, kun rva loukkaannuttuaan v. 2009 ei huimaukseltaan pystynyt juurikaan kävelemään vuoteen. Kun kävelin, maa tuntui nousevan ja laskevan, mikä aiheutti tosi heikottavan, huonon olon. Kävelin kuitenkin. Pääsin korttelin ympäri. Pääsin lähikauppaan, mutta en voinut ostaa paljon, koska se kaupan värikäs ympäristö kurkotteluineen jne. huimasi. Minun piti opetella ulkoa, missä tavarat olivat, lähikaupan ulkopuolella olin todella hukassa. Vuosia minun piti suunnitella lyhyetkin matkat hyvin tarkasti, esimerkiksi jos menin ostamaan sukat, en voinut shoppailla muuta, koska kroppa kesti vain suoraviivaisen siirtymisen paikasta toiseen. Jos asioin jossakin, vaikkapa Kelassa, yritin mennä hiljaiseen aikaan, sillä en saanut ihmisvilinästä kiintopisteitä, ja olosta tuli liian huono. Joskus piti palata kotiin jo menomatkalla. Jätin väliin paljon juhlia ja muita tilaisuuksia, sillä kehoni ei kestänyt niitä. Eristäydyin. Ajan myötä kehoni parani asteittain, pääas

Rva jumitti juuri itsensä sohvalle makuuasentoon (bloggaaminen sujuu täältä käsin oikein hyvin). Päivä alkaa olla pääosin takanapäin ja molemmat lapset ovat nukkumassa poikkeuksellisen aikaisin. Se tietää...lisäminuutteja päivän vapaahetkeen, jee! Sunnuntaina treenattiin taas rva:n ajotaitoja, ja ajettiin kunnan "isolle kirkolle". Mukana oli koko perhe, ja tarkoituksena oli löytää kevään ensimmäinen geokätkö kirkon katsomisen ohella. Matkan lähdettiin iltapäivällä, kun nuorimmainenkin heräsi päiväunilta. Täytyy ihan ääneen kehua, että rva on harjoitellut maalla ollessamme ajotaitoaan reippaasti. Nyt tuntui ensimmäisiä kertoja siltä, että pystyin rentoutumaan ajaessa. Matkaan kuului maantieajoa, lyhyt pätkä kantatiellä ja taajama-ajoa taajamassa, joka ei ollut minulle tuttu autolla ajamisen näkökulmasta. Retkelle kannatti muutenkin lähteä, sillä elämme viimeisiä aikoja, kun koko perhe on pääasiassa vapaalla. Naakka ei olisi halunnut lähteä, mutta tykkäsi retkestä lopul

Millaista on , kun joku paikka aina kolottaa? No, kyllähän siinä alkaa ennen pitkää pohdiskella, kuinka minä, ikäiseni ihminen (olen 35-vuotias) voi asua kehossa, joka toimii kuten keskimäärin muillakin 75-vuotiailla. Viime yönä valvoin tuntikausia lonkkakipuni kanssa. Sehän sai tietenkin alkunsa edellisen illan työkeilalla, kun istuin kaksi tuntia "puupenkillä". Yö sujui kääntyillessä, en onnistunut löytämään sellaista asentoa, jossa särkyä ei tunnu. Tänään toimin niin puoliteholla kuin vain voi toimia. Onneksi me, perheen molemmat aikuiset olimme yhtä aikaa paikalla ja saatoin ottaa varsin rennosti. En käynyt ulkonakaan, jos kävelyä kotiovelta pihasaunalle ei lasketa. Toivon, että lonkka rauhoittuu mahdollisimman nopeasti. "Perusoireideni" kanssa jaksan, mutta jos jotakin ylimääräistä ilmenee, on jaksaminen kortilla. Pitkään jatkunut krooninen kipu muuttaa ihmistä. Periaatteessa tunnen olevani sama ihminen kuin ennenkin, mutta kuitenkin erilainen. En ole

Rva palautui juuri ex tempore -työkeikalta, mistä on hyvä aloittaa viikonloppu. Ei ihan, sillä puolet työstä on vielä tekemättä, toimeen täytyy tarttua huomenna aamupäivällä. Ensimmäinen puolikas meni hyvin. Täytyy myöntää, että vaikka lasten kanssa on ihanaa, hihkaisee rva ilosta aina, kun satunnainen työkeikka tulee eteen. Vaihtelu virkistää, ja erityisen paljon virkistääkin, kun se päätyö tapahtuu melkein 24/7 kahden alle 4-vuotiaan parissa. Naakka tosin lohkaisi työkeikastani kuultuaan, että "et sinä ole mikään xxxx (ammattinimikkeeni), olet pelkkä äiti". No, toisaalta on toki mukavaa, että äidinroolini on tyttärelleni niin selkeä! Torstaina , kun rva vietti kaupunkipäiväänsä, tapahtui jotakin, jonka voi tulkita mukavuusalueelta poistumiseksi. Rva nimittäin etsi itselleen olkalaukkua. Tämä ei nyt kuulosta yhtään kummalliselta, mutta rva ei ole juurikaan kiinnittänyt huomiota laukkuihin. Lähinnä olkalaukun virkaa on viimeiset kymmenen vuotta toimittanut marimekon

Useiden keväisten päivien (sekä vesisade- että aurinkopäivien) jälkeen pihaan olikin tupsahtanut yöllä senttien kerros lunta. Mitä ihmettä! Keväänhän piti tulla, ja meidän piti vielä nähdä se täällä olomme aikana. No, kevättähän tämäkin on, ihan tyypillistä sellaista. Eilen lähdimme Naakan kanssa pitkähkölle (ei se niin pitkä ollut, mutta Naakan kanssa kyllä) kävelylle yhdelle kylän noin kolmesta leikkikentästä. Naakan oli korkea aika saada ulkoiltua vähän perusteellisemmin. Matka katkesi jo ensimmäisen viiden minuutin jälkeen kirjastolle, sille yksityiselle, syynä pissahätä. Tässä vaiheessa rva olisi voinut olla viisas ja käydä itsekin. Naakka jaksoi hienosti kävellä, ja koska leikkikentästä on täällä maaseudulla tullut erikoisuus, olimme molemmat kuin huvipuistossa! No, rva:n pissahätä iski sitten siellä leikkikentällä, josta en meinannut saada Naakkaa millään pois. Oli hieman tuskallista kävellä se puolen tunnin kotimatka jalat ristissä, kun niin maaseutua tämä ei ole, että p

Viime tiistaina rva ja hra viettivät yhdessä hyvin erikoisen ja merkityksellisen päivän - menimme melkein salaa naimisiin. Valmisteluita oli tehty hiljalleen tammikuun lopulta lähtien, asia kerrallaan ilman suurempaa hermoilua. Paikalla olimme vihkiytymishetkellä vain me kaksi. Ykköset päälle puettuina, vihkijän ja todistajien läsnäollessa sanoimme toisillemme "tahdon". Se oli kaunis hetki. Maistraatista vastavihityt Niskaset suuntasivat valokuvaajalle. Nyt kuvia vielä näkemättä on hyvä todeta, että kuvassa käyminen oli hieno juttu, kun Niskasista ei ole olemassa yhtään niin sanottua virallista kuvaa, vaikka yhdessä oloa on takana jo yli kymmenen vuotta. Katsotaan, kun kuvat saapuvat... Kuvausten jälkeen (no, oikeastaan jo sitä ennen ) oli molemmilla huutava nälkä. Siirryimme Saslik-ravintolan Zakuska-pöydän äärelle. Söimme antaumuksella, katselimme toisiamme rakastuneesti silmiin, ja aterian loppuvaiheessa rva ei enää onnistunut vetämään vatsaansa sisään... Tulen va

Rva on perheensä ohella edennyt kuluvaa viikkoa tasaisen rauhallisesti. Lähipäivät tulevat olemaan täynnä toimintaa, poikkeuksellistakin. Toivottavasti niihin sisältyy myös rauhallisia hetkiä muulloinkin kuin klo 21.45 jälkeen illalla. Naakka sai pari päivää sitten hampurilaisravintolasta pikkuponi-lelun, aterian kylkiäisenä tietenkin. Katsoin sitä aluksi kärsien - taas noita muovinkappaleita, joita nurkistamme löytyy jo valmiiksi oikein kiitettävästi. Myöhemmin, kun tulin pieneltä lepohetkeltäni yläkerrasta, odotti keittiössä yllätys: puoliso oli väkertänyt ponille kartongista tallin, ja Naakka oli innoissaan. Minä päätin osallistua. Neulon parhaillaan vihreästä langasta tilkkua, mikä on jo keskeneräisenä ilmiselvä ruohoniitty. Eilen askartelimme ponille Naakan kanssa harjoitusrataa. Naakan mielenkiinto ei ole vielä loppunut, joten poni saanee ympärilleen isommankin maailman. Rva on voinut viime päivinä, luultavasti elämän hektisyyden takia henkisesti hieman huonosti. Stressi

Täytyykin heti kirjoittaa, että joogailin youtuben johdolla pitkästä, pitkästä aikaa. Ensimmäisenä harjoitus sujui nuorimmaisen päiväunien aikaan. Toinen kerta oli sitten eilen, kun saimme lapset nukkumaan. En todellakaan ole lajissa kovin pro, en käytännössä edes edisty mihinkään tällä hetkellä, sillä teen vain samoja, yksinkertaisimpia liikkeitä sarjoina. Tai, kyllähän keskittyminen, kehonhallinta, vetreys ja lihasvoima kehittyvät, mutta se tapahtuu enemmänkin siinä sivussa. Pääasia on, että laji kiehtoo minua, ja teen sitä aina välillä mahdollisuuksien mukaan. Hankalaa se on, kun olisi mukavaa tehdä aina vähän pidempi sessio, että ehtii käydä kehoa monipuolisesti läpi. Meillä keskeytyksiä tulee koko ajan, ja asiaan pääseminen on haasteellista. Olen huomannut, että varsinkin lonkkieni seutu on tykännyt monipuolisesta venyttelystä. Kun lopetan harjoittelun, tuntuu hyvällä tavalla siltä kuin lonkat olisivat "irti" paikoiltaan. Se on hauska fiilis! Puolison piti eile

Rva viettää kummallista, rauhallista keskipäivän hetkeä. Syy: puoliso lähti Naakan kanssa junareissulle Tampereelle! Naakka on jo pitkään pyytänyt päästä ihan oikeaan pitkän matkan junaan, joten puoliso lähti hänen kanssaan sinne. Lupasivat tulla takaisinkin, iltapäivällä. Eilen rva teki viikoittaisen kaupunkireissunsa. Akvaariolle kuului ihan hyvää, tosin kotilot ovat ilmeisesti jälleen alkaneet lisääntyä. Se kertoo touhunuoliaisista - ikävä kyllä, en ole saanut lajia pysymään hengissä yhtä hyvin kuin aiempina vuosina. Platyt ovat, luojan kiitos, sentään säilyttäneet lukumääränsä. Yksi platyista näyttää jopa olevan pieniin päin, mutta tuskin näemme poikasia, kun innostuin ennen platyja intiaaninsulka-parven hankintaan. Ne ovat eräänlaisia pieniä piraijoja, joiden suurinta herkkua ovat kaikenlaiset eteen sattuneet pienet lihanpalat... Selkä on ottanut tällä viikolla takapakkia - toisaalta harjoitusmahdollisuuksia on ollut harvassa. Hieronta tiistaina auttoi tilannetta jonkin ve