Rouva Niskanen

Eilen kävi hyytävän hassu juttu, kun olin pitkästä aikaa lenkillä hautausmaalla pilkkopimeässä. Kävelin ajatuksissani, yritin olla kompastumatta kapeilla poluilla ja kuuntelin vielä musiikkia. Yhtäkkiä pelästyin niin, että sydän hyppäsi kurkkuun...Niin mitäkö pelästyin? No, sellaista valkoista, hieman ihmistä suurempaa enkelipatsasta! Selvisin kyllä nopeasti säikähdyksestä, mutta koen nyt ymmärtäväni hieman paremmin niitä itämaan tietäjiäkin. Jännä juttu, että en muista huomanneeni tuota patsasta aiemmin. Meneeköhän hieman yli, jos käyn tänään tarkistamassa, että onhan se nyt oikeasti olemassa ja ennen kaikkea patsas! Ongelmat yläkroppani vasemman puolen kanssa ovat nyt jotenkin korostuneet. Olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, kuinka vaikeaa minun on huimauksen takia seurata tai tehdä asioita, jotka tapahtuvat minusta katsottuna vasemmalla puolella. En lähde spekuloimaan, mistä ongelma tarkalleen ottaen johtuu (alkoi kumminkin vammautumisestani). Jotenkin luuli

Eilen heräsin outoon valoon. Ihan yllätyksestä ei ollut kyse, kun näitä lunta ennustavia säätiedotteita oli tullut joka tuutista koko viikon ajan. Verhojen takaa paljastuivatkin hennon lumikerroksen peittämät parvekkeemme sekä valkoisia naapuritalojen kattoja. Ensimmäinen ajatuksemme oli, että parvekekalusteet ja kasvit (kyllä, mansikoitakin on tullut aina tähän viikkoon saakka) ovat edelleen pihalla. Tänä viikonloppuna olisi voinut laittaa partsit talvikuntoon, mutta nyt se jäi, kun kylmä sää jatkuu. Meidän parvekkeillemme ei voi jättää mitään talveksi, kun asumme täällä vintillä eikä parvekkeiden päällä ole kattoa. Talvella parvekkeille sataa helposti metrin lumikinokset, joita lumisedät käyvät lapioimassa ja pudottelemassa alas. Meillä ei ole lupaa lumenluontiin. Takaisin eilispäivään. Kyllähän sitä lunta piti lähteä pienelle kävelylle ihmettelemään. Ostin keväällä alennusmyynnistä kotimaiset Sievin talvikengät, joita pääsin nyt kokeilemaan. Vaihto sujui yllättävän kivuttomast

Eilen kerkesin tai muistin tuijotella meidän akvaariota pitkästä aikaa. Akvaario on ollut kesäkauden ajan hieman "tuuliajolla", vaikka perushoito onkin mallikelpoisesti suoritettu. Syksyn pimeillä akvaario alkaa aina kiinnostaa uudelleen - vielä en ole ihan keksinyt, mitä se tänä talvena kaipaisi. Joka tapauksessa, sukaravuilla on kaikesta päätellen paritteluaika. Se näkyy lähinnä siten, että urokset kököttävät naaraan selässä ja toiset urokset yrittävät vuorollaan päästä tekemään sitä samaa. Meillä on kaksi naarasta ja kolme urosta, joten pientä kilpailua pääsee syntymään. Lauma ei näiden sessioiden seurauksena kasva, sillä leväsukarapumme tarvitsevat murtovettä, jotta poikaset kehittyisivät aikuisiksi ravuiksi. Huomasin myös, että nuorempi partamonnimme, Aleksi nimeltään, on kasvanut yhtä suureksi kuin vanhempi lajitoverinsa, Partamonni nimeltään. Aleksi on parivuotias, mutta Partamonni on suurin piirtein kahdentoista ikäinen. Noin kuukausi sitten haimme eläinkaupas

Viime viikot meillä on taisteltu Nipsu-raukan virtsatietulehduksen kanssa. Nipsulla oli yksi antibioottikuuri, joka ei kuitenkaan ilmeisesti parantanut koko tulehdusta. Pari päivää sitten piti ottaa kontrollivirtsanäyte, jonka tuloksia nyt odottelemme. Tämän virtsanäytteen nro 2 ottaminen ei ollutkaan niin helppoa. Laitoin Nipsun aamulla puhtaaseen pesuvatiin, jonne sen oli tarkoitus lirittää. Nipsuhan hermostui vadissa olosta täysin ja yritti hypätä pois jokaiselta reunalta. Voi vain ihmetellä, millainen voima tässä vanhuksessa piilee, sillä kaksi kertaa se onnistui ponkaisemaan vadista minun syliini (onneksi ei sentään sohvalta lattialle). Nipsua vahtiessa kaadoin oman jugurttini meidän sohvalle, ja jossain vaiheessa vaihdoimme puolison kanssa paikkaa. Projektiin meni melkein tunti, kunnes se pieni liraus sieltä tuli. Sitä ennen tuli noin viisitoista papanaa, jotka piti tietysti noukkia yksitellen pois. Liraus kaadettiin purkkiin ja purkki kiikutettiin eläinlääkärille. 

Olen viime päivinä löytänyt itseni useampaan otteeseen  tv:n äärestä musiikkiohjelmia katsomassa. Tämän ohjelmatyypin seuraaminen ei ole juuri lainkaan kuulunut tapoihini - en ole edes ollut tietoinen siitä, mitä kaikkea on tarjolla. Viime torstaina katselin Planin Ilta lapselle - gaalaa, jonka esityksiin (ja siihen muuhunkin asiaan) uppouduin ihan täysillä. Parhaat biisit olivat mielestäni "Kapteeni aika", jonka esitti Paula Koivuniemi ja lapsikuoro sekä "Aliina", jonka tulkitsi Jari Sillanpää pienen tytön kanssa. Molemmat kappaleet ovat menneet minulta ohi, mutta nyt niitä on tullut kuunneltua  aivan kyllästymiseen asti. Sitten, perjantaina, katsoin "Vain elämää" -nimistä ohjelmaa, jossa joukko kotimaisia artisteja keskittyi yhden artistin uraan ja kappaleisiin. Nyt vuorossa oli Nylon Beatista ja soolourastaan tuttu Erin, ja kas kas, tämäkin ohjelma nosti tunteet pintaan! Hullua tässä on se, että en edes aikanaan tykännyt yhtään Nylon Beatista -

Terveiset syyslomareissulta maaseudulta! Viivyn pienimuotoisella matkallani viisi päivää, jonka jälkeen puoliso hakee minut takaisin kotiin. Oli oikein virkistävää vaihtaa vähäksi aikaa maisemia, kun emme poikkeuksellisesti taida olla tänä syksynä matkustamassa mihinkään. Viime vuonna teimme pienen matkan Viroon, Haapsaluun. Puoliso oli silloin menomatkalla kipeä ja minä sairastuin paikan päällä. Silti yhteinen matka muistuu mieleen mukavana. Taitaa olla niin, että kun on muutenkin aina kroonisesti sairas, ei yksi nuhakuumekaan ole matkalla maailmanloppu. No, pienimuotoiselta maailmanlopulta se tuntui hetkellisesti lauttamatkalla, kun täpötäydessä laivassa ei ollut kertakaikkisesti minkäänlaista istumapaikkaa, ja minulla oli päälle 38 astetta kuumetta. Päädyimme sitten istuskelemaan erään hyttikäytävän lattialle, seuranamme joukko virolaisia raksamiehiä. Oli oikein rattoisaa - olisivat tarjonneet meille eväitäänkin, mutta turvonneesta kurkustani ei sillä hetkellä mennyt mitään al

Niskaselle ei kuulu mitään kovin erikoista. Tuleva kuntoutusjakso pyörii tietysti mielessä - koskakohan lähettävät Ortonista tarkempaa tietoa kuntoutuksesta? Sinänsä en tarvitse kuin jonkinmoisen päiväohjelman, jonne voin sitten suunnata jollakin julkisella kulkuneuvolla. Kelan kuntoutusosasto näyttää kokemukseni pohjalta osastoista anteliaimmalta. Silti Kelan logiikka jaksaa   kerrasta toiseen ihmetyttää. Heidän perusteluissaan oli nimittäin mm. kohta, jossa he myöntävät kuntoutuksen, koska niskan retkahdusvamman jälkitilani aiheuttaa minulle merkittävää haittaa työelämässä ja muutenkin. Toisen Kelan osaston mukaan minulla ei kumminkaan ole ks. ongelmia, joten sairauspäivärahoja tms. ei ole tähän päivään asti myönnetty. Ihmetyttää, ei voi muuta sanoa. Kuntoutus siis myönnetään, mutta minkäänlaista toimeentuloa ei. On tietysti oikein hyvä, että sain kuntoutuksen, mutta jotenkin tuntuisi, että minun tulisi saada puuttuvat sairauspäivärahatkin, kun sairauteni kerran jossakin Kelan