Ottaako puheeksi vai ei?
Rva kuuluu siihen vammautuneiden ryhmään, joiden vamma ei näy päällepäin. Ohimennen vilkaistuna rva on kuin kuka tahansa vähän yli kolmekymppinen perheenäiti sieltä ja sieltä...
Tai kuitenkin, eräässä tilanteessa rva:n niskavamma näkyy, vaikka ei ihan heti. Kun rva joutuu istumaan paikallaan vähän pidempään, alkaa vääntelehtiminen ennen pitkää. Pitää hakea parempaa asentoa, liikuttaa kättä tai niskaa, jotta kipu lievenisi, loppujen lopuksi täytyy nousta ylös, nykyään kuitenkin harvemmin.
Rva:n silmä on niin harjaantunut, että hän bongaa muita kaltaisiansa (no, juuri whiplash-oireisia on varmaankin aika vähän) siellä täällä. Sinänsä on iloista, että ihmiset voivat lähteä liikkeelle, mutta kyllä se bongaaminen muitakin tunteita nostattaa, myötätuntoa ainakin. Kipujen kanssa ei ole helppoa.
Rva ei tarkoituksella puhu vammastaan oikeastaan kovin usein. Silti vamma tulee esille monessa paikassa. Rva meni melkein hämilleen, kun vamma ja sen kanssa selviäminen otettiin puheeksi eräässä vähän isommassa tapaamisessa. Pikemminkin rva vähän varoo vammasta puhumista, etteivät muut vallan kyllästyisi...
Silti, rva mainitsi vamman ääneen ratikassa pari päivää sitten. Se tapahtui suurin piirtein näin: "nyt on pakko mennä ratikan takaosaan istumaan, en voi seistä koko matkaa, kun niska ei kestä..." Kuntosalilla rva mainitsi niskavammansa hiukan varttuneemmalle rva:lle, kun neuvoi tätä erään laitteen käytössä.
Yleinen tilanne, jossa vamma tulee puheeksi, ovat tapaamiset sellaisten ystävien ja sukulaisten kanssa, joita näkee harvemmin. "Ai onko sulla vielä se vamma?", kuuluu kysymys ja rva vastaa, että "Joo, kyllä on"... Sitten juttu joko jatkuu tai ei jatku.
Vammasta puhuminen ei oikeastaan ole rva:lle vaikeaa. Vaikeaa on sen sijaan pyytää itselleen asioita, vaikka olisikin niiden tarpeessa. Invapaikan pyytäminen (mikäli paikalla istuu joku) julkisessa kulkuvälineessä jää rva:lta edelleenkin melkein aina tekemättä - siinä asiassa rva voisi yrittää kehittyä.
Vähän vieraammassa porukassa rva katsoo pääsevänsä helpommalla (eli vähemmällä huomiolla), kun ei ala pyytää kanssaihmisiä esimerkiksi vaihtamaan kahvilassa paikkaa kanssaan (useille whiplash-potilaille aivan tuttua - istua jaksaa pidempään, jos vaihtaa välillä paikkaa, jolloin niskan asentokin muuttuu :D ).
On rva parantanutkin - eräässä kokoontumisessa, jossa rva käy säännöllisesti, on rva:lla "oma" paikka. Se on sohvan vasen kulma, jossa rva saa hyvän asennon, kun vasemman, enemmän tukea tarvitsevan saa laskettua käsinojalle. Edistystä sekin!
Tai kuitenkin, eräässä tilanteessa rva:n niskavamma näkyy, vaikka ei ihan heti. Kun rva joutuu istumaan paikallaan vähän pidempään, alkaa vääntelehtiminen ennen pitkää. Pitää hakea parempaa asentoa, liikuttaa kättä tai niskaa, jotta kipu lievenisi, loppujen lopuksi täytyy nousta ylös, nykyään kuitenkin harvemmin.
Rva:n silmä on niin harjaantunut, että hän bongaa muita kaltaisiansa (no, juuri whiplash-oireisia on varmaankin aika vähän) siellä täällä. Sinänsä on iloista, että ihmiset voivat lähteä liikkeelle, mutta kyllä se bongaaminen muitakin tunteita nostattaa, myötätuntoa ainakin. Kipujen kanssa ei ole helppoa.
Rva ei tarkoituksella puhu vammastaan oikeastaan kovin usein. Silti vamma tulee esille monessa paikassa. Rva meni melkein hämilleen, kun vamma ja sen kanssa selviäminen otettiin puheeksi eräässä vähän isommassa tapaamisessa. Pikemminkin rva vähän varoo vammasta puhumista, etteivät muut vallan kyllästyisi...
Silti, rva mainitsi vamman ääneen ratikassa pari päivää sitten. Se tapahtui suurin piirtein näin: "nyt on pakko mennä ratikan takaosaan istumaan, en voi seistä koko matkaa, kun niska ei kestä..." Kuntosalilla rva mainitsi niskavammansa hiukan varttuneemmalle rva:lle, kun neuvoi tätä erään laitteen käytössä.
Yleinen tilanne, jossa vamma tulee puheeksi, ovat tapaamiset sellaisten ystävien ja sukulaisten kanssa, joita näkee harvemmin. "Ai onko sulla vielä se vamma?", kuuluu kysymys ja rva vastaa, että "Joo, kyllä on"... Sitten juttu joko jatkuu tai ei jatku.
Vammasta puhuminen ei oikeastaan ole rva:lle vaikeaa. Vaikeaa on sen sijaan pyytää itselleen asioita, vaikka olisikin niiden tarpeessa. Invapaikan pyytäminen (mikäli paikalla istuu joku) julkisessa kulkuvälineessä jää rva:lta edelleenkin melkein aina tekemättä - siinä asiassa rva voisi yrittää kehittyä.
Vähän vieraammassa porukassa rva katsoo pääsevänsä helpommalla (eli vähemmällä huomiolla), kun ei ala pyytää kanssaihmisiä esimerkiksi vaihtamaan kahvilassa paikkaa kanssaan (useille whiplash-potilaille aivan tuttua - istua jaksaa pidempään, jos vaihtaa välillä paikkaa, jolloin niskan asentokin muuttuu :D ).
On rva parantanutkin - eräässä kokoontumisessa, jossa rva käy säännöllisesti, on rva:lla "oma" paikka. Se on sohvan vasen kulma, jossa rva saa hyvän asennon, kun vasemman, enemmän tukea tarvitsevan saa laskettua käsinojalle. Edistystä sekin!
Kommentit
Lähetä kommentti