Aikuisen kehitys - hidasteita

Lapsen kehitys - siitä tiedetään yhä enemmän ja puhutaan myös. Sen sijaan kasvaminen aikuiseksi on täysi suo - siis oman kokemukseni mukaan. Jos elää pitkään, aikuisuuskin on pitkä. Jos minä elän isoäitini ikään asti, en ole vielä edes puolessavälissä.

Olen viime aikoina murehtinut (ja myös terapiassa käsitellyt) lyhyttä työhistoriaani. Minua hävettää se. Minua ei pitäisi hävettää, mutta kumminkin hävettää. Oikeastaan asian kirjoittaminen blogiin on varsin epämukavaa. 

Aikuisena ihminen voi päättää elämänsä suunnan. Kyllä, varsin monessa asiassa ja hyvä niin. Kun elää jossakin tietyssä yhteiskunnassa, esimerkiksi Suomessa, tietyt suuntaviivat tulevat valmiiksi määriteltyinä. Asiat, joilla on suuri merkitys, näyttävät olevan työ ja jälkeläisten tuottaminen, näin karkeasti sanottuna.

Merkittävät asiat, joista päästiin nykytilanteeseen, tapahtuivat, kun olin nuori aikuinen. Sairastuin pakko-oireiseen häiriöön ja ahdistuneisuushäiriöön. Ne jäivät minulle pysyviksi - niitä pitää hoitaa yhä edelleen joka päivä.

Niskan retkahdusvamma. Se iski alle kolmekymppisenä. Se ei lähtenytkään paranemaan kolmessa kuukaudessa kuten piti, vaan asian helpottumiseen meni vuosia. Tietyt oireet jäivät. Keho ei koskaan palautunut entiselleen. Onneksi kipuoireita voi lievittää.

Kolmas terveyteeni vaikuttanut asia oli lasten hankkiminen. Raskaus ei alkanutkaan ensimmäisiin vuosiin. Kun se alkoi, se osoittautui hyperemeesiraskaudeksi. Parisen kertaa on siis pitänyt pyyhkiä kalenterinsa täysin tyhjäksi myös lapsen odotusajaksi. Eipä mennyt ihan suunnitelmien mukaan.

Nykytilanne on kaikesta tästä huolimatta, ihme kyllä, ihan ok. Sain kaksi lasta, minulla on ollut sekä parisuhdehelvetti että parisuhde, minulla on myös vakituinen oman alani työ (alaa piti kyllä vaihtaa, kun keho ei kestänyt kokonaan päätteen ääressä tehtävää työtä).

Olen huomannut, että nyt kun asiat ovat viimein suureksi osaksi mallillaan, mennyt tulee mieleen ja minut valtaa suru. Viimeksi olen murehtinut (ja se jatkuu) siitä, että minulla olisi voinut olla työpaikan sosiaaliset kuviot toistakymmentä vuotta, mutta nyt vain vähän aikaa.

Minulla ei siis ole ollut työkuvioissa olevia ihmissuhteita enkä ole päässyt kehittymään asiassa. Nautin esimerkiksi kokouksista, koska en ole saanut kokea sellaisia kuin vähän aikaa. Olen täysin pihalla vapaamuotoisemmissa tilanteissa (ellei paikalla ole kuin korkeintaan 3 ihmistä).

"Aikuisen kehitykseni" on tässä asiassa jäljessä, siis paljon. Nyt kun minulla on hyviä työkavereita, olen surullinen, että saan kokea asian vasta nyt. Luulen, että se on luonnollista.Nyt on aika olla surullinen asiasta, myöhemmin se varmasti hälvenee.