Juoksu, mummonurkkaus ja selviytymistaidot

Totesin eilen, että juoksuharrastukseni jää määrittelemättömälle tauolle - kunnes olosuhteet sallivat! Urheilukenttä jäädytettiin luistinradaksi jo aiemmin, nyt lenkkipolku on jätetty hiekottamatta hiihtäjiä ajatellen.

En oikein löydä mieleistäni juoksureittiä hiekottamattomilta alueilta (siis loogista ja sopivan mittaista), joten rva tekee nyt reippaita kävelylenkkejä juoksun sijaan. Kerkesin juosta parisen kuukautta, kunnes talvi yllätti ;)

Pohdin jopa lähikuntosalia ja juoksumattoa, mutta koska pääsyni salille on niin satunnaista, en viitsi nyt ottaa salikorttia jo ihan säästösyistä. Olisi se ehkä ihan kivaa joskus myöhemmin, mutta ulkona on kiva olla.

Olen kodin sisustushommissa äärettömän hidas. Toisaalta se hitaus palvelee ekologista ajatteluani - en vaihda sisustusta usein huvin vuoksi. Minulla on kyllä joitain visioita monenkin asuntoni kohdan suhteen, mutta tie suunnitelmasta toteutukseen on monivuotinen.

Eilen ostin kuitenkin oikein Vallilan maton! Kotiini ilmestyi taannoin keinutuoli - lähisuvun "perintöä". Halusin keinutuolin, sillä kiikuin siinä myös lapsena, ja varsinkin isoisäni muistan ottaneen siinä päivätorkkuja niinä loputtoman pitkinä lapsuuteni kesinä maaseudulla...

Keinun alle tarvitsin kuitenkin mukavan maton, joka onneksi nyt löytyi. A vot - myös rva:lla on nyt asunnossaan oma "mummonurkkaus", jossa ei tosin juuri koskaan kerkeä istumaan.



Koska rakastan aasinsiltoja, pääsen siirtymään lapsuuteni askareisiin. Olen kotoisin maalta, varsinainen koti oli kyllä taajamassa. Kesämökki olikin sitten haja-asutusalueella Länsi-Uudellamaalla pienen järven rannassa.

Lapsuuteni ei kulunut työnteossa, mutta kaikenlaista tuli silti tehtyä. Ruohonleikkuuta tietysti - koneen käynnistys ei kuitenkaan kuulunut vahvuuksiini. Puiden pinoamista, puukiukaan sytytystä, kukkapenkkien ja kasvimaan kitkemistä...

Lumen kolausta, puulämmitystä, vesakon harvennusta, marjastusta... Olen iloinen, että olen saanut elää lapsuuden, jossa nämä käytännön taidot tulivat tutuiksi. Isompi haaste onkin, kuinka siirrän taidot omille lapsilleni.

Vaikka kaupunkiasuminen on nykyään mielestäni cool, nuo edellä mainitsemani taidot ovat vähintääkin yhtä upeita.

Olen kohdannut suurta epävarmuutta monissa ikäluokkani ihmisissä jo kynttilän sytyttämisen kanssa sekä ylivarovaisuutta kaikessa, minkä uskon johtuvan muun muassa kasvatuksesta. Jos lapsen ei anna valvonnassa kokeilla asioita jo nuorena, kasvaa onnettomuusriski, kun kyseisiin asioihin törmää ilman valvontaa vähän vanhempana.

Lisäksi, tietyt käden taidot on hyvä hallita aikuisena. Vaikka kuulostaakin kaukaa haetulta, meidän ei mielestäni tulisi joutua liian kauas historiastamme, jossa tulen käsittely, polttopuut ja ruuan hankkiminen luonnosta olivat arkipäivää.

Se ei ole muinaishistoriaa - useimmat nykyisten nelikymppisten vanhemmista ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa siinä maailmassa.

Entäs skenaario, jossa infrastruktuurimme yhtäkkiä hajoaa? Toki ei pidä elää jatkuvan pelon alla, mutta tietyt selviytymisen taidot on hyvä handlata, jos mikään ei yhtäkkiä toimi.

PS. Ilotulituskeskustelusta - olen ampunut raketteja 90-luvulla ja säästynyt vammoitta. Meillä se tehtiin aikuisen kanssa, sytytys käsivarren mitan päästä ja naama toisessa suunnassa kuin raketin menosuunta. "Padat" ja sen sellaiset sytytti kyllä aikuinen.

PPS. Sain linkkuveitsen alakouluikäisenä. Veistin kerran sormeeni, sen jälkeen homma luonnistui hyvin. Linkkuveitsen sakset olivat hienot mutta vaikeakäyttöiset.

PPPS. Soudin veneellä yksin alakouluikäisenä - aluksi kumiveneellä, pelastusliivit päällä tietysti. Olen edelleen hengissä.

PPPPS. Minulla ei lapsena koskaan ollut tikkejä, siteitä tai kipsejä - olin kokeileva mutta varovainen.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kokeilussa ryhtiliivi

Ärtyneen paksusuolen oireyhtymä - huonompi vaihe

Lastenhuone - tavaranvähennys