Outoutta - nuorehko henkilö ja merkittävä sairaushistoria

35-55-vuotiaat ovat kummallisen keskimääräistä sakkia, siis ajatuksiltaan. Kun ehkä joskus aiemmalla (tai sitä aiemmalla) vuosikymmenellä persoona oli oleellinen, nyt tuntuu, ettei sitä, saati sitten poikkeavia elämänkokemuksia kuuluisi olla.

Mistä rva on päätynyt näin kärkevään ajatukseen? No, oman elämänkokemuksensa kautta tietenkin. Jotenkin tuntuu, että aina on vastassa jokin ryhmä, jonka keskimääräisyyteen rva ei sovi.

Täysipäiväiseen työelämään (ja uudelle alalle) hyppääminen 36-vuotiaaana ei ollut helppoa. Edelleenkään syistä ei tiedä kuin muutama  työpaikan porukasta. Toinen tietäjä ymmärsi jutun heti, toinen selvästikään ei.

Mikä aiheutti ymmärryksen toisessa, mutta ei toisessa henkilössä? No yksinkertaisesti, että tällä toisella henkilöllä on omakohtaista kokemusta siitä, kun kroppa prakaa nuorena. Se pitäisi kyllä lukea henkilön otsassa, niin olisi helpompi ruveta juttusille ;)

Olen tullut siihen tulokseen, ettei ole oletettavaa, että alle 55-vuotiaalla olisi merkittävää sairaushistoriaa. Tämä on tietenkin hyvä juttu, ei näitä kokemuksia haluaisi kenellekään. Toisaalta se vertaistuen puute on välillä huutava.

Olenkin vakavasti ruvennut pohtimaan, miten aion kasvattaa lapseni. Olen tullut siihen tulokseen, että erilaisuudesta puhuminen kannattaa. Se, että lapsen ympärillä on pienestä pitäen terveempiä ja sairaampia ihmisiä, antaa perspektiiviä kehittyville ajatuksille. Selvästikään tämä ei ole mainstreamia kasvatuksessa, tai siltä ainakin nykyaikuisten kanssa ollessa tuntuu.

Mikä minussa sitten on ongelmana? Se, miksi en sovi muottiin. Teen tällä hetkellä työtä, johon olen ylikoulutettu. Pääsyynä työn aloittamiseen oli alunperin, ettei kroppani kestä kokopäiväistä päätetyötä.

Ylipäätänsä, jos mainitsen samassa tai peräkkäisissä lauseissa koulutukseni ja sen, mitä teen päivätyöksi, muuttuu kuulijan ilme epäuskoiseksi ja hieman sääliväksi. Siinä on sitten ihan turha yrittää kertoa, että minunlaiselleni niskavammakuntoutujalle itse työkyky on erittäin iso juttu....kun sen työkyvyn ei ilmeisesti kuuluisi tässä iässä (pian 38 vuotta) olla mikään pointti :D

Samalla tavalla tuntuu ihan turhalta selittää, että pystyn hyödyntämään koulutustani tässäkin työssä...ja minullakin on urasuunnitelmia, mutta aina suunnatessani eteenpäin olen tietoinen siitä, että siellä seuraavassa työtehtävässä odottavat uudenlaiset riskitekijät niskan suhteen. Väsyn usein itsekin jatkuvaan taktikointiin, mutta vaihtoehtoja ei ole.

Näistä syistä minusta tuntuu, että tässä iässä ei tarvitse olla kovinkaan merkittävästi erilainen, kun eroaa jo joukosta merkittävästi. Ei ole sitä viimeistään 25-vuotiaana alkanutta työhistoriaa ja kokemusta, vaan on ikään kuin nyt siinä pisteessä.

Se, että olen saanut lapsia 30 ja 40 ikävuosien välissä, on näköjään jonkin verran tasoittava tekijä. Ihmiset pystyvät mieltämään lapset hidasteeksi urakehitykselle, vaikka vammojen ja kroonisten sairauksien kohdalla mieltäminen ei onnistu.

Kaikesta huolimatta olen ollut onnekas. Vammani ei parantunut täysin, mutta onnistuin viimein aloittamaan täysipäiväisen työelämän paikassa, josta tykkään. Olisi voinut käydä niin, että parantuminen olisi pysähtynyt niin mittavaan oireistoon, että olisin jäänyt kokonaan työelämän ulkopuolelle. Siinäkin tapauksessa minun olisi pitänyt pyrkiä järjestämään itselleni mahdollisimman hyvä elämä, tämä ainut, joka minulla on.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kokeilussa ryhtiliivi

Ärtyneen paksusuolen oireyhtymä - huonompi vaihe

Lastenhuone - tavaranvähennys