Puhelinlangoilta sovellusten suohon

Synnyin 1980-luvun alussa. Nykynuorille tuo aika näyttäytyy varmaankin dinosaurusten aikana. Päättelen sen jo siitä, miltä 1960-luku minusta vaikutti, kun olin lapsi/nuori. Aika kuluu, vaikka tuntuukin, että vastahan me siirryimme 2000-luvulle.

Lapsuudessani, alle kouluikäisenä ja alaluokilla kaikkien kotona oli puhelin. Siinä oli yleensä kiemurainen johto, veivattava numeronäyttö ja se sanoi "prrr" soidessaan. Sillä soitettiin kaverille ja kysyttiin, onko kaveri kotona ja saisiko sen puhelimeen.

Treffit sovittiin ulos tai jomman kumman luokse. Ne piti sopia tarkkaan, sillä matkalla ei ollut enää mahdollisuutta varmistella tapaamispaikkaa, kun puhelin oli kiinni seinässä kotona.

Supermodernia olivat puhelinten näppäinvalikot. Usein puhelimia oli asunnossa useampi, onnekkaimmilla omassa huoneessa (minulla ei).

Kesti kauan ennen kuin kukaan alkoi puhua kännyköistä. Olin itse silloin jo yläasteella, jonne siirryin 1994. Ehkäpä vuodesta 1995 lähtien kännyköitä alkoi olla koulussamme joillakin. Niillä saattoi soittaa, tekstiviestejäkään en noilta ajoilta muista. Soittoääniä vaihdeltiin kovasti. Kotiimme tuli ensimmäinen cd-soitin.

1995-1996-välille sijoittuu myös ensimmäinen internet-kokemukseni. Se tapahtui koulun atk-luokassa. Netti oli ainoastaan opettajan koneella. Eipähän tullut surfattua, kun ei ollut yhteyksiäkään.

Kuten olen joskus maininnut, asuin lukion pois kotoa lähikaupungissa, alivuokralaisena vanhan puutalon yläkerrassa. Sinne muutettuani sain ensimmäisen oman puhelimen. Se oli sananmukainen halko, Motorola-merkkinen.

Minunkin puhelimeni vaihtui astetta modernimpaan Eriksoniin, jolla ne tekstiviestitkin luonnistuivat. Myös jonkinlaisia pikselikuvia läheteltiin, mutta en kyllä muista, miten ne kuvat siihen puhelimeen tulivat.

Tekniikka meni toki eteenpäin, mutta 2000-luvun alussa, yliopistoon siirryttyäni, ei useimmilla opiskelijoilla vielä ollut kotitietokonetta. Opiskelija-asuntolassa ei päässyt nettiin, yliopiston atk-luokassa kylläkin. Muutaman vuoden opiskeltuani hankin ensimmäisen digikameran!

2005 alkaen asuin asunnossa, jossa minulla oli oma internet-yhteys. Muistan, että elämä tuntui tekniseltä kannalta superhelpolta. Kännyköillä soitettiin ja lähetettiin tekstiviestejä, netti puuttui. Läppäri kotiutui luokseni.

Luultavasti vuonna 2010 (tai niillä paikkeilla) sain ensimmäisen älypuhelimeni. Se kyllä tökki varsin paljon, mutta kyllä sillä jo jotakin teki.

Kun muistelen, miten tekniikka valtasi kotini, huomaan, että siinä on mennyt paljon aikaa. En ole kasvanut, edes aikuistunut, tekniikan keskellä. Aika, jolloin olen pyörinyt somessa ja omistanut taskutietokoneen ;) (puhelimen), on loppujen lopuksi todella lyhyt.

Olen pohtinut asiaa ja todennut, että juuri tässä asiassa olen kotoisin niin eri vuosituhannelta kuin lapseni, ettei minulla ole omaa kokemuspohjaa siitä, miten älypuhelinten maailma lapsiin ja nuoriin vaikuttaa. Luulen, ettei asiaa ole vielä edes tutkittu kunnolla.

Olen muiden lailla kauhuissani kännykkäryhdistä, maailmankuvan vääristymisestä jne., ja toisaalta taas kaivan itse puhelimen esiin aina, kun sopiva väli koittaa. En kuitenkaan katso olevani somemaailman suurkuluttaja, keskinkertainen tekijä ennemminkin.

Tuntuu, että puhelimen käyttöä voisi rajoittaa entistä enemmän. Samalla kaikki mahdollinen esitetään nykyään puhelimeen ladattavina appeina. Välillä tekisi mieli huutaa, että riittää jo. Kaipaus aikaan, jolloin en ollut tavoitettavissa, herää.