Kun "päivälliskeskustelumalli" ei toiminutkaan meidän perheessä

Kun Naakka syntyi, puhuttiin paljon perheen yhteisten ruokahetkien tärkeydestä. Siitä, kuinka tärkeää olisi, että perheet kokoontuisivat kerran päivässä yhteisen pöydän ääreen ja keskutelisivat ilman kiirettä. Oletin, että joo, takaan tämän kasvavalle perheelleni.

Toistaiseksi homma on ollut vähän vaiheessa. Nyt istumme varsin usein samassa päivällispöydässä...mutta se keskustelu. Naakalla on käytännössä aina kirja mukana ruokapöydässä. Hän on niin uppoutunut, ettei kuule eikä näe mitään ympärillään.

Touhi on usein hiljaa - koska hän tulee yleensä suoraan kaverilta, hän näyttää pitävän hiljaista ruokailua latauskeinona. Myös päivä eskarissa on ollut usein meluinen, Hän tarvitsee hiljaisuutta silloin kun on hiljaa.

Yritä siinä sitten pitää yllä keskustelua, jossa kaikki kertovat päivästään ja toiset kommentoivat. Varsinkin, kun kumpikaan lapsistani ei ole oikein koskaan tykännyt kysymyksestä "Miten päivä meni?" Pitävät kysyjää vähän pöllönä...

Osasyy yritykseeni yhteisestä kommunikatiivisesta ruokahetkestä on varmaankin, että olen halunnut tehdä oikein. Mitä se "oikein" sitten tarkoittaa? Joku on joskus keksinyt, että perheen tulee kokoontua ja keskustella kerran päivässä, jotta perhe voi hyvin.

Tämä malli on kuitenkin varmaankin varsin perinteinen. Ehkä idea on ollut, että perheen isä (miespuolisena perheen johtajana) johtaa keskustelua ja esimerkiksi lasten on tarkoitus vastata ja kertoa asioita toivotusti. Varmaankin pohjatarkoitus on hyvä: perhe kokoontuu, näkee ja kuulee toisiansa edes kerran päivässä. 

Olenko nyt huono perheenpää, kun tämä ei meinaa toimia meillä?

Pikainen skannaus perhedynamiikastamme on, että meillä pääosin jokainen kuulee ja kuuntelee toista päivän aikana, mutta pöytäkeskustelu ei ole paras paikka. Yhteiset keskustelut tapahtuvat spontaanisti eri päivän hetkinä - milloin hampaiden pesun, milloin uloslähdön yhteydessä.

Ehkäpä me nykyvanhemmat olemme tavattavissa useamminkin kuin ruokapöydän ääressä. Ehkäpä lapseni näkevät pöytäkeskustelun "läpi" ja toteavat tilanteen liian järjestetyksi. Tulos: pöytäkeskustelumalli ei sovi meidän perheen kohtaamisiin juuri nyt, mutta se voi sopia joskus myöhemmin. 

Yksi poikkeus tilanteessa on: jos meillä on vieraita, pöytäkeskustelu toimii kuin rasvattu. Tuntuu, että silloin pöytäkeskusteluista nauttivat niin lapset kuin aikuisetkin. Pöytä on rajallisen kokoinen eivätkä kaikki edes mahdu samaan aikaan, mutta kaikki viihtyvät. 

Olen nyt todennut, etten stressaa enää vaiteliaista päivällisistämme. Ne eivät vain ole oikea estradi perheemme kommunikatiivisille kohtaamisille. Jälleen yksi kohta, jossa yritin sopia johonkin muottiin, vaikka meillä oli jo läsnäolo, jota tarvitsimme.