Vaikeita asioita / raskauden jälkeinen masennus -osa 2
Koskapa minulla on vapaaviikonloppu, kerkeän kirjoittamaan toisen osan raskauden jälkeinen masennus -aiheisesta tekstistäni nyt heti samana päivänä.
Heti alkuun rva:n on syytä huomauttaa, että kaikki masennukset ovat yksilöllisiä, eikä hoidosta ole olemassa yhtä totuutta. Kokemus on omani, yleistää en tällä enkä edellisellä kirjoituksellani halua. Tahdon kuitenkin kirjoittaa, mikä auttoi minua paranemaan.
Luulen, että lepo oli minulle ensisijainen paranemisen väline. Toinen ratkaiseva alkutekijä taisi olla sairaalaruoka - kuten ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsin, aloin jaksaa syödä säännöllisesti ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Lepoa sain öisin, kun minun ei enää tarvinnut nousta ylös Naakan syöttöihin. Se oli ensiarvoisen tärkeää. Kun muutimme parvekkeelliseen asuntoon, Naakan päiväunet alkoivat. Samoihin aikoihin, noin puolivuotiaana, hänen vatsansa alkoi voida paremmin.
Siitä lähtien aloin tuntea, että minulla on vauva, ja minä olen hänen äitinsä, ja että kykenen edes johonkin. Kiinnostuin muun muassa kestovaipoista, ja kävin Naakan kanssa leikkipuiston vauva-aamuissa sekä MLL:n perhekahvilassa.
Kerhoissa aloin tutustua alueen muihin lapsiin ja vanhempiin. Muistan, että minua ahdistivat edelleen ne päivät, jolloin ei ollut ennalta järjestettyä ohjelmaa. Oli myös vaikeaa, mikäli Naakan isä oli myöhään poissa.
Itse asiassa ja totuuden nimissä, uskalsin olla ensimmäistä kertaa Naakan kanssa yksin kotona yötä vasta, kun hän oli kaksivuotias. Pelkäsin pakkoajatuksiani, enkä niiden vuoksi uskonut, että pystyisin pitämään lapseni hengissä niin pitkää yksittäistä ajanjaksoa.
Kävin koko Naakan vauva-ajan tutulla psykoterapeutilla. Kun pari vuotta terapiaa tuli täyteen, hän ehdotti minulle uutta "sijoitusta". Alkamassa oli äitiryhmä, joka voisi sopia minulle. Epäröin aluksi, sillä en ollut ikinä kokeillut ryhmäterapiaa.
Loppujen lopuksi uskallan sanoa, että juuri tuo äitiryhmä oli kohdallani pelastava tekijä. Ryhmä perustui kognitiiviseen psykoterapiaan, ja siellä tehtiin jokaisen tapaamiskerran aluksi Mindfulness-meditaatioharjoitus.
Kävin psykoterapiaryhmässä yhteensä kolme vuotta, aina viime kesään saakka. Tuon kolmen vuoden aikana sain keinoja ahdistuksen kanssa elämiseen, paljon vertaistukea ja ymmärrystä, miksi ajattelen niin kuin ajattelen.
Toipuminen raskauden jälkeisestä masennuksesta oli asteittaista, ja on kestänyt aina näihin päiviin asti. Kokemus oli karmea, mutta aika ja asian työstäminen auttoivat lopulta eteenpäin. Kirjoitan tätä "sarjaa" vielä yhden osan. Siinä kerron, miten Touhin syntymä vaikutti asiaan ja miten kaikki koettu vaikuttaa elämääni nykyään.
Heti alkuun rva:n on syytä huomauttaa, että kaikki masennukset ovat yksilöllisiä, eikä hoidosta ole olemassa yhtä totuutta. Kokemus on omani, yleistää en tällä enkä edellisellä kirjoituksellani halua. Tahdon kuitenkin kirjoittaa, mikä auttoi minua paranemaan.
Luulen, että lepo oli minulle ensisijainen paranemisen väline. Toinen ratkaiseva alkutekijä taisi olla sairaalaruoka - kuten ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsin, aloin jaksaa syödä säännöllisesti ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Lepoa sain öisin, kun minun ei enää tarvinnut nousta ylös Naakan syöttöihin. Se oli ensiarvoisen tärkeää. Kun muutimme parvekkeelliseen asuntoon, Naakan päiväunet alkoivat. Samoihin aikoihin, noin puolivuotiaana, hänen vatsansa alkoi voida paremmin.
Siitä lähtien aloin tuntea, että minulla on vauva, ja minä olen hänen äitinsä, ja että kykenen edes johonkin. Kiinnostuin muun muassa kestovaipoista, ja kävin Naakan kanssa leikkipuiston vauva-aamuissa sekä MLL:n perhekahvilassa.
Kerhoissa aloin tutustua alueen muihin lapsiin ja vanhempiin. Muistan, että minua ahdistivat edelleen ne päivät, jolloin ei ollut ennalta järjestettyä ohjelmaa. Oli myös vaikeaa, mikäli Naakan isä oli myöhään poissa.
Itse asiassa ja totuuden nimissä, uskalsin olla ensimmäistä kertaa Naakan kanssa yksin kotona yötä vasta, kun hän oli kaksivuotias. Pelkäsin pakkoajatuksiani, enkä niiden vuoksi uskonut, että pystyisin pitämään lapseni hengissä niin pitkää yksittäistä ajanjaksoa.
Kävin koko Naakan vauva-ajan tutulla psykoterapeutilla. Kun pari vuotta terapiaa tuli täyteen, hän ehdotti minulle uutta "sijoitusta". Alkamassa oli äitiryhmä, joka voisi sopia minulle. Epäröin aluksi, sillä en ollut ikinä kokeillut ryhmäterapiaa.
Loppujen lopuksi uskallan sanoa, että juuri tuo äitiryhmä oli kohdallani pelastava tekijä. Ryhmä perustui kognitiiviseen psykoterapiaan, ja siellä tehtiin jokaisen tapaamiskerran aluksi Mindfulness-meditaatioharjoitus.
Kävin psykoterapiaryhmässä yhteensä kolme vuotta, aina viime kesään saakka. Tuon kolmen vuoden aikana sain keinoja ahdistuksen kanssa elämiseen, paljon vertaistukea ja ymmärrystä, miksi ajattelen niin kuin ajattelen.
Toipuminen raskauden jälkeisestä masennuksesta oli asteittaista, ja on kestänyt aina näihin päiviin asti. Kokemus oli karmea, mutta aika ja asian työstäminen auttoivat lopulta eteenpäin. Kirjoitan tätä "sarjaa" vielä yhden osan. Siinä kerron, miten Touhin syntymä vaikutti asiaan ja miten kaikki koettu vaikuttaa elämääni nykyään.
Kommentit
Lähetä kommentti