Syrjäytymisen jälkeen, osa 4 - urakehitys

"Olet väärissä hommissa!", lause jyskyttää päässäni vähän väliä. Se ei suinkaan johdu siitä, että en tykkäisi työstäni. Se johtuu ihan muista asioista.

Täytän tänä vuonna 38. Minulla on 6- ja 3-vuotiaat lapset. Olen korkeakoulutettu. Oletuksellisesti minulla pitäisi olla ainakin 6-7 vuotta työelämää takana, ehkä jopa 10. 

Vuosien kroonisen huimauksen, kipujen ja siinä sivussa kuuden vuoden äitiyden jälkeen menin vuosi sitten töihin. Työpaikka oli ensimmäinen täysipäiväinen duuni valmistumiseni jälkeen. Vuosi töissä sekä pienten lasten vanhempana opetti todella paljon. 

Vasta lomalla, kun sain nukkua enemmän, tajusin kuinka väsynyt viime talvena ja keväänä olinkaan. Viime vuonna otti vähien unien lisäksi koville muun muassa Touhin jatkuva sairastelu sekä koko perheen yrjötautikierre.

Ei niinkään vähäisimpänä väsymyksen aiheuttajana, oli rva:n siirtyminen kokopäivätyöhön. Henkistä väsymystä se ei kuitenkaan aiheuttanut. Tunsin itseni henkisesti virkeäksi, kun opin uuteen työhön. Tehtäviin, jotka olivat minulle täysin uusia.

Olen siinä mielessä kunnianhimoinen, että haluan perehtyä työtehtäviini huolella. Luin myös aiheesta ja opin sitäkin kautta paljon uutta. 

Jos työssä jokin aiheutti henkistä väsymystä, se oli uusien kollegoiden keskellä oleminen. Rva oli kuitenkin tottunut jo vuosien ajan eristäytymään, kun ei ensin sairautensa ja sitten lastensa takia, ja työelämän uutuudet kollegoiden muodossa väsyttivät monesti, vaikka ei niinkään huonolla tavalla. Siinäkin kehityin vuoden mittaan.

Miksi sitten olen väärissä hommissa? No, nykyinen työni ei vastaa koulutustani. Minun pitäisi opiskella ja suuntautua enemmän alaani vastaaviin tehtäviin. 

Tänä vuonna en sitä kuitenkaan tee. Jatkan samassa työssä kuin viime vuonna. En ole koskaan ollut kahta vuotta peräkkäin samassa työpaikassa. Haluan kokea sen. Kuulostaa varmaankin hassulta, mutta haluan ensin edes ehtiä hieman kyllästyä, kunnes lähden suuntaamaan muualle.

Toisaalta, kun asiaa ajattelee tarkemmin, mitä hassua siinä on? Olen elänyt vuosikausia eräänlaisissa extreme-tilanteissa. Tavallinen arki on minulle luksusta. Sen merkityksen ymmärtää, kun sitä ei ole. 

Jatkan siis töitä kesäloman jälkeen samassa työpaikassa kuin ennenkin ja täytän sen 38 vuotta olemassa olevalla elämänkokemuksella. Luulen, että vuodesta tulee hyvä.