Ajankulu - pienistä isoiksi

Kun omat lapseni olivat aivan miniskidejä, katsoin välillä kadehtien perheitä, joilla oli isompia lapsia. Moni asia näytti helpolta, ja lapset harrastivat ja tekivät muutenkin kaikkea mielenkiintoista. Ajattelin, että Naakan ja Touhin pikkulapsivaihe ei lopu millään. 

Kuinkas sitten kävikään? No, klassisesti. Vuodet vierivät, ja nyt minulla on kaksi isoa lasta. Onneksi he ovat vielä lapsia. Sallin heidän kasvunsa, mutta välillä haluaisin ajan pysähtyvän. Esimerkiksi, tajusin juuri, että T:llä on vuoden päästä nelosluokkalaisten itsenäisyyspäivän tanssiaiset, jestas!

Onko isojen lasten kanssa ihanaa? No on! Olen saanut fiksuja, pohtivia lapsia. Saan edelleen seurata riehumista ympäri kämppää ja leikkiä. Lapsuuden leikit eivät ole onneksi vielä ohi. Yökyläläiset leikkivät muun muassa piilosta.

Toki Naakka, 12, on saanut uusia kiinnostuksenkohteita. Nyt kiinnostavat erityisesti erilaiset kauneudenhoitotuotteet. Olen joutunut vähän stoppaamaan, kun ihan kaikkia tuotteita ei ole tarkoitettu noin nuorelle iholle...

Touhikin on kasvanut. Nyt kolmasluokkalaisena hän osaa jo lähteä yksin kouluun, jos menee myöhempään kuin muut. Myös ip-kerho on taaksejäänyttä elämää. Onneksi T. tulee vielä kylkeen kiinni ja halaa mielellään.

Mikä sitten ei ole niin ihanaa? Tämän kirjoitan pilke silmäkulmassa. No, minun pitää julkisella paikalla pitää kieli keskellä suuta, etten sano mitään nolostuttavaa. Olen käsittänyt, että parempi, mikäli pidän suuni kiinni kokonaan. 

Luottaminen siihen, että lasten omat jalat kantavat, on välillä pelottavaa ja raskasta. Pelkään isojen risteysten ylityksiä ja sitä, onko lapseni hengailu kauppakeskuksessa turvallista. Kaikki on onneksi mennyt hyvin.

Silti...Naakka on kuuden vuoden päästä jo 18-vuotias ja Touhi 15. Edelliset kuusi vuotta ovat menneet aivan törkeän nopeasti. Hetkeen tarttuminen on hieman klisee, mutta sanonnassa on totuuden siemen. 

Kuva muuminäyttelystä, ei omaa käsialaani ;)