Isovanhemmat elämässäni, osa 1

Kuka odottaakaan "kaunokirjoitusta" isovanhempien merkityksestä elämässäni, ei välttämättä sitä tästä kirjoituksesta saa. Tämä varoitus siis heti alkuun, sillä lähisuvun kanssa eläminen on vaiheittain sekä rakasta että todella raskasta.

Ensin kuitenkin varhaislapsuuteen: syntyessäni minulla oli neljä isovanhempaa. Syntymäni oli varmasti hieno juttu kaikille, mutta käytännössä kukaan heistä ei missään vaiheessa ollut osa arkeani. Ehkäpä niin ei ollut 1980- 1990- luvuilla tapana.

Missä me sitten tapasimme? No, heillä kyläiltiin. He harvemmin kyläilivät meillä. Toisten kanssa oltiin kesämökillä enemmän yhdessä, toisten kanssa lomilla.

Mitä isovanhempani tekivät lapsuudessani? Jos en muista väärin, toinen pariskunta oli eläkkeellä, kun olin pieni, toiselta puolelta toinen oli töissä, toinen luultavasti ei. Eläkeikä ei ollut tuolloin vielä kovin korkea. 

Mitenkäs oli leikkimisen laita? No, omien muistikuvieni mukaan isovanhemmistani tasan yksi leikki kanssani...muiden kanssa pelattiin joskus jokin satunnainen kortti- tai lautapeli. Tämä yksi leikkivä isovanhempi oli kyllä sitten todella huippu..nauruun tikahtuminen kuului leikkiin jossakin vaiheessa takuuvarmasti.

Yksi isovanhempi opetti onkimaan - sen taidon osaankin edelleen takuuvarmasti. Ongelma oli, että kun tämä naurava isovanhempi oli mukana, se onkiva hermostui, kun kalastaessa ei kuulu kikattaa ;) 

Toisen isovanhempi taas opetti puutarhanhoidon saloihin - blogiani lukeneet tietävät varmasti suhteeni puutarhanhoitoon, joten kyseinen isovanhempi teki tämän todella onnistuneesti.

Yksi isovanhemmista jäi suoraan sanottuna todella etäiseksi. Hän oli varsin hiljainen ja vetäytyvä - ainakin lapsenlapsia kohtaan. Luulen kyllä, että hän tarkkaili toimiamme varsin hyväntahtoisesti. Hänen mielipiteistään tai suhteestaan elämään ei oikeastaan jäänyt muistikuvia kuin toisten kertomana.

Molemmat isoisäni kuolivat suhteellisen varhain, He poistuivat kuvioista teini-ikäni aikana. Isoäitini taas elivät pidempään. Toinen isoäideistäni elää edelleen ja lähentelee sataa vuotta.

Isoisieni varhaiset poismenot vaikuttivat niin, etten itse ehtinyt tarpeeksi vanhaksi tutustuakseni heihin ihmisinä samalla tavalla kuin isoäiteihin. Nyt olisi mukavaa, jos voisi jutella heidän kanssaan - he kulkevat unissani ajoittain.

Minua mietityttämään (lapsuuteni osalta) on jäänyt ehkä eniten se, että isovanhemmat puuttuivat arjestamme. Se oli luultavasti myös ajan tapa - ajateltiin, että jokanen vanhempi hoitakoon itse omat lapsensa. Pakko sanoa, että sukuni kohdalla siihen liittyi myös, etteivät kaikki aikuiset tulleet keskenään toimeen. Siinä olisi ollut useammallakin isovanhemmallani peiliin katsomisen paikka - lastenlasten takia.

Tätä taustaa vasten minusta tuntui nuorena epäreilulta, kun kaksi leskeksi jäänyttä isovanhempaa toistivat mantraa, ettei meitä lapsenlapsia kiinnosta heidän seuransa - kun tosiasiassa meidänkään seuramme ei kiinnostanut heitä kuin satunnaisesti, kun olimme pienempiä lapsia...

Jokainen ihminen on omanlaisensa, ja toki kaikki vaikuttaa kaikkeen. En ole vielä itsekään lähellekään isovanhempi, mutta historian kautta olen ymmärtänyt, että on oleellista pohtia, miten itse haluan mahdollisia lapsenlapsia kohdella. Toki tilanne voi olla mikä tahansa, mutta sillä, miten toimii, on seurauksia ja ne voivat olla hyvinkin kauaskantoisia - niin hyvässä kuin pahassakin.