Syrjäytymisen jälkipyykki, osa 1, sosiaalinen elämä työpaikalla
Pitääpä vielä kirjoittaa siitä, että olen reipastunut työpaikalla...siis sosiaalisessa mielessä. Työn aloitus on aikamoinen sosiaalinen pamaus, jos taustalla on monta vuotta kotiäitinä ja sitä ennen pitkä sairastaminen.
Kun sain retkahdusvamman, en todellakaan tykännyt eristäytymisestä. Silti jouduin kokemaan sen, ja lisäksi olotilan, jota voi käytännössä kutsua syrjäytymiseksi. Koska en huimauksen takia voinut paljon liikkua, jouduin myös pitämään väliä toisiin ihmisiin.
Äidiksi tulo oli siinäkin mielessä tervetullutta, että se toi uusia ihmisiä elämääni. Aluksi sekin oli vaikeaa - vaikka en tuntenutkaan toisia ihmisiä ja heidän taustaansa, oli todennäköistä, ettei monella ollut takana useiden vuosien olemista ei missään sairauden takia ja lisäksi synnytyksen jälkeistä masennusta ja siitä toipumista.
Pala palalta levitin kuitenkin sosiaalista piiriäni siten, että esikoiseni synnyttyä elämääni astui monta upeaa äitiä ja isää vauva- ja taaperoperheiden riennoista. Suuri osa heistä on edelleen mukana elämässäni tavalla tai toisella.
Touhin vauva-aikana en oikeastaan enää niissä piireissä jännitttänyt, nautin vain seurasta.
Sitten rysähti...aloitin työt ja yhtäkkiä minulla oli kymmeniä kollegoja (tai siis samassa paikassa työskenteleviä eri tehtävänimikkeissä). Täytyy sanoa, että ensimmäiset pari kuukautta vietin tauot ylhäisessä yksinäisyydessäni lounastaukoa lukuun ottamatta. Uusia ihmisiä oli yksinkertaisesti liikaa.
Sen jälkeen aloin hiljalleen siirtyä muiden seuraan. Kollega kollegalta alkoi tulla tutummaksi. Avasin suuni aina joskus lounaalla tai kahvitauolla. Ei se kyllä helppoa ollut.
Jouluun mennessä olin opetellut suurimman osan nimet - osa on opettelematta vieläkin, siis ne, joiden kanssa en ole tähän mennessä tehnyt töitä tai tutustunut muuten vain.
Nyt tammikuussa päätin kehittyä edelleen. Olen päättänyt virittää keskustelun (edes lyhyen) joka päivä jonkun kanssa. Sen lisäksi olen päättänyt osallistua keskusteluun lounaspöydässä joka ikinen päivä.
Jälleen voin todeta, että se ei ole helppoa - olin joskus niin kauan epäsosiaalinen, etten osaa tätä edelleenkään luonnostaan. Koska automaatiota ei ole, täytyy homma hoitaa manuaalisesti tai suomeksi käsipelillä :D
Tämän kirjoituksen keskeinen idea oli näyttää, kuinka helppoa on syrjäytyä. Koska rva:n työelämä ja sen mukanaan tuoma sosiaalisuus on oikeastaan vasta nyt aluillaan yhden perhanan loukkaantumisen takia, on homma opeteltava nyt vähän vaikeamman kautta.
En voi mitään sille, että olen tästä myös vähän surullinen. Olisi ollut kivaa jo osata tämäkin tässä melkein neljänkympin kynnyksellä.
Nyt kun aloitin, taidankin kirjoittaa myös muutamasta muusta asiasta, jotka ovat tulleet vastaan elämän "normalisoituessa" viimeinkin. Ehkä joku muukin on joskus kokenut samaa - kun elämä menee ikäänkuin tauolle ja jatkuu myöhemmin...ja mitä kaikkea silloin pitää yhtäkkiä oppia, huh!
Kun sain retkahdusvamman, en todellakaan tykännyt eristäytymisestä. Silti jouduin kokemaan sen, ja lisäksi olotilan, jota voi käytännössä kutsua syrjäytymiseksi. Koska en huimauksen takia voinut paljon liikkua, jouduin myös pitämään väliä toisiin ihmisiin.
Äidiksi tulo oli siinäkin mielessä tervetullutta, että se toi uusia ihmisiä elämääni. Aluksi sekin oli vaikeaa - vaikka en tuntenutkaan toisia ihmisiä ja heidän taustaansa, oli todennäköistä, ettei monella ollut takana useiden vuosien olemista ei missään sairauden takia ja lisäksi synnytyksen jälkeistä masennusta ja siitä toipumista.
Pala palalta levitin kuitenkin sosiaalista piiriäni siten, että esikoiseni synnyttyä elämääni astui monta upeaa äitiä ja isää vauva- ja taaperoperheiden riennoista. Suuri osa heistä on edelleen mukana elämässäni tavalla tai toisella.
Touhin vauva-aikana en oikeastaan enää niissä piireissä jännitttänyt, nautin vain seurasta.
Sitten rysähti...aloitin työt ja yhtäkkiä minulla oli kymmeniä kollegoja (tai siis samassa paikassa työskenteleviä eri tehtävänimikkeissä). Täytyy sanoa, että ensimmäiset pari kuukautta vietin tauot ylhäisessä yksinäisyydessäni lounastaukoa lukuun ottamatta. Uusia ihmisiä oli yksinkertaisesti liikaa.
Sen jälkeen aloin hiljalleen siirtyä muiden seuraan. Kollega kollegalta alkoi tulla tutummaksi. Avasin suuni aina joskus lounaalla tai kahvitauolla. Ei se kyllä helppoa ollut.
Jouluun mennessä olin opetellut suurimman osan nimet - osa on opettelematta vieläkin, siis ne, joiden kanssa en ole tähän mennessä tehnyt töitä tai tutustunut muuten vain.
Nyt tammikuussa päätin kehittyä edelleen. Olen päättänyt virittää keskustelun (edes lyhyen) joka päivä jonkun kanssa. Sen lisäksi olen päättänyt osallistua keskusteluun lounaspöydässä joka ikinen päivä.
Jälleen voin todeta, että se ei ole helppoa - olin joskus niin kauan epäsosiaalinen, etten osaa tätä edelleenkään luonnostaan. Koska automaatiota ei ole, täytyy homma hoitaa manuaalisesti tai suomeksi käsipelillä :D
Tämän kirjoituksen keskeinen idea oli näyttää, kuinka helppoa on syrjäytyä. Koska rva:n työelämä ja sen mukanaan tuoma sosiaalisuus on oikeastaan vasta nyt aluillaan yhden perhanan loukkaantumisen takia, on homma opeteltava nyt vähän vaikeamman kautta.
En voi mitään sille, että olen tästä myös vähän surullinen. Olisi ollut kivaa jo osata tämäkin tässä melkein neljänkympin kynnyksellä.
Nyt kun aloitin, taidankin kirjoittaa myös muutamasta muusta asiasta, jotka ovat tulleet vastaan elämän "normalisoituessa" viimeinkin. Ehkä joku muukin on joskus kokenut samaa - kun elämä menee ikäänkuin tauolle ja jatkuu myöhemmin...ja mitä kaikkea silloin pitää yhtäkkiä oppia, huh!
Kommentit
Lähetä kommentti