Herkkä, huolehtivainen lapsi ja tämä kevät
Täytyy myöntää, etten tällä viikolla enää kestänyt täyttä koronaeristystä - siis eristäytymistä ystävistä. Minulle alkoi tulla ahdistusoireita, ja koska myös esikoiseni oireilee, katsoin parhaaksi lieventää sääntöjä hieman.
Helatorstaina lähetin Naakan pihalle kaverinsa kanssa. Painolasti lieventyi huomattavasti - Naakka on hyvin huolehtiva lapsi, ja on pohtinut korona-asiaa kevään aikana ihan liikaa. Viime aikoina hänelle on tullut tietynlaisia pelkoja, jotka muistuttavat pakko-oireita.
Koska tiedän tästä ilmiöstä varsin paljon, totesin, että nyt tyttäremme on vastoin hallituksen määräystä käytävä viimein ulkona kaverin kanssa.
On lapsia, jotka elävät tässä ja nyt, ja purkavat poikkeustila-ahdistuksensa vaikkapa satunnaisilla raivareilla. Sitten on meidän Naakka, joka itkee jo valmiiksi, ettei korona vain tarttuisi meidän kauttamme isovanhempiin, mikäli tapaamme meitä tulevaisuudessa ulkosalla niin, että meillä kaikilla on maskit.
Varsin moni meidän ympärillämme on nähnyt isovanhempiaan ulkosalla koko ajan tai jo nyt monta kertaa, mutta omalle tilanteellemme emme voi mitään. Nämä ovat huolia, jotka meidän aikuisten tulisi kantaa. Milläs kannat, kun lapsella on aivot ja hän tykkää ajatella?
Ylipäätänsä, onko herkkien, ajattelevaisten lasten mielenterveyttä suojeltu tänä keväänä tarpeeksi?
Me teemme toki, minkä voimme. Koulujen avautuminen toi selvästi Naakan elämään kauan kaivattua normaaliutta, mutta toi selkeästi samalla myös patoutuneita traumoja esiin. Veikkaanpa, että muitakin Naakan kaltaisia on.
Kävimme yhdessä Naakan kummitädin kanssa istuttamassa lehtikaalin taimia kasvimaalle toissapäivänä. Naakan kummitäti on hyvin pitkäaikainen ystäväni, ja sopii mukaan perheemme arkeen mainiosti - onneksi mekin sovimme hänen arkeensa.
Häntäkään emme ole juuri nähneet kahteen kuukauteen, ja nytpä sitten näimme. Lähdimme myös ex-tempore ajamaan grillikioskille hakemaan evästä ja söimme eväät puistossa. Lasten kasvoille tuli tästä kaikesta kestohymy.
Olemme oppineet, että pahinta tässä kaikessa on ollut eristäytyminen läheisistä. Toisena tulee pelko, että sattuu jotakin ikävää, lähinnä korkeamman riskiryhmän läheisille.
Pesemme edelleen käsiämme ja suojaudumme, mutta jostakin on jo pakko keventää.
PS. Asuntoautomatkaan on enää neljä viikkoa - iik! Saa nähdä, pääsemmekö Suomen rajojen ulkopuolelle.
PPS. Naakkasen pelot pyrimme hoitamaan kuntoon, parempaa on onneksi jo näkyvissä <3
PPPS. 7-vuotiaani on minulle oikea ihme, olen niin onnellinen, kun sellainen on minulle tuotu.
Helatorstaina lähetin Naakan pihalle kaverinsa kanssa. Painolasti lieventyi huomattavasti - Naakka on hyvin huolehtiva lapsi, ja on pohtinut korona-asiaa kevään aikana ihan liikaa. Viime aikoina hänelle on tullut tietynlaisia pelkoja, jotka muistuttavat pakko-oireita.
Koska tiedän tästä ilmiöstä varsin paljon, totesin, että nyt tyttäremme on vastoin hallituksen määräystä käytävä viimein ulkona kaverin kanssa.
On lapsia, jotka elävät tässä ja nyt, ja purkavat poikkeustila-ahdistuksensa vaikkapa satunnaisilla raivareilla. Sitten on meidän Naakka, joka itkee jo valmiiksi, ettei korona vain tarttuisi meidän kauttamme isovanhempiin, mikäli tapaamme meitä tulevaisuudessa ulkosalla niin, että meillä kaikilla on maskit.
Varsin moni meidän ympärillämme on nähnyt isovanhempiaan ulkosalla koko ajan tai jo nyt monta kertaa, mutta omalle tilanteellemme emme voi mitään. Nämä ovat huolia, jotka meidän aikuisten tulisi kantaa. Milläs kannat, kun lapsella on aivot ja hän tykkää ajatella?
Ylipäätänsä, onko herkkien, ajattelevaisten lasten mielenterveyttä suojeltu tänä keväänä tarpeeksi?
Me teemme toki, minkä voimme. Koulujen avautuminen toi selvästi Naakan elämään kauan kaivattua normaaliutta, mutta toi selkeästi samalla myös patoutuneita traumoja esiin. Veikkaanpa, että muitakin Naakan kaltaisia on.
Kävimme yhdessä Naakan kummitädin kanssa istuttamassa lehtikaalin taimia kasvimaalle toissapäivänä. Naakan kummitäti on hyvin pitkäaikainen ystäväni, ja sopii mukaan perheemme arkeen mainiosti - onneksi mekin sovimme hänen arkeensa.
Häntäkään emme ole juuri nähneet kahteen kuukauteen, ja nytpä sitten näimme. Lähdimme myös ex-tempore ajamaan grillikioskille hakemaan evästä ja söimme eväät puistossa. Lasten kasvoille tuli tästä kaikesta kestohymy.
Olemme oppineet, että pahinta tässä kaikessa on ollut eristäytyminen läheisistä. Toisena tulee pelko, että sattuu jotakin ikävää, lähinnä korkeamman riskiryhmän läheisille.
Pesemme edelleen käsiämme ja suojaudumme, mutta jostakin on jo pakko keventää.
PS. Asuntoautomatkaan on enää neljä viikkoa - iik! Saa nähdä, pääsemmekö Suomen rajojen ulkopuolelle.
PPS. Naakkasen pelot pyrimme hoitamaan kuntoon, parempaa on onneksi jo näkyvissä <3
PPPS. 7-vuotiaani on minulle oikea ihme, olen niin onnellinen, kun sellainen on minulle tuotu.
Kommentit
Lähetä kommentti