Kierros Poronpolulla - onnistuttiin!

Viime lauantai jää täten historiaan pisimpänä kävelylenkkinä, minkä rva muistaa. Rva vietti viikonloppua mökillä Lopen seudulla ja kiersi 21 kilometrin lenkin Poronpolulla hyvässä säässä ja seurassa. Täytyy sanoa, että tuli kerrankin tehtyä jotakin erilaista.

Rva tunnustautuu kävelyfaniksi. Juoksuyritykset ovat jääneet yrityksiksi, viimeksi astmaattisuus torppasi pidemmät juoksut parisen vuotta sitten. Toisaalta, mitään juoksukipinää ei muutenkaan ole toistaiseksi syntynyt.

Sen sijaan kävely ja luonto yhdistelmänä sopivat rva:lle todella hyvin. Idea pidemmästä kävelystä (voiko tuota jopa jo vaellukseksi sanoa) on kytenyt kesästä saakka. Tuntui, että nyt olisi oikea aika kokeilla, mitä keho pitkästä liikkeelläolosta sanoo.

Poronpolku Lopella valikoitui kohteeksi siksi, että reitin varrella sijaitsee tukikohta, jossa yöpyminen on mahdollista. Rva siirtyi ruuhka-Suomesta mökille jo perjantai-iltana, sillä matkaan oli käytännön syistä lähdettävä lauantaiaamuna.

Ensimmäiset kilometrit taittuivat helposti, kunnes Hämeen järviylänkö alkoi enemmän muistuttaa nimeään. Polku kiemurtteli metsässä hiekkaharjanteille ja usein harjanteen kummallakin puolella oli syvä rotko, suppa. 

Eipä se maasto ihan helppokulkuista ollut. Nousut olivat paikoin jyrkkiä, eikä 21 kilometriä kylmiltään ole ihan helppo kävelymatka. Lähemmäs kymmenen kilometrin vaelluksen (ja liukkaiden pitkospuiden) jälkeen pääsimme Luutasuon taukopaikalle.

Taukokokemus ei ollut pelkästään mukava. Eräs pariskunta (rouva) esti istumisemme penkille (maassa oli aika kylmä istua, kun hiki alkoi jäähtyä), koska se oli kuulemma varattu heille. Eihän siinä äkkiseltään tullut mieleen äyskäistä, ettei paikkoja voi varata, mutta mielessä se kävi.

Luutasuon jälkeen alkoi "paluumatka". Maasto oli alkuun iisiä, mutta muuttui pian vastaavanlaiseksi kuin tullessa. Noin 14 kilometrin jälkeen jalat alkoivat väsyä. Oma vasen polveni alkoi tuntua ikävältä alamäessä, ja jalat alkoivat särkeä ja tuntua yhä raskaammilta.

Metsäänkään ei voinut jäädä, joten oli pakko jatkaa matkaa :D Parilla viimeisellä kilometrillä tahdonvoima joutui koetukselle, mutta pääsimme kuin pääsimmekin perille. 

Täytyy sanoa, etten muista, koska olisin viimeksi ollut niin puhki kuin 21 kilometrin metsälenkin jälkeen. Se jalkasärky ja kokonaisvaltainen puhki oleminen tuntui ihanalta ja kamalalta samaan aikaan. 

Ehkä hienointa kaikessa on, että kehoni, joska on pettänyt minut vuosien mittaan niin monesti, kuljetti minua tahdonvoimani ohella noin pitkän matkan. Onnistuin liikuntasuorituksessa, jonka onnistumiseen en ihan edes etukäteen uskonut.

Buranan, saunan ja päivällisen jälkeen olisin muuten nukahtanut mainiosti, mutta enkös ottanut mökille mukaan niin pelottavan dekkarin, että aloin kuunnella sadepisaroita ja kuvitella kaikenlaista. Ensi kerralla mukaan lähtee varmaankin Nalle Puh :D 

PS. Opin vaelluksella, että jaksan melko hyvin ainakin 14 kilometrin lenkin - sen jälkeen pitää purra hammasta.

PPS. Suomen luonto on valtavan mielenkiintoinen - 21 kilometrin kävelyllä kohtasimme monta metsätyyppiä sekä muutaman erilaisen suotyypin (sen 14 kilometrin jälkeen ne eivät tosin enää kauheasti kiehtoneet)

PPPS. Tekisinkö saman uudestaan? No kyllä tekisin - itsensä voittamisen tunteeseen voi näemmä jäädä koukkuun