Astmaa ja OCD:tä

Aika paljon on mennyt viime viikkoina aikaa jaksamisen kanssa kamppaillessa. Jouduin uudelle kortisonikuurille, kun keuhkot eivät edelleenkään pelittäneet. Mitenkäs olisivat, kun sää on edelleen kuiva, kylmä ja pölyinen. Joku siellä keuhkoissa nyt pitää tulehdusta korkeana.

Tämä vaikuttaa kieltämättä moneen asiaan. Olen puheammatissa, eikä ole kiva olla koko ajan hengästynyt, kun puhuu. Portaita tai mäkiä ylöspäin meneminen on hankalaa. Näin astman pahenemisvaiheessa pelkkä liikkeelläolo on hankalaa.

Syön nyt toisenkin viikon kuurin ja otan pef-arvot. Varaan sen jälkeen lääkärin. 

Toinen elämässäni jaksamista vaativa asia on mielenterveys. Minulla on sekä yleinen ahdistuneisuushäiriö että OCD. Kun jälkimmäinen pahenee, seuraa ahdistus. Se voi pahimmillaan johtaa työkyvyttömyyteen, kuten välillä käy.

Avainsana on stressi: minulla ei yksinkertaisesti saa olla liikaa stressiä. Se onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty aikuisena uuden ammatin opiskelleelle ruuhkavuosiäidille :D Joka tapauksessa, joudun tekemään päivittäin laskutoimitusta, kuinka paljon jaksan.

Kun minulla on lähityöpäivä, en voi varata kovin paljon työpäivän jälkeen - kokonainen työpäivä sekä ruuanlaitto sen jälkeen on jo aika kova setti. Sen jälkeen täytyy jo tosi tarkasti miettiä, mitä voin enää tehdä. 

Olen saanut asian toimimaan itse asiassa melko hyvin. Se on toden tosiaan laskutoimitus: "jos teen tämän, en voi tehdä tuota jne". Välillä asiat kasaantuvat ja aika moneen asiaan joudun myös sanomaan ei. 

Esimerkiksi, kuuluin ennen erään yhdistyksen aktiiveihin. Homma oli minulle tärkeä, ja haluaisin olla mukana edelleen. Tärkeämmäksi nousi kuitenkin lasteni kieliluokan vanhempainyhdistys. Liityin siihen ja erosin toisesta. Olen mukana, mutta pidän panokseni maltillisena.

Minulla pitää yksinkertaisesti olla aikaa, jolloin voin tehdä mukavia asioita tai olla tekemättä mitään erityistä. Minkäänlaista "minuuttiaikataulua" en voi edes harkita, vaikka se kuulostaisi kuinka hienolta ja tehokkaalta.

Valitettavasti mielenterveysongelmieni ominaisuus on, etten saisi mielestäni sallia itselleni mitään mukavaa ennen kuin olen tehnyt aivan helevetisti töitä. Joudun siis kamppailemaan itseni kanssa päivittäin. 

Esimerkiksi nyt, kun fyysinen kuntoni on keuhkojen takia huono, joudun nipistämään kaikesta "pakollisesta" vieläkin enemmän. Se harmittaa myös, että tunnen huonoa omatuntoa, kun en pääse liikkeelle yhtä hyvin kuin tavallisesti. 

On välillä hirveän hankalaa tehdä myönnytys, että saan tehdä kivoja asioita ja kun on oikein vaikeaa, minun täytyy sallia itselleni mukavaa tekemistä tai tekemättömyyttä samalla mitalla <3 Siinäpä on opettelemista aikuisiälle.