Ei se ainakaan oloa helpota

Oikein hyvässä muistissa on, kun rva loukkaannuttuaan v. 2009 ei huimaukseltaan pystynyt juurikaan kävelemään vuoteen. Kun kävelin, maa tuntui nousevan ja laskevan, mikä aiheutti tosi heikottavan, huonon olon.

Kävelin kuitenkin. Pääsin korttelin ympäri. Pääsin lähikauppaan, mutta en voinut ostaa paljon, koska se kaupan värikäs ympäristö kurkotteluineen jne. huimasi. Minun piti opetella ulkoa, missä tavarat olivat, lähikaupan ulkopuolella olin todella hukassa.

Vuosia minun piti suunnitella lyhyetkin matkat hyvin tarkasti, esimerkiksi jos menin ostamaan sukat, en voinut shoppailla muuta, koska kroppa kesti vain suoraviivaisen siirtymisen paikasta toiseen.

Jos asioin jossakin, vaikkapa Kelassa, yritin mennä hiljaiseen aikaan, sillä en saanut ihmisvilinästä kiintopisteitä, ja olosta tuli liian huono. Joskus piti palata kotiin jo menomatkalla.

Jätin väliin paljon juhlia ja muita tilaisuuksia, sillä kehoni ei kestänyt niitä. Eristäydyin.

Ajan myötä kehoni parani asteittain, pääasiassa hyvin hitaasti. Samat ongelmat ovat olemassa, mutta paljon lievempinä. Nyt suunnittelupakko ja välttämiset koskevat paljon isompia kokonaisuuksia, kuten pitkiä matkoja, yli kahden tunnin kaupunkikierroksia tai sen sellaista. Ravintoloissa valitsen ergonomisimman mahdollisen paikan.

Niska ja muu kroppa muistuttavat kyllä olemassaolostaan päivittäin, kipu on päivittäinen seuralainen. Silti, moni asia on mennyt paljon parempaan.

Nyt minulla on läheinen, jonka kulku on yhtä rajoittunutta kuin minulla alkuaikoina. Vamma on toinen, invaliditeetti merkittävä. Hän, kuten minä aikanaan, tietää liikkumiskykynsä täysin. Ilman suurempia ongelmia se on nyt 100 metriä, maksimissaan kävellä voi noin 300 metriä.

Kipuja on paljon, ja ne valvottavat myös öisin. Kipulääke tehoaa, mutta sen käyttöä on rajoitettava toisen sairauden vuoksi.

Byrokratia, hoitoon pääsy, vastuullisten tahojen kyvyttömyys kommunikoida keskenään, vähättely... se kaikki on hyvin järkyttävää, eikä valitettavasti yllätys. Kun ihminen sairastuu, hän ei tunnu olevan kovin arvokas.

Miltä tämän näkeminen tuntuu rva:sta? No ei ei se ainakaan oloa helpota. Niitä asioita, joita oikeuksistani taistellessa vuosia sitten koin, en haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan. Tuntuu ihan kamalalta nähdä, miten ne asiat voivat taas olla niin vaikeita!

Silti jaksan toivoa, että läheiseni asiassa tapahtuisi käänne: saataisiin aikaan selkeä hoitolinja, löytyisi vastuullinen hoitotaho, oireet tasoittuisivat ja lievenisivät, ja potilaasta tulisi hoitajilleen yhtä arvokas kuin hän on läheisilleen.

Mukavaa viikonloppua ja aurinkoisempia päiviä!

PS. Joku kyseli kommenteissa korviini liittyvistä oireista, ja kyllä, olihan niitä. Ensimmäiset vuodet erityisesti vammautunutta kohtaa lähellä oleva korva paukahteli, äänet kuuluivat liian kovaa ja särkyäkin riitti. Sittemmin oireet ovat onneksi helpottuneet, ja nyt vihloo vain, jos niska on tosi jumissa.

Isolla kirkolla

Rva jumitti juuri itsensä sohvalle makuuasentoon (bloggaaminen sujuu täältä käsin oikein hyvin). Päivä alkaa olla pääosin takanapäin ja molemmat lapset ovat nukkumassa poikkeuksellisen aikaisin. Se tietää...lisäminuutteja päivän vapaahetkeen, jee!

Sunnuntaina treenattiin taas rva:n ajotaitoja, ja ajettiin kunnan "isolle kirkolle". Mukana oli koko perhe, ja tarkoituksena oli löytää kevään ensimmäinen geokätkö kirkon katsomisen ohella. Matkan lähdettiin iltapäivällä, kun nuorimmainenkin heräsi päiväunilta.

Täytyy ihan ääneen kehua, että rva on harjoitellut maalla ollessamme ajotaitoaan reippaasti. Nyt tuntui ensimmäisiä kertoja siltä, että pystyin rentoutumaan ajaessa. Matkaan kuului maantieajoa, lyhyt pätkä kantatiellä ja taajama-ajoa taajamassa, joka ei ollut minulle tuttu autolla ajamisen näkökulmasta.

Retkelle kannatti muutenkin lähteä, sillä elämme viimeisiä aikoja, kun koko perhe on pääasiassa vapaalla. Naakka ei olisi halunnut lähteä, mutta tykkäsi retkestä lopulta. Paikan päällä oli todella kylmä tuuli, joten katselimme kirkkoa (ulkoapäin, ovet olivat lukossa) vain vähän aikaa.

Muistelin, että olen käynyt kyseisessä kirkossa viimeksi ystäväni rippijuhlissa 90-luvulla, ellen sitten pianisti Olli Mustosen konsertissa samoihin aikoihin. Sisältä kirkko on muistaakseni sininen.

Pidän kirkoista. Uskonnolliselta näkemykseltä itseni varsin liberaaliksi mieltäväksi nautin kirkkovisiiteistä paljon, myös ihan oikeista jumalanpalveluksista. Onko se sitten rauha, rakennus ja sen käyttötarkoitus, ajatuksia herättävä saarna, kaunis musiikki vai mikä..en ole ihan varma itsekään.

Retken vähemmän hengellinen tarkoitus tuli myös täytetyksi, kun geokätkö löytyi. Se oli kyllä helpoimmasta päästä, ei tarvinnut etsiä ollenkaan.

Paluumatkalla muu perhe halusi vielä koukata eräässä lampimaisemassa (lampia, salpausselän rinteitä ja muutama kraaterimainen rotko. Koukkauksesta nauttivat tiettävästi kaikki perheenjäsenet, nuorinkin katseli ympärilleen kiinnostuneena.

Viime päivät ovatkin sujuneet puolison työpäivien ja työmatkan merkeissä. Rva on hyvin pitkälti hoitanut lapsia aamusta iltaan ja myös yöllä. Vanhempani ovat olleet korvaamaton apu.

Ikäänsä vanhempi

Millaista on, kun joku paikka aina kolottaa? No, kyllähän siinä alkaa ennen pitkää pohdiskella, kuinka minä, ikäiseni ihminen (olen 35-vuotias) voi asua kehossa, joka toimii kuten keskimäärin muillakin 75-vuotiailla.

Viime yönä valvoin tuntikausia lonkkakipuni kanssa. Sehän sai tietenkin alkunsa edellisen illan työkeilalla, kun istuin kaksi tuntia "puupenkillä". Yö sujui kääntyillessä, en onnistunut löytämään sellaista asentoa, jossa särkyä ei tunnu.

Tänään toimin niin puoliteholla kuin vain voi toimia. Onneksi me, perheen molemmat aikuiset olimme yhtä aikaa paikalla ja saatoin ottaa varsin rennosti. En käynyt ulkonakaan, jos kävelyä kotiovelta pihasaunalle ei lasketa.

Toivon, että lonkka rauhoittuu mahdollisimman nopeasti. "Perusoireideni" kanssa jaksan, mutta jos jotakin ylimääräistä ilmenee, on jaksaminen kortilla.

Pitkään jatkunut krooninen kipu muuttaa ihmistä. Periaatteessa tunnen olevani sama ihminen kuin ennenkin, mutta kuitenkin erilainen. En ole enää kovin rohkea matkustaja. Lähdöt tuntuvat vaikeammilta, kun matkat pitää suunnitella kehon voimavarojen mukaan.

Kun mukaan lasketaan edellisten lisäksi myös kaksi pientä lasta, on lopputulos, ettemme juurikaan matkustele.

On jännä havaita, että kykenen ilmeisesti kaikenlaiseen suunnitteluun ja laskelmointiin varsin hiljaa ja näkymättömästi. Ehkäpä siitä on tullut minulle niin rutiinia, että kun asia on joskus tullut puheeksi, on muulle seurueelle yllätys, kuinka tarkkaan harkittuja esimerkiksi istumapaikkani ravintolassa tai päiväohjelmani ovat.

Hyvän suunnittelun seuraus on, että pystyn toimimaan monessa tilanteessa varsin normaalilla tavalla. Toinen seuraus on sitten väsymys - asioiden etukäteissuunnittelu vie paljon energiaa.

Entäs se kipu? Pääasiassa kipuni tuntuvat niskassa ja hartioissa sekä rintarangan alueella. Tunne on, kuin minulla olisi hyvin painava, kiristävä ja hartioita kumaraan painava panssari ylläni. Pää taas tuntuu keikkuvan kaulan jatkeena valtoimenaan ja tuntuu usein tosi raskaalta.

Tällaiset kivut ovat olleet osa elämääni jo kahdeksan vuotta. Ne ovat onneksi lieventyneet alkuajoista, mutta viimeiset vuodet kehitys on polkenut paikallaan. Olen toki onnellinen, ettei suunta ole huonompaan päin.

Työtä ja laukkuostoksia

Rva palautui juuri ex tempore -työkeikalta, mistä on hyvä aloittaa viikonloppu. Ei ihan, sillä puolet työstä on vielä tekemättä, toimeen täytyy tarttua huomenna aamupäivällä. Ensimmäinen puolikas meni hyvin.

Täytyy myöntää, että vaikka lasten kanssa on ihanaa, hihkaisee rva ilosta aina, kun satunnainen työkeikka tulee eteen. Vaihtelu virkistää, ja erityisen paljon virkistääkin, kun se päätyö tapahtuu melkein 24/7 kahden alle 4-vuotiaan parissa.

Naakka tosin lohkaisi työkeikastani kuultuaan, että "et sinä ole mikään xxxx (ammattinimikkeeni), olet pelkkä äiti". No, toisaalta on toki mukavaa, että äidinroolini on tyttärelleni niin selkeä!

Torstaina, kun rva vietti kaupunkipäiväänsä, tapahtui jotakin, jonka voi tulkita mukavuusalueelta poistumiseksi. Rva nimittäin etsi itselleen olkalaukkua. Tämä ei nyt kuulosta yhtään kummalliselta, mutta rva ei ole juurikaan kiinnittänyt huomiota laukkuihin.

Lähinnä olkalaukun virkaa on viimeiset kymmenen vuotta toimittanut marimekon kankainen olkalaukku, joka toimii hyvin edelleen. Siihen rinnalle olisi nyt kuitenkin mukava saada joku hieman eri kokoinen ja -mallinen laukku, joka sopii astetta siistimpien vaatteiden kanssa.

Suuri syy laukuttomuuteen on muuten ollut niskavamma, pääasiassa olen kuljettanut tähän asti tavarani repussa, jossa paino asettuu tasaisemmin molemmille hartioille. Nyt hartiani kuitenkin kestävät myös hieman toispuoleisemman painon.

Ostosreissuni tulos oli, etten ostanut vielä minkäänlaista laukkua. Asiaan pitää ensiksi vähän tutustua, sillä en ole myöskään aiemmin ollut kiinnostunut laukkuasioista (kengät ja laukut, huh). En ole edes kiinnittänyt, millaisia laukkuja vastaan tulevilla naisilla (kai joillakin miehilläkin on...)

No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Katukuvasta selvisi, millaisia laukkuja suurella osalla kaduntallaajista on, ja toisaalta selvitin, mitä kaupoissa on tarjolla. Luksuslaukut taitavat rva:n budjetilla jäädä hankkimatta, mutta eipä tuo niin ikävältä tunnu.

Laukuista siirryn sujuvasti kehoni olotilaan... hieronnasta on nyt viikko, ja jumitus on alkanut lisääntyä parin viimeisen päivän aikana. Eilen tuntui monesti kuin pää olisi alkanut irrota muusta kropasta. Olin koko päivän reissussa, ja tuntemukset olivat ihan rehellistä väsymistä.

Kun palaamme kaupunkiin, rva:n lienee viisainta hieman kartoittaa seuraavien kuukausien tilannetta ja varata itselleen lääkäri. Tavoite on saada lähete edes jollakin tavalla säännölliseen fysioterapiaan julkiselle puolelle. Rva:sta tuntuu, että ohjeistusta ja ehkä jotakin käsittelyä tarvittaisiin (mahdollisimman vähän lompakkoa rasittavalla tavalla).

Muuten rva ei ole kartoittanut lähitulevaisuuttaan. Noin viikon päästä on muutto takaisin kaupunkiin ja siellä uudet kuviot.

Pissahätä (ja pohdintaa hieronnasta)

Useiden keväisten päivien (sekä vesisade- että aurinkopäivien) jälkeen pihaan olikin tupsahtanut yöllä senttien kerros lunta. Mitä ihmettä! Keväänhän piti tulla, ja meidän piti vielä nähdä se täällä olomme aikana. No, kevättähän tämäkin on, ihan tyypillistä sellaista.

Eilen lähdimme Naakan kanssa pitkähkölle (ei se niin pitkä ollut, mutta Naakan kanssa kyllä) kävelylle yhdelle kylän noin kolmesta leikkikentästä. Naakan oli korkea aika saada ulkoiltua vähän perusteellisemmin.

Matka katkesi jo ensimmäisen viiden minuutin jälkeen kirjastolle, sille yksityiselle, syynä pissahätä. Tässä vaiheessa rva olisi voinut olla viisas ja käydä itsekin. Naakka jaksoi hienosti kävellä, ja koska leikkikentästä on täällä maaseudulla tullut erikoisuus, olimme molemmat kuin huvipuistossa!

No, rva:n pissahätä iski sitten siellä leikkikentällä, josta en meinannut saada Naakkaa millään pois. Oli hieman tuskallista kävellä se puolen tunnin kotimatka jalat ristissä, kun niin maaseutua tämä ei ole, että pusikkoon olisi voinut mennä.

Torstaina (joo, vanha juttu) vietin Helsinki-päivääni tavalliseen tapaan ja minulla kävi tuuri, kun pääsin ex tempore hierontaan. Kävin siis kysymässä aikaa paikalliselta hierojaopistolta, ja sain sellaisen 45 minuutin päähän.

Ehdin käydä syömässä kotosalla, ja ei kun nauttimaan (tai kidutettavaksi). Hieronta oli hyvä ja ammattitaitoinen, tykkäsin, kun tämä hieroja käsitteli kallonpohjani aivan perusteellisesti. Hieronnan jälkeen olo helpottui suunnattomasti.

Olisi mukava tietää, josko blogiani lukevista jollakin on kokemusta monta vuotta vanhan niskavamman kanssa elämisestä. Rva on ajoittain kyllästynyt riippuvuuteensa hierojista ja fysioterapeuteista.

Kotiharjoitteista (kyllä niiden pitäisi olla ihan oikeanlaisia, on muokattu moneen otteeseen) huolimatta olen käsittelykunnossa viimeistään parin viikon välein. Olisi mukavaa, jos se käsittely ei olisi niin elintärkeää. Voiko sellaiseen tilanteeseen joskus päästä?

Riippuvuus hieronnoista jne. on hankalaa, kun säännöllisesti täytyy olla löysässä hirressä, saako aikoja ja onnistuuko hierojalle pääsemään ajoissa. Ei se rahakaan tässä kuviossa ihan pientä roolia näyttele.

Aikamme täällä maaseudulla alkaa jo käydä vähiin. Vielä on kuitenkin vähän alle kaksi viikkoa jäljellä. Pääasiassa olemme täällä tehneet...no pyörittäneet tätä pikkulapsiarkeamme lähinnä. Olemme nähneet isovanhempia tavallista enemmän ja saaneet heiltä valtavasti apua arkeemme.

Joka viikko jompikumpi meistä tekee hieman töitä, puoliso vähän enemmän. Merkittävä projektimme on myös ollut auton ajaminen, viimeksi eilen hurautimme huoltoasemalle (naapuripaikkakunnalle) ja tunsin itseni idiootiksi tehdessäni asioita, joita en vielä hallitse.

Olen nähnyt yhtä jos toistakin ihmistä, joita en ole pitkiin aikoihin nähnyt. Niistä näkemisistä jää rva:lle hyvä muisto.

Emme ole olleet juuri ollenkaan kipeinä, jee!

Olemme olleet lähes koko ajan yhdessä perheenä ja menneet puolison kanssa naimisiin.

Oikein mukava seikkailu tämä on ollut!

Eräs etappi elämässä

Viime tiistaina rva ja hra viettivät yhdessä hyvin erikoisen ja merkityksellisen päivän - menimme melkein salaa naimisiin. Valmisteluita oli tehty hiljalleen tammikuun lopulta lähtien, asia kerrallaan ilman suurempaa hermoilua.

Paikalla olimme vihkiytymishetkellä vain me kaksi. Ykköset päälle puettuina, vihkijän ja todistajien läsnäollessa sanoimme toisillemme "tahdon". Se oli kaunis hetki.

Maistraatista vastavihityt Niskaset suuntasivat valokuvaajalle. Nyt kuvia vielä näkemättä on hyvä todeta, että kuvassa käyminen oli hieno juttu, kun Niskasista ei ole olemassa yhtään niin sanottua virallista kuvaa, vaikka yhdessä oloa on takana jo yli kymmenen vuotta. Katsotaan, kun kuvat saapuvat...

Kuvausten jälkeen (no, oikeastaan jo sitä ennen ) oli molemmilla huutava nälkä. Siirryimme Saslik-ravintolan Zakuska-pöydän äärelle. Söimme antaumuksella, katselimme toisiamme rakastuneesti silmiin, ja aterian loppuvaiheessa rva ei enää onnistunut vetämään vatsaansa sisään...

Tulen varmaankin muistamaan hääpäiväni näistä asioista, mutta en pelkästään. Aamusella vietin aikaa kampaajalla, joka onnistui taivuttelemaan lyhyestä tukastani niin edustavan, että luulin kyseessä olevan jonkinlaisen taikatempun.

Henkkarit muistuivat rva:lla mieleen, kun auto oli jo melkein liikkeellä. Joo-o, ajokortti oli fleecetakin taskussa, jonne olin sen edellisellä ajokerrallani jättänyt. Puoliso söi puolimatkassa juustohampurilaisen nälkäänsä.

Maistraatissa juoksimme ennen vihkimistä paperiasioissa luukulta toiselle (meidät neuvottiin kaksi kertaa väärälle luukulle). Siirtyminen tapahtui osaltani korkokengissä, puoliso huolehti hääkimpun (ja ulkosaappaideni siirtämisestä.

Kun seisoimme jo vierekkäin kohta tapahtuvaa vihkimistä odottaen, sanoin puoliääneen puolisolleni, että kai se sormus tuli mukaan...tällä kertaa vain puoliso kipitti takahuoneeseen.

Hyvin se kuitenkin meni, kolmen päivän kokemuksella voin todeta, että naimisissa meno on mukavaa puuhaa.Tähän on vielä lisättävä, että hääyönä rva ei päässyt metriä lähemmäs puolisoaan, sillä Naakka nukkui tähtiasennossa välissämme...that`s our life today!

Aiheena askartelu, venyttely ja autoilu

Rva on perheensä ohella edennyt kuluvaa viikkoa tasaisen rauhallisesti. Lähipäivät tulevat olemaan täynnä toimintaa, poikkeuksellistakin. Toivottavasti niihin sisältyy myös rauhallisia hetkiä muulloinkin kuin klo 21.45 jälkeen illalla.

Naakka sai pari päivää sitten hampurilaisravintolasta pikkuponi-lelun, aterian kylkiäisenä tietenkin. Katsoin sitä aluksi kärsien - taas noita muovinkappaleita, joita nurkistamme löytyy jo valmiiksi oikein kiitettävästi.

Myöhemmin, kun tulin pieneltä lepohetkeltäni yläkerrasta, odotti keittiössä yllätys: puoliso oli väkertänyt ponille kartongista tallin, ja Naakka oli innoissaan. Minä päätin osallistua. Neulon parhaillaan vihreästä langasta tilkkua, mikä on jo keskeneräisenä ilmiselvä ruohoniitty.

Eilen askartelimme ponille Naakan kanssa harjoitusrataa. Naakan mielenkiinto ei ole vielä loppunut, joten poni saanee ympärilleen isommankin maailman.

Rva on voinut viime päivinä, luultavasti elämän hektisyyden takia henkisesti hieman huonosti. Stressioireita, ei sen kummempaa. Oireilua ei kuitenkaan ole kiva pahentaa, joten rva on ottanut meditaation mukaan päivärytmiinsä.

Meditaatioharjoitukset, tällä kertaa Youtubesta löytyvät mindfulness-harjoitteet (Mielenterveysseura) sujuvat vaihtelevasti, ne auttavat ennen kaikkea rauhoittumaan iltaisin.

Joogaharjoitteilleni (kiitos Youtube, tästäkin) sain eilen mukavaa harjoitteluseuraa! Oli hauskaa tehdä harjoitteita yhdessä jonkun toisen kanssa, saattoipa ainakin todeta, mikä paikka kenelläkin on jumissa.

Ai niin, ajoin tiistaina noin puolentoista tunnin matkan autoa! Suuntasimme sukuloimaan, vietimme reissussa yhden yön. Sää oli minun ajo-osuudellani hyvä, ajoimme kantatiellä ja valtatiellä. Kokemusta kertyi nyt moottoriliikennetiestä, joka ei ehkä ollut ihan lemppari (pari rekkaa ohitti meidät), mutta selvisimme matkasta.

Niska ei kyllä tykännyt ajosta yhtään, ensimmäisen kyläilypäivän vietin mojovan päänsäryn kanssa, joka onneksi helpotti yön aikana. Toisena päivänä pystyin sitten paremmin nauttimaan vierailusta ja sukulaisten näkemisestä.

Tänään meillä on vuorossa kyläilyä iltapäivällä, samoin huomenna, tosin vain minulla. Seuraava ponnistus lienee Naakan ulkoiluttaminen, joka ei kyllä ole ollut osa onnistumistemme listaa kuluneina viikkoina. Onneksi sää näyttää hienolta, ehkä se motivoi meitä molempia :)

Liikkeessä jälleen

Täytyykin heti kirjoittaa, että joogailin youtuben johdolla pitkästä, pitkästä aikaa. Ensimmäisenä harjoitus sujui nuorimmaisen päiväunien aikaan. Toinen kerta oli sitten eilen, kun saimme lapset nukkumaan.

En todellakaan ole lajissa kovin pro, en käytännössä edes edisty mihinkään tällä hetkellä, sillä teen vain samoja, yksinkertaisimpia liikkeitä sarjoina. Tai, kyllähän keskittyminen, kehonhallinta, vetreys ja lihasvoima kehittyvät, mutta se tapahtuu enemmänkin siinä sivussa.

Pääasia on, että laji kiehtoo minua, ja teen sitä aina välillä mahdollisuuksien mukaan. Hankalaa se on, kun olisi mukavaa tehdä aina vähän pidempi sessio, että ehtii käydä kehoa monipuolisesti läpi. Meillä keskeytyksiä tulee koko ajan, ja asiaan pääseminen on haasteellista.

Olen huomannut, että varsinkin lonkkieni seutu on tykännyt monipuolisesta venyttelystä. Kun lopetan harjoittelun, tuntuu hyvällä tavalla siltä kuin lonkat olisivat "irti" paikoiltaan. Se on hauska fiilis!

Puolison piti eilen lähteä töihin koko päiväksi, mutta suunnitelma kaventui nettipalaveriin. Meidän piti käydä kotona, siis kaupungissa, ja lähdimmekin sinne koko perhe.

Ylitin menomatkalla jälleen itseni ajajana - huristelin vanhaa kolmostietä aina pk-seudulle asti. Kaupunkiajoon en vielä uskaltanut, mutta tämä oli ensimmäinen kertani pariin kymmeneen vuoteen 80 kilometrin tuntivauhdilla, mikä tuntuikin aika hurjalta.

Selvisin ihan kivasti, ajaminen tuntui välistä ihan mukavaltakin. Suurimman osan ajasta taisin jännittää aika paljon, sillä sain niskani tavallistakin kipeämmäksi. Huomasin, että pystyin vilkuilemaan tilannetta edessä, takana ja sivuilla sekä pysymään kaistallani. Tosin, kun tämä kaikki pelitti, vauhti hiljeni ja pysähdyttiin kerran bussipysäkille päästämään kiireisemmät ohi.

Kotona vaikutti rauhalliselta, vaikka koko talo on huputettuna. Suurin äänihaitta kantautui muualta kuin kohdaltamme. Muovien alta näkyi, että parvekkeella ei ole kaidetta. Puoliso kurkisti uhkarohkeasti yhdestä ikkunasta ulos (varoitin, että saa vielä päähänsä kivenmurikan) ja totesi, että villat on jo laitettu seinään, elementti vain puuttuu.

Lapsille ensimmäinen kotona käynti oli upea seikkailu - niin paljon kivoja leluja! Naakka sai Frozen-palapelinsä mukaan, pelailemme sitä luultavasti seuraavat päivät. Pieni koti-ikävä iski...kun viettää paljon aikaa muualla, alkaa koti tuntua aivan erityisen paljon kodilta.

Seuraavina päivinä meillä on taas luvassa menoa ja meininkiä (ja ajamista), siitä lisää seuraavalla kerralla.

Ajopelko - ikävä seuralainen

Rva viettää kummallista, rauhallista keskipäivän hetkeä. Syy: puoliso lähti Naakan kanssa junareissulle Tampereelle! Naakka on jo pitkään pyytänyt päästä ihan oikeaan pitkän matkan junaan, joten puoliso lähti hänen kanssaan sinne. Lupasivat tulla takaisinkin, iltapäivällä.

Eilen rva teki viikoittaisen kaupunkireissunsa. Akvaariolle kuului ihan hyvää, tosin kotilot ovat ilmeisesti jälleen alkaneet lisääntyä. Se kertoo touhunuoliaisista - ikävä kyllä, en ole saanut lajia pysymään hengissä yhtä hyvin kuin aiempina vuosina.

Platyt ovat, luojan kiitos, sentään säilyttäneet lukumääränsä. Yksi platyista näyttää jopa olevan pieniin päin, mutta tuskin näemme poikasia, kun innostuin ennen platyja intiaaninsulka-parven hankintaan. Ne ovat eräänlaisia pieniä piraijoja, joiden suurinta herkkua ovat kaikenlaiset eteen sattuneet pienet lihanpalat...

Selkä on ottanut tällä viikolla takapakkia - toisaalta harjoitusmahdollisuuksia on ollut harvassa. Hieronta tiistaina auttoi tilannetta jonkin verran, mutta kyllä se on särkenyt, lapaluiden ympärysalueet aivan erityisesti. Krooniset kivut ovat vain niin syvältä!

Toisaalta, rva saattaa poikansa päiväunien aikana edetä vaikka miten uskaliaisiin tekoihin - kuten joogavideoon, jota käytti harjoituksissaan joskus kauan sitten.

Kun Naakka oli pieni, olivat päiväuniajat vapaa-aikaa. Nykyisin se ei enää päde ollenkaan, kun Naakka nukkuu päiväunia kotona enää harvoin. Kaikenlaista sitä tuleekin vastaan, mistä ei varoiteta etukäteen ;)

Se täytyy kertoa, että toissapäivänä rva kykeni uskaliaaseen tekoon - kävin lähikaupassa yksin autolla! Matka meni oikein hyvin, mutta toin kyllä kaupasta ihan eri juttuja kuin oli tarkoitus.

Ajopelko on kyllä aika suuri voima. En oikein tiedä, mistä se lähti aikanaan liikkeelle, mutta aina näihin päiviin asti autolla ajaminen on jo ajatuksena tuntunut ihan kamalalta. Nyt vyyhti on onneksi lähtenyt purkautumaan.

En ihan yhdy yleiseen sanontaan "ajopelko lähtee ajamalla". Eihän esim. synnytyspelkokaan ihan yksin synnyttämällä lähde, tai esimerkiksi vanhenemisen pelko vanhenemalla :D Olen itse tarvinnut paljon keskusteluja ja psyykkausta. Keskusteluja olen käynyt lähinnä puolisoni kanssa.

Minun on myös ollut tarve sanoa, että haluan itse asettaa rajani. En tällä hetkellä ole vielä valmis kovin vaativaan ajoon, eikä minulta saa sitä vaatia. Fobiat ovat aika vaativia taltuttaa, ja olen asian kanssa vasta alussa. Olen kuitenkin ylpeä, että olen päässyt eteenpäin näinkin paljon.