perjantai 30. joulukuuta 2016

Remontti lähestyy!

Paljon on muutoksia ja liikkuvia palasia - siinäpä rva:n ajatukset vuodesta 2017. Valitettavasti ne palaset eivät ole rva:n nikamia, niistä puuttuu edelleen liikettä oikein paljon. Toki sitä liikettä löytyy sitten kohdista, joissa sitä ei tarvitsisi olla niin paljon.

Suurin elämäämme määrittävä tekijä on julkisivuremontti, joka alkaa viikolla 3 ja loppuu heinäkuun lopussa. Se on ollut stressinaihe monesta syystä. On pitänyt miettiä monenlaisia ratkaisuja, kun elämämme tällä hetkellä keskittyy juurikin kotiin.

Ongelma-aika jakautuu kolmeen osaan: seinän purkuvaihe - vähän yli kaksi kuukautta. Toinen puoli taloa peitettynä (meillä on läpitalon huoneisto). Sen jälkeen peitetään toinenkin puoli. Melun pitäisi tosin vähentyä.

Kolmas vaihe ovat kesäkuukaudet. Kun meidän sisälämpötila on nyt 25 astetta, se nousee kesällä 30 asteeseen. Silloin emme myöskään tuuleta. Toivo on siinä, että muovitus pitäisi myös auringonvalon vähäisenä.

Kaikki tämä sattui tietenkin Napen vauvavuoteen, jolloin suurin osa perheestä on koko ajan kotona.

Tuohon meluvaiheeseen on oikeastaan vain yksi ratkaisu: pysyä poissa. Kuitenkin, on masentava ajatus lähteä seitsemältä aamuisin kiertämään kylää vaunujen kanssa ja pysyä poissa klo 17.asti.

Pitkin syksyä olemme kehitelleet erilaisia vaihtoehtoja lyhyistä poissaoloista pidempiin. Kohteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan.

Eräs perheenjäsenemme heitti parhaan idean pari päivää ennen joulua. Asia eteni puhelinsoitoin eikä mikään ole vielä varmaa. Mahdollisesti meillä on kuitenkin pakopaikka remontin alkuvaiheen ajaksi! Moni asia on kuitenkin vielä avoin, kirjoitan tästä vähän myöhemmin.

Koko aikaa emme kuitenkaan olisi poissa, ainoastaan osan viikkoa. Puolisolla on 1 - 2 kertaa viikossa työhön liittyviä menoja, minulla terapiani yhtenä iltana viikossa. Jos minun työkuvioni toteutuvat, tulee vastaan niiden sovittelu..toivon, ettei suunnitelmista tarvitsisi luopua kokonaan.

Loput vaiheet, lähinnä se remontin loppuvaiheen kuumuus, ovat vielä ratkaisematta. Maaliskuun puolesta välistä lähtien lienee ihan inhimillistä asua täällä, sinne kesäkuun alkuun saakka ainakin. Palaamme siihenkin myöhemmin.

Akvaarioon pitää hankkia ruokinta-automaatti! Vedenvaihto kerran viikossa tulee onnistumaan poissaolomme ajankin, sillä täällä kuitenkin ollaan useana päivänä viikossa.

Olen nyt loppuvuonna kasvattanut platyjen parvea hiljalleen, nyt vahvuus taitaa olla 10 yksilöä. Puolison mukana tuli toissapäivänä 3 uutta täysin oranssia kalaa sekä yksi kaupan päälle. Tämä kaupan päälle tullut on kuulemma lahjoituksena saatu vanhus, hän on väriltään harmaa.

Annoin vanhukselle nimen Selma. Selma on tosi suurikokoinen ja näyttää kyllä juurikin vanhukselta, eli on koostaan huolimatta hoikka ja vähän kyttyräselkäinen. Näin suurta platya en ole tainnut nähdäkään.

Selma asuu meillä nyt eläkekodissa niin kauan kuin elämää riittää. Ensimmäiset pari päivää ovat sujuneet hänellä hyvin, eikä ongelmia ole muidenkaan tulokkaiden kanssa ollut.




tiistai 27. joulukuuta 2016

Joulunpyhien jälkeen

Palauduimme eilen maaseudulta joulunvietosta. Joulunpyhät olivat mukavaa aikaa, vaikka ottivathan ne myös voimille pakkaamisineen jne. Oikea joulupukki kävi tänäkin vuonna, jopa rva ja puoliso pääsivät hänen syliinsä istumaan!

Joulupäivänä olin iloinen, kun sain sisarestani apurin (no, oikeastaan minä olin apulaisen roolissa) Naakan ulkoiluun. Säät ovat Etelä-Suomessa nyt sellaiset, etteivät ne oikein houkuttele ulkoilemaan, kun lumitalven puuttuminen harmittaa.

Joka tapauksessa, ulkoiluhetkestä (kävely entisen ala-asteemme pihalle, sen pihapiirissä sijaitsevan päiväkodin pihalle leikkimään) muodostui yksi parhaista joulumuistoista. Mielikuvituksen siivin (ja ihan fyysisesti) lensimme, uimme ja kiipeilimme vuorella...oli kyllä hauskaa!

Minä olen viime päivinä yrittänyt suojella niskaani kiinnittämällä huomiota pään asentoon. Minulla on tapana pitää leukaa vähän liiankin pystyssä, jolloin pää on koko ajan kallellaan.

Kun toinen viime viikolla tapaamistani fysioterapeuteista vielä varoitti muodostumassa olevasta "kyttyrästä", se motivoi painamaan leukaa alas huolella aina kun voin. Se toimii hyvin ainakin kävellessä.

Yksin kävellessäni olen viime aikoina metsästänyt paljon pokemoneja. Pokemon Go on ollut yllättävän hauska peli. Kävellä pitää runsaasti, ja olioiden metsästys on hauskaa. Nyt erilaisia pokemoneja taitaa olla kasassa 51 kappaletta.

Pelimaailmassa ja ehkä muutenkin tykkään monenlaisesta etsimisestä ja keräilystä. Ehkä en ole niinkään tavaroiden hamstraaja, mutta "aineettomien" asioiden kuten pokemonien tai geokätköjen haku kiehtoo minua.

Olen ilokseni huomannut, että rentoutuminen (nukkumiseen tai ihan vain rauhoittumiseen tarvittava) on parantunut. Olen sitkeästi harjoittanut "kehon skannausta" eli keskittymistä kehon tuntemuksiin vartalon osa kerrallaan päivittäin, ja tuntuu että harjoittelu on alkanut tuottaa tulosta.

Saan vaihtelua harjoitukseen keskittymällä välillä ympäriltäni kuuluviin ääniin tai sitten vain hengitykseen.

Harjoitukseni ovat lyhyehköjä, muutaman minuutin mittaisia. Välillä teen vähän pidemmän meditaation esimerkiksi Youtube-videon avulla. Esimerkiksi Mindfulness-harjoituksia on netissä nykyään todella paljon.


torstai 22. joulukuuta 2016

Kotihiiren loppuvuosi

Jopas joulu onkin lähellä! Sitä ei tule ajateltua tässä tekemisen tuiskeessa, vaikka hyvä niinkin, sieltähän se saapuu kuitenkin.

Jostakin tuli mieleeni, että muistan uuden vuoden juhlinnan olleen minulle joka vuosi pienimuotoinen stressin aihe. Tietyssä ikävaiheessa, josta nyt on jo 10 - 20 vuotta, muistan ajatelleeni, että voi kun saisi olla uutena vuotena kotona.

Mitä sitten olisin tehnyt? 19 vuotias minä olisi mielellään katsellut televisiosta, kuinka vuosi vaihtuu eri maailmankolkissa (näytetäänköhän sitä ohjelmaa vielä). 

Olisinhan minä toki saanut kotiin jäädä, mutta en jäänyt. Jälkeenpäin ajatellen oli hyvä, että minulla oli ystäviä, jotka vetivät minut mukaan ihmisten pariin. Koin vaivalloisena lähteä jonkun kotibileisiin ja yöpyä siellä ja olla väsynyt aamulla.

Toisaalta, jäihän paljon muisteltavaa ja tuli koettua sitä elämää silloin kun oli sen aika

Vaikka viihdyn ihmisten parissa ja koen itseni sosiaaliseksi, asuu minussa olento, joka tykkää juhlapäivinä käpertyä omiin oloihinsa kodin nojatuoliin ja hykerrellä tyytyväisenä, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. 

Olen siis koti-ihminen. Omaan kotikoloon on aina mukava palata, oli sitten poissa lyhyen tai pitkän aikaa. Sellaiset asiat kuin nojatuoli, matto ja kirjahyllyn kirjat tekevät oloni kotoisiksi. Ikkunasta on mukava katsella, mitä ulkona tapahtuu ja iloita siitä, että voi olla kotosalla.

On sitä kuitenkin välillä mukava uloskin lähteä. Tänäänkin lähdin useaksi tunniksi asioille. Kotimatkalla ratikkaan astuessani tajusin, että enhän minä muistanut ollenkaan ottaa avaimia mukaan! 

Onneksi meillä on melkein aina perhe kotona, Siellä ne taas olivat, ikkunassa odottamassa. Pääsin sisälle.

Koti- ja kotoiluaiheesta siirryn sujuvasti pohdintaan loppuvuodesta. Tämä vuosi on kyllä ollut hurja. Huokaisen monen asian kohdalla helpotuksesta.

* selvisin vaikeasta raskaudestani ja saimme ihanan Nappe-vauvan osaksi perhettämme
* sain tehdä töitä
* sain sisareni perheen lähemmäs asumaan

Seuraavalta vuodelta toivon oikeastaan jatkoa näille mainitsemilleni asioille. En sentään perheenlisäystä uudestaan :D , vaan ihan tavallista, työteliästä arkea minulle tärkeiden asioiden parissa. 

Ennen sitä toivon, että voimme viettää mukavan joulun. Uutta vuotta en vielä suunnittele, ehkäpä katson sitä vuoden vaihtumisesta kertovaa telkkariohjelmaa, jos sellainen vielä tulee - tai sitten nukahdan jo ennen yhdenkään raketin laukaisua. 


tiistai 20. joulukuuta 2016

Liikkeelle uusin varustein

Heti alkuun alkoi hämmästyttää otsikkokohtaan näpyttelemäni teksti - oikeasti istun tuolissa muutaman tunnin yöunien jälkeen voipuneena ja toivon, josko kahvikupillinen helpottaisi oloa! Lähden ehkä liikkeelle ihan kohta...

Oikeasti lähdin ensimmäistä kertaa liikkeelle n. 8.30, luistelemaan ihan järkyttävässä liukkaudessa, jota en tietenkään osannut ennakoida etukäteen.

Kohteenani oli tällä kertaa terveyskeskuksen fyssari, joka tuli varattua Napen fyssarikäynnillä. Se oli ns. ohjauskäynti, eli siellä kartoitettiin kroppani tilannetta ja pohdittiin, mitä sille voisi tehdä. En odotanut käynniltä kovin paljon, joten ei menty ainakaan miinuksen puolelle. Oikeastaan nyt ollaan vähän plussalla, tiedä häntä.

Jotakin vähän uudenlaista aletaan kuitenkin kokeilla. Oikea jalkani on ilmeisesti hieman pidempi kuin vasen. Olen tiennyt sen toki aiemminkin, mutta asiaan ei ole kiinnitetty viime vuosina kovin paljon huomiota.

Nyt, kun tilanne on Napen syntymän jälkeen kärjistynyt alaselkäkipujen lisääntymisen vuoksi, on asialle aika yrittää tehdä jotakin. Vastaus on tällä erää pieni koroke, jonka kävin hankkimassa heti terveysasemakäynnin jälkeen.

Jos tuo minimaalinen puolen sentin liuska toimii, sen pitäisi helpottaa tilannetta. Pääsisin ainakin jumppaamaan, kävelemään ja seisomaan paremmassa asennossa.

Pääsen kokeilemaan korokkeen vaikutusta liikkumiseeni heti tänään, viimeinen haaste on pakkauksen avaaminen. En hankkinut ihan edullisinta tuotetta, kun tämän hankkimani pitäisi olla sellainen, että se pysyy paremmin kohdallaan kengässä.

Tällä hetkellä olen muuten yksin kotona, jopa seuraavat kaksi tuntia. Koska olin fyssarilla, en voinut hoitaa lapsia, kun puoliso lähti korjauttamaan autoa. Puoliso otti siis mukaansa lapset, ja kaikki palautuvat kotiin luultavasti puolen päivän aikoihin.

Sillä aikaa pitää toki tehdä jotakin kotitöihin liittyvää, mutta en nyt pitä kiirettä aloituksen kanssa, kun täällä on kerrankin pieni, hiljainen hetki. Olen tullut sinuiksi yövalvomisten kanssa hieman aiempaa paremmin, kunhan päivällä pääsee vähäksi aikaa lepäämään.

Jos ei pääse, niin sitten kyllä väsyttää.

Huomennakin meillä on tiedossa kyläileviä ystäviä, joita on kyllä täällä odotettu jo pitkään. Loppuviikkoa kohden on tarkoitus ainakin hakea kuusi ja koristella se. Jouluseimeä kävimme Naakan kanssa ihmettelemässä toissapäivänä (kadotimme samalla reissulla taskulamppumme, ei kivaa).

Nyt kolmas kuppi kahvia naamariin, ehkä tämä tästä taas!

perjantai 16. joulukuuta 2016

Levottomat yöt

Tällä viikolla on jälleen puuhasteltu yhtä sun toista. Määrittävä yhteistekijä viikolle on väsymys. Meillä ovat yöt olleet viime aikoina aika villejä. Hiljaista alkaa illalla olla n. klo 22. Nappe syö 2 - 3 kertaa yössä.

Viime aikoina Naakan päiväunet ovat alkaneet jäädä melkein kokonaan pois. Lisäksi hän on usein kieltäytynyt kerrassaan iltapuurosta. Näiden yhteisvaikutus ja 3-vuotiaan painajaiset ovat johtaneet siihen, että Naakka pinkaisee noin kolmen aikaan yöllä ylös ja hereille, kun on levoton olo ja nälkä.

Kärsivällisyys on ollut koetuksella itse kullakin (isovanhemmatkin ovat joutuneet tämän shown keskelle), yövalvomiset ovat suoraan sanottuna ihan kamalia.

No, eilen puoliso sai keploteltua Naakan syömään kokonaisen puurolautasellisen - tilanne helpottui heti! Ihan sataprosenttinen apu tämä ei ole, mutta eipähän tarvitse käydä "yögrillillä" pikkutunneilla.



Minulla oli keskiviikkona 35-vuotissyntymäpäivä! On se jännittävää, kun vuosia karttuu eikä näy missään ;) Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minä vähän juhlinkin; kutsuin sisareni meille kylään (puolisokin oli toki kutsuvieraslistalla, mutta joutui perumaan töiden takia).

Leivoin mustikkapiirakan (piti leipoa puolukkapiirakka, mutta silmä teki tepposet ja pakasteessa olevat puolukat osoittautuivat mustikoiksi...mikä mukava yllätys! Kaikki puolukat ja mustikat (siis ne pakastimen pohjalle säilötyt rippeet) ovat tällä kertaa minun poimimiani, toissavuotisia tosin.

Juhlatilaisuus käsitti piirakan ja kahvit sekä paljon jumppaa. Tiimit olivat minä, sisko & Naakka, jälkimmäinen tosin antoi periksi jossakin vaiheessa ja siirtyi elokuvan pariin. Tuli kokeiltua monta hyvää liikettä sekä suoritettua sen päivän jumppaosuus.

Tänään on luvassa erään kaukana asuvan ystäväni vierailu nyt heti aamulla, sekä toivottavasti oikein rauhallinen loppupäivä. Toiveissani olisi ainakin, että veisin Naakan oikein pitkäksi aikaa ulkoilemaan päiväkodin jälkeen. Katsotaan, kuinka toteutuu.

Minun vähän piti tehdä töitä näin aamusta, mutta päästin puolison jatkamaan uniaan, sillä hän oli valvonut Napen kanssa viime yönä tavallista enemmän. Eilenkin meni muuten ihan päiväuniksi Napen päiväuniaika - pakko se lepo on jossakin kohtaa ottaa takaisin, kun on mahdollisuus.

Kiputila: on aika kipeä, niskan ja lapojen seutu on jumissa kuin mikä.

Huimaus: joo, valitettavasti!

Päivän kuntoilutavoitteet: "punnerruksia" seinää vasten ja rintarangan liikutusyrityksiä. Hieronnan varaus, jos se kuntoiluksi lasketaan...ainakin sinne pitää kävellä.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

100-vuotiaat mummot

Kirjoittamisen aiheita on viime aikoina ollut enemmän kuin aikaa kirjoittaa, joten kun nyt mahdollisuus on, kirjoitanpa lisää.

Minä täytän ihan parin päivän päästä 35 vuotta. Elämä on täyttä, ja työtä saa lasteni parissa tehdä niin paljon kuin jaksaa (ja välillä vähän enemmänkin). Pääasiassa se on ihanaa. Välillä se on kyllä myös uuvuttavaa.

Erilaisten kehoon liittyvien kremppojen kanssa olen elänyt noin parikymppisestä asti. Sitä ennen en ainakaan muista, että keho olisi temppuillut. Karkea jako on, että ikävuodet 20 - 27 kuluivat alaselkävaivan, ikävuodet 27 - 35 yläselkä- ja niskavaivan kanssa.

Oikeasti niihin vuosiin on mahtunut paljon muutakin, paljon, paljon muuta. Hyvin paljon sellaista, jota olen rakastanut, kuten matkailu, opiskelu, ystävystyminen ja nykyisen puolisoni tapaaminen. On ollut myös surua ja murhetta, usein vähän liikaa.

Minulla oli sisareni kanssa eilen kiva keskustelu kropan toimivuudesta aamuisin. Olemme liikkumiseltamme hyvin erilaisia, mutta meillä on yhteistäkin - aamulla ylös noustessamme vaikutamme 100-vuotiailta mummoilta :D

Mietin, onko kropan jäykkyys, siis ihan erityisen suuri pitkän paikallaanolon takia ihan normaali, kaikkien ominaisuus, vai onko siinä esimerkiksi geneettisiä eroja. Se helpottaa, kun lähtee liikkeelle ja kenties jumppaa ja venyttelee, mutta joka-aamuinen tilanne on ihan sama.

En oikein jaksa muistaa, mikä tilanne oli esim. 10 tai 20 vuotta nuorempana. Se on ainakin selvää, että tuohon 100-vuotiaaseen minulla on vielä matkaa, sisarellani vielä minuakin enemmän!

Joulu alkaa olla oikein lähellä. Meillä on tänä vuonna käyty jo aika monessa jouluun liittyvässä tapahtumassa, jos ei koko perheen, niin ainakin osan kera. Naakka pääsi ukin kanssa kaksin katsomaan keskustan jouluvaloja ja muun muassa Stockmannin jouluikkunaa.

Me muut näimme jouluvalot auton ikkunasta itsenäisyyspäivänä. Naakka, puoliso ja minä kävimme katsomassa Tontut suutareina -lastennäytelmän keskiviikkona. Torstaina kävimme seurakunnan puurojuhlassa.

Ensi viikolla on yhtenä aamuna Naakan päiväkotiryhmän joulujuhla, jota odotan innolla. On mukavaa nähdä, millaisen esityksen Naakan ryhmäläiset ovat järjestäneet!

Kotona olemme alkaneet poltella kynttilöitä (enimmäkseen kyllä ledejä). Naakka availee joulukalenterinsa aamuisin. Pipareita valmistaikinasta on leivottu kerran. Pari kertaa olemme puolison kanssa hikoilleet jouluostoksilla, kerran myös sisareni kanssa.

Kyllä se joulu työtä teettää. Mukavaa se myös on, kun tunnelmaa ja tekemistä.


perjantai 9. joulukuuta 2016

Viikko-ohjelmaa ja kiitollisuudenaiheita myös

Tällä(kin) viikolla on kyllä ollut kaikenlaista! Oikeastaan, kun nyt yritän alkaa muistella, mitä ihmettä olemme tehneet, en meinaa muistaa mitään. Kuitenkin, sanotaan, että muistiharjoitukset ovat hyödyllisiä.

Maanantai: Päivä oli ihan tavallinen, teimme paljon kotiaskareita. Illalla kävin hierojalla.

Kiitollisuudenaihe: se hieronta.

Tiistai: Sepäs oli itsenäisyyspäivä. Naakalla oli vapaapäivä kuten meillä muillakin. Iltapäivällä keksimme ajella Malmin hautausmaalle katsomaan hautausmaan kynttilänvaloa. Tulos: lapset nukahtivat matkalla, emmekä viitsineet herättää kumpaakaan.

Ajoimme siis keskustaan ja kiersimme presidentinlinnan. Pääsimme n. 17.30 helposti kiertämään rakennuksen ja näimme ainakin ne aluetta vartioivat poliisit. Mannerheimintiellä satuimme tulemaan ylioppilaiden soihtukulkuetta vastaan. Kulkue oli kaunis näky.

Kotiin saavuttuamme suuntasimme vielä talomme kerhohuoneelle, jossa asukasyhdistys järjesti itsenäisyyspäivän vastaanoton talolaisille. Istuimme ilolla valmiiksi katettuun pöytään ja ihailimme koristeltua kerhohuonettamme.

Kiitollisuudenaihe: perhe ja itsenäinen Suomi.

Keskiviikko: Keskiviikkoaamuna suuntasimme Naakan kanssa lastenteatteriin, kaupunginteatterin "Tontut suutareina" - nimiseen näytäntöön. Tilaisuus kesti n. 40 minuuttia, ja nautimme koko perhe. Nappe tosin oli ukin kanssa kotona ja viihtyi varmasti.

Iltapäivällä lähdimme kauppakeskukseen hoitamaan asioita ja ruokaostoksille. Tulos: puolison vaateostosten jälkeen hän vei lapset syömään ja minä suuntasin Prismaan hoitamaan ne ruoka- ja mut ostokset - ihanaa, yksin Prismassa...melkein tunnin ajan!

Kiitollisuudenaihe: niska ei temppuillut teatterissa eikä Prismassa.

Torstai: Torstaina ohjelma alkoi aamulla klo 8.00 Naakan päiväkodin pipareiden leipomisella, jonne minä en mennyt, puoliso meni. Minä tein aamupäivän töitä (puoliso lähti Napen kanssa vauvakerhoon ja sitten parturiin).

Iltapäivällä minä siirryin entisen työpaikkani glögitilaisuuteen. Parin tunnin päästä siirryin seurakunnan puurojuhlaan, jonne perhe oli jo siirtynyt aiemmin. Sekä glögitilaisuudessa että puurojuhlassa tapasin ihmisiä, joita olin jo ehtinyt kaivata.

Kiitollisuudenaihe: Se, että minulla oli ex-työpaikan tilaisuus, jonne minut kutsuttiin - asia on minulle hyvin kaukana itsestäänselvyydestä. Toinen kiitollisuudenaihe: no, seurakunnan tila, jossa aikuiset saivat keskittyä istumaan ja nauttimaan puurosta ja joulunodotuksesta, kun lapset kirmasivat pitkin käytäviä...

Perjantai: Tänään on ollut ihan tavallinen, mukava päivä. Paljon on ainakin kotitöitä ja lastenhoitoa päivään mahtunut, mutta pääsin myös lenkille itsekseni. Selätin on ollut käytössä monta kertaa. Olin yhdellä kävelyllä Napen kanssa, yhdellä ihan yksin.

Eilisen kaksoisjuhlista niska ja yläselkä kyllä rasittuivat (ja todennäköisesti koko edellisestä viikosta), realiteetit tulevat vastaan aina jossakin vaiheessa. Nyt täytyy parannella ja toipua. Pahemminkin voisi toki olla.

Huominen päivä on vielä onneksi avoinna, illaksi on luvassa vähän erikoislaatuisempaa ohjelmaa ;)





sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Minikokoinen apinarata ja sukujuhlat

Pari päivää sitten rva sai liikuntaa. Hän juoksi vinttikoirana jäniksen perässä...oikeasti olimme Naakan kanssa sisäleikkipuistossa! Se oli palkintoretki. Naakka on syksyn ajan kerännyt rasteja uloslähdöistä, jotka ovat sujuneet hyvin.

Minä en ole vähään aikaan ollut Naakan kanssa kyseisissä paikoissa, viime kerrasta taitaa olla toista vuotta. Meillä nämä retket ovatkin muutaman kerran vuodessa tapahtuva aktiviteetti. Jos kävisi useammin, hohto katoaisi, ja kyllä noihin saa ihan tarpeeksi rahaakin uppoamaan.

Puoliso oli flunssassa, joten hänestä tehtiin Napen hoitaja. Kaksikko chillaili kahvilassa ja oleskelusohvalla. Mitä teki rva? Hän yritti pysyä tyttärensä perässä. Aluksi meni melko kevyesti, mutta sitten suoritus meni todelliseksi liikunnaksi.

"Putki, tikkaat, liukumäki, verkko, huh..." Vaikkaa pääsin Naakan kanssa yhtä aikaa liukumäestä alas, oli hän viilettänyt jo ties kuinka pitkälle, kun itse sain könyttyä ylös lattialta. Onneksi sentään tykkään leikkipuistoista. Kaikki menee paitsi hiekkakakkujen teko (tylsää), ja sitähän ei noissa paikoissa tarvitse tehdä.

Kyllä täytyy myöntää, että tuon suorituksen jälkeen lihaksissa tuntui oikein mukavalta. Liikunta oli monipuolista, ja hiki tuli. Itse tykkäsin eniten trampoliineilla hyppimisestä, jota olisin tehnyt enemmänkin (Naakan suosikki oli seikkailulabyrintti).

On mukava huomata, että niska antaa jo periksi tuollaisen liikuntasuorituksen verran. En voi sanoa, että se olisi vaivannut erityisesti tuon liikunnan jälkeen. Yläselkä ja olkapäät tulivat suorastaan parempaan kuntoon, ja hyvälaatuinen lihaskipu jatkuu vielä.

Kun vielä oppisi saamaan noin monipuolista liikuntaa muutenkin. Mielikuvitukseni ei oikein riitä siihen esimerkiksi ulkoilun yhteydessä, pitäisi varmaan oikeasti olla jokin tehtävärata. Armeijan "apinarata", josta oli sisareni kanssa puhetta muutama päivä sitten, voisi ehkä olla rva:lle liian haasteellinen :D Kuitenkin, sen tyylinen liikunta kiehtoo.

Eilisestä suuren osan vietimme puolison serkun ylioppilasjuhlissa. Oli mukavaa tavata puolison sukua, ja Naakallakin oli hauskaa, kun paikalle saapui pitkän odottelun jälkeen joukko pikkuserkkuja. Naakka soluttautui joukkoon välittömästi.

Napellekin löytyi "sopiva" pikkuserkku, viikkoa vanhempi nuorimies. Vauvat ihmettelivät toisiaan ja tunnistivat luultavasti oman lajinsa. Oli hauska seurata, kuinka samanlaiset elkeet samanikäisillä vauvoilla oli, äännähdyksiä myöten.

Kotiin palattuamme olimme jälleen kerran väsyneitä, onneksi myös lapset. Tänään teemme toivon mukaan vain rauhallisia juttuja ja suurimmaksi osaksi kodin piirissä. Itse vähän ajattelin, josko tekisimme lumihiutalekoristeita Naakan ikkunaan.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Inspiraationlähteitä

Inspiraationlähteitä - niitä rva:n viime päiviin on riittänyt. Tohtorijuhlat, joista kirjoitin jo edellisellä kerralla, sujuivat mukavasti. Tilaisuus oli osin englanninkielinen, mutta muuttui yhä enemmän suomenkieliseksi, kun ilta eteni.

Väitöskirja...täytyy sanoa, että rva suunnitteli vakavasti sellaisen tekoon ryhtymistä vuosina 2007 ja 2008. Graduaihe innosti, saman aihepiirin sisältä olisi melko varmasti löytynyt tutkittavaa ihan kirjaksi asti.

En minä silloin ajatellut, mitä tohtorina tekisin - halusin vain jatkaa avoimiksi jääneiden kysymysten selvittämistä. Toisaalta muistelen, että gradun tekeminen väsytti...olin valinnut aiheen, joka kiinnosti, mutta joka oli monilta osin aika haastava.

Seuraavana vuonna sitten pamahti. Fyysinen kunto musertui onnettomuuteen, jonka seurauksien kanssa rva elää vieläkin. Rva oli silloin ja on edelleen sitä mieltä, ettei edellytyksiä niin isoon projektiin kuin väitöskirjaan ole.

Onneksi elämää on kuitenkin vielä oletettavasti jäljellä niin kauan, ettei tutkimukseen ryhtyminen ole mahdoton asia sitten joskus tulevaisuudessa. Ei se asia ole kokonaan unohtunut, mikäli elän niin pitkään kuin naiset Suomessa keskimäärin, tuumasta toimeen ei tarvitse ryhtyä vielä pitkään aikaan.

Toisen inspiraationlähteen kohtasin maanantaina, kun matkasin ihan lähikaupunkiin saakka tapaamaan nuoruudenystävääni. Näin paljon aikaa kotona viettävälle tunnin junareissu (ei lapsia mukana) oli ihmeellistä luksusta.

Päivä kului vanhan kotikaupungin katuja katsellessa, ravintolassa syöden ja ystäväni luona oleillen. Ravintolassa piti muuten vatsavaivan uhalla ottaa kanakori ranskalaisineen. Söin kyseisessä paikassa ensimmäisiä kertoja 1980-luvulla ja aina kanakorin - siksi tämä nostalginen valinta.

Meillä oli ystäväni kanssa hyvin nopeasti molempia miellyttävä keskustelunaihe, matkustaminen. Elämme ystäväni kanssa erilaisia elämänvaiheita, ja hänellä on tällä hetkellä enemmän mahdollisuuksia matkustamiseen kuin minulla.

Olisin voinut viettää vielä pidemmänkin ajan hänen matkakuviensa parissa! New York innostaa todella paljon, olen ollut kiinnostunut kaupungista ihan lapsesta saakka. Kuvien parissa tunsin, kuin olisin melkein ollut itsekin matkalla. New York täytyy ehdottomasti vielä kokea.

Vaikka kulunut viikko on ollut todella kiireinen, olen käytännössä huomannut, kuinka tärkeää on joskus poistua tavallisesta arkielämästään ja mennä uusiin paikkoihin ja eri asioita tekevien ihmisten pariin. Käytännöllisesti katsoen olen edelleen väsynyt, mutta aivot ovat saaneet uudenlaista työtä, mikä virkistää suunnattomasti.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Väitöstilaisuus ja karonkka

Tänään on pienten lasten kotiäidin näkökulmasta erikoinen päivä. Aamupäivän vietimme nimittäin hyvän ystäväni väitöstilaisuudessa. Pääsimme tilaisuuteen kahden puolisoni kanssa, mikä on nykyään vähintäänkin erikoista.

Siksipä menomatkalla ratikassa tuntui kuin olisimme päässeet yhdessä treffeille (niinhän asia tavallaan olikin)!

Itse tilaisuus oli siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että siellä esiteltiin vuosien työn tulos. Aihe liittyi samaan tieteenalaan, jota itse olen opiskellut, vaikka suuntaus olikin eri. Ymmärsin kuitenkin englanninkielistä argumentointia melko hyvin, sillä alan tieteellinen sanasto on minulle tuttu.

Kuinka ylpeä olinkaan ystävästäni, joka hoiti tilaisuuden ammattimaisesti alusta loppuun asti! Oli hienoa olla todistamassa tätä tärkeää etappia hänen urallaan.

Selvisin myös tilaisuuteen liittyvästä istumisesta verrattaen hyvin. Aluksi tilanne oli vähän hakusessa, mutta yritin muistaa käyttää syviä vatsalihaksia selän tukena. Kahteen ja puoleen tuntiin mahtui hetkiä, jolloin tuki ei ollut ehkä optimaalinen, mutta kestin kuitenkin hyvin.

Tulin taas ajatelleeksi, kuinka kauan sitten satutetun niskan takia täytyy yhä edelleen harjoitella ihan perusasioita kuten istumista. Toisaalta, harjoittelen kyllä mitä tahansa, jos tilanne vain menee parempaan suuntaan kerta kerralta edes vähäsen.

Nyt olemme kotona lepäämässä (sananmukaisesti, sillä molemmat lapset nukkuvat vielä päiväunia). Illalla kähdemme vielä juhlimaan karonkkaa, joten päivä tulee todella olemaan juhlallisuuksia täynnä.

Väitöstilaisuuksissa olen opiskeluaikanani ollut, mutta yhtäkään karonkkaa en ole vielä juhlinut. Jo siksikin tuntuu mukavalta ja jännittävältä odotella illan ohjelmaa. Huomenna varmasti väsyttää, mutta aika harvoin tällaisia tilaisuuksia pääsee juhlistamaan.

Tänään tulee oltua tavallista enemmän poissa kotoa, mutta ei niin paljon ulkona. Jos huomiselle asettaisi jonkin tavoitteen, voisi se olla esimerkiksi ulkoilu. Tänään on ollut mainio sää, katsotaan, millaista ulkoiluilmaa huominen tuo tullessaan.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Kallvikinniemi

Jopas on taas pimeitä päiviä, vaikka emme varsinaisen kaamoksen leveysasteilla asukaan. Viime lauantaina nautimme kyllä poikkeuksellisen aurinkoisesta päivästä, jota päätimme juhlistaa retkellä. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa Kallvikinniemi Vuosaaren kupeessa.

Minä en ole koskaan käynyt Kallvikinniemellä, totta puhuen en ole tullut edes ajatelleeksi, että sellainen on olemassa! Hyvä että puolisolla on paikallisretkeilyyn liittyvää tietoa minua enemmän, muuten ei varmaan koskaan päästäisi mihinkään.

Vähän hirvitti, kun olimme sen verran myöhään liikkeellä, että Naakan päiväuniaika oli koittamassa. Lähdimme kuitenkin, 3,5 vuotta riittää mielestämme yksien päiväunien skippaamiseen (tai autossa torkkumiseen)

Niemi oli ensituntumalta laajempi alue kuin olin ajatellut. Sitä peitti mäntykangas, ja ranta-alueita oli useita. Suuntasimme kohti niemenkärkeä, ja ohitimme useita hienoja huviloita.

Niemenkärkeen pääsi melkeinpä koko matkan autolla. Ulos astuttuamme huomasimme, että jopas on kylmä ja tuulee niin vietävästi! Lapsilla oli tarpeeksi vaatetta, meillä aikuisilla ei niinkään. Aurinko sen kun paistoi ja merellä oli komeat aallot.

Nappe ihmetteli tilannetta nappisilmillään turvakaukalostaan, joka oli kiinnitetty rattaisiin (kätevä kulkuväline lyhyehköillä retkillä, kun ollaan autolla liikkeellä).

Naakka oli hyisessä säässä elementissään. Hän poimi kepin maasta ja ilmoitti heittävänsä sen mereen. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, kun tuuli kävi mereltä. Sen jälkeen hän huomasi merirosvolaivan malliin rakennetun kiipeilytelineen (tässä vaiheessa meillä aikuisilla oli oikein harvinaisen kylmä).

Retken päätteeksi suuntasimme vielä pizzeriaan, joka löytyi Vuosaaresta. Puoliso ja Naakka tilasivat pizzat, minä jonkinlaisen intialaisen annoksen. Paikallista menoa oli ilmassa tässä pizzeriassa. Suuri osa näytti olevan paikalla toisaalta ruuan, toisaalta jalkapallon Englannin liigan seuraamisen vuoksi.

Kun tulimme kotiin, oli iltapäivä. Myönnän, että huokasin väsymyksestä jo tässä vaiheessa. Vaikka perheen kanssa on mukava touhuta, väsymys on ainainen mukana kulkeva seuralainen. Usein kaipaan viikonloppuisin ihan pientä, omaa hengähdystaukoa, jota ei useinkaan ole saatavilla.

Silti, nämä retkipäivät piristävät ja tuovat vaihtelua koko perheelle. Elämä keskittyy muuten lähinnä kodin ja lähialueen piiriin, joka on toki mukavaa, mutta välillä vähän yksitoikkoista. Siksi on hyvä lähteä liikkeelle, kun siihen on mahdollisuus.



perjantai 18. marraskuuta 2016

Eteenpäin...ja taaksepäin

Lumi alkoi jo sulaa, ja viime päivät olemme nauttineet vesisateesta, joka on vaihdellut tihkusateesta voimakkaampiin kuuroihin, jotka todella kastelevat. Totesimme Naakan kanssa yhdessä, että kurjaa kun lumi sulaa pois, mutta kivaa, kun saa ottaa sateenvarjon mukaan ulos!

Nappe-vauva se vaan kasvaa ja kasvaa. Hän on jo yli 60-senttinen ja 6,6 -kiloinen pötkylä, josta lähtee yltiöpäisiä hihkaisuja, tirskuntaa, hymyjä ja sätkimistä. Välillä, varsinkin iltapuolella iskee kiukku- ja väsymysitku, ja kyllä se karjuntakin nuorelta herralta luonnistuu.

Nappe harjoittelee parhaillaan motorisia taitoja kuten käden laittamista suuhun. Hän onnistuu jo välillä tarttumaan eri kohteisiin, kuten mobileen, mikäli se roikkuu tarpeeksi lähellä käsiä ja kasvoja. Hän on saavutuksistaan iloinen.

Kääntymisen esiasteita on myös jo havaittavissa. Nappe vääntäytyy lattialla yleensä alta aikayksikön tällaiseen asentoon, josta eteneminen ei vielä onnistu, mutta yritys on kova:


Rva:lla itsellään on ollut ongelmia tällä viikolla erityisesti kropan jäykkyyden kanssa. Eräs muutos huonompaan on, että kroppa jäykistyy ja kipeytyy (erityisesti alaselkä) pienestäkin lattialla oleilusta. Ylös nouseminen tekee sitten kipeää, eikä selkä meinaa palautua millään.

Juuri tällaisissa kohdissa meinaa myös iskeä epätoivo - työstän muutenkin vielä ajatusta, että olen tainnut saavuttaa niskani kanssa tilan, johon minun on mahdollista päästä. En ole siihen läheskään tyytyväinen. Ajatus siitä, että voin kenties vain ylläpitää tätä tilaa ja toivoa etteivät asiat mene huonompaan, on yksinkertaisesti valtavan kurja.

Mitä sitten tällä kertaa teen, juuri tälle asialle? No, yritän parhaani mukaan liikutella kehoani ja tehdä asioita, vaikka ne sattuvat. Itse asiassa hyväksi olisi tällä hetkellä, että olisin mahdollisimman monipuolisesti liikkeessä, mutta en kuitenkaan tekisi mitään liian rajua.

Siksipä viikonlopun tavoitteisiin voisi kuulua (jälleen kerran) mahdollisimman paljon ulkoilua Naakan kanssa sekä ehkä joku liikunnallinen aktiviteetti.

Hassua sinänsä, latasin itselleni viimein Pokémon go -pelin, kun halusin itsekin kokeilla tätä villitystä, joka oli kyllä huipussaan jo kuukausia sitten.

Arvioni pelistä on, että se on ihan kiva. Mitään nostalgiapläjäystä en pelin kanssa koe, sillä olin jo lähes aikuinen, kun Pokémonit olivat iso juttu lasten keskuudessa. Jonkinlaisia olentojahan ne ovat, mutta ennemmin kai keräilyobjekteja ainakin rva:lle.

Aika yksinkertaiselta peli vaikuttaa, tosin olen pelaamisessa vasta ihan alussa. Kuningasideoita pelissä ovat, että siinä lähdetään ulkoilemaan ja toisaalta se kävelyvaatimus, että munien kehittymiseen (hmm, tästä tulee nyt jo ihan jotakin muuta mieleen) tarvitaan kävelyä. Ulkoilu ja kävely - hyviä juttuja molemmat.

Ihan ykköslaji tuo ei kyllä niskavammaiselle ole. Kännykän pitäminen kädessä ja ruudun tuijottaminen ovat mahdollisimman epäergonomista puuhaa. Yläkroppaa pitäisi voida liikutella lenkin aikana enemmän. Toisaalta, eihän koko ajan tarvitse pelata.

Pelailen siis toistaiseksi, ainakin välillä. Tämä olisi kyllä varmasti ollut kova juttu lapsena. Nyt fiilis ei ole ehkä yhtä taianomainen, mutta ihan hyvä kuitenkin.


sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Järjestelyvimma

Viime aikoina rva on saanut erilaisia järjestysvimmoja ympäri asuntoa. Vaikuttaako siihen pari kuukautta sitten luettu KonMari-kirja vai mikä, mutta yksi jos toinen laatikko kotonamme on kokenut karsinnan ja uudelleenjärjestelyn.

Tämä onkin ollut tarpeen, kun kotimme on muuntunut kolmen hengen kodista neljän hengen kodiksi. Vauva ei sinänsä vie paljon tilaa eivätkä tavaratkaan, mutta tietty välineistö tulee kuvioon vauvan myötä.

Jo Naakalla ollut hoitopöytä on meillä nyt Napen käytössä. Tässä välissä se oli lipastona, jota käytettiin pääasiassa Naakan liian isojen vaatteiden säilytykseen. Sen jälkeen lipastosta tuli Napen vaatteiden ja tavaroiden säilytyspaikka.

Itse käytän hoitopöytää tosi harvoin. En oikein seisoessa saa hyvää asentoa, ja olen sen verran lyhyt, että hoitopöytä on minulle liian korkea. Puen ja riisun Nappea yleensä lattialla tai sängyn päällä. Lisäksi, olen jostain kumman syystä aina tykännyt tehdä asioita kyykyssä.

Muut Nappea hoitavat eivät jaa mieltymystäni, joten hoitopöytä pysynee osana kalustustamme.

KonMari neuvoo viikkaamaan vaatteet ja liinavaatteet pystyyn. Lukiessani olin sitä mieltä, että tuohon en ainakaan mene mukaan. No, miten siinä kävikään...nyt oma vaatekaappini sekä suurin osa liinavaatteistamme on viikattu kirjan oppien mukaan - ne muuten menevät sillä tavalla paljon pienempään tilaan kuin aiemmin.

Keittiön kuiva-aineet menivät syksyn aikana kannellisiin säilytysastioihin. Syy oli paljon konkreettisempi (tai tarkemmin sanottuna ällöttävämpi) kuin kirja. Meiltä alkoi löytyä kaapista jonkinlaisia kuoriaisia, joiden tarkempaa lajia emme onnistuneet selvittämään.

Ne pirulaiset pesiytyivät vähän joka puolelle, ja olemme nyt viimeisen vuoden aikana melkein onnistuneet hävittämään kannan kolmisen kertaa.

Viimeisen leviämisen jälkeen kävimme suurilla säilytysastiaostoksilla, jonka tuloksena Rva:n kaapit eivät näytä omilta vaan jonkun paljon järjestelmällisemmän ihmisen kaapeilta. Esiinnyn toki mielelläni tuona järjestelmällisena ihmisenä, jos joku kollaa kaappejamme ja kehuu niitä.

Miksi järjestelyvimma juuri nyt? No, olen yksinkertaisesti kotiäitinä niin paljon kotona, että samoja nurkkia ja niiden epäkohtia tulee tuijotettua erityisen paljon. Vaikka en koe hysteeristä innostusta sisustusasioihin, ovat nekin enemmän mielessä nyt, kun koti on samalla työpaikka.

Toisaalta olen innostuksenkohteideni suhteen aikamoinen tuuliviiri, joten kohta mielenkiinto todennäköisesti suuntautuu johonkin ihan muuhun. Tässä on kuitenkin se hyvä puoli, että paikat kotona on hyvä laittaa kuntoon, kun siihen on mahdollisuus - työelämässä ollessa ei kuitenkaan niin paljon jaksa.

Eräs järjestelykohteeni on muuten ollut liikuntatarvikehylly. Sieltä löytyy sellaista, jota en kauheasti käytä, mutta voisin ottaa käyttöön. Eräs sellainen kohde on kahden kilon nilkkapainot, toinen ovat kuminauhat (3 eri vastusta).

Eniten käytössä ovat viime aikoina olleet selätin, piikkimatto (onhan sekin liikuntatarvike :D ), joogapalikat ja foam roller. Vähän enemmän kuin aiemmin taas on ollut käytössä kahvakuula.


torstai 10. marraskuuta 2016

Perhe on aina perhe

Niskasilta päivää... Flunssasta olemme selvinneet, iloinen yllätys on ollut, ettei tauti tarttunut perheen pienimpiin. Viime päivämme ovat valjenneet lumisissa tunnelmissa, täällä etelärannikolla on tuiskunnut jo monta päivää.

Se onkin varsin ihmeellistä. Viime vuosina olemme lähinnä tarponeet pimeyden ja loskan keskellä talvikaudet. On hieno tunne, kun yhtäkkiä pulkkamäki kutsuukin jo ennen marraskuun puoliväliä. Eilen vietimme Naakan kanssa pulkkamäessä puolitoista tuntia, takaisin tulimme vaatteet vettyneinä, väsyneinä ja nälkäisinä kuten tavoite olikin.

Rva:lla on käytössä viimetalviset talvilenkkarit, joissa on hienoutena "nastat", jotka saa käännettyä päälle ja pois päältä. Nämä kengät toimivat oikein hyvin, jos siis muistaa vääntää ne nastat päälle... Ovat muuten second handia, kaikkea ei tosiaankaan tarvitse hankkia uutena.

Eilen olin onnellinen saadessani vieraakseni sisareni, joka tuli meille päivävisiitille tuulesta ja tuiskusta huolimatta! On se jännittävä tunne, että vaikka asuminen lapsuudenperheessä on vuosia sitten päättynyt, sitä tuntee olonsa kotoisaksi, kun oman perheen jäseniä on paikalla.

Hän leipoi meille hyvin mielenkiintoisen peltileivän, joka on kaiken lisäksi vielä hyvääkin! Siihen tuli muun muassa kikhernejauhoja, jos en väärin muista. Peltileipä/rieska siitä tuli sitten rva:n mokan seurauksena, kun olin unohtanut hankkia kuivahiivaa...

Minä puolestani sain hänen välityksellään itselleni pitkästä aikaa niin sanottua aikuisten tekemistä eli oman alani työtehtävän. Syvennyin siihen, ja toivottavasti minusta oli jotakin apua myös.

Särkee ja jumittaa, edelleen. Hieroja on tällä kertaa lauantaiaamuna, johon asti pitää sinnitellä. Olen parhaani mukaan jumpannut ja venytellyt, mutta jotenkin tuohon niskaan ei taas kerran tunnu tehoavan mikään.

Harmillista on, kun olen huomannut, että olen viikoittain siinä tilassa, että hermostun, kun pitää mennä jonkun asian takia lattialle tai kumartua alas, kun sieltä ei pääse ollenkaan helposti ja kivuitta ylös. Silloin tuntee itsensö kömpelöksi ja..hmm...vanhaksi.

Tätä välttääkseni yritän liikuttaa kehoa monipuolisesti, ja kai se on jotakin tuloksiakin tuottanut. Pakko myöntää, että kun kävin punttisalilla, olin niskaa lukuun ottamatta paremmassa kunnossa kuin nykyään. Tästäpä voin päätellä, että eiköhän se sali taas ennen pitkää kutsu.


maanantai 7. marraskuuta 2016

Flunssaa, "sivakointia" ja perheuutisia!

Hieman se kesti, mutta pääsin kuin pääsinkin jo kiinni kuntoutukseeni - fyssari on kyllä edelleen varaamatta. Aloitin perjantai-iltana kolmella helpolla jumppaliikkeellä sekä sisä- ja takareisien venyttelyllä. Ihan mukavalta tuntui...

Samaisena iltana alkoi yläselkää ja niskaa ja lopulta koko päätä särkeä oikein toden teolla. Sen jälkeen suunta oli tuttu: kurkkukipu, aivastelu...flunssassa ollaan, vielä niin, että minä ja puolisoni saimme taudin ihan samanaikaisesti.

Viikonloppu sujuikin rauhallisissa merkeissä. Lauantaina, kun molemmat lapset olivat kerrankin samanaikaisesti päiväunilla, päätin kävellä pienen sauvakävelylenkin. Flunssa tuntui silloin aika lievältä.

Sauvakävelylenkistäni tulikin varsin talvinen! En muista, milloin marraskuun alkumetreillä olisi pyryttänyt näin sankasti, siis täällä meilläpäin, etelässä ja rannikolla. Vaikka rva "sivakoi" pelkillä sauvoilla, oli olo kuin hiihtolenkillä - aika mukavaa oikeastaan!

Oikea hiihtäminen kuuluu rva:n tämän(kin) talven tavoitteisiin. Viime talvet ovat olleet niin vähälumisia, ettei oikein ole onnistunut. Viime talvena olin niin kertakaikkisen raskaana, ettei hiihtäminen siksikään tuntunut hyvältä ajatukselta. Olisin yrjönnyt ladulle kerran jos toisenkin.

No, eihän se lenkkeily flunssalle hyvää tehnyt. Koko loppupäivän lämpö oli nousussa, mutta ei sentään äitynyt kovin kovaksi kuumeeksi. Koko jutun saldo taisi olla, että pääsin melkein hiihtämään säässä, jollaista en ollut tähän vuodenaikaan odottanut!

Asuntomme ainoaan trooppiseen osaan, akvaariooni, kuuluu sentään hyvää. Sinne nimittäin odotetaan vauvoja! Huomasin muutama päivä sitten erään platyni olevan pieniin päin. Tätä perhetapahtumaa on jo odotettu pitkään, yli vuoden ajan.

Ihan vielä kyseinen rouvashenkilö ei näytä synnyttävän, muutama viikko menee aivan varmasti. Kun poikaset tulevat, käy todennäköisesti niin, että ne tulevat syödyiksi, sillä pienet kalanpoikaset ovat mieluisaa ruokaa sekä lajitovereilleen että muulle kalastolle.

Pienokaisilla on kuitenkin mahdollisuus kehittyä aikuisiksi asti. Se vaatii kykyä piiloutua, pysytellä suojaisissa paikoissa ja löytää tarpeeksi ravintoa kasvamiseen. Minulla ei valitettavasti ole enää olemassa poikasallasta, johon poikasia voisi pyydystää kasvamaan. Jos vauvoja alkaa tulla enemmänkin, saatan hyvin hankkia sellaisen.

Hauskin vaihtoehto olisi uusi, pienehkö poikasakvaario. Laittaisin sellaisen pystyyn vaikka heti, mikäli meillä olisi jossakin paikka sellaiselle. Siellä poikaset voisivat kasvaa ja kehittyä ilman ravinnoksi joutumisen uhkaa.

Lisätilaa ja mahdollisuuksia odotellessa pyrin suojaamaan poikasten elämää antamalla kasvien kasvaa. Ne muodostavat hyviä piilopaikkoja, joiden turvin ehkäpä joku yksilö selviää. Katsotaan, miten tässä käy!


perjantai 4. marraskuuta 2016

Puoliväkisin kiinni kuntoutukseen

Niskasilla on viime viikkoina tapahtunut vaikka mitä. Eräs asia, jonka hoitoa rva on siirtänyt pidemmälle ja pidemmälle, on fysioterapia. Rva:n pitäisi käydä sellaisessa, hakemassa ohjeistusta kuntoutukselleen.

Eli taas pitäisi aktivoitua. Raskaus ja synnytys ovat olleet spesiaalivaiheita, nyt pitäisi päästä jälleen kiinni jonkinlaiseen kuntoutusohjelmaan.

Sitä varten taas pitäisi löytää fyssari. Sellaista minulla ei tällä hetkellä ole. Suoraan sanottuna ennakkoluuloni fysioterapiaa kohtaan ovat vain kasvaneet. Tuntuu, että vamma on ollut olemassa jo niin monta vuotta, että olen kertakaikkisen kyllästynyt aloittamaan taas jotakin sen hoitoon liittyvää.

Toisaalta tiedän, että pakkohan se on. Ei oikein voi jäädä tuleen makaamaan, kun toisella puolella vaakakupissa on niin monta, painavaa asiaa. Silti rva hyväksyy itselleen kyllästymisen tunteen - vähemmästäkin kyllästyisi!

Fysioterapeutteja on rva:n kokemuksen mukaan aivan laidasta laitaan, samoin heidän edustamiaan hoitotapoja. Toki se on ymmärrettävääkin, onhan potilaitakin melkoisesti.

Kuten jokaisella alalla, myös leipääntyneitä tyyppejä, jotka eivät jaksa kiinnostua potilaan kuntouttamisesta, löytyy. Yleistä on myös, että mikäli vamma on yhtään hankalampi, jmonimuotoisempi tai pitkäkestoisempi, ei hoitoinnostusta löydy.

Rva:n tunne on tällä hetkellä, että mihinköhän minä tälläkin kertaa itseni tunkisin... Johonkin varmaan, missä saisin ohjeita sellaisten liikkeiden suorittamiseen, jotka hoituvat tässä kotona vauvanhoidon ohella. Perusjumpan osaan, mutta lisäohjeistusta kaipaan jälleen kerran monenkin kehoni osan suhteen.

Mikä minua oikeasti kiinnostaisi? No, kävin vuosia sitten kalevalaisella kansanparantajalla. Koska minulla on jälleen lantion seudun ongelmia, se voisikin olla hyvä vaihtoehto. Myös jooga kiinnostaisi edelleen. En vain oikein tiedä, miten pääsisin alkuun.

Ihan oikeasti minua huvittavat juuri tällä hetkellä ihan muut asiat kuin niskani kuntoutus. Toivon, että saan taas jostakin "kuntoutuskärpäseni" takaisin. Sinänsä aihe ei kyllästytä, kyllästyminen liittyy nimenomaan ongelman kroonisuuteen ja siihen, että asiaan pitäisi taas kerran perehtyä, kun moni asia on vähän toisin kuin aiemmin.

Onneksi keskittyä voi moneen muuhunkin asiaan. Eilen illalla koin hauskoja hetkiä ratikassa, kun kaksi hieman humaltunutta mieshenkilöä konsertoi esittäen vanhoja, suomalaisia sävelmiä laidasta laitaan. Ehkä laulu ei ollut ihan 10+, mutta sanat menivät ihan oikein...ja laulut soivat toki päässä vielä, kun yritin alkaa nukkua. Laulua kuulee julkisilla paikoilla oikeastaan aika harvoin.

Tänään olen kokenut itseni täydeksi pösilöksi erään väärinymmärrysten suman takia, mutta ei siitä sen enempää. Ihan oikein minulle.

Huomenna on, luojan kiitos, uusi päivä. Se on jo suunniteltu täyteen ohjelmaa, joten täytyypä tästä mennä nukkumaan. Ei mitään erityistä kylläkään, mutta ohjelmaa kuitenkin. Sitä odotellessa.



keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Uimareina

Tällä viikolla rva on kulkenut lonkkasäryn ja ja yläselän ongelmien kera molempien helpotukseen. Jälkimmäiseen auttoi lauantainen hieronta. Lonkan kanssa temppuilin kaikenlaista foam rollerista venyttelyyn.

Helpotus tuli lopulta yllättävältä taholta, uimahalliretkestä. Sinne päädyttiin, koska... No sehän oli tietysti Naakan palkintoretki. Pitkin syksyä ovat uloslähdöt tuottaneet meillä hankaluuksia. Syy on varmaankin monessa asiassa, kuten Naakan ikä ja isosiskoksi tulo. Hänellä ei ole ollut helppoa.

Lopulta keksimme kokeilla, josko Naakka innostuisi palkitsemisesta. Piirsin ruudukon ja ilmoitin, että kun Naakka on lähtenyt ulos viisi kertaa hyvällä mielellä ja pukeminen on sujunut, hän pääsee haluamalleen retkelle. Naakka valitsi uimahallin.

Eilen minä, puoliso ja esikoisemme suuntasimme yhdessä uimahalliin. Olemme kokeneet hyväksi systeemin, jossa Naakka on mennessä toisen, tullessa toisen kanssa puku- ja pesutiloissa. Aluksi hän oli minun kanssani.

Juuri remontoidussa uimahallissa oli yksi selkeä puute: naisten pesutiloissa kävi lattiatasossa niin voimakas veto, että kylmä tuli heti. Naakkaa paleli pienenä ihmisenä vielä minuakin enemmän. Onneksi sauna auttoi, ja äkkiä tyttäreni ilmoittikin haluavansa heti uimaan.

Pääosa uima-ajasta kului lastenaltaissa. Naakka nautti joka hetkestä ja oppi hetkessä uimaan käsipohjaa. Hänellä oli muuten päällään kumminsa perheen lasten pieneksi jäänyt kelluntapuku, mikä teki varmaankin hänen olostaan mieluisamman.

Vahtia piti kyllä koko ajan. Sanoisin, että meidän Naakalla täytyy olla kaksi aikuista mukana uimahalliretkellä, sen verran villiä hänen menonsa oli.

Kävin puolison kanssa vuorotellen uimassa vähän matkaa, uimahallin mukava piirre on 50 metrin allas, jossa ei tarvitse uida kovin monta kertaa päästä päähän, kun matkaa jo kertyy. Uin 200 metriä, mikä oli nykyisessä kunnossani oikein hyvin.

Olimme liikkeellä suosittuun aikaan, joten sanoisin, että kuntouimareiden altaassa uitiin oikein tillsammans! Yritin pitää pääni mahdollisimman suorana, ettei niska rasittuisi ja taisin onnistua - ainakaan fiilis ei ollut kipeämpi kuin lähtiessä.

Lonkkakipu jäi myös sinne 50 metrin altaaseen, mikä oli todella iloinen yllätys. Aloinkin jo kyllästyä särkyyn kävellessä ja puutumisen tunteeseen koko jalassa. Täytyy varmaan kuitenkin jatkaa myös venyttelyä ja jumppaa.

Edellisellä viikolla inspiroiduin kirjasta. Sain kuin sainkin 400-sivuisen Ruokarouva-kirjan luettua viikon aikana. Se oli kyllä todella hyvä kirja, jossa tapahtumat vain tihenivät loppua kohden. Erityisesti mieleeni jäi sotien aikainen niukkuus ja säännöstely - toimeen tulee vähällä ja elintarvikkeita voi taikoa melkein tyhjästä, jos on pakko. Suosittelen kirjaa ja koko kirjasarjaa, tarina on hyvin mukaansatempaava.

Tällä viikolla inspiraation aihe on puolestaan ollut kotimainen vaatetuotanto. Pitkään on tuntunut, ettei sellaista juuri ole. Viime aikoina erityisesti lastenvaatteita on alettu myydä yhä enemmän.

Kotimaisuudessa minua kiehtoo erityisesti, että vaatteen alkuperä on selvillä, eikä sitä ole tuotettu epämääräisissä oloissa. Yhtä tärkeää on lähialueen ihmisten työllistäminen aikana, jolloin tuotantoa siirretään koko ajan ulkomaille.

Lisäksi metsästän hyvää laatua. On sietämätöntä, kun vaatteet nukkaantuvat ja menettävät muotonsa muutaman pesun jälkeen. Sitten on taas etsintä edessä, rahaa menee ja tekstiilijätettä syntyy.

Siksipä tilasin lapsille joululahjavaatteet, tunikan ja bodyn (samaa kangasta, yrittäkööt kestää) eräästä suomalaisesta verkkokaupasta. Sama kauppa myi yllättäen myös aikuisten vaatteita. Innostuin tilaamaan itselleni tunikan.

Tilaus kustansi toki enemmän kuin vastaavat vaatteet tavallisesta ketjuliikkeestä. Lähitulevaisuus näyttää, oliko ostokseni kannattava. Mitään 100-prosenttista kotimaisuusastetta ei meidän perheessä varmaankaan tulla näkemään, mutta josko edes vähän enemmän kuin tähän asti.


perjantai 28. lokakuuta 2016

Jumitusta ja kirjallisuutta

Kurja olo...tällä viikolla minua on vaivannut tavallista voimakkaampi jumitus, jonka seurauksena päädyin kolmen päivän kipulääke- ja lepokuurille.

Tavallisesti minulla on kipuja niskassa ja lapojen välissä. Joskus käy niin, että jumitus ja "kuumemainen" kipu leviää ympäri kroppaa, käsiin ja jalkoihin aina nilkkoja ja ranteita myöten. Olosta tulee oikeasti tukala.

Silloin on näköjään järkevintä koittaa olla tekemättä keholle mitään erityistä. Ei ole ihan helppoa vain rauhoittaa tilanne, Nyt on kuitenkin jo kolmas päivä menossa, ja olen pärjännyt aika hyvin. Kipuja ei niinkään ole, mutta en minä paljon mihinkään taivu.

Kun ei taivu tai taivutukset sattuvat, on vaikeaa työskennellä lattiatasossa, missä pienten lasten vanhemman työtehtävät pääasiassa tapahtuvat. Pudonnutta tuttia tai kadonnutta palapelin palaa on hankala nostaa lattialta. Kipeillä käsillä on hankala nostella lasta tai antaa vauhtia keinussa.

Miten kaikki sitten onnistuu? No, sitä tehdään, mutta ikävien tuntemusten kera. Eilen, kun osallistuimme Napen kanssa vauvahierontaan (käymme aina torstaisin läheisen leikkipuiston vauva-aamussa), en meinannut ylettää itse vauvaan, kun omat lihakset ottivat vastaan. Yletin kuitenkin.

Se, mitä en tee, on hyppiminen, pomppiminen ja pyöriminen. Niitä olen onnistunut kutakuinkin välttämään. Se, mitä teen mutta välttelen on vauvan (ja isomman lapsen) kantaminen sylissä pidempiä aikoja. Pidän sylissä, mutta istun itse.

Lähipäivistä en itsekään ole varma. Lauantaina menen hierojalle, jossa tilannetta saadaan toivottavasti vähän paremmaksi. Hieronnan jälkeen otan huimaukseen liittyvän riskin ja lähden ystäväni kanssa kaupungille.

Mikäli olo ei lähde paranemaan, alan luultavasti varovasti venytellä ja verrytellä uudestaan. No, saman teen myös siinä tapauksessa, jos olo paranee. Yleensä nämä tilat helpottavat, mutta ajankohtaa on vaikea ennustaa.

Viikon kirjateemaa (nythän on Kirjamessut), noudatan lukemalla viimeinkin Enni Mustosen "Ruokarouvaa". Sain kirjan luettavakseni perheenjäseneni ystävällisellä avustuksella, kun meidän kirjaston varausjono on noin viidensadan luokkaa. Kirja pitää kuitenkin palauttaa melko pian, mikä antaa minulle positiivisen velvoitteen lukea se loppuun.

Mustosen "Syrjästäkatsojan tarinoita" on ollut mielestäni valtavan mielenkiintoinen, historiallinen romaanisarja. Siinä päähenkilö Ida kuuluu palvelusväkeen milloin minkäkin ajan taiteilijan kotitaloudessa. Viimeisimmässä kirjassa hän perustaa oman pensionaatin. Luulen että asukkaiksi tulee jälleen ajan merkkihenkilöitä, mutta olen vasta vaiheessa, jossa keskentekoista huvilaa kunnostetaan pensionaatiksi. Jatkan taas seuraavan vapaahetken tullen.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Kotiäidin vapaa kaupunkipyrähdys

Eilen tapahtui monta mukavaa asiaa. Eräs niistä oli, että minulla oli päivätreffit keskustassa sisareni kanssa. Se, että pääsemme näin yhdessä liikkeelle, on uutta, tervetullutta vaihtelua. Pystyin jättämään vauvan hyville hoitajille, joten olin liikkeellä ihan itse.

Liikkeelle lähtö jännitti kyllä, sillä lihakset ympäri selkää, lonkista kallonpohjiin saakka olivat lukkiutuneet edellisen päivän aikana dominoefektin lailla. Näin käy usein, lieneekö se sitten parasta uskoa, että se on asia, joka ei ole minun estettävissäni.

Särky oli kuitenkin jo nukutun yön jälkeen helpottanut, lähdin matkaan vain lievä huimaus seuranani. Tapasimme ostoskeskuksessa (onpas täällä hulinaa ja kaikkea katsottavaa). Päädyimme kahvilaan, jonka bongasin kuukausi sitten ollessani vastaavalla retkellä itsekseni.

Keskustelumme aaltoili laidasta laitaan, nautimme kahvit ja kakunpalat. Hetki oli rento ja mukava arjen kuvioiden keskellä. Jatkoimme vielä hetkeksi kiertelemään kauppoihin. Minä löysin trikoopaidan ja nilkkasukat. Molempien hankinnan olin suunnitellut jo etukäteen, joten ne löytyivät vaivattomasti.

Kun sisareni lähti jatkamaan päiväänsä, päätin ex tempore -tyyliin käydä vielä Kiasmassa. Taidemuseossa käynti on toden totta mukavuusalueeni ulkopuolella (mukavaahan se kyllä on, ei vain tule usein mentyä).



Kyllä siellä oli töitä laidasta laitaan. Olen huomannut, etten ole kovin raskassoutuisen, synkän taiteen ystävä. Meeri Koutaniemen valokuvat olivat poikkeus, ne kertovat epäkohdista kehitysmaissa ja ovat selkeitä ja antavat lisäksi tietoa.

Sen sijaan kohtasin monta synkkää ja ahdistavaakin, ei niin tietoa antavaa teosta. Lieneekö syynä, että koen asiat voimakkaasti vai se, että olen kohdannut tosielämässä niin paljon, koen etten tarvitse "herättäviä", järkyttäviä teoksia alkaakseni ajatella yhtään mitään.

Voimaannuttaviksi osoittautuivat taas kerran teokset, joissa oli iloa, huumoria, kirkkaita värejä ja hauskoja muotoja. Luulen että tykkäsin töistä, joista 3-vuotias tyttärenikin tykkäisi!

Kotiin retkeltäni palauduin vähän väsyneempänä, lonkka kipeänä ja vähän voimakkaamman huimauksen kera, mutta välillä täytyy myös vähän riskeerata, kun muuten täältä kotoa ei pääsisi yhtään mihinkään.






lauantai 22. lokakuuta 2016

Positiivinen hoitokokemus

Olen viime aikoina tutkituttanut erästä vaivaa. Sen myötä olen kokenut ihmetyksen hetkiä toisensa jälkeen. Aluksi terveyskeskuksessa pohdittiin, mistä ongelma voisi johtua ja annettiin lähetteet kokeisiin, pariin vähän isompaankin.

Ihme numero 1: terveyskeskuslääkäri, joka sanoi ensiksi, että tämähän pitää tutkia ja reippaassa tahdissa. Ihme numero 2: hän kysyi, millä tavalla oireeni haittaa elämääni.

Reaktioni edelliseen oli, että meinasin alkaa inttämään, että kyllä tämä minun mielestäni pitäisi tutkia (olen aina varautunut siihen, että joudun esittelemään vaikka mitä perusteita, jotta saisin asiaani eteenpäin). Reaktioni jälkimmäiseen: en meinannut saada sanaa suustani ja meinasin alkaa itkeä.

On pelottava,  huomata, että on niin tottunut saamaan lokaa niskaan, ettei edes odota muuta. En odottanut tämänkään vaivan kanssa, sillä kun oire ilmeni ensimmäistä kertaa puolisentoista vuotta sitten, sen annettiin vain olla. Ei kuulemma ole tarvetta.

Se, että oire otetaan todesta, on järisyttävä kokemus. Ei sen näin pitäisi olla, ei todellakaan.

Kokeiden otot ovat sujuneet hyvin, vaikka ne ovatkin aiheuttaneet lisäväsymystä ja -järjestelyitä elämääni. Viimeisimmässä, isoimmassa operaatiossa olin eilen. Täytyy sanoa, että pelkäsin kyseistä koetta aika paljon etukäteen.

Kun pääsin paikan päälle, kohtelu oli ystävällistä aina ilmoittautumispisteestä lähtien. Sain rauhoittavan lääkkeen, lääkäri kysyi erikseen, pelottaako minua (tästä seurasi kyynelten pidättelyvaihe numero 2). Sain lisää olalle taputuksia ja minulle vakuutettiin, että kyse ei ole mistään hirveästä.

No, ei se toimenpide ollut oikeastaan yhtään paha. Lisäksi kaikki tähänastiset testit ovat osoittaneet, ettei syytä suurempaan huoleen ole. Vaiva on olemassa, mutta se ei ole vakava, ja sitä pystyy kotikonstein hoitamaan. Viimeiset tulokset tulevat kuukauden kuluessa, todennäköisesti syytä huoleen ei ole.

Tämä kokemus terveyden- ja erikoissairaanhoidon piirissä on ollut minulle voimaaannuttava. Viime vuosien huonojen kokemusten jälkeen on ollut hyvä huomata, että joskus asiat onnistuvatkin. Satuin sellaiseen hoitoketjuun, jossa kohtelu oli alusta loppuun asti hyvää.

Samalla kun olen iloinen ja helpottunut tästä, tiedän omasta ja monien muiden kokemuksista, ettei tilanne ole läheskään aina tämä.

Omasta edellisestä huonosta kokemuksestanikaan ei ole kauan - se oli viime synnytykseni pitkittyminen, kun käynnistyspäivän aamuna minulle sattui niin kovaotteinen ja epäystävällinen lääkäri, etten ymmärrä, mitä hän teki siellä (no, jälkeenpäin hoitaja kertoi, että minulle suoritettiin juuri kalvojen puhkaisu synnytyksen käynnistämiseksi). Sitten synnytystä piti pitkittää se 8 tuntia ennen sektiota ekan 46 tunnin jälkeen, vaikka ilmaisin monta kertaa, etten kestä kipua enää ja että tiedän kyllä ettei se vauva sieltä synny. Niin, ei syntynyt ei.

Joka tapauksessa, nyt ei toivottavasti tarvitse mennä mistään syystä mihinkään tutkittavaksi tai hoidettavaksi vähään aikaan. Viime viikkojen toimenpiteet on nyt hoidettu ja tämän kirjan sivun voi melkein sulkea.

Tärkeintä taisi olla, että rva:n oireet otettiin tällä kertaa vakavasti ja vaiva tutkittiin kunnolla. Henkiseltä kantilta ykköseksi nousi, että kohtelu oli ystävällistä, oikein ystävällistä.




tiistai 18. lokakuuta 2016

Syksyllä akvaariossamme

Akvaarion hoitorutiinit ovat sujuneet meillä viime kuukausina yhteistuumin. Kun sanon Naakalle, että "kalat ovat sotkeneet akvaariot", hän on heti valmiina osallistumassa siivoukseen. Viikkosiivous on n. 40 litran vedenvaihto ja kasvien, erityisesti pintakasvien karsiminen.

Ihan tyytyväinen en akvaarioni tämänhetkiseen tilanteeseen ole (no, en ole ollut sitä koskaan, sehän se akvaarionpidon ydin taitaa olla). Limaska pitäisi viimeinkin hävittää akvaariosta kokonaan, siis se sitkeä pintakasvi, joka peittää akvaarion pintaa mattona, mikäli sitä ei puhdista pois.

Limaska on siinä mielessä pirullinen tuttavuus, että se lisääntyy nopeasti, sitä on vaikea hävittää ja se tulee eläinkaupasta kala- tai kasvihankintojen mukana yhä uudelleen ja uudelleen. Jos akvaarion valot olisivat sammuksissa pari viikkoa putkeen, se voisi hävittää limaskan, mutta vaikuttaa myös muihin kasveihin.

Lisäksi, meillä olisi hyvinkin pian edessä akvaarion ulkosuodattimen siivous. Sen siivous on vähän isompi projekti, yleensä työn kesto on meillä vähän toista tuntia. Sitä ei voi tehdä yhteistyössä Naakan kanssa, sillä suodattimessa on todella paljon pieniä osia.

Ulkosuodattimen siivous on onneksi mieluisa työ sekä minulle että puolisolle, ongelmana on vain sopivan ajankohdan löytäminen. Pian joka tapauksessa, sillä virtausteho on nyt jo huolestuttavan heikko.

Tämä suodatintyyppi siivotaan neljännesvuosittain, ja joka kerta vaihtoon menee vähän eri osia, kuten filttereitä. Nyt ei vaihdeta muuta, mutta ensi kerralla vaihtoon menevät letkut.

Kaloillakin on hauskoja päivärutiineja. Partamonnit, ne seura-akvaarioiden tyypillisimpiin levänimijöihin kuuluvat juron näköiset otukset ovat kuuluneet kalastoomme oikeastaan aina. Tällä hetkellä niitä on kaksi, molemmat ovat lyhyestä "parrasta" päätellen tyttöjä.

Partamonnit viihtyvät parhaiten akvaarion uppopuissa, toisen partamonnin lempipaikka on eräs uppopuun kolonen, ja hänen oleskelunsa on havaittavissa lähinnä siksi, että pyrstö jää "luolan" ulkopuolelle.

Meidän partamonnit vilkastuvat iltaa kohden, silloin niitä näkee liikkeessä pitki akvaarion pohjaa. Ne tykkäävät kaikenlaisesta pohjalle putoavasta ruuasta. En muista, että meillä olisi ollut mitään erityisiä hoito-ongelmia partamonnien kanssa. 10 vuotta tai vielä pidempi ikä ei ole mikään poikkeus.

Naakkakin tuntuu bongaavan helpoiten juuri nämä monnit, erityisesti silloin kun ne tulevat lasiin kiinni ruokailemaan. Pituutta on molemmilla monnityttösillä yki 10 senttiä, luultavasti nämä yksilöt ovat jo täysikasvuisia, sillä ikää heillä on jo muutama vuosi.

Tässä on meidän toinen monnityttönen lempi-uppopuussaan:


maanantai 17. lokakuuta 2016

Kuin Siperian talvi...

Tällä viikolla Niskasille kuuluu jumitusta...ja pitkiä, pitkiä päiviä! Pikkulapsiperheessämme eletään kummallista jaksoa, jossa aika menee nopeasti, lapset kasvavat hujauksessa ja tilanteet ovat ohi ennen kuin niistä on kerennyt näpätä kuvan tai videon, jotta jäisi muutama muisto muuallekin kuin ajatuksiin...

Toisaalta yksittäiset vuorokaudet voivat olla pitkiä kuin Siperian talvi. Välillä tuntuu kuin viikko olisi jo puolessa, vaikka kyseessä on aamupäivä. Tällä viikolla näitä talvenpituisia päiviä on ollut useampi.

Rva ei tiedä, onko se imetys, täydet päivät vai joku muu, mutta välillä on vaikeaa palauttaa mieleen, mitä edellisenä iltana, saati sitten pari päivää aiemmin on tehty. Mieli askartelee lähinnä tässä päivässä ja seuraavissa tunneissa.

Hieroja on varattu ja sinne rva pääsee onneksi huomenna. Viime aikoina kivut ja jumitus on käytännössä pitänyt yrittää unohtaa, mikä ei kyllä ole kovin helppoa. Vauva vaatii kantamista ja sylissä pitoa, mikä on ihanaa mutta ei hyväksi rva:n kropalle.

Luonto se tuolla ulkosalla pimenee päivä päivältä. Meidän seudulla kasvaa paljon tammia ja vaahteroita, ja niiden ruska on ollut viime viikot parhaimmillaan. Sää on viilentynyt niin, että lämpimiä vaatteita on joutunut vaihtamaan päälleen itse kukin.

Koin viime viikolla paljon puhuttua äidin syyllisyyttä, kun Naakka oli yhtenä päivänä palellut sormikkaissaan päiväkotipäivän aikana. Kiirehdin hoitamaan tilanteen, ja puoliso esti aikeeni antaa Naakalle kylmimmän mahdollisen pakkaskelin talvihanskat näin lokakuun puolivälin kunniaksi.

Rva itse kaipailee lähinnä muutamaa vaatekappaletta ensi talveksi. Noin kuusi vuotta käytössä olleen piponi heitin pois, se alkoi olla sekä virttynyt että rikkinäinen. Tarvitsisin tilalle uuden, fleecevuorillisen tai kaksinkertaista neuletta.

Kuulin tänään, että seuraavasta talvesta ennustetaan kylmää. Se sopii Niskasille, sillä olisi mukavaa näyttää jälkikasvullekin enemmän "oikeaa" talvea eikä pelkästään sitä räntäsateista, pimeää ja harmaata, millaisia viime talvet ovat meilläpäin olleet.

Mikä rva:ta rasittaa kroppansa takia talvessa, on liukkaus. Kun varoo liukastumasta, tulee jännitettyä kehoa huomaamatta, mikä kostautuu jumituksena. Lisäksi, kun rva:n tavoin liukastuu kuitenkin kerran kuten joka talvi, on vaarana, että niska sattuu ja jo melko stabiili tilanne huononee uudestaan.

Joka tapauksessa, rva varautuu talveen vaatettamalla itsensä ja perheen (no, puoliso kykenee huolehtimaan omasta vaatetuksestaan). Niin, ja käpertymällä sohvannurkkaan ja nauttimalla jo etukäteen oikein paljon hunajateetä.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Suklaameditaation jälkifiiliksiä

Puuh sentään, tämäkin viikko alkaa kohta olla lopuillaan. Perheessämme on vieraillut pienimuotoinen flunssa, joka iski vain Naakkaan. Hän on sairastanut urhoollisesti, vaikka hänellä onkin koko ajan "viruksia nenässä".

Rva on elänyt tällä viikolla hyviä ja huonoja päiviä. Jaksaminen on ollut koetuksella niin henkisesti kuin fyysisestikin. Loppuviikkoa kohden näyttää selkenevän, kiitoksia avusta, ihan kaikenlaisesta, niin monelle ihmiselle!

Oikeastaan rva:lla ei ole syystä tai toisesta niin paljon järkeviä ajatuksia päässä, perehtykäämme siis loppuviikon kunniaksi suklaameditaatioon. Sellaisen rva teki eilen illalla, tutuksi käyneessä porukassa. Suklaameditaatio oli lajissaan toinen rva:n elämässä.

Rva tutustui suklaameditaatioon ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten. Silti tätä meditaatiota ei jostakin syystä tule tehtyä kovin usein. Lieneekö syy siinä, että se suklaa tai muu herkku tulee vetäistyä naamaan tavallisesti niin nopeasti, ettei siinä oikein voi meditaatiosta puhua.

Suklaameditaatio menee lyhykäisyydessään näin: Ota suklaapala käteesi, mutta älä laita sitä vielä suuhusi. Katsele ja tunnustele suklaapalaa ihmetellen, aivan kuin näkisit sen ensimmäisen kerran. Miltä se näyttää? Millainen sen pinta on? Miltä se tuoksuu? Mitä ajatuksia se herättää?

Vie suklaapala hitaasti suuhusi ja jatka tunnustelua. Älä heti puraise, vaan malta mielesi ja keskity suklaan nostattamiin tuntemuksiin ja fiilikseen...ja niihin ajatuksiin ja mielikuviin.

Kun puraisu ja nielaisu on välttämätön, tee ne. Jälkitunnelmaankin kannattaa keskittyä.

Tällaisia ajatuksia heräsi:

- onpas Geisha-konvehdissa hieno paperi!
- suklaapalassakin on hienot koristeuurteet!
- yök, en tykkää palasen pyörittelystä kädesä, koska inhoan kaikkea tahmeaa
- suklaan tuoksu toi mieleen lapsuuden pääsiäismunat
- suklaa tuntui ensin alkuun suussa jopa liiallisen makealta, ja sitä tuntui olevan todella paljon
- myöhemmin maku tasoittui sopivaksi
- suklaata tuntui olevan paljon enemmän kuin konvehdissa tavallisesti

Suklaameditaatio on mindfulness-meditaatiota, jota olen harjoittanut enemmän tai vähemmän aktiivisesti siitä saakka kun aloin odottaa esikoistani. Olen myös täällä blogissa kertonut meditoimisesta ajoittain.

Koska näin rauhallinen herkuttelu on tämänhetkisessä elämässä hankalaa, teen eniten niin sanottuja body skanning -harjoituksia, joissa esim. kehonosia käydään läpi keskittymällä niihin esim. istuen tai makuulla ollen.

Meditaation tarkoituksena (ainakin rva on käsittänyt niin) on elää ja keskittyä hetkeen, kun arkipäivän kiire on päällä ja ajatuksen jylläävät ja aiheuttavat monilla stressiä ja ahdistusta. Ideana on tehdä harjoituksia säännöllisesti, esim. joka päivä. Rva ei ihan tähän yllä, mutta ainakin useamman kerran viikossa harjoituksia tulee tehtyä. Niistä on tullut mukava tapa.

Sitten ihan tähän päivään... aamupäivä on sujunut kotitöitä tehdessä, nyt uunissa on broileri-riisiohravuoka. Sitä syödään meillä aika usein, koskapa ainekset vain laitetaan vuokaan ja vuoka uuniin.

Minulla on täällä Naakan ja Napen ukki auttamassa ja seurana. Hän vei Naakan aamulla päiväkotiin ja vahti Nappea, kun hoidin pyykkejä, kaupassakäynnin ja ruoka-asiat. Puoliso on päivän kestävällä työmatkalla ja palaa kotiin illalla. Hän kerkeää siinä ajassa piipahtamaan naapurimaassakin, mikä on aika iso kontrasti rva:n päivään.

Rva lähtee kohta kipaisemaan lääkärissä, sen jälkeen ehtii toivon mukaan vähän hengähtää ennen kuin Naakan päivän kotiosuus alkaa. Viikonlopun kotityöt on suurimmaksi osaksi tehty - jos rva:lta kysytään, silloin nukutaan ainakin päiväunia!


perjantai 30. syyskuuta 2016

Hassuttelua

Rva on vuosien varrella todennut, että ehdottomasti tärkein voimavara elämän aallokossa risteillessä on hassuttelu. Sitä pitäisi mahtua jokaiseen päivään monen monta kertaa. Se kasvattaa henkisiä voimavaroja niin tehokkaasti.

Pari iltaa sitten meillä oli takana tosi uuvuttava päivä. Se oli ihan klassinen pikkulapsiperheen arkipäivä valvottuine öineen. Oli ollut paljon kotitöitä, lapsia, arkipäivän ratkaisuaan odottavia pulmia ja yllätys yllätys, selkä- ja niskakipuja. 

Kun ajattelin siirtyä pienen iltajumpan pariin, ilmeni, ettei puoliso pääse iltatoimistaan vauvaa (huutavaa sellaista) hoitamaan. Tuli fiilis, että nyt hypin seinille lopullisesti. Istuin kuitenkin sen sijaan vauvan kanssa nojatuoliin ja avasin Youtuben. 

Sieltä löytyi sattumalta puoli tuntia kestävä itämaisen tanssin alkeistunti.

Seuraavan puolen tunnin aikana totesin, että kun kipuja ja jumitusta on tarpeeksi, ei haittaa ollenkaan, vaikka minulla on vauva sylissä tyynyn päällä ja suoritan treenistä vain yläkropan osuuden (välillä vain yhdellä kädellä).

Olin jo aiemmin kuullut ja sisäistänyt, että itämainen tanssi on todella hyvä harjoitusmuoto jumittuneelle rintarangalle. Sen lisäksi se vaikuttaa tanssilajina mielenkiintoiselta. Jos oikeasti haluaa oppia, on toki parasta mennä oikealle kurssille. 

Rva:n puolittainen tanssisessio taas palveli myöhäisillan jumitus- ja liikunnantarvetta, kun paljon ei ollut mahdollista tehdä. Silti, pieni palanen eksoottista tanssia virkisti ja rentoutti yllättävästi.

Nappe sylissäni ihmetteli aikansa ja tottui sitten siihen, että makuualusta keikkuu ja äiti näyttää hassulta. Hän sulki silmänsä ja ilmeisesti myös vähän hämmentyi, sillä huutaminenkin loppui siltä illalta.

Kun puolison iltatoimet valmistuivat, kokeilin vielä peilin edessä muutamaa liikettä, jotka muistin videosta. Ne lämmittivät kehoa mukavasti ja olo tuntui taas vähän liikkuvammalta. Tein päätöksen lisätä itämaisen tanssin toivelajeihini, se voisi nimittäin olla kropalleni sopiva laji, ja tanssiminen on sitäpaitsi aina hauskaa!

En voi tässä jättää mainitsematta, että vauvan lisäksi puolisokin kai vähän hämmentyi, kun näki rva:n ketkuttamassa itseään peinin edessä - tilanteesta selvittiin kuitenkin varsin hillityillä kuittailuilla...Välillä liikunta voi olla näinkin pientä ja puolittaista, tässä tapauksessa ihan konkreettisesti. Pääasia on, että liikettä syntyy, hetki on hauska ja liikuntatapa mielenkiintoinen. 

Tässä on linkki videoon, jonka yläkropan harjoitukset tein: 



maanantai 26. syyskuuta 2016

Imetysongelmia ja akvaarion hoitoa

Muutaman hyvin sujuneen viikon jälkeen rva:lla on ollut harvinaisen kivulias niska ja hartiat viimeisen parin päivän ajan. Syynä tähän ovat mitä ilmeisimmin Nappe-vauvan rintaraivarit, hän hermostuu usein siinä vaiheessa, kun imetys on vielä kesken.

Merkittävä syy raivareille on varmaankin osaimetys, rinnasta ei tule maitoa niin hyvin kuin pullosta. Toisaalta, hän näyttää tykkäävän vielä rinnastakin, kun kerran viihtyy siinä joskus 3, mutta useimmiten 4 kertaa päivässä.

Ongelma on, että hän suostuu imemään, mikäli liikun tai esimerkiksi pompin jumppapallolla imetyksen ajan. Molemmat vaihtoehdot ovat niin epäergonomisia kuin olla ja voi. Nyt tätä on jatkunut viikon, ja ensimmäisenä ovat prakanneet olkapääni.

Haluaisin kuitenkin jatkaa imetystä. Nappe saa siitä(kin) vielä ihan huomattavan määrän ravintoa, ja yhtä tärkeää on yhdessäolon hetki. Olen sekä stressannut asiaa että ottanut rauhallisesti. Luulen, että jatkan tällä linjalla, ja katson, mitä tuleman pitää.

Koville joutuvaa yläselkääni hoidan...no ensinnäkin liian vähän! Pyörittelen hartioita ja koko käsiä useamman kerran päivässä, mikä on jo parempi kuin ei mitään. Koitan myös muistaa liikutella rintarankaa.

Nappe itse on pääasiassa tyytyväinen vauva. Hän on alkanut hymyillä ihanasti, leveimmät hymyt taitaa meillä saada isosisko. Sisarusten lempileikki on edelleen Naakan mielikuvitusleikki, jossa hän ja Nappe ovat pieniä merenneitoja. Nappe-neito on oikein kiinnostunut tästä olohuoneen lattialla tapahtuvasta leikistä.

Minä löysin ilokseni pinkan vanhoja akvaariolehtiä meidän roskiskatoksen lahjoitushyllyltä. Löytö oli iloinen yllätys siksi, että Suomessa ei enää ilmesty yhtään akvaarioalan lehteä. Lehdet ovat sellaisia vuosikertoja, joita en ole missään vaiheessa lukenut.

Lehtien lukeminen on myös nostanut mieleeni kaikenlaisia ideoita akvaarion suhteen. Platyparven luominen ei ole onnistunut meillä ihan suunnitelmien mukaan. Valtaosa kaupasta hankituista platyista on menehtynyt nopeasti, mikä johtunee kaukoidässä tuotetuista heikoista kalakannoista.

Nyt rva:n akvaariossa uiskentelee kuitenkin neljä onnekasta kalaa, jotka ovat pysyneet hengissä viimeisen puolen vuoden ajan. Suunnitelmani on lisätä parvea lähiaikoina, kymmenen kalan parvi voisi jo olla mukava.

Suunnitelmani oli alunperin se, että nämä eläviä poikasia synnyttävät kalat olisivat lisääntyneet akvaariossani. Tätä ei vielä ole tapahtunut, ja vaikka tapahtuisikin, intiaaninsulat pitäisivät huolen poikasten syömisestä.

Rva ei kuitenkaan lannistu. Uusia platyja on mitä luultavimmin tulossa, ja vesiarvot ovat pysyneet hyvinä - vesi on nyt keskikovaa, joka sopii suurimmalle osalle kaloistamme. Kasvitkin kasvavat hienosti, ja kotilo-ongelmasta on päästy.




keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Upoksissa :)

Niskasille on käynyt, kuten uuden vauvan perheille varmaan yleensäkin, eli arki on koittanut. Kun perheeseen tulee pieni vauva, on alku enemmän tai vähemmän pilvissä liitelemistä. Vauvaan ja sen tapoihin tutustutaan yhdessä, ja sitä käyvät katsomassa myös monet muut. Postilaatikosta tupsahtelee onnittelukortteja, tällä kertaa vaaleansinisiä.

Sitten koittaa arki. Imetys, yöheräämiset ja rauhoittelut eivät enää ole uuden uutta, vaan niistä tulee rutiinia. Esikoinenkin huomaa, että sai ennen enemmän huomiota tai ainakin nopeammin. Isä ( ja äiti huomaavat, ettei kahdenkeskeistä tai omaa aikaa enää ole. On tapahtunut uppoaminen pikkulapsiperheen arkeen.

Tämä vaihe (Nappe on nyt viikkoa vaille kaksi kuukautta vanha) on rva:n (ja puolison) mielestä varsin raskas. Rva on käytännössä melkein 24/7 vähintään yhden lapsen kanssa, puoliso aloittaa lastenhoitourakan tehtyään täyden päivän töissä.

Rva on huomannut, että tämä jos mikä on paikka, jossa täytyy yrittää ymärtää itseään ja omaa väsymystään. Yritämme puolison kanssa antaa toisillemme pieniä vapaahetkiä joka päivä, tyyliin "lue sinä lehteä nyt, niin minä olen toisessa huoneessa vauvan kanssa" tai mene vain suihkuun ihan rauhassa, älä pidä kiirettä".

Kun epätoivo meinaa iskeä, rva koittaa ajatella, että ennen pitkää, ehkä jo parin kuukauden päästä Napella on selkeämpi päivä- ja yörytmi, ja Naakka kasvaa ja kehittyy koko ajan. Puoliso on jäämässä vanhempainvapaalle marraskuussa, mikä antaa aikaa rva:lle ja koko perheelle.

Meillä myös luistetaan ihan reilusti kotitöistä ja kaikesta mahdollisesta. Harvoin mitään jää kokonaan tekemättä, se vain siirtyy seuraavaan sopivaan hetkeen.

Kun minulta on kysytty, miten sujuu, olen rehellisesti sanonut, että rankkaa on. Sitten olen myös sanonut, että joka päivä tähän asti on myös ollut mukavia hetkiä, kuten Napen vatsalihastreenit lattialla, Naakan hauskat kysymykset milloin mistäkin aiheesta ja se, että huomaamme usein päätyvämme koko perhe samanaikaisesti kylppäriin, olohuoneen matolle ja milloin minnekin.

Rva:n liikuntarutiini koostuu nykyisin hyötyliikunnasta ja päivittäisistä lenkkeilyistä Napen kanssa tai yksin. Sektioarpi ei tykkää vielä liian pitkistä kävelyistä, lenkkeillen noin 45 minuuttia kerrallaan rauhallista tahtia. Aluksi lyhyetkin kävelyt hengästyttivät, nyt pärjään jo oikein hyvin.

Eilen kävin hierojalla , joka helpotti taas selän jumituksiin. Niskalla on pari viimeistä viikkoa mennyt ihan hyvin, eli perusjumituksen lisäksi ei ole ilmennyt lisää kipuja. Suhtaudun näihin suvantoaikoihin koittamalla nauttia siitä, kun mihinkään ei satu.

Nyt pitäisi taas jaksaa tehdä hieman enemmän rintarangan liikkuvuusharjoituksia. Ne ovat huomaamatta jääneet jälleen pois kuvioista. Huomenna..tai ehkä kuitenkin jo tänään, edes muutama liike ;)



perjantai 16. syyskuuta 2016

Aaron ykkösestä se alkoi

Sain jo viime viikolla pyynnön kirjoittaa suhteestani musiikkiin. Se tuli Aliisa ihmemaassa -blogin Aliisalta. Sepäs olikin mieluisa kehoitus, kukapa ei haluaisi kirjoittaa aiheesta, joka on jo ollut sydäntä lähellä oikeastaan aina.

"Vakavin" soittoharrastukseni on ollut pianonsoitto. Aloitin soittamisen kolmannen luokan alussa 8-vuotiaana. Meillä ei aiemmin ollut pianoa kotona, tummanruskea Fazer hankittiin silloin. 

Fazerimme ei ollut piano ihan helpoimmasta päästä. Siinä oli (ja on edelleen) hiukan "metallinen" sointi, ja se kyllä ilmoittaa riitasoinnuista ja vääristä koskettimista välittömästi. Se oli hyvä instrumentti - tuli opeteltua kunnolla. 

Aloitin harrastukseni kansalaisopiston ryhmäopetuksessa. Muistaakseni olin sinä vuonna nuorimmasta päästä, me pienet aloitimme ja isot tulivat vasta myöhemmin. Soittovihko oli Aaronin pianokoulu 1, lisäksi soitettiin etydejä jonkinlaisesta kokoelmasta.

Konsertit pidettiin joka joulu ja joka kevät. Joulukonserttiin tulivat vain oman ryhmän vanhemmat, kevätkonsertti oli kaikkien musiikkioppilaiden yhteinen. Jännitin molempia ihan kamalasti, mutta olin ylpeä ja onnellinen, kun oma vuoro oli ohi.

Kävin ryhmäopetuksessa kolmasluokkalaisesta kuudesluokalaiseksi. Loppuvaiheessa turhaannuin, kun opetus oli aika hidastempoista ja aikaa oppilasta kohden oli vähän. Lisäksi en oikein silloin tykännyt olla opetusryhmässä iso - oli ollut hauskempaa olla pieni.

Mennessäni seiskaluokalle siirryin yksityisopetukseen. Silloin opettaja tuli meille kotiin ja piti soittotunnit minulle ja nuoremmalle sisarelleni peräkkäin. Yksityisopetus oli käänteentekevä - aloin edistyä nopeasti.

Ne kolme vuotta soitin pianoa innokkaasti (no en ihan aina, kiinnostuksen taso vaihteli). Muistan jopa joskus pohtineeni soitonopettajaksi ryhtymistä. Opin soittamaan monta häämarssia, tässä taisi näkyä soitonopettajani ammatti.

Pianoa on joskus sanottu helpoksi soittimeksi. Minä en ole kokenut asiaa ihan niin. Jo se, että sattuu olemaan pienikätinen nainen, antaa harjoittelulle omat haasteensa - kappaleet kun ovat pääasiassa miesten säveltämiä.

Lukiossa soittamiseen tuli tauko, sillä muutin käytännössä pois pianon ääreltä kolmeksi vuodeksi. Lukion jälkeen muutin takaisin vanhempieni luokse vuodeksi, ja aloitin kuin aloitinkin pianotunnit samalla opettajalla uudestaan.

Sinä vuonna tykästyin Sibeliukseen. Etydi, Kuusi jne..soivat sen vuoden aikana talossa paljon, tosin enemmän tai vähemmän harjoitusvaiheen versioina. Suurin haasteeni oli Bachin Toccata fuga, jossa pääsin aika pitkälle. Sen haastehan on, että se on tehty uruille eikä suinkaan pianolle.

Kotona vietetyn vuoden jälkeen pakkasin kamppeeni ja muutin opiskelupaikkakunnalleni. Soittelin pianoa mielelläni kotona käydessä, muta soitto väheni vuosien mittaan. Muut kiinnostuksenkohteet veivät mielenkiinnon.

Ihan satunnaisesti olen soittanut pianoa vanhemmilla käydessäni. Vuosi sitten yritin aloittaa harjoittelun uudestaan, sillä kotitalomme kerhohuoneessa on piano (vähän epävireinen mutta muuten toimiva), mutta ajankäytön ongelmat tulivat tielleni.

Haaveenani on hankkia kotiin oma digipiano. Tavoite on ihan mahdollinen, meillä olisi kyllä sellaiselle tilaa. Silloin voisin soittaa milloin haluan eikä asiaa tarvitsisi sen enempää suunnitella. Asia ehkä lykkääntyy vielä muutamalla vuodella Nappe-vauvan taaperoiän yli, mutta ehkä sitten...

Ihan samantasoisen soiton pariin en voi välillä olevista vuosista johtuen palata. Aaron ykkösen voin kuitenkin ehkä jo ohittaa. Onneksi sisareni hankki minulle pari vuotta sitten joululahjaksi Aaron kakkosen, josta harjoitteluni alkaa. Lisäksi olen saanut häneltä Disneyn elokuvamusiikkinuotit -vihon, joka on myös valmiina laatikossa odottamassa.

Kiitokset Aliisalle mainiosta aihe-ehdotuksesta ja mukavaa alkavaa viikonloppua itse kullekin!

maanantai 12. syyskuuta 2016

Hierojalla ja pieniä kokeiluja

Paljon tämän kropan kanssa saa ponnistella edelleen... Toisaalta, en tiedä, tulisiko tehtyä ja kokeiltua niin paljon, jos näitä vaikeuksia ei olisi. Olin toissapäivänä hieronnassa. Pystyin onneksi hyvin irrottautumaan kotoa, kun oli lauantai ja puoliso oli kotona.

Hierojani pohtii ja tutkii kehoni jännitysalueita joka kerta vähän erikseen ja osaa myös spontaanisti suunnitella, mihin milloinkin kannattaa kiinnittää huomiota. Tällä kertaa erityisen jumissa olivat hartiat (viime kerralla muistaakseni lapojen ympäristö).

Tällä kyseisellä hierojalla käynti on muutenkin virkistävää. Meillä on samanikäisiä lapsia, joten aika kuluu myös heistä (ja itsestämme) jutustellessa. Tunnen hänet muutenkin kuin hierojana, joten keskustelu on melkoisen vapaata.

Synnytyksestä on nyt melkein kuusi viikkoa, ja olen virkistynyt sen verran, että jaksan tehdä rintarankaliikkeitä useamman kerran päivässä. Tämä onnistuu, kun yksittäinen sessio kestää korkeintaan muutaman minuutin.

Teen ihan tavallisia olkapäiden pyörityksiä kädet alhaalla tai sivuilla. Jälkimmäisen teen vähän etunojassa, kun se ottaa sillä tavalla oikeasta kohdasta. Sitten kääntelen yläkroppaani puolelta toiselle erilaisin liikevariaatioin.

Ei tämä vartaloani vetreäksi saa, kroonikko mikä kroonikko. Veri alkaa kuitenkin kiertää harjoitusten jälkeen paremmin ja aina jossakin kohdassa tuntuu vähän paremmalta.

Niska on taas jäykistelee vähän enemmän kuin haluaisin. Kokeilin eilen illalla ihan perusliikkeitä (pään nostoja selällään sekä molemmilla kyljillä) ihan muutamalla toistolla. Huomasin, että oikea puoli on paljon vasenta heikompi.

Pohdinnassa on nyt, pitäisikö noita liikkeitä tehdä säännöllisesti, jotta oikean puolen lihaksisto paranisi. Näitä täytyy aina pohtia erikseen, joten...

Mahdolliset plussat:

- Lihakset voimistuisivat ja jumitus helpottaisi.
- Huimaus helpottaisi ja sitä kautta koko elämä.
- Saisin onnistumisen tunteen, kun juttu pelaisi.

Mahdolliset miinukset:

- Jumitus pahenisi ja niska menisikin huonompaan kuntoon.
- Tämä vaikeuttaisi elämää moneksi päiväksi tai pahimmillaan viikoiksi. Joutuisin turvautumaan      nykyistä enemmän muiden apuun päivittäisten asioiden hoidossa.
- Joutuisin toteamaan, että tämäkään ei onnistu.

Tällä tavalla pohdintani yleensä etenee. Niskan kanssa pitää edelleen olla tosi varovainen, kun sen vaivat ovat pahentuessaan sen verran invalidisoivia. Silti, yritän aina kehitellä uusia toimintatapoja, jotta asiat helpottuisivat.

Mihin sitten päädyin? No, päätin tehdä niskaliikkeitä joka ilta 5-10 toistoa jokaisessa asennossa ja katsoa viikon, miten niska reagoi. Teen liikkeet viimeisenä ennen nukkumaanmenoa, niin saan niskan lepotilaan nukkumaan mennessäni.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kosken kuohuja katsellen

Sunnuntaina Niskaset päättivät vähän retkeillä. Retkikohteeksi valikoitui Helsingin Vanhankaupunginkoski ympäristöineen. Rva ja puoliso olivat viimeksi käyneet alueella vuosia sitten, ja muu perhe ei koskaan. 

Rva tykkää valtavasti katsella virtaavaa vettä. Kosken kuohut ovat jotakin vielä parempaa. Vanhankaupunginkoskella kulkee kiva ulkoilureitti, josta näkee koko kosken (ja vesiputouksen) eri suunnilta. 

Vanhan voimalaitoksen ympäristö on muutenkin jännittävä. Näimme vanhoja vesipyöriä ja muita voimalaitokseen liittyviä juttuja. Museokin olisi ollut, mutta koska lounasaika oli lähellä, emme tällä kertaa poikenneet museoon. 



Alue on siinäkin mielessä mukava, että mikäli pitkät kävelyretket eivät sovi kropalle syystä tai toisesta, tarjoaa ympäristö (varsinkin hyvällä säällä) mukavat pienen retken puitteet. 3-vuotiaamme selviytyi noin kilometrin matkasta hienosti, samoin rva. 

Naakkamme kiinnostui koskesta ja voimalaitoksesta. Saimme jälleen vastata lukuisiin kysymyksiin. Puoliso onneksi ymmärtää vähän enemmän tekniikkaa kuin rva, rva taas on hyvä kiinnittämään huomiota maiseman pieniin yksityiskohtiin, joita saatoimme yhdessä ihmetellä. 

Nyt alkuviikosta on ollut hauska muistella retkeä. Naakka osaa sanoa koko "Vanhankaupunginkoski" - sanan, vaikka sitä pitääkin vähän miettiä. Hän haluaisi koskelle pian uudestaan. Hän myös oppi, mikä on museo, vesipyörä, koski ja vesiputous. Jälkimmäinen vähän pelotti, mutta se pitää kuitenkin nähdä uudestaan. 

Nappe-vauva kulki puolison sylissä kantorepussa. Hän ei antanut sunnuntairetken häiritä päiväuniaan. Kantoreppu on hyvä juttu juuri tällaisilla retkillä - mikäli puoliso kantaa vauvaa. Minun kantoreppuiluni on niskan takia rajoitettua.



Mikä siinä sitten on ongelmana? No, ilmeisesti reppu painaa sen verran hartioita, että painopiste muuttuu ja niskaan tulee liikaa rasitusta. Ihan pieni matka onnistuu, kuten Naakan haku päiväkodista tänään. 

Naakka haluaa aika harvoin kävellä päiväkotiin, vaikka matkaa on vain 300 metriä. Tänä aamuna sain kehitettyä pienen stressin, kun lähtivät rattailla matkaan. Tämä tarkoittaa, että minä en voi hakea Naakkaa Napen kanssa vaunuilla, koska täytyy työntää rattaita.

Se taas merkitsee sitä, että emme voi jatkaa päiväkodista leikkipuistoon, vaikka se olisi mukavaa meille kaikille. Nappe kantorepussa en pysty huimaukseltani viettämään kovin kauan aikaa yhtään missään, saati sitten tekemään Naakan kanssa mitään.

Ratkaisu tähän on tulla suoraan kotiin ja ulkoilla Naakan kanssa myöhemmin illalla, kun puolisokin on maisemissa. Rva:lle mieluisin ratkaisu taas olisi terve niska, jonka kanssa voisi kantoreppuilla enemmänkin, jotta niitä vaunuja ei aina tarvitsisi kuskata mukana... no, näillä eväillä mennään ja se saakoon kelvata.



lauantai 3. syyskuuta 2016

Äiti ja tytär

Minulla on ollut pitkä kausi, jolloin olen joutunut jättämään Naakan kanssa olemisen vähemmälle. Se on tuntunut kurjalta, sillä meillä on ollut hyvin kiinteä suhde toisen raskauteni alkuun saakka. Niin Naakalla on kyllä ollut isänsäkin kanssa - hän on ollut tasaisesti kummankin kanssa.

Kova raskauspahoinvointi loppuvuodesta ja tämän vuoden alusta pakotti minut sohvalle makaamaan useaksi kuukaudeksi. Tuolloin Naakka vietti pitkiä päiviä päiväkodissa ja vietti oikeastaan kaiken ajan isänsä kanssa.

Tuolloin en juuri pystynyt yökkäykseltäni edes kirjoja lukemaan, korkeintaan silittelemään ja olemaan lähekkäin, kun Naakka jaksoi olla paikallaan.

Tilanne onneksi parani, kunnes loppuraskaudesta pahoinvointi yltyi taas sietämättömäksi ja iso maha esti taas monta asiaa. Kun vauva syntyi, se rajoittava tekijä oli sektiohaava tai imetyksen alkeita opetteleva äiti-vauva-pari.

Viime päivinä tilanne on alkanut muuttua. Asiat ovat edenneet, ja minulla on mahdollisuus tehdä enemmän juttuja ison tyttöni kanssa. Voi, kuinka olenkaan häntä ikävöinyt! Eilen illalla vietimme satuhetken (8 satua, huh). Se muuten riitti tainnuttamaan hänet helposti unten maille - taisi olla määrällinen ennätyksemme.

Tänään aamulla hoitelin jo tottuneen elkein molemmat muksut läpi aamupalan ja muiden aamutoimien. Puoliso nukkui nyt vähän pidempään, kun hän toimi Nappe-vauvan yöhoitajana varhain tänä aamuna.

Kun puoliso selviytyi sängystä ylös, me lähdimme Naakan kanssa ulos seikkailemaan. Kiipesimme "vuorelle" (kodin lähikallio) sekä kulkeuduimme hitaasti leikkipuistoon. Nyt pystyin jo antamaan Naakalle vauhtia keinussa, tosin hänen mielestään liian vähän aikaa.

Minä näytin hänelle huvikseni muutaman akrobaattiliikkeen (rva:n mittakaavassa siis), vähän tasapainottelua yhdellä jalalla, se jalka eri suuntiin ojennettuna. Rva:lla oli kivaa ja selkä tykkäsi, mutta Naakan mielestä harjoittelu oli tosi typerää, kun temput eivät heti ottaneet onnistuakseen.

Tästäpä rva ymmärsi, että alkaakin itse tasapainotella jonkin verran päivittäin. Pieniä harjoituksia on tullut joskus aiemminkin tehtyä, mutta muutamastakin syystä ei pitkään aikaan. Täytyy toivoa, että rva saa vielä uudestaankin seurakseen neiti Jääräpään, 3v...

Nyt rva ryystää kahvikupillista (tuli ihan nukahdettua päiväunille vaikka ei ollut edes tarkoitus). Ihan parin minuutin kuluttua rva alkaa pakata saunakassia ja suostutella Naakkaa lähtemään saunaan kanssaan. Jos suostuttelu epäonnistuisi, ei saunahetki omassa ylhäisessä yksityisyydessä toki olisi pahaksi sekään ;)

maanantai 29. elokuuta 2016

Imetys, joka sittenkin onnistui

Meidän vauva täyttää kahden päivän kuluttua yhden kuukauden. Meillä suuri osa päivästä kuluu imetyshetkiin, joita tulee eteen viitisen kappaletta. Yleensä minä istun nojatuolissa ja imetän, aamuisin imetys tapahtuu usein sängyssä.

Lisäksi Nappe-vauva on sairaalasta saakka saanut lisämaitoa. Osa maidosta on lypsettyä, osa tulee vastikepurkista. Öisin en imetä, silloin maito tulee aina pullosta. Tämä on ollut hyvä periaatepäätös - näin jaksan paremmin.

Imetys on tähän asti ollut mukavaa. Aluksi se oli todella kivuliasta. Ensimmäiset pari viikkoa menivät muutenkin harjoitteluun, mutta nyt sujuu jo oikein hyvin.

Suhtautumiseni imetykseen oli esikoisen kohdalla oikein positiivinen. Tämän vauvan kohdalla asenteeni oli neutraali, ehkä hieman positiivisen suuntaan. Naakan kohdalla imetys ei oikein onnistunut.

Silloin maito oli aluksi liian veristä (noin parin viikon verran) ja sen jälkeen rinta ei enää kelvannut. Koin hormonihuuruissani imetyksen epäonnistumisen ihan kamalana asiana, kun pulloon oli pakko siirtyä. Käytännössä tunnetilani oli turha - pulloruokinta oli oikein hyvä vaihtoehto.

Nappe sen sijaan tarttui rintaan kiinni alusta alkaen. Hänen kanssaan olen saanut kokea imetyksen, jota olen luvannut jatkaa aina viikon kerrallaan (nyt on menossa neljäs viikko). Imetys on hyvin sujuessaan mukavaa puuhaa, tosin pitkittyessän välillä hieman yksitoikkoista.

Hyvät puolet ovat erityinen läheisyys vauvan kanssa ja se että saa ajan kanssa katsella vauvaa ihaillen. Rinta rauhoittaa vauvan helposti, tosin en (ainakaan toistaiseksi) kuulu niihin, joille on luonnollista kaivaa tissi esiin tilanteessa kuin tilanteessa. Jos joku toinen tekee niin, se on mielestäni täysin luonnollinen asia.

Siihen, mikä on parasta ravintoa vauvalle, en jaksa ottaa kantaa - silloin on helppoa tarjota sitä luonnollisinta vaihtoehtoa eli äidinmaitoa, kun se imetys sujuu hyvin. Muissa tapauksissa kannattaa luottaa siihen, että vastike toimii - sillä olemme kasvattaneet oikein hyvin kehittyneen Naakkamme!

Viime päivinä olen taas huomannut imetyksen ja vauvanhoidon vaikutukset selkään ja niskaan. Olen hoitanut tilannetta piikkimatolla, jonka kanssa on kuitenkin tullut kahtena viime kertana ongelmia - selkäni on herkistynyt kivulle, joten täytyy pitää vähän taukoa.

Menen huomenna hierojalle, jonne olisi voinut mennä jo viime viikolla. Olen omatoimisesti korjannut asentoani ja yrittänyt liikutella kroppaani tasapainoisesti molempiin suuntiin (oikea puoli tuppaa jäämään paikoilleen, ja tämä toispuolisuus aiheuttaa ongelmia).

Niska itsessään tykkää piikkimatosta. Käärin maton foam rollerin ympärille ja asettaudun nojaamaan piikkeihin. Tämä on aika raju hoito, suosittelen kokeilemaan varovasti tai jättämään väliin, mikäli yhtään epäilyttää. Pysyn itse asennossa noin viisi minuuttia kerrallaan, eli en pitkiä aikoja.

Piikkimattohoidolle on muuten vaikea löytää aikaa meidän päivärytmistämme. Molemmat muksut ovat yleensä samaan aikaan unten mailla kymmenen jälkeen illalla, ja itse on parasta laittautua unille viimeistään 22.30, mikäli meinaa jaksaa katkonaisen yön ja aamuherätyksen. No, siinä välissä ehtii onneksi vähän makailla.


torstai 25. elokuuta 2016

Vähemmän huimausta ja kuinka tähän päästiin

Ihan alkuun kiitän saamastani kysymyksestä, millä keinoilla olen päässyt hyvään lopputulokseen istuessa iskevän huimauksen suhteen. On mukavaa saada kommentti, jossa pyydetään tarkennusta johonkin asiaan. Usein nimittäin pohdin, kirjoitanko ymmärrettävästi, kun sitä on hankala ilman palautetta tietää.

Ihan lyhyesti, vastaus on varmaankin ryhdin parantaminen eli selän suoristaminen niin, etten istu kumarassa tai toisaalta vinossa mihinkään suuntaan. Se onkin ollut helpommin sanottu kuin tehty.

Jos olisin ottanut tämän nykyisen asennon joskus vuosia sitten, en olisi pysynyt sinä huimauksen ja lihasheikkouden takia. Alkuun suojanännitys eli kehon oma puolustusmekanismi rajoitti liikkumista ja olemista niin paljon.

Suomeksi sanottuna kehoni hakeutui asentoon, jossa vaurioitunut kohta ei rasittunut, mutta muut osat selästä ja niskasta kärsivät, koska erilaisilla asennoilla väistin kivun ja huimauken, mutta ergonomisia ne asennot eivät olleet.

Aika, rva:n kohdalla 7 vuotta, on auttanut asiaa niin, että niska on luultavasti itse korjannut itseään. Niskavammoissa parantumisajat ovat usein tolkuttoman pitkät, ja yleensä parantuminen ei ole 100-prosenttista.

Alusta saakka erityisesti rintarangan liikkuvuutta edistävät liikkeet ovat olleet tärkeitä kuntoutumisessani. Niitä on ollut käytössä paljon ja ne on pitänyt opetella asiansa osaavien fyssareiden kanssa. "Tavalliset" jumppaliikkeet eivät ole liikutelleet rintarankaani, siihen on tarvittu spesiaaliliikkeitä.

Niskan syvien lihasten treeni auttaa monia, mutta rva:n kohdalla se on valitettavasti osoittautunut varsin tehottomaksi (ja usein myös huimausta provosoivaksi). Usein tässä kohdassa kävi niin, että yksi fyssari neuvoi yhtä ja toinen kuoppasi edellisen harjoitteet ja neuvoi omansa - yksikään liikevaihtoehto ei toiminut.

Jatkuva kokeileminen, eli asentojen vaihtelu on ollut yksi rva:n elämää parantava tekijä. Tässä kyse on hienosäädöstä, oman kehon kuuntelemisesta ongelmallisissa tilanteissa. Yleensä käännän niskaa tai muutan käsien asentoa ihan aavistuksen verran johonkin suuntaan ja katson, tuntuuko paremmalta.

Juuri tällä tavalla löytyi tuo hyvä yläselän ja niskan asento. Se näyttäisi tehoavan huimaukseen juuri istuma-asennossa. Valitettavasti se ei näytä poistavan jumituksia oikein mistään, eli tässäkin kohdassa etsintä jatkuu sillä saralla.

Sitten, rva ei todellakaan ole kyennyt toteuttamaan tätä kaikkea aukottomasti seitsemän vuoden ajan. Jokaisessa päivässä on paljon, paljon tilanteita, jolloin asentoon ei yksinkertaisesti pysty kiinnittämään huomiota.

Kukaan (ainakaan rva)  ei myöskään jaksa koko ajan toteuttaa pelkkää kuntotusta. Kehokin tarvitsee lepoa ja mieli erityisesti. On helpompi kuntouttaa sellaista vaivaa, jossa kuntoutusaika on suhteellisen lyhyt ja asia edistyy verrattaen nopeasti.

Tästä on hyvänä esimerkkinä vaikkapa rva:n 3 viikkoa vanha sektiohaava, jonka kanssa on toimittu ohjeiden mukaan ja joka on jo nyt oikein hyvässä kunnossa (tässä esimerkkinä vain oma tilanteeni, näidenkin kanssa on monilla isoja ongelmia). Muutamien viikkojen intensiivinen kuntoutus on eri asia kuin kroonistunut tilanne, jonka kanssa painitaan jollakin tasolla kenties koko loppuelämä.

Tsemppiä siis kaikille pitkän linjan kuntoutujille ja mukavaa torstaita!

PS. kysykää ihmeessä lisää, niin vastaan mielelläni! Jos jollakin on kuntoutusvinkkejä minun tilanteeseeni, ne otetaan myös ilolla vastaan!




Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...