Sananen työllistymisestä

Yhteiskuntamallimme perustuu työntekoon ja työllisyyteen, jolla ihmiset tienaavat elantonsa ja maksavat veroa yhteiskunnan järjestämien palvelujen kattamiseksi (rva ei ole kovin hyvä politiikassa, mutta suurin piirtein näin se kai menee).

Anyway, se, että mahdollisimman moni aikuinen olisi työelämässä, on yhteiskuntamallimme kannalta tärkeää. Tämä on varsin helppo yhtälö ymmärrettäväksi. Nythän työttömyys on vähän turhan korkeaa, kun on tämä huono taloustilanne.

Rva rupeaa alkuvuodesta tukityöllistetyksi. Alunperinkin oli tarkoitus, että rva tekisi työkokeilun sinä aikana, kun puoliso on vanhempainvapaalla. Paikka löytyi kumminkin vähän myöhään, rva ehtii olemaan töissä noin puolitoista kuukautta. Toisaalta, työ ja tehtävät kuulostavat mielenkiintoisilta, joten hyvä että edes nyt löytyi.

Kaiken kaikkiaan, rva on aika ylpeä itsestään, että edes jaksoi hakea tämän niskan kenkkuilun, muuton ja vauvanhoidon keskellä. Ei sitä omaa aikaa niin mahdottomasti ole tässä meidän tilanteessa löytynyt! Ihan kohta rva pääsee kuitenkin kolmena päivänä viikossa vähäksi aikaa tekemään jotakin omaa.

Sellainen rva:ta kumminkin ihmetyttää, kun sitä sopimuslomaketta ei voi toimittaa TE-toimistolle kirjeitse. Ihan ehdottomasti täytyy toimittaa paikan päälle, eikä puhelinta tai s-postia voi tietenkään hyödyntää. Välillä tuntuu, että nämä tukityöllistymispalvelut eivät ole tarkoitettu sellaisille, joiden liikkuminen on usein aika hankalaa.

Ei se tietenkään nyt niin kamala asia ole, se yhden lomakkeen toimittaminen (meiltä on sinne n. viiden kilometrin matka, julkisilla kulkuneuvoilla pääsee kyllä) nyt niin kamala juttu ole, kyllä se rva:lta onnistuu. Kuitenkin, sellainen reissu saattaa aiheuttaa sen, että niskaongelmia pitää sietää koko loppuilta. Jos vaihtoehtoa ei olisi, niin eihän siinä sitten mitään. Kuitenkin, välillä pistää miettimään, että nykyaikana, kun asiat voisi hoitaa puhelimessa ja s-postilla, niin miksi niitä ei voi käyttää.

Kesällä, kun Naakka oli neliviikkoinen, jonotin hänen kanssaan seisaaltaan TE-toimistossa (vuoronumerojärjestelmä ei toiminut). Kun olimme seisseet jonossa hyvän aikaa, kysyi virkailija, onko meillä kiireellistä asiaa...No emme me muuten olisi tulleetkaan - puhelimitse toimistoon ei saanut millään yhteyttä. Kyse oli rahantulosta ja sen lakkaamisesta.

Silloin TE-toimistoissa työskentelevät kuntoutusneuvojat oli siirretty yhteen paikkaan, mistä meille asiakkaille ei tietenkään voitu tiedottaa (siihen sitä s-postia nyt ainakin olisi voinut käyttää). Onneksi se kuntoutusneuvojakin löytyi viimein, tämä jonka kanssa nyt asioin. Hän on osaava ja ystävällinen, mutta ei ehkä ole työskennellyt kovin monen liikuntavammaisen kanssa - ei varmastikaan ole hänen vikansa tämä juoksuttaminen.

Työllistymisessä rva:ta auttaisi sellainen työkokeilu, jonka voisi suorittaa etänä, siis kotona ja kunnon salliessa esimerkiksi kirjastossa tai jossakin sellaisessa paikassa, johon voi piipahtaa työskentelemään päätteen kanssa. Sellainen työtilanne rva:lla toivottavasti on, noin vuoden päästä.

Kokeilu olisi hyväksi siinä mielessä, että rva saisi kokeilla, miten järjestely toimisi. Työhön voisi tietysti yrittää ryhtyä heti käytännössä, mutta ainakaan vielä rva:n voimat eivät riitä verkostojen luomiseen ja sen sellaiseen. Jonkinlaisia verkostoja on jo, mutta ei tarpeeksi. Este tällaiseen työkokeiluna on, että työkokeilun pitää tapahtua työpaikalla. Miksi, siinäpä hyvä kysymys.

Se, mitä vuoden päästä tapahtuu, on vasta pohdinnan asteella. Eräs vaihtoehto olisi opiskella vähän lisää. Rva:lla on ammatti, mutta lisäkoulutus varsinkaan nyt kun sairastaminen on vienyt näin monta vuotta, ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Lisäksi se kiinostaisi rva:ta.

Sitä mitä haluaisin, voisi opiskella esimerkiksi avoimessa yliopistossa ja vieläpä työmarkkinatuella. Tämä on mahdollista kahden vuoden ajan. Niskavamma tosin aiheuttaa tässäkin hankaluuksia. Etäopiskelukin olisi onneksi mahdollista, rva:ta kiinnostaisi käydä opintoja verkkokursseina. Sellaista täytyy ainakin jossain vaiheessa yrittää. Jos niska on tässä kunnossa ensi syksynä, ei luennoilla käyminen varmaankaan onnistuisi. Ei, vaikka se olisi rva:n mielestä mukavin vaihtoehto.

Työllistymisessä on näinä aikoina pohdittavaa vähän kaikilla. On tosiasia, että rva:n kaltaisilla olisi vähemmän, jos liikuntavammaa ei olisi. Tavallaan olo on kuin pioneerilla - tuntuu, että kaikki pitää tehdä ja luoda melkein alusta asti itse. Tämäkin on sekä hyvä että huono asia.

Leposärkyä ja etanapostia

Niskaset palautuivat joulunvietosta maaseudulta. Sielläpä oli samannäköistä kuin täälläkin - aika pimeää ja täysin lumetonta. Ei se meidän tahtia haitannut, rva muistaa oikein hyvin, kun siirtyi toukokuun alussa kotoa synnytyslaitokselle paksussa kevättakissa ja talvikengissä. Maassa oli vielä jonkin verran jäätä. Sen puolesta lumitalvi saakin odottaa.

Minä ja puolisoni paahdoimme jouluviikolla asunnon järjestelyn parissa. Naakan huone saatiin viimein maalattua ja hänen tavaransa sinne (leluja on tosin koko ajan muuallakin). Ihan sisustamisesta ei voi puhua, siellä on Naakkaa varten hankittu hylly, pinnasänky, lipasto (entinen hoitopöytä) ja kaksi lelulaatikkoa. Kyllä sitä tavaraa sitten itsestään kertyy.

Sen sijaan minun ja puolisoni makuuhuone on oikein kiva - ihan tämän tapetin ansiosta:

Rva on vähän sellainen höpsö, että tykkää luontoteemasta. Kun ne viimeisetkin tavarat saisi järjesteltyä paikalleen tuolla makuuhuoneessa, niin siitä tulisi oikein viihtyisä paikka. Tarkoitus olisi, ettei huoneeseen ainakaan tulisi kovin paljon tavaraa.

Eilen oli taas raivostuttava alkuyö. Vasempaan olkapäähän iski ihan kamala leposärky, enkä todellakaan keksinyt, millaisella asennolla olisin pystynyt nukkumaan. Viimein hain särkylääkkeen (väsyneenä en tietenkään ymmärtänyt hakea heti), jonka kanssa sain sitten vähän nukuttuakin.

Joulu vähän sotki (ihan hyväkin) rytmejä, ja tapaninpäivän iltana pääsin tekemään sekä selkätreeniä että meditaatioharjoituksen. Varsinkin selkätreeni alkaa sujua jo ihan hyvin, kun saisi tuon olkapääkivun jollakin tavalla helpottumaan. Naakkakin alkaa jo olla niin painava, että hänen kantamisensa rasittaa käsiä aika paljon.

Rva on myös joulukuun aikana oikein toden teolla alkanut kiinnittää huomiota ryhtiinsä. Selkä on luonnostaan notkolla, joten olen yrittänyt saada sitä suoremmaksi alavatsan syviä lihaksia jännittämällä. Asennot tuntuvat vielä aika raskailta ja usein unohdan, miten piti olla. Suunta näyttäisi kumminkin olevan ihan hyvä!

Mitähän sitä keksisi ensi vuodelle? Isoin juttu on, että rva pääsee hyvin suurella todennäköisyydellä pariksi kuukaudeksi työharjoitteluun! Työ on oman alan työtä, muutama tunti muutamana päivänä viikossa. Harjoittelujaksoa rva odottaa innolla, vaikka työn hakeminen on kyllä ollut aika raskas prosessi kaikkien näiden muutosten keskellä. Toivottavasti niska sallii työharjoittelun.

Eilen sain aivan ihanan vinkin perheenjäseneltäni - minä voisin kuulemma välillä kirjoittaa ihmisille kirjeitä, ihan sitä perinteistä etanapostia. Ensiksi ei tullut mieleen, kenelle sellaista nyt voisi lähettää. Sitten aloin keksiä moniakin, joille voisin kirjoittaa.

Lapsena minulla oli kirjekavereita, yksi taisi olla kanadalainen, muut olivat suomalaisia. Kirjoittelu jatkui useita vuosia ja katkesi suurin piirtein yläasteen alussa. Siihen ikään kirjoittelu ei ollutkaan sopivinaan. Silloin ei ollut vielä internetiä ja sähköpostia - kirjoittelu vain loppui. No, ehkä joillekin riparikavereille tuli joskus kirjoitettua.

No, josko rva intoutuisi nyt lähettämään kirjeen - ehkei tässä vaiheessa ihan tuntemattomalle, mutta jollekin tutulle kumminkin. Muistelisin, että silloin kauan sitten oli ihanaa, kun postiluukusta kolahti itselle osoitettu kirje! Pääsisiköhän siihen tunnelmaan uudestaan...

Kuusen alla

Marsuilla on aina jännää, kun jotain hitusenkin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Oikeastaan marsut tuntuisivat olevan varsinaisia neofoobikkoja - jos porkkana kuuluu tarjota häkkiin, sitä ei voi ottaa vastaan häkin ulkopuolella.

Välillä marsut, jopa meidän "vanhainkotilaiset" innostuvat tutkimaan ympäristöään. Pari päivää sitten leikkasimme sekä Nasun että Matildan kynnet. Olohuoneessa, jossa marsujen häkki on, ei ole oikein hyvää valaistusta. Siksi päätimme suorittaa operaation keittiössä.

Kynsien leikkauksen suoritamme aina siten, että puolisoni pitelee marsua ja minä leikkaan. Jotkut taitavat marsunomistajat osaavat hoitaa kynsien leikkuun yksinkin, mutta rva ei ole edes uskaltanut yrittää. Kun meillä lapsena oli marsuja, sujui homma silloinkin yhteistyössä jonkun perheenjäsenen kanssa.

Ensimmäinen kummallisuus seurasi heti kynsien leikkuun jälkeen. Meillä sattui olemaan viinirypäleitä, ja kumpikin sai omansa "palkinnoksi", kun kynnet oli leikattu. Viinirypäleet ovat harvinaista herkkua, joka onneksi sentään maistui molemmille.

Kun olimme valmiita, päätimmekin päästää marsut keittiössä vapaiksi. Sepäs olikin heidän mielestään jännittävää! Kuikutus kuului milloin pöydän alta, milloin jostakin huoneen nurkasta. Nasu ja Matilda kulkivat marsumaiseen tapaan nenä melkein toisen perässä kiinni (alakuvassa kannattaa myös panna merkille Matildan luimisteleva asento).

Hetken ihmeteltyään marsut rohkaistuivat lähtemään eteiseen tutkimusmatkalle. Kuljin hiljaa heidän perässään ja yritin ottaa muutamia kuvia säikyttämättä heitä liikaa. Marsu nimittäin ymmärtää ylhäältä tulevan varjon petolintuna, ja pelästyy sitä helposti. 

Tämän jälkeen marsujen tiet erkanivat. Nasu päätti, että on aika palata kotihäkkiin olohuoneeseen. Matilda sen sijaan halusi vielä seikkailla. Hän kävi muun muassa tutustumassa Naakan huoneeseen. Naakka oli tämän retken aikoihin päiväunilla parvekkeella. Hän on sen verran innokas "hoitaja", ettei tällaisia retkiä voi hänen hereillä ollessaan toteuttaa. 

Tänään tapahtui jälleen jotakin kummallista. Rva keksi, että marsujen häkki täytyy siivota ennen joulua, koska sitä ei kumminkaan ehtisi tehdä ennen välipäiviä. Siivouksen jälkeen, kun marsut palautuivat asumukseensa, oli sinne ilmestynyt ihan oikea joulukuusi! Siinäpä haisteltavaa, ihmeteltävää ja pureskeltavaa muutamaksi päiväksi...

Näissä tunnelmissa Rva ja muut Niskaset toivottavat kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua!

Joulua kohti

Joulua kohti mennään ja kovaa...sitten se on taas ohi. Jotenkin rva:sta tuntuu, että monet asiat tapahtuvat nyt niin vauhdilla, ettei itse meinaa perässä pysyä. Hyvä, kun kerkeää aina vähän jotakin...esimerkiksi kuvata jouluisia asioita meillä.

Alla olevan kuvan tulilatva poroineen saapui erään ystäväni mukana. Ystäväni oli meillä pari päivää sitten koiransa kanssa. Tämä koira, aikuisena ystävälleni muuttanut saluki, oli aluksi hyvin arka. On ollut hienoa seurata, kuinka tämä koira on tullut rohkeammaksi ja rohkeammaksi. Kiljahteleva ja turkkiin tarraava Naakkakaan ei aiheuttanut pelkoa (toki pyrimme pitämään Naakan pienellä etäisyydellä, jotta koiralle ei tulisi turhaa stressiä).

Rva on parantumaton koirafani, mutta niskavamman takia koiran ottaminen on ainakin tällä hetkellä mahdotonta. Muut asiat onnistuisivat, mutta niskan pitäisi olla vähän paremmassa kunnossa, jotta rva jaksaisi viedä koiraa lenkille. Kun oman koiran hankinta ei ole ajankohtaista, on ihanaa, että meillä käy säännöllisesti muutama koirakaveri. Näin myös Naakka tottuu senkaltaisiin otuksiin.

Niskaset ovat kukkien lisäksi saaneet paljon ihania joulukortteja. Rva on pannut merkille, että monessa meille lähetetyssä kortissa on eläinten kuvia. Tämä kertoo muun muassa siitä, että tuttavapiiriimme kuuluu paljon sellaisia ihmisiä, joiden kotona asuu jokin eläin, kuten meilläkin. Eläinkorteilla (ja eläinten kuvilla yleensäkin) on aina ollut rva:han rauhoittava vaikutus.

Me ilahdutimme (toivon mukaan) lähipiiriämme Naakan kuvalla varustetulla kortilla. Tämä lienee sellainen vauvaperheiden klassikko, johon Niskasetkin päätyivät. Jos Niskasille ei olisi tullut tänä vuonna Naakkaa, rva ja hra olisivat itse joutuneet kuvaan, sillä sekä marsut että akvaariokalat ovat jo poseerannee joulukorteissamme!

 Tämä vuosi on ollut täynnä tapahtumia, joista loppuraskaus, vauva ja muutto ovat olleet mullistavimmat. Myös kuntoutuksen onnistuminen viimeinkin (tai ainakin oikeaan suuntaan meno) on ollut rva:lle erittäin merkityksellistä. Kaikessa tapahtuneessa riittää purtavaa pitkäksi aikaa. Tiedossa on kuitenkin myös, että alkuvuosi tuo lisää ihan kivoja uudistuksia rva:n elämään. Niistä myöhemmin, mutta sen voinee jo kertoa, että todennäköisesti vuosi 2014 ei ole ihan niin tapahtumarikas kuin tämä kulunut vuosi (ainakin Niskaset toivovat niin).

Minilomalta palauduttu

Pöh, kävin tänään Ortonissa fyssarilla. Valittelin siellä lisääntyneitä kipuja, huimausta ja muita ongelmia. Session tulos oli, että aiempi niskatreenikielto astui uudelleen voimaan. Lavan tuki on edelleenkin niin heikoissa kantimissa, että se pitää saada parempaan kuntoon, ennen kuin varsinaisia niskaliikkeitä voi alkaa tehdä.

Tämä uutinen ei sinänsä yllättänyt, mutta hieman harmitti, kun olin jo kuvitellut päässeeni niskatreenitasolle. Tämä on monille niskakuntoutujille todellinen saavutus - lavan lihaksiston saaminen tarpeeksi hyvään kuntoon vaatii todella paljon työtä, eikä sekään usein riitä.

Fyssari myös venytteli ja manipuloi rintarankaani, joka ehkä venyi hieman, mutta ei antanut periksi oikeastaan mistään kohdasta. Työ siis jatkuu, näin totesi myös fyssari. Näinhän se on, sain nyt lisää lavan tukea edistäviä liikkeitä ja muutaman uuden rintarangan venytysliikkeen.

Eihän tässä auta muu kuin ryhtyä töihin sillä uudella ohjelmalla. Joka toinen päivä on edelleenkin treenipäivä, oikein mitään ei saa tehdä kovin paljon.

Pieni kylpyläloma kaksin puolison kanssa oli ihana! Tosin taaskaan emme saaneet parivuodetta (tämä tapahtuu lähes aina, kun olemme kaksin jossakin). Annas olla, kun rva on jossakin perheenjäsenen tai ystävän kanssa, niin huoneessa on useamman kerran odottanut oikein muhkea, romanttinen parivuode!

Vaikka viikko onkin ollut kivulias, yritin olla ajattelematta kipua liikaa. Laskin vesiliukumäestä oikein monta kertaa, kun en taaskaan voinut vastustaa kiusausta. Ulkoaltaaseen en mennyt, kun kylmä ilma ei tee yhtään hyvää niskalle. Ah, hävisin muuten vesiliukumäkikilpailun (nopeuslasku) puolisolleni. Sen sijaan voitin pallotykkikisan (yökerho oli kiinni, joten päädyimme vähäksi aikaa "päiväkerhoon" eli tyhjään lasten leikkitilaan).

Naakka oli pienen reissumme ajan hyvässä hoidossa isovanhemmillaan, hän ei suoraan sanottuna näyttänyt huomaavan poissaoloamme laisinkaan. Hyvä näin, luulen että hänelläkin oli oikein hauskaa visiitillään. Hän oli siellä nukkunut yönsä oikein hyvin, mutta päätti sitten ilahduttaa meitä iltavalvomisella. Ehkä se uni tuli puoleen yöhön mennessä, rva ei katsonut kelloa.

Ennen joulua meillä on vielä kaikenlaista puuhaa, mutta onneksi ei mitään isoa. Joulukoristelumme ovat jääneet yhteen lumihiutaleeseen, jonka askartelin joitakin päiviä sitten. Elämme remontin keskellä, joten ne koristeet eivät nyt näyttäisi kovinkaan hauskoilta. On meillä sentään täällä muutama kynttilä!

Ai niin, lauantaina juhlittiin rva:n synttäreitä pienimuotoisesti, kahden lapsuudenystävän voimin. Olen kyllä todella kiitollinen kummastakin osana elämääni! Naakka oli myös paikalla, samoin toisen ystävän 5-vuotias veljenpoika. Pikkumies osasi pitää meidän Nasua tosi hienosti ja rauhallisesti sylissä, sellaisia marsunhoitajia ovat tosin olleet kaikki meidän otuksiin tutustuneet lapset.

Parin päivän päästä meillä mahdollisesti kyläilee vielä perhe, jossa on samanikäinen ja -niminen lapsi (toivottavasti kukaan ei luule, että tyttäremme nimi on oikeasti Naakka :D ) kuin meilläkin. Heihin olemme tutustuneet vauvatapaamisissa. Koko perheemme odottaa tapaamista innolla - yleensä kun meillä on vieraita, Naakka on ainoa vauva.

Nuppi, nuppi, rva:n päänuppi...

Tänään iltapäivällä huokailin ja podin kipeää niskaani, sillä hetkellä keittiön pöydän ääressä. Olimme tehneet melko pitkän lenkin, jonka puolivälissä minusta alkoi tuntua, että saan todella ponnistella, jotta pääni pysyisi pystyssä. Lenkillä en vielä sanonut paljon mitään.

"Kyllä minä tätä tilannetta vähän suren", sanoin vasta, kun olimme tulleet kaupan kautta kotiin. Puolisoni taisi sanoa, että "voi että, kun saataisiin se niska parempaan kuntoon". Tyttäremme nautti silloin maitovälipalaansa, hän ei osallistunut keskusteluun.

Tänään minua ei itkettänyt, mutta välillä kyllä. Se tunne, kun ei jaksa kunnolla kannatella päätään, on niin karsea. Se on suoraan sanottuna tosi pelottavaa. Ei se pää siitä irtoa tai niska katkea, mutta kyse on samankaltaisesta tunteesta kuin jos vaikka käsi puutuu eikä tunto meinaa palata tai jalka on mennä alta.

Olen viime viikkoina kuulostellut kroppani tilannetta, ja nyt tuntuisi siltä, että vointini suhteen olisi tulossa hiukan huonompi kausi. Viime kuukaudet rva on saanut nauttia tilanteesta, jossa lyhyehköt ravintola-, kirjasto-, ja ostosreissut onnistuvat. Kivut ovat olleet kuviossa mukana, mutta huimaus on helpottanut.

Nyt se huimaus on taas ollut kovempaa. Syitä voi tietysti olla monia, mutta mitään yhtä ja järkevää syytä rva ei ole keksinyt. Ei myöskään liene rakentavaa syyttää aina omaa toimintaansa, epäkunnossa oleva keho voi "mennä sekaisin" ilman selkeää syytäkin.

Jos tilanne tästä huononisi, rva kestäisi sen. Silti se ei ole millään tavalla toivottava suunta. Pahinta siinä olisi (ja viime päivät on ollutkin) nyt saavutetun vapauden rajoittuminen. Ne oireet kestää, kun on pakko. Elinpiirin rajoittumisessa on sen sijaan nieltävää. Rva niin tykkää välillä ajella ratikalla kaupungille tai käväistä jonkun kaverin luona kylässä (tai hoitaa ylipäätänsä asioita ihan itse).

Parasta, mitä tilanteessa voi tehdä, on luultavasti yrittää rauhoittua ja keskittyä juuri tähän hetkeen. Se on suhteellisen vaikeaa, mutta olen viime päivinä pitänyt itsekkäästi kiinni meditaatioharjoituksistani. Minulla on todella huono omatunto (hiiskatin äitihormonit), kun sulkeudun meditaatio-cd:n kanssa suljetun oven taakse harjoittelemaan. Kun alan tehdä harjoitusta, alankin aika nopeasti rauhoittua.

Ei sillä meditaatiolla (tai oikeastaan tietoisen läsnäolon harjoituksilla) sellaista olotilaa saa, jossa mikään ei huoleta. Tuntuu kuitenkin, että seuraavien hetkien murehtiminen on harjoitusten myötä puolittunut. Silloin pystyy vähän paremmin keskittymään olennaiseen.

Meditaatiohetken yhteydessä teen yleensä niskaharjoitteet. Niitä voin nykyisellään tehdä joka toinen päivä. Harjoitteet ovat myös aiheuttaneet hieman kipuja ja muita ongelmia, joten minun on täytynyt vähentää toistokertoja, ja sopiva määrä on edelleenkin vähän hakusessa. Onneksi minulla on tiistaina fyssarin aika, jolloin voin kysellä näistä.

Huomenna rva:lla on ohjelmassa jotain ihan muuta. Saan nimittäin vieraikseni kaksi lapsuudenystävääni! On ihanaa, kun he todennäköisesti tuovat hymyn ja naurun tullessaan. Lähipäiviin mahtuu myös pikkuinen matka, jonka teemme puolisoni kanssa kahdestaan. Naakka pääsee ihanaan hoitopaikkaan eikä toivottavasti väsytä hoitajiaan liikaa!

Myös joulun odotus on alkanut Niskasilla...tällä tavalla: joulukortit lähtivät liikkeelle viime tipassa, joulupaperi loppui kesken ja maa ei todellakaan ole lunta tulvillaan. Toisaalta, Naakalla on tonttulakki ja puoliso on jo leiponut useamman pellillisen joulutorttuja. Rva voi vissiinkin keskittyä tunnelmoimaan.

Uusia tuulia asunnossa ja veden alla

Eilen niska päätti jälleen kenkkuilla. Minä olin lääkärireissulla "kaupungissa" (siis muutamien kilometrien matkan päässä meiltä). Pysäkillä oli vaikea seistä, ratikalla oli vaikea ajella ja katsoa varsinkin oikealle. Sitten oli vaikea kävellä ja lopuksi oli vaikea käydä hoitamassa ne muutamat pakolliset asiat.

Sinänsä tilanne oli jo odotettavissa, sillä olimme puolison ja Naakkasen kanssa maanantaina monta tuntia Ikeassa. Siellä tilanne oli vielä ihan ok, minullakaan ei ollut reissussa suurempia vaikeuksia. Mukaan tarttui muuten hylly sekä muutamia säilytyslaatikoita Naakan leluille.

Tytön kanssa ei ainakaan vielä ole kovin hankalaa "shoppailla". Otimme ison ostoskärryn ja laitoimme tytön turvakaukalossaan kärryn pohjalle. Kaukalo heilui hauskasti, ja tyttö oli kaikesta näkemästään oikein iloinen! Ruokapaikan jonossa piti oikein keikistellä vanhemmille rouville, jotka olivat oikein haltioissaan.

Hetken ruokailtuamme tyttösemme sihautti pissat vaipan ohi, ja puolisoni kävi korjaamassa tilanteen. Tytölle tilanne ei ollut vastoinkäyminen laisinkaan. Kurjaa oli vain, kun hoitopöydällä olisi pitänyt pysyä hetki paikoillaan (puolisoni ei ole vielä siirtynyt istualtaan pukemiseen, vaan pukee tyttöä mieluiten lattialla).

Tällä viikolla tuttu remonttimies tulee maalaamaan Naakan huoneen. Niskaset eivät ole ollenkaan kiireisiä, sillä lopullista värivalintaa ei ole vielä tehty! Huoneesta on tarkoitus tulla vihreä, mutta sävy on vielä hakusessa. Täällä skandinaviassahan suositus on mahdollisimman vaalea, jotta tilasta ei vahingossakaan tulisi pimeä. No, rva taas haluaisi väristä hieman näkyvämmän, niin valkoiset kalusteet näyttäisivät kivoilta sitä seinää vasten.

Ikeassa katselimme myös tuoleja. Asumme kerrankin niin, että meille mahtuisi jopa nojatuoli. Sellaisen haluaisimme minun ja puolisoni makuuhuoneeseen, jonne on tarkoitus tulla rauhallinen lukunurkkaus. Puoliso olisi halunnut erään tuolin, mutta sitä ei voitu ottaa, kun selkänoja ei ulottunut ylös asti.

Akvaario on edelleen työn alla. Oikeastaan sille ei ole tehty mitään vähään aikaan, kun rva ei ole sattunut sellaiseen eläinkauppaan, jossa myytäisiin oikeanlaista pohjakasvia. Tarkoitus on yrittää kasvattaa "nurmikkoa" akvaarion pohjalle, sellaista kuin ilman hiilidioksidilevitintä on mahdollista. Nyt pitäisi vielä löytää se kasvi.

Tällaisessa tilassa akvaario on tällä hetkellä:

Kuvassa näkyvistä mustatetroista (harmahtava ja raidallinen) yksi kuoli pari päivää sitten. En ihan saanut selville mihin, mutta kala alkoi näyttää huonovointiselta ja menehtyi sitten. Levätilanne on hieman helpottanut, mutta silti sitä levää kertuu enemmän kuin olisi tarpeellista. Siksi vettäkin täytyy vaihtaa aika usein. Kuitenkin näyttäisi siltä, että esim. suodatin toimii oikein hyvin.

Akvaarioihin rva ei ole edelleenkään kyllästynyt. Niihin voi aina ideoida jotakin uutta. Sitä ruohomaista pohjakasvia rva:n on esimerkiksi tarkoitus yrittää levittää kasvamaan myös kuvassa näkyvien puunkappaleiden päälle. Saa nähdä, miten sellainen onnistuu, mutta kuminauhoista on kuulemma apua kasvien kiinnityksessä.

Tänään odotamme vieraiksemme minun serkkupoikaani ja hänen tytärtään, Naakan pikkuserkkua. Tarkoitus on ilmeisestikin juosta pikkutyttöjen (meillä kyläilevä tyttönen on puolitoistavuotias) perässä ympäri asuntoa ja vaihtaa siinä sivussa kuulumisia. Sitä ennen pitäisi mahdollisesti lähteä Prismaan, mutta rva pohtii edelleen, pystyykö niskavaivan kanssa sellaista reissua tänään tekemään.

Me osallistumme lapsenhoitoon

Isien osallistuminen lastenhoitoon tuntuu olevan nykypäivän kestopuheenaihe. Isien vanhempainvapaa (ja sitä kautta äitien työssäkäynti) ja sen sellaiset aiheet herättävät keskustelua, joka välillä voimistuu suoranaiseksi vihapuheeksi. Usein se keskustelun "punainen lanka" on kadoksissa jo ennen kuin itse keskustelussa on päästy puusta pitkälle.

Mitäpä rva tästä ajattelee, kun sattuu muodostamaan puolisonsa ja tyttärensä (ja yhden jos toisenkin eläväisen) kanssa perheen, jonka yksi jäsen, kukapa muu kuin hän itse, on liikuntarajoitteinen.

Ihan ensiksi täytynee diplomaattisesti todeta, että perheitä ja elämäntapoja on monenlaisia, ja rva ottaa kirjoituksessaan vastuun ihan vain omasta näkökulmastaan. Rva ajattelee asiasta näin, ja joku toinen sitten ihan toisella tavalla.

Mitä lapsenhoitoon tulee, meillä molemmat osallistuvat, omien vahvuuksiensa mukaan. Täällä ei ole sellaista tahoa, joka kyselisi sen paremmin minulta kuin mieheltänikään, haluammeko tarttua johonkin askareeseen vai emme.

Minä hassuttelen lapsen kanssa ehkä vähän enemmän kuin mieheni, täällä kotona. Mieheni taas käy hänen kanssaan vauvatapaamisissa ja sen sellaisissa vähän enemmän kuin minä.

Minun vahvuusalueenihan on lattia - istun ja makailen siellä paremmin ja vähemmällä huimauksella kuin muualla. Mieheni voimat ja tasapaino taas riittävät minua paremmin kulkemiseen kaupungilla, kulkuvälineissä ja vähän vieraammissa kuvioissa.

Kumpikaan perheen aikuisista ei rakasta kotitöiden tekemistä ylenmäärin (ei kyllä sotkuakaan, mutta ei myöskään siivoamista). Minä vältän kiipeilyä tai kovin raskasta nostelua vaativia työtehtäviä. Niska ei tykkää ylös kurkottamisesta, joten sellaiset työtehtävät jäävät miehelle.

Sellaisista työtehtävistä, joihin molemmat pystymme, väittelemme ajoittain, kuten varmasti aika moni muukin pariskunta!

Kyllä, mieheni on tällä hetkellä puolen vuoden vanhempainvapaalla. Hän menee takaisin töihin helmikuussa, jolloin minä hoidan tyttöä itsekseni päivisin. Kun saimme tietää, että meille on tulossa vauva, mieheni ilmoitti itse, että haluaa pitää vanhempainvapaan. Eipä minulla mitään sitä vastaan ollut. Meille se on taloudellisesti mahdollista, kun ei tällä hetkellä ole lainoja tai sen sellaista maksettavana.

Kun mieheni ratkaisusta tulee erilaisissa tilanteissa puhe, hän saa usein osakseen ihmetteleviä ja ihailevia katseita ja kommentteja. Jos rva olisi pitänyt vanhempainvapaan, se ei varmaankaan olisi ollut ihmettelyn aihe. Suurin osa "vapaalaisista" näyttäisi edelleen olevan naisia.

Kun tarkemmin ajattelee, olisihan niitä kategorioita muitakin...Entäs sitten vanhempainvapaalla olevien miesten kuntoutuksessa olevat puolisot? Tai sellaiset miehet ja naiset, joilla itsellään on liikuntavamma ja jotka hoitavat lastaan kotona? Mikäli blogini lukijoissa on sellaisia, ilmoittautukaa rohkeasti! Olisi kiva kuulla teistä ja jakaa vaikka niitä arjen selviytymisvinkkejä. "Lapsellista" vertaistukea rva:lla ei todellakaan ole liikaa.

Mutta takaisin niihin isiin...Niskasilla tämä niskavamma on tekijä, jonka vuoksi se perinteisin roolijako ei ole edes mahdollinen. Rva:lla ei ole mahdollisuutta ruveta koko kodista ja täysin lapsesta vastuulliseksi kodinhengettäreksi, kun kunto ei yksinkertaisesti kestä. Tämä taas on kenties antanut puolisolle enemmän tilaa toteuttaa isyyttään tavalla, joka sopii hänelle (ja meille kaikille) parhaiten.

Lukuelämyksiä

Niskasilla nukuttiin oikein hyvin viime yönä - pari sitä edellistä iltayötä menivät Naakan osalta puhkeavia alahampaita itkiessä. Ensimmäisenä yönä uni tuli, kun kävin pari kertaa hyssyttelemässä. Sitä seuraavana yönä piti antaa särkylääke. Vaikka sängyssä itkettikin, niin olipas Naakasta hauskaa, kun sekä äiti että isi olivat keskellä yötä ylhäällä, ja valotkin piti oikein laittaa päälle lääkkeen antamista varten.

Rva nukkui viime yönä hyvin - oikeastaan rva lepäsi eilen iltapäivälläkin oikein kepeästi kaksi ja puoli tuntia (väsymyksen tila oli sellainen, ettei mikään muu olisi onnistunutkaan). Onneksi puoliso lähti Naakan kanssa perheryhmätapaamiseen, jossa oli kuulemma ihasteltu Naakan ryömimisnopeutta!

Ennen eilistä iltapäivälepoa (meneepäs tämä kirjoitus nyt kummallisessa aikajärjestyksessä) kävin Ortonissa fyssarilla. Läksin liikkeelle kävellen, aika oli kymmeneltä aamulla. No, paikan päällä kävi ilmi, että aika olisikin ollut yhdeksältä (joko minun tai toimiston moka). No, peruutusaika löytyi puoli kahdeksi, joten lupasin tulla silloin uudestaan.

Fyssarilla todettiin mm., että hartiarenkaan asento on parantunut viime kerrasta, mutta parantamisen varaa olisi vielä aika paljon. Nyt sain myös uuden jumppaliikeohjelman, jota olinkin odottanut innolla. Se käsittää lavan tuen harjoituksia, niskaharjoituksia sekä muutaman käsiliikkeen. Lonkan koukistajia pitää tietysti edelleen venytellä.

Illan aikana kerkesin kuin kerkesinkin tekemään harjoitukset kertaalleen. Minun on pakko aina tehdä harjoitukset samana päivänä kuin ne on näytetty, sillä muuten en muista niitä laisinkaan. Kun teen liikkeet pariin kertaan, ne tallentuvat "kehomuistiin".

Tänään kävimme koko perhe avoimessa neuvolassa ottamassa influenssarokotteet. Minulle rokote on tuttu jo raskausajalta, muu perhe otti nyt rokotteen ensimmäistä kertaa. Vaikka rokotuksessa käyminen ei lempiajanvietettämme olekaan, käynti sujui oikein hyvin, eikä edes Naakka jaksanut kauan pistämistä itkeskellä.

Koska rva on päättänyt ottaa seuraavat päivät niin rauhallisesti kuin mahdollista, ei tälle päivälle ole muuta sovittua ohjelmaa. Ne joulukortit odottaisivat kyllä edelleenkin tuolla laatikossa, että joku viitsisi ne kirjoittaa ja postittaa. Rva ryhtyy työhön, mikäli vain jaksaa ja viitsii.

Muun tekemisen sijaan rva on lukenut viime aikoina muutamia kivoja kirjoja. Tätä kirjaa ajattelin vinkata myös täällä blogissa (kuva: cdon.com):

Kirja kertoo elämänmuutoksesta. Äiti ja teini-ikäinen tytär muuttavat Suomesta Irlantiin yhteisöön, jossa asuu etupäässä kehitysvammaisia ja heidän hoitajiaan. Elämä on alussa kummallista, mutta sitten se alkaa asettua. Kirjassa kuvataan tilannetta sekä äidin että tyttären näkökulmasta.

Kirjassa minua viehätti aika moni asia. Kerronta on vähäeleistä ja kieli kaunista. Tarina on mielenkiintoinen, ja vaikka kirjassa tapahtuukin paljon, kerronta on rauhallista. Tapahtumasta toiseen edetään kiireettömästi, ja mukana on maagisiakin elementtejä. Tästä taitaakin tulla kirja, jonka rva lukee uudelleen aina tietyin väliajoin.

Nytkin rva:lla on työn alla pari kirjaa sekä pino lehtiä. Lukeminen on sattuneesta syystä hieman katkonaista nykyään, mutta kyllä mieluisia asioita aina jonkin verran ehtii tekemään! Kirjastossa käyminen (varsinkin yksin) on ihan luksusta, vaikka huimaus vaivaakin. Huimauksen myötä rva päätyy muuten varsin usein kirjoihin, jotka on nostettu muiden kirjojen joukosta esille, näkyvälle paikalle. Käyhän se niinkin.