Jumitusta ja kirjallisuutta

Kurja olo...tällä viikolla minua on vaivannut tavallista voimakkaampi jumitus, jonka seurauksena päädyin kolmen päivän kipulääke- ja lepokuurille.

Tavallisesti minulla on kipuja niskassa ja lapojen välissä. Joskus käy niin, että jumitus ja "kuumemainen" kipu leviää ympäri kroppaa, käsiin ja jalkoihin aina nilkkoja ja ranteita myöten. Olosta tulee oikeasti tukala.

Silloin on näköjään järkevintä koittaa olla tekemättä keholle mitään erityistä. Ei ole ihan helppoa vain rauhoittaa tilanne, Nyt on kuitenkin jo kolmas päivä menossa, ja olen pärjännyt aika hyvin. Kipuja ei niinkään ole, mutta en minä paljon mihinkään taivu.

Kun ei taivu tai taivutukset sattuvat, on vaikeaa työskennellä lattiatasossa, missä pienten lasten vanhemman työtehtävät pääasiassa tapahtuvat. Pudonnutta tuttia tai kadonnutta palapelin palaa on hankala nostaa lattialta. Kipeillä käsillä on hankala nostella lasta tai antaa vauhtia keinussa.

Miten kaikki sitten onnistuu? No, sitä tehdään, mutta ikävien tuntemusten kera. Eilen, kun osallistuimme Napen kanssa vauvahierontaan (käymme aina torstaisin läheisen leikkipuiston vauva-aamussa), en meinannut ylettää itse vauvaan, kun omat lihakset ottivat vastaan. Yletin kuitenkin.

Se, mitä en tee, on hyppiminen, pomppiminen ja pyöriminen. Niitä olen onnistunut kutakuinkin välttämään. Se, mitä teen mutta välttelen on vauvan (ja isomman lapsen) kantaminen sylissä pidempiä aikoja. Pidän sylissä, mutta istun itse.

Lähipäivistä en itsekään ole varma. Lauantaina menen hierojalle, jossa tilannetta saadaan toivottavasti vähän paremmaksi. Hieronnan jälkeen otan huimaukseen liittyvän riskin ja lähden ystäväni kanssa kaupungille.

Mikäli olo ei lähde paranemaan, alan luultavasti varovasti venytellä ja verrytellä uudestaan. No, saman teen myös siinä tapauksessa, jos olo paranee. Yleensä nämä tilat helpottavat, mutta ajankohtaa on vaikea ennustaa.

Viikon kirjateemaa (nythän on Kirjamessut), noudatan lukemalla viimeinkin Enni Mustosen "Ruokarouvaa". Sain kirjan luettavakseni perheenjäseneni ystävällisellä avustuksella, kun meidän kirjaston varausjono on noin viidensadan luokkaa. Kirja pitää kuitenkin palauttaa melko pian, mikä antaa minulle positiivisen velvoitteen lukea se loppuun.

Mustosen "Syrjästäkatsojan tarinoita" on ollut mielestäni valtavan mielenkiintoinen, historiallinen romaanisarja. Siinä päähenkilö Ida kuuluu palvelusväkeen milloin minkäkin ajan taiteilijan kotitaloudessa. Viimeisimmässä kirjassa hän perustaa oman pensionaatin. Luulen että asukkaiksi tulee jälleen ajan merkkihenkilöitä, mutta olen vasta vaiheessa, jossa keskentekoista huvilaa kunnostetaan pensionaatiksi. Jatkan taas seuraavan vapaahetken tullen.

Kotiäidin vapaa kaupunkipyrähdys

Eilen tapahtui monta mukavaa asiaa. Eräs niistä oli, että minulla oli päivätreffit keskustassa sisareni kanssa. Se, että pääsemme näin yhdessä liikkeelle, on uutta, tervetullutta vaihtelua. Pystyin jättämään vauvan hyville hoitajille, joten olin liikkeellä ihan itse.

Liikkeelle lähtö jännitti kyllä, sillä lihakset ympäri selkää, lonkista kallonpohjiin saakka olivat lukkiutuneet edellisen päivän aikana dominoefektin lailla. Näin käy usein, lieneekö se sitten parasta uskoa, että se on asia, joka ei ole minun estettävissäni.

Särky oli kuitenkin jo nukutun yön jälkeen helpottanut, lähdin matkaan vain lievä huimaus seuranani. Tapasimme ostoskeskuksessa (onpas täällä hulinaa ja kaikkea katsottavaa). Päädyimme kahvilaan, jonka bongasin kuukausi sitten ollessani vastaavalla retkellä itsekseni.

Keskustelumme aaltoili laidasta laitaan, nautimme kahvit ja kakunpalat. Hetki oli rento ja mukava arjen kuvioiden keskellä. Jatkoimme vielä hetkeksi kiertelemään kauppoihin. Minä löysin trikoopaidan ja nilkkasukat. Molempien hankinnan olin suunnitellut jo etukäteen, joten ne löytyivät vaivattomasti.

Kun sisareni lähti jatkamaan päiväänsä, päätin ex tempore -tyyliin käydä vielä Kiasmassa. Taidemuseossa käynti on toden totta mukavuusalueeni ulkopuolella (mukavaahan se kyllä on, ei vain tule usein mentyä).

Kyllä siellä oli töitä laidasta laitaan. Olen huomannut, etten ole kovin raskassoutuisen, synkän taiteen ystävä. Meeri Koutaniemen valokuvat olivat poikkeus, ne kertovat epäkohdista kehitysmaissa ja ovat selkeitä ja antavat lisäksi tietoa.

Sen sijaan kohtasin monta synkkää ja ahdistavaakin, ei niin tietoa antavaa teosta. Lieneekö syynä, että koen asiat voimakkaasti vai se, että olen kohdannut tosielämässä niin paljon, koen etten tarvitse "herättäviä", järkyttäviä teoksia alkaakseni ajatella yhtään mitään.

Voimaannuttaviksi osoittautuivat taas kerran teokset, joissa oli iloa, huumoria, kirkkaita värejä ja hauskoja muotoja. Luulen että tykkäsin töistä, joista 3-vuotias tyttärenikin tykkäisi!

Kotiin retkeltäni palauduin vähän väsyneempänä, lonkka kipeänä ja vähän voimakkaamman huimauksen kera, mutta välillä täytyy myös vähän riskeerata, kun muuten täältä kotoa ei pääsisi yhtään mihinkään.

Positiivinen hoitokokemus

Olen viime aikoina tutkituttanut erästä vaivaa. Sen myötä olen kokenut ihmetyksen hetkiä toisensa jälkeen. Aluksi terveyskeskuksessa pohdittiin, mistä ongelma voisi johtua ja annettiin lähetteet kokeisiin, pariin vähän isompaankin.

Ihme numero 1: terveyskeskuslääkäri, joka sanoi ensiksi, että tämähän pitää tutkia ja reippaassa tahdissa. Ihme numero 2: hän kysyi, millä tavalla oireeni haittaa elämääni.

Reaktioni edelliseen oli, että meinasin alkaa inttämään, että kyllä tämä minun mielestäni pitäisi tutkia (olen aina varautunut siihen, että joudun esittelemään vaikka mitä perusteita, jotta saisin asiaani eteenpäin). Reaktioni jälkimmäiseen: en meinannut saada sanaa suustani ja meinasin alkaa itkeä.

On pelottava,  huomata, että on niin tottunut saamaan lokaa niskaan, ettei edes odota muuta. En odottanut tämänkään vaivan kanssa, sillä kun oire ilmeni ensimmäistä kertaa puolisentoista vuotta sitten, sen annettiin vain olla. Ei kuulemma ole tarvetta.

Se, että oire otetaan todesta, on järisyttävä kokemus. Ei sen näin pitäisi olla, ei todellakaan.

Kokeiden otot ovat sujuneet hyvin, vaikka ne ovatkin aiheuttaneet lisäväsymystä ja -järjestelyitä elämääni. Viimeisimmässä, isoimmassa operaatiossa olin eilen. Täytyy sanoa, että pelkäsin kyseistä koetta aika paljon etukäteen.

Kun pääsin paikan päälle, kohtelu oli ystävällistä aina ilmoittautumispisteestä lähtien. Sain rauhoittavan lääkkeen, lääkäri kysyi erikseen, pelottaako minua (tästä seurasi kyynelten pidättelyvaihe numero 2). Sain lisää olalle taputuksia ja minulle vakuutettiin, että kyse ei ole mistään hirveästä.

No, ei se toimenpide ollut oikeastaan yhtään paha. Lisäksi kaikki tähänastiset testit ovat osoittaneet, ettei syytä suurempaan huoleen ole. Vaiva on olemassa, mutta se ei ole vakava, ja sitä pystyy kotikonstein hoitamaan. Viimeiset tulokset tulevat kuukauden kuluessa, todennäköisesti syytä huoleen ei ole.

Tämä kokemus terveyden- ja erikoissairaanhoidon piirissä on ollut minulle voimaaannuttava. Viime vuosien huonojen kokemusten jälkeen on ollut hyvä huomata, että joskus asiat onnistuvatkin. Satuin sellaiseen hoitoketjuun, jossa kohtelu oli alusta loppuun asti hyvää.

Samalla kun olen iloinen ja helpottunut tästä, tiedän omasta ja monien muiden kokemuksista, ettei tilanne ole läheskään aina tämä.

Omasta edellisestä huonosta kokemuksestanikaan ei ole kauan - se oli viime synnytykseni pitkittyminen, kun käynnistyspäivän aamuna minulle sattui niin kovaotteinen ja epäystävällinen lääkäri, etten ymmärrä, mitä hän teki siellä (no, jälkeenpäin hoitaja kertoi, että minulle suoritettiin juuri kalvojen puhkaisu synnytyksen käynnistämiseksi). Sitten synnytystä piti pitkittää se 8 tuntia ennen sektiota ekan 46 tunnin jälkeen, vaikka ilmaisin monta kertaa, etten kestä kipua enää ja että tiedän kyllä ettei se vauva sieltä synny. Niin, ei syntynyt ei.

Joka tapauksessa, nyt ei toivottavasti tarvitse mennä mistään syystä mihinkään tutkittavaksi tai hoidettavaksi vähään aikaan. Viime viikkojen toimenpiteet on nyt hoidettu ja tämän kirjan sivun voi melkein sulkea.

Tärkeintä taisi olla, että rva:n oireet otettiin tällä kertaa vakavasti ja vaiva tutkittiin kunnolla. Henkiseltä kantilta ykköseksi nousi, että kohtelu oli ystävällistä, oikein ystävällistä.

Syksyllä akvaariossamme

Akvaarion hoitorutiinit ovat sujuneet meillä viime kuukausina yhteistuumin. Kun sanon Naakalle, että "kalat ovat sotkeneet akvaariot", hän on heti valmiina osallistumassa siivoukseen. Viikkosiivous on n. 40 litran vedenvaihto ja kasvien, erityisesti pintakasvien karsiminen.

Ihan tyytyväinen en akvaarioni tämänhetkiseen tilanteeseen ole (no, en ole ollut sitä koskaan, sehän se akvaarionpidon ydin taitaa olla). Limaska pitäisi viimeinkin hävittää akvaariosta kokonaan, siis se sitkeä pintakasvi, joka peittää akvaarion pintaa mattona, mikäli sitä ei puhdista pois.

Limaska on siinä mielessä pirullinen tuttavuus, että se lisääntyy nopeasti, sitä on vaikea hävittää ja se tulee eläinkaupasta kala- tai kasvihankintojen mukana yhä uudelleen ja uudelleen. Jos akvaarion valot olisivat sammuksissa pari viikkoa putkeen, se voisi hävittää limaskan, mutta vaikuttaa myös muihin kasveihin.

Lisäksi, meillä olisi hyvinkin pian edessä akvaarion ulkosuodattimen siivous. Sen siivous on vähän isompi projekti, yleensä työn kesto on meillä vähän toista tuntia. Sitä ei voi tehdä yhteistyössä Naakan kanssa, sillä suodattimessa on todella paljon pieniä osia.

Ulkosuodattimen siivous on onneksi mieluisa työ sekä minulle että puolisolle, ongelmana on vain sopivan ajankohdan löytäminen. Pian joka tapauksessa, sillä virtausteho on nyt jo huolestuttavan heikko.

Tämä suodatintyyppi siivotaan neljännesvuosittain, ja joka kerta vaihtoon menee vähän eri osia, kuten filttereitä. Nyt ei vaihdeta muuta, mutta ensi kerralla vaihtoon menevät letkut.

Kaloillakin on hauskoja päivärutiineja. Partamonnit, ne seura-akvaarioiden tyypillisimpiin levänimijöihin kuuluvat juron näköiset otukset ovat kuuluneet kalastoomme oikeastaan aina. Tällä hetkellä niitä on kaksi, molemmat ovat lyhyestä "parrasta" päätellen tyttöjä.

Partamonnit viihtyvät parhaiten akvaarion uppopuissa, toisen partamonnin lempipaikka on eräs uppopuun kolonen, ja hänen oleskelunsa on havaittavissa lähinnä siksi, että pyrstö jää "luolan" ulkopuolelle.

Meidän partamonnit vilkastuvat iltaa kohden, silloin niitä näkee liikkeessä pitki akvaarion pohjaa. Ne tykkäävät kaikenlaisesta pohjalle putoavasta ruuasta. En muista, että meillä olisi ollut mitään erityisiä hoito-ongelmia partamonnien kanssa. 10 vuotta tai vielä pidempi ikä ei ole mikään poikkeus.

Naakkakin tuntuu bongaavan helpoiten juuri nämä monnit, erityisesti silloin kun ne tulevat lasiin kiinni ruokailemaan. Pituutta on molemmilla monnityttösillä yki 10 senttiä, luultavasti nämä yksilöt ovat jo täysikasvuisia, sillä ikää heillä on jo muutama vuosi.

Tässä on meidän toinen monnityttönen lempi-uppopuussaan:

Kuin Siperian talvi...

Tällä viikolla Niskasille kuuluu jumitusta...ja pitkiä, pitkiä päiviä! Pikkulapsiperheessämme eletään kummallista jaksoa, jossa aika menee nopeasti, lapset kasvavat hujauksessa ja tilanteet ovat ohi ennen kuin niistä on kerennyt näpätä kuvan tai videon, jotta jäisi muutama muisto muuallekin kuin ajatuksiin...

Toisaalta yksittäiset vuorokaudet voivat olla pitkiä kuin Siperian talvi. Välillä tuntuu kuin viikko olisi jo puolessa, vaikka kyseessä on aamupäivä. Tällä viikolla näitä talvenpituisia päiviä on ollut useampi.

Rva ei tiedä, onko se imetys, täydet päivät vai joku muu, mutta välillä on vaikeaa palauttaa mieleen, mitä edellisenä iltana, saati sitten pari päivää aiemmin on tehty. Mieli askartelee lähinnä tässä päivässä ja seuraavissa tunneissa.

Hieroja on varattu ja sinne rva pääsee onneksi huomenna. Viime aikoina kivut ja jumitus on käytännössä pitänyt yrittää unohtaa, mikä ei kyllä ole kovin helppoa. Vauva vaatii kantamista ja sylissä pitoa, mikä on ihanaa mutta ei hyväksi rva:n kropalle.

Luonto se tuolla ulkosalla pimenee päivä päivältä. Meidän seudulla kasvaa paljon tammia ja vaahteroita, ja niiden ruska on ollut viime viikot parhaimmillaan. Sää on viilentynyt niin, että lämpimiä vaatteita on joutunut vaihtamaan päälleen itse kukin.

Koin viime viikolla paljon puhuttua äidin syyllisyyttä, kun Naakka oli yhtenä päivänä palellut sormikkaissaan päiväkotipäivän aikana. Kiirehdin hoitamaan tilanteen, ja puoliso esti aikeeni antaa Naakalle kylmimmän mahdollisen pakkaskelin talvihanskat näin lokakuun puolivälin kunniaksi.

Rva itse kaipailee lähinnä muutamaa vaatekappaletta ensi talveksi. Noin kuusi vuotta käytössä olleen piponi heitin pois, se alkoi olla sekä virttynyt että rikkinäinen. Tarvitsisin tilalle uuden, fleecevuorillisen tai kaksinkertaista neuletta.

Kuulin tänään, että seuraavasta talvesta ennustetaan kylmää. Se sopii Niskasille, sillä olisi mukavaa näyttää jälkikasvullekin enemmän "oikeaa" talvea eikä pelkästään sitä räntäsateista, pimeää ja harmaata, millaisia viime talvet ovat meilläpäin olleet.

Mikä rva:ta rasittaa kroppansa takia talvessa, on liukkaus. Kun varoo liukastumasta, tulee jännitettyä kehoa huomaamatta, mikä kostautuu jumituksena. Lisäksi, kun rva:n tavoin liukastuu kuitenkin kerran kuten joka talvi, on vaarana, että niska sattuu ja jo melko stabiili tilanne huononee uudestaan.

Joka tapauksessa, rva varautuu talveen vaatettamalla itsensä ja perheen (no, puoliso kykenee huolehtimaan omasta vaatetuksestaan). Niin, ja käpertymällä sohvannurkkaan ja nauttimalla jo etukäteen oikein paljon hunajateetä.

Suklaameditaation jälkifiiliksiä

Puuh sentään, tämäkin viikko alkaa kohta olla lopuillaan. Perheessämme on vieraillut pienimuotoinen flunssa, joka iski vain Naakkaan. Hän on sairastanut urhoollisesti, vaikka hänellä onkin koko ajan "viruksia nenässä".

Rva on elänyt tällä viikolla hyviä ja huonoja päiviä. Jaksaminen on ollut koetuksella niin henkisesti kuin fyysisestikin. Loppuviikkoa kohden näyttää selkenevän, kiitoksia avusta, ihan kaikenlaisesta, niin monelle ihmiselle!

Oikeastaan rva:lla ei ole syystä tai toisesta niin paljon järkeviä ajatuksia päässä, perehtykäämme siis loppuviikon kunniaksi suklaameditaatioon. Sellaisen rva teki eilen illalla, tutuksi käyneessä porukassa. Suklaameditaatio oli lajissaan toinen rva:n elämässä.

Rva tutustui suklaameditaatioon ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten. Silti tätä meditaatiota ei jostakin syystä tule tehtyä kovin usein. Lieneekö syy siinä, että se suklaa tai muu herkku tulee vetäistyä naamaan tavallisesti niin nopeasti, ettei siinä oikein voi meditaatiosta puhua.

Suklaameditaatio menee lyhykäisyydessään näin: Ota suklaapala käteesi, mutta älä laita sitä vielä suuhusi. Katsele ja tunnustele suklaapalaa ihmetellen, aivan kuin näkisit sen ensimmäisen kerran. Miltä se näyttää? Millainen sen pinta on? Miltä se tuoksuu? Mitä ajatuksia se herättää?

Vie suklaapala hitaasti suuhusi ja jatka tunnustelua. Älä heti puraise, vaan malta mielesi ja keskity suklaan nostattamiin tuntemuksiin ja fiilikseen...ja niihin ajatuksiin ja mielikuviin.

Kun puraisu ja nielaisu on välttämätön, tee ne. Jälkitunnelmaankin kannattaa keskittyä.

Tällaisia ajatuksia heräsi:

- onpas Geisha-konvehdissa hieno paperi!
- suklaapalassakin on hienot koristeuurteet!
- yök, en tykkää palasen pyörittelystä kädesä, koska inhoan kaikkea tahmeaa
- suklaan tuoksu toi mieleen lapsuuden pääsiäismunat
- suklaa tuntui ensin alkuun suussa jopa liiallisen makealta, ja sitä tuntui olevan todella paljon
- myöhemmin maku tasoittui sopivaksi
- suklaata tuntui olevan paljon enemmän kuin konvehdissa tavallisesti

Suklaameditaatio on mindfulness-meditaatiota, jota olen harjoittanut enemmän tai vähemmän aktiivisesti siitä saakka kun aloin odottaa esikoistani. Olen myös täällä blogissa kertonut meditoimisesta ajoittain.

Koska näin rauhallinen herkuttelu on tämänhetkisessä elämässä hankalaa, teen eniten niin sanottuja body skanning -harjoituksia, joissa esim. kehonosia käydään läpi keskittymällä niihin esim. istuen tai makuulla ollen.

Meditaation tarkoituksena (ainakin rva on käsittänyt niin) on elää ja keskittyä hetkeen, kun arkipäivän kiire on päällä ja ajatuksen jylläävät ja aiheuttavat monilla stressiä ja ahdistusta. Ideana on tehdä harjoituksia säännöllisesti, esim. joka päivä. Rva ei ihan tähän yllä, mutta ainakin useamman kerran viikossa harjoituksia tulee tehtyä. Niistä on tullut mukava tapa.

Sitten ihan tähän päivään... aamupäivä on sujunut kotitöitä tehdessä, nyt uunissa on broileri-riisiohravuoka. Sitä syödään meillä aika usein, koskapa ainekset vain laitetaan vuokaan ja vuoka uuniin.

Minulla on täällä Naakan ja Napen ukki auttamassa ja seurana. Hän vei Naakan aamulla päiväkotiin ja vahti Nappea, kun hoidin pyykkejä, kaupassakäynnin ja ruoka-asiat. Puoliso on päivän kestävällä työmatkalla ja palaa kotiin illalla. Hän kerkeää siinä ajassa piipahtamaan naapurimaassakin, mikä on aika iso kontrasti rva:n päivään.

Rva lähtee kohta kipaisemaan lääkärissä, sen jälkeen ehtii toivon mukaan vähän hengähtää ennen kuin Naakan päivän kotiosuus alkaa. Viikonlopun kotityöt on suurimmaksi osaksi tehty - jos rva:lta kysytään, silloin nukutaan ainakin päiväunia!