Ystävyydestä

Iso muutos näyttäisi lähes poikkeuksetta käynnistävän pienempien muutosten sarjan. Muutosten laatua on vaikea arvioida ennalta. Kun vuonna 2009 ajauduin yhtäkkiä lähes sänkypotilaaksi ennaltamääräämättömäksi ajaksi, huomasin, että yksi muutoksen aalto osui ystäviini.

Se oli minua lähellä olleiden ihmisten parissa sitä aikaa, kun lopeteltiin opiskeluja, muutettiin yhteen, mentiin naimisiin, hankittiin lapsia (ja taloja, autoja jne.). Aikaa, jolloin ikäiseni rakensivat aikuisen elämää, kukin omalla tavallaan, mutta kuitenkin toisiaan muistuttavasti.

Minä sen sijaan sain yhtäkkiä kropan, joka ei enää toiminut millään muotoa haluamallani tavalla. Sain myös joukon kummallisia tehtäviä, kuten järjettömän haasteen kaivaa esille tietoja, joilla ehkä löytyisi jokin diagnoosi, selitys kaikelle.

Sain myös huomata, että olen keskellä järjestöntä byrokratiakoneistoa, terveyden- ja sairaanhoidon labyrinttia jne. 27-vuotiaana edes käsitteet Kela (muuten kuin opintotuen maksajana), TE-toimisto, vakuutusyhtiöt ja sen sellaiset eivät olleet minulle millään tavalla tuttuja asiointikohteita.

Silloisen sosiaalisen elämän karsiutumiseen meni suurin piirtein kaksi kuukautta. Sen jälkeen olikin pitkään todella hiljaista. Kun en itse päässyt kotoa juuri mihinkään, hävisi suuri osa ystävieni tapaamisia heti kättelyssä.

Luonani käytiin ensin, sitten harvemmin. Vain hyvin pieni osa ystävistäni vieraili useammin sen ensimmäisen kahden kuukauden jälkeen. En ole asiasta katkera, luulen, että tällainen tapahtumien kulku on ihan normaali.

Kun aikaa kului vielä vähän enemmän, kasvoin itsekin henkisesti etäämmäksi monista ikäisistäni. En jaksanut vouhottaa edellä mainitsemistani hankinnoista jne., sillä elin itse niin erilaista todellisuutta.

Tuo henkinen kasvu tai muutos näkyy vielä tänäkin päivänä - vaikka eristäytyneisyyteni on lieventynyt, hakeudun usein mielelläni hieman itseäni vanhempien ihmisten seuraan. Heidän elämänkokemuksessaan on sellaista syvyyttä, jonka olen itse saavuttanut vähän toisella tavalla.

Nyt näistä muutoksista alkaa jo olla pitkä aika. Vaikka vammautuminen oli aikanaan ihan kamalaa, ja ongelmat kroonistuivat, koen, ettei tässä nyt ole ihan huonosti käynyt. Minusta on tullut äiti, sosiaalinen elämäni on ihan tarpeeksi vilkasta ja katselen jopa välillä niitä myytäviä asuntoja, vaikkakin pilke silmäkulmassa toistaiseksi ;)

Vanhoja ystäviä on edelleen mukana kuvioissa, ja merkittävän, uuden ystäväjoukon olen saanut juurikin siksi, että menin pyörtymään ja kaatumaan silloin taannoin... Heistäkin olen valtavan kiitollinen!

Elämä ei ole hassumpaa!

Asento, lepo, asento...

Kun minulla alkoi raskausvaivojeni kanssa suhteellisen liikkumaton kausi puolisen vuotta sitten, olin aika epätoivoinen. Takana oli puolitoista liikkuvaa vuotta, ja luja usko siihen, että kaikki menee ainakin pilalle, jos en toimi niin - olin ihan väärässä.

Nyt kevään aikana olen löytänyt ihan uuden "treenin", asennon korjauksen. Sekä seisoma- että istuma-asentoni ovat vääntyneet niskavaivojen takia aikamoiseen kiemuraan. En oikeastaan ole ollut kovin tietoinen tästä, ainakaan lantion osalta. 

Kun istun, olen näköjään vuosikaudet istuut lantio vinossa siten, että oikea pakara (ja sitä mukaa jalka) on paljon edempänä kuin vasen. Luulen, että juurikin se aiheuttaa nikamalukon alaselässäni. 

Myös oikea puoli yläselkää työntyy niinikään liian eteen, ja hartia ei edes työnny eteen vaan alaviistoon, voi ei! 

Onni onnettomuudessa, että rva liikkuu nykyään niin vähän. En olisi "vauhtiaikanani" huomannut tällaisia asento-ongelmia, jotka ovat olemassa myös, kun seison ja kävelen. Ehkä en palaa liikkuvammaksi enää koskaan, tämähän on sittenkin suurten oivallusten aikaa ;) 

Työni eivät ole tuntitöiden loppumisen jälkeen loppuneet - nyt voin kuitenkin pitää muutaman vähemmän tietokonetta sisältävän päivän viikossa. Pidän töiden jatkumista hienona asiana, sillä mieli voi paremmin, kun voi harjoittaa ammattiaan (eikä se pieni taloudellinen etukaan pahaa tee). 

Kotona, eli meillä sisätiloissa moni asia kohentuu hiljalleen. Eilen olohuone sai uuden ilmeen, kun äitini oli täällä sisustusneuvojana. En olisi ikinä uskonut, että pienillä huonekalujen paikan muutoksilla saa aikaan niin paljon. Kiitos vanhemmilleni! 

Ulkoilu kaksin Naakan kanssa alkaa olla vähän vaivalloista. Joudun kieltämään häntä menemästä paikkoihin, josta hänet pitää kenties nostaa alas, sillä en tässä vaiheessa raskautta uskalla kamalasti nostella. Toiseksi, alan olla aika kömpelö irronneiden saappaiden takaisin pukemisen ja sen sellaisen kanssa. 

Olemme pähkäilleet ratas-asiaa, nyt kun perhe kasvaa yhdellä lapsella. Alussa olimme tuplarattaiden kannalla. Nyt totesimme, etteivät pienimmätkään sellaiset mahdu meidän hissiin (täällä ei ole vaunuvarastoa alakerrassa). 

Päätimme, että menemme vanhoilla Emmaljunga-yhdistelmärattailla. Ne ovat olleet täydelliset, ovat käytössä Naakalla edelleen. Naakka saa seisomalaudan ("seisomon", kuten hän itse asian ilmaisi). Siltä varalta, että joskus jopa liikumme nelisin jossakin, hankimme vähän parempilaatuiset matkarattaat, joissa Naakka voi väsyttyään istua.

...ja ryhdikäs kulkumme jatkukoon!

Tyttömme Naakka

Havahduin eilen tosiasiaan: Naakka täyttää kolmen viikon päästä kolme vuotta! Kun hän oli vastasyntynyt, yksivuotias jne., tuo päivä tuntui hyvin kaukaiselta. 3-vuotias ei enää ole vauva - hän on jo pieni tyttö omine juttuineen.

Jos Naakkaa pitäisi kuvailla, niin kyllä hän varsin puhuvainen on! Saamme päivittäin kuulla mitä omaperäisempiä ajatuksia (kaiken selostuksen lomassa). Kun toissapäivänä sanoin, että nyt on sunnuntai, hän halusi välttämättä tietää, mikä on sunnuntain merkki. Merkki...hmm...en edes muista, mitä vastasin.

Nostelu ja kantaminen ovat vähentyneet todella paljon, suuri osa pisuista osuu pottaan ja ruokailukin alkaa sujua (päiväkodissa kuulemma paremmin). Öisin lapsemme on vielä tuttisuu, syliin hän hakeutuu kiitettävän usein.

Tämä vuosi tuo Naakalle isoja muutoksia. Loppukesästä kuvioihin astuu pienempi sisarus, se vauva, jota Naakka käy joka päivä mahan päältä halaamassa ja antamassa välillä myös pusun. Nappe-vauvan potkuja Naakka ei jostakin syystä halua käydä kokeilemassa.

Iso muutos on myös päiväkodin isojen ryhmään siirtyminen syksyllä. Minua asia ei huoleta etukäteen, Naakka tykkää luultavasti isoksi tulemisesta oikein paljon!

Naakalla on siinä suhteessa (kaiken "ei:n" ohella) menossa hyvä vaihe, että hän on todella innostunut kaikesta mahdollisesta toiminnasta. Sunnuntaina kävimme Lapsimessuilla, ja noin viiden minuutin alkujännityksen jälkeen hän halusi kokeilla ihan kaikkea.

Minulle on kunnia olla Naakan äiti. Hän tekee päivistämme mielenkiintoisia olemalla ihan oma itsensä. Uskallan nyt olla iloinen ja ylpeäkin, alkutaipaleemme ei ole koko ajan ollut helppo.

Naakan odotus oli vaikea (tosi pahoinvointinen kuten tämä nykyinenkin raskaus, niskavamma oireili nykyistä pahemmin), synnytys 46-tuntinen marathon ja Naakka varsin itkuinen, ensimmäiset puoli vuotta ilman päiväunia (yli 20 minuutin mittaisia) sinnitellyt vauva. Minä reagoin siihen kaikkeen raskauden jälkeisellä masennuksella ja ahdistuneisuudella.

Vähitellen asiat alkoivat loksahtaa paikoilleen. 6 kuukauden ikäisenä Naakka nukkui ensimmäiset yli tunnin päiväunensa. Varmaankin sen seurauksena hänestä alkoi kuoriutua iloinen ja aktiivinen vauva.

Oma voimien keräämiseni kesti vähän kauemmin. Kun Naakka oli noin puolitoistavuotias, aloin tuntea oloni melko normaaliksi. 2-vuotissynttäreiden aikoihin saatoin todeta, että tilanne on nyt ihan hyvä.

Alku ei aina ole se kaikkein mukavin, mutta ainakin meidän kohdalla aika on tehnyt tehtävänsä. Kasvu vanhemmaksi ja perheeksi ei aina tapahdu kädenkäänteessä, ja mutkia matkassa on odotettavissa myöhemminkin. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

Tervitused Tallinnast!

Lähdimme keskiviikkona puolison kanssa melkein ex tempore -matkalle Tallinnaan. Kyseessä oli päiväristeily, laiva lähti yhdeltätoista ja palasi takasin kahdeksalta illalla. Ennen lähtöä, aamukahdeksalta kävimme viemässä Naakan päiväkotiin ja kävimme vielä uuden tulokkaan, "Nappe-vauvan" neuvolassa.

Kuten olin arvellutkin, matkasimme monisatapäisen eläkeläisjoukon kanssa. Olimme varanneet pöydän a la carté -ravintolasta heti yhdeksitoista. Hassu puolisoni tilasi kokonaisen menyyn (ja minäkin sitten), vaikka lounaan piti olla kevyt, jotta jaksaisimme vielä syödä Tallinnassa.

Kun ravintola on hiljainen pöytäseurue ei ole kovin iso, rva:lla sujuu nykyisin syöminen ihan hyvin. Yläselän asentoa piti korjata pitkin istunnon, mutta eipä niitä suuria ongelmia ilmennyt.

Ai mitä söin? No, alkupalaksi oli vasikancarpaccio, pääruuaksi nieriää ja jälkiruuaksi jääkarpaloita kinuskikastikkeella - ateria poikkesi siis varsin räikeästi arkiruokailustamme, mikä oli tarkoituskin!

Kun ruuan jälkeen oli pakko vetäytyä hyttiin päiväunille, ei matkassa kovin kauan kestänyt.

Minä olin hassuttelutuulella (lieneekö siksi, että edellisistä kokopäivätreffeistämme on aikaa kuukausikaupalla) Niinpä ajoimme satamasta riksalla Viru-keskukseen! Matka sujui oikein hyvin. Minun mielestäni kokemus oli tosi hauska, ja puoliso istui vieressä naama kalpeana toivoen, ettei sattuisi mitään onnettomuutta. Selvisimme vahingoittumattomina.

Kahvittelimme varmaan tunnin, kaupoista en löytänyt mitään. Olisin ostanut valkoiset Ecco soft - varsitennarit, mutta jäljellä oli vain yksi pari, sekin sen verran huonossa kunnossa, etten viitsinyt ostaa.

Viru-keskuksesta kävelimme vanhaan kaupunkiin. Se on ihana! Suomesta ei löydy vastaavaa, linnanmuureilla ympäröityä keskiaikaista aluetta. Hauskoja minusta ovat erityisesti muurin tornit, kuten esimerkiksi "Pitkä Hermanni" ja "Paksu Margareeta", joiden ulkonäkö paljastaa helposti, kumpi on kyseessä.

Sitten oli taas vähän nälkä. Olde Hansa -ravintolasta sai vähän pienempiäkin annoksia, ja pääsi nauttimaan keskiaikaisesta tunnelmasta kynttilänvalossa.

Ajoituksemme ravintolassa oli mainio: olimme jo lopettelemassa liha- ja kalatarjottimiamme, kun viereiseen pöytään saapuivat brittituristit helvetistä... Siinähän sitä sitten kuunneltiin poppibiisejä puhelimista ja meinasimme saada selfiekepistä päähämme..poistuimme ravintolasta melko nopeasti.

Paluumatkan aika koitti. Taas päiväunille, sitten vähän ostoksia (minulle korvikset, Naakalle pieni, uitettava viikkarilaiva ja puolisolle uusi tuoksu loppuneen tilalle).

Puuh, aurinkoinen lomapäivämme alkoi olla takanapäin! Laivan saavuttua satamaan totesimme, että pieni irtiotto oli kyllä tullut tarpeeseen. Ihan vähään aikaan emme varmaankaan pääse uudestaan, mutta ennen pitkää kyllä...

PS. Meistä on tullut juuri sellaisia kuin ei pitänyt. Suhteemme alkuaikoina, kymmenisen vuotta sitten päätimme, ettemme koskaan supista matkailuamme Tallinnan päiväristeilyihin, hanki perheautoa tai varsinkaan ajele sillä hoitamaan isoja ostoksiamme jossakin Prismassa tai vastaavassa :D Juuri näin on kuitenkin käynyt, olo on hemmetin tyytyväinen!

Autoiluasiaa

Aina on jotakin kirjoitettavaa... Isossa kaupungissa asuvana olen tarkkaillut (ja käyttänyt) paljon erilaisia liikenneyhteyksiä. Autot, ratikat, metrot, taksit (autoja nekin toki) ja junat kuljettavat päivisin ja öisinkin matkustajia paikasta toiseen.

Harvinaisimmat kulkuvälineet, joita rva on käyttänyt, lienevät yhteyslautat saarille. Myös vesitakseja löytyy kesäaikaan, niitä rva ei ole ainakaan toistaiseksi kokeillut. Matka vesitaksilla voisikin olla hauska kokemus, ainakin erilainen.

Meilläpäin kulkeminen julkisilla kulkuvälineillä näyttäisi olevan tavallista iästä tai sukupuolesta riippumatta. Pienillä paikkakunnillahan on kummallista, jos ei omista sitä autoa (tai kahta). Kärjistettynä juna- ja bussiliikenne vetävät puoleensa lähinnä alaikäisiä, vanhuksia ja jos joku siltä väliltä käyttää julkisia, on hän useammin nainen kuin mies (kuinkas muuten).

Meilläpäin puhutaan paljon autottomuudesta. Keskusta tulisi saada autottomaksi, yksityisautoilua tulisi vähentää ja erityisesti kantakaupungissa yksityisautoilijoiden elämä on tehty varsin hankalaksi, kun parkkitilaa on minimaalisesti. Luulen, ettemme ole kaukana tietulleista.

Rva on ollut (periaatteessa) yksityisautoilun vähentämisen kannalla. Erityisesti ennen helmikuun 13. päivää vuonna 2009. Ennen sitä liikuin kävellen, pyöräillen ja julkisilla liikennevälineillä. Sitten tulivat niskan retkahdusvamman oireet, ja liikkuminen julkisilla tuli pariksi vuodeksi melkein mahdottomaksi.

Rva putosi myös sellaiseen rakoon, johon valtavan moni vammautunut ajautuu. Hakemukset jonkinlaisesta liikunta-avustuksesta, mikä tarkoitti lähinnä muutamaa taksiseteliä kuukaudessa, hylättiin. Rva todettiin toistuvasti liian terveeksi. Oireet puhuivat toisenlaista kieltä.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että rva ei juuri liikkunut - paitsi puolison kyydillä meidän autolla. Sekin oli pitkään hankalaa, niska ei tykännt auton tärinästä, mutkaisista teistä tai pidemmistä matkoista.

Sillä tavalla kuitenkin selvittiin vaikeimmista vuosista.

Sittemmin tilanne on helpottunut. Silti liikennevälineillä kulkemista pitää edelleen rajoittaa, ja välillä matkoista muodostuu oireiden takia varsin mielenkiintoisia. Hankalat matkat ovat harmin paikka, sillä rva pitää julkisilla matkustamisesta, siinä on tunnelmaa.

Viime aikoina olen pohtinut joukkoa vammautuneita, jotka ovat siinä samassa "raossa", jossa minä olin joitakin vuosia sitten. Ovatko ne päättäjät, jotka puhuvat yksityisautoilun rajoittamisen tai kieltämisen puolesta, tietoisia, että tällaisia ihmisiä on olemassa.

Joillekin vammautuneille se yksityisauto (useimmiten sellaisen kyydissä istuminen) on ainoa mahdollisuus päästä liikkeelle vuosien tai jopa koko loppuelämän ajan. He eivät voi matkustaa "normaaleilla", julkisilla liikennevälineillä, mutta eivät syystä tai toisesta (tai säästöjen tai huonosti toteutetun tutkimuksen takia) saa tukea liikkumiseensa esimerkiksi taksimatkojen muodossa.

Ilman kummallisempia kommervenkkejä kysymys kuuluukin: Pitäisikö vammautuneen viettää elämänsä neljän seinän sisällä, kun sopivaan liikennevälineeseen ei ole varaa? Jos omistaa auton, eikö silläkään saa liikkua, kun yksityisautoilu kerran on niin huono asia?

Vertaistuki

Eilen koin henkisesti todella virkistävän hetken, sillä luonani vieraili vertaistuki. Ei yhtään haitannut, vaikka keskustelumme välissä istui Naakka (kuin tatti, onneksi Pieni Merenneito ja Helinä-keiju on keksitty).

On melkein ainutlaatuista keskustella henkilön kanssa, joka ymmärtää, mitä tarkoittaa kun yläniska väsyy niin että pää meinaa retkahtaa, ja aiheuttaa alempiin niskan lihaksiin kestokrampin. Hänellä oli myös hauska tilanne-ehdotus, jossa yläniskan lihakset osaavat toimia eli muodostaa minimaalisen jännityksen - meikkaaminen :D

Puhuimme myös paljon matkustamisesta (ja muista poikkeustilanteista) sekä sen aiheuttamasta kuormituksesta. Totesimme, että auto on useiden toipumisvuosienkin jälkeen hankala, lentokone samaten. Ratikka, bussi ja metro ovat aika kamalia ja juna on oikeastaan vaivattomin.

Yhdessä ihmettelimme myös, kuinka paljon lepoa huonosti toimiva kroppa tarvitsee toipuakseen pienistäkin poikkeustilanteista. Meille molemmille on myös tuttua, että niskaa täytyy lepuuttaa pitkin päivää, tai ongelmia tulee tavallistakin enemmän.

Pääsimme myös siihen, että joskus satunnaisesti kroppa sitten kestää kaikenlaista, kuten urheilulajeja, jotka eivät yleensä sovi tai muita huimia extreme-suorituksia (esimerkiksi vähän pidemmän ravintolaillan).

Ne satunnaisesti onnistuvat jutut taas virkistävät henkisesti ihan uskomattoman paljon - ehkä ne tuovat mieleen häivähdyksen entisestä elämästä - tai ehkäpä tulevasta, kuka tietää.

Niskasilla eletään työntäyteistä alkuviikkoa - ainakin puolison osalta. Hän lähti eilen töihin tavalliseen aikaan n. 7.45...ja tuli kotiin 00.30. (näin hän itse aamulla muisteli). Tästäkin syystä oli todella mukavaa saada eilen seuraa.

Rva alkaa onneksi selättää viime päivien univaikeuksiaan - viime yö meni vain yhdellä heräämisellä, eikä valveilla olo kestänyt kauan.

Lähiaikoina rva aloittaa varmaankin uuden "rojektinsa", joka näyttää ehkä kaukaisesti tältä:

Onneksi maa on vielä melkein jäässä ja luntakin näkyy - ei ole kovin kamala kiire. Kirjoitan varmaankin tästä asiasta lähiaikoina ja toivottavasti myös pitkin kesää.

Värikkäitä kaloja

Eilen oli onneksi hierontapäivä. Pääsin kuin pääsinkin vielä hierontapenkkiin mahalleni, se onni loppuu varmaankin muutaman viikon päästä. Haaste hieronnassa oli tällä kertaa tuo yskiessä kipeytynyt kylkiluu, jonka kanssa piti olla vähän varovainen.

Hieroja myös huomasi saman kuin minä, myös sama puoli niskasta oli jämähtänyt todella jumiin. Tunnin hieronnan jälkeen olo helpottui, vaikka sitten vaivasi tietysti huimaus lopun päivää.

Lisähaasteita tuotti iltayö, kun juuri nukkumaan päästyäni Naakka näki painajaisen eikä uskaltanut nukkua omassa sängyssään - puoliso kantoi hänet meidän sänkyymme.

Suoraan sanottuna täytyy myöntää, etten ole olenkaan perhepeti-ihminen. Hellyys ja läheisyys ovat ihania asioita - hereillä ollessa. Kun oikeasti nukun, tarvitsen oman tilani. Iso maha ja kipeä kylki eivät tietenkään auttaneet asiaa. Sain nukuttua pari tuntia sen jälkeen, kun puoliso kantoi taas rauhallisesti nukkuvan Naakan omaan sänkyynsä.

Keskiviikkona pääsin ilokseni käymään akvaarioliikkeessä. Ihastelimme ensin matelijapuolella vihreää kameleonttia ja sen rauhallista kulkua. Voi, miten hallitut liikkeet ja hienopiirteiset raajat hänellä olikaan!

Hetkeä myöhemmin menetin vähän järkeni ja ostin meille kokeilumielessä neljä miljoonakalaa. Miljoonakalat ovat nimensä mukaisesti kovia lisääntyvään - jos elävät tarpeeksi kauan.

Lapsuudessani meillä oli myös miljoonakaloja. Silmiinpistävä ero nykyisen ja menneen välillä on, että nykykalat ovat isompia ja värikkäämpiä. Uudet muodot on tuottanut pitkälle viety jalostus, joka valitettavasti tekee kaloista myös heikompia.

Katsotaan, mitä kokeilustani seuraa. Minua viehättävät kyllä hieman vaatimattomamman näköiset yksilöt, mutta niitä ei oikein saa nykyään mistään. Yleensä kalat alkavat myös menettää värejään muutamassa sukupolvessa, ehkäpä kanta myös vahvistuu. Taas tuli mielenkiintoista odotettavaa!

Seuraavien päivien avainsanat rva:n kohdalla voisivat olla siivous ja rentoutuminen. Työni toimistolla loppui, ja etätyövaihe alkoi. Loppuviikon vietän kuitenkin "vapaan" merkeissä, katsotaan, kuinka sujuu.