Imetys, joka sittenkin onnistui

Meidän vauva täyttää kahden päivän kuluttua yhden kuukauden. Meillä suuri osa päivästä kuluu imetyshetkiin, joita tulee eteen viitisen kappaletta. Yleensä minä istun nojatuolissa ja imetän, aamuisin imetys tapahtuu usein sängyssä.

Lisäksi Nappe-vauva on sairaalasta saakka saanut lisämaitoa. Osa maidosta on lypsettyä, osa tulee vastikepurkista. Öisin en imetä, silloin maito tulee aina pullosta. Tämä on ollut hyvä periaatepäätös - näin jaksan paremmin.

Imetys on tähän asti ollut mukavaa. Aluksi se oli todella kivuliasta. Ensimmäiset pari viikkoa menivät muutenkin harjoitteluun, mutta nyt sujuu jo oikein hyvin.

Suhtautumiseni imetykseen oli esikoisen kohdalla oikein positiivinen. Tämän vauvan kohdalla asenteeni oli neutraali, ehkä hieman positiivisen suuntaan. Naakan kohdalla imetys ei oikein onnistunut.

Silloin maito oli aluksi liian veristä (noin parin viikon verran) ja sen jälkeen rinta ei enää kelvannut. Koin hormonihuuruissani imetyksen epäonnistumisen ihan kamalana asiana, kun pulloon oli pakko siirtyä. Käytännössä tunnetilani oli turha - pulloruokinta oli oikein hyvä vaihtoehto.

Nappe sen sijaan tarttui rintaan kiinni alusta alkaen. Hänen kanssaan olen saanut kokea imetyksen, jota olen luvannut jatkaa aina viikon kerrallaan (nyt on menossa neljäs viikko). Imetys on hyvin sujuessaan mukavaa puuhaa, tosin pitkittyessän välillä hieman yksitoikkoista.

Hyvät puolet ovat erityinen läheisyys vauvan kanssa ja se että saa ajan kanssa katsella vauvaa ihaillen. Rinta rauhoittaa vauvan helposti, tosin en (ainakaan toistaiseksi) kuulu niihin, joille on luonnollista kaivaa tissi esiin tilanteessa kuin tilanteessa. Jos joku toinen tekee niin, se on mielestäni täysin luonnollinen asia.

Siihen, mikä on parasta ravintoa vauvalle, en jaksa ottaa kantaa - silloin on helppoa tarjota sitä luonnollisinta vaihtoehtoa eli äidinmaitoa, kun se imetys sujuu hyvin. Muissa tapauksissa kannattaa luottaa siihen, että vastike toimii - sillä olemme kasvattaneet oikein hyvin kehittyneen Naakkamme!

Viime päivinä olen taas huomannut imetyksen ja vauvanhoidon vaikutukset selkään ja niskaan. Olen hoitanut tilannetta piikkimatolla, jonka kanssa on kuitenkin tullut kahtena viime kertana ongelmia - selkäni on herkistynyt kivulle, joten täytyy pitää vähän taukoa.

Menen huomenna hierojalle, jonne olisi voinut mennä jo viime viikolla. Olen omatoimisesti korjannut asentoani ja yrittänyt liikutella kroppaani tasapainoisesti molempiin suuntiin (oikea puoli tuppaa jäämään paikoilleen, ja tämä toispuolisuus aiheuttaa ongelmia).

Niska itsessään tykkää piikkimatosta. Käärin maton foam rollerin ympärille ja asettaudun nojaamaan piikkeihin. Tämä on aika raju hoito, suosittelen kokeilemaan varovasti tai jättämään väliin, mikäli yhtään epäilyttää. Pysyn itse asennossa noin viisi minuuttia kerrallaan, eli en pitkiä aikoja.

Piikkimattohoidolle on muuten vaikea löytää aikaa meidän päivärytmistämme. Molemmat muksut ovat yleensä samaan aikaan unten mailla kymmenen jälkeen illalla, ja itse on parasta laittautua unille viimeistään 22.30, mikäli meinaa jaksaa katkonaisen yön ja aamuherätyksen. No, siinä välissä ehtii onneksi vähän makailla.

Vähemmän huimausta ja kuinka tähän päästiin

Ihan alkuun kiitän saamastani kysymyksestä, millä keinoilla olen päässyt hyvään lopputulokseen istuessa iskevän huimauksen suhteen. On mukavaa saada kommentti, jossa pyydetään tarkennusta johonkin asiaan. Usein nimittäin pohdin, kirjoitanko ymmärrettävästi, kun sitä on hankala ilman palautetta tietää.

Ihan lyhyesti, vastaus on varmaankin ryhdin parantaminen eli selän suoristaminen niin, etten istu kumarassa tai toisaalta vinossa mihinkään suuntaan. Se onkin ollut helpommin sanottu kuin tehty.

Jos olisin ottanut tämän nykyisen asennon joskus vuosia sitten, en olisi pysynyt sinä huimauksen ja lihasheikkouden takia. Alkuun suojanännitys eli kehon oma puolustusmekanismi rajoitti liikkumista ja olemista niin paljon.

Suomeksi sanottuna kehoni hakeutui asentoon, jossa vaurioitunut kohta ei rasittunut, mutta muut osat selästä ja niskasta kärsivät, koska erilaisilla asennoilla väistin kivun ja huimauken, mutta ergonomisia ne asennot eivät olleet.

Aika, rva:n kohdalla 7 vuotta, on auttanut asiaa niin, että niska on luultavasti itse korjannut itseään. Niskavammoissa parantumisajat ovat usein tolkuttoman pitkät, ja yleensä parantuminen ei ole 100-prosenttista.

Alusta saakka erityisesti rintarangan liikkuvuutta edistävät liikkeet ovat olleet tärkeitä kuntoutumisessani. Niitä on ollut käytössä paljon ja ne on pitänyt opetella asiansa osaavien fyssareiden kanssa. "Tavalliset" jumppaliikkeet eivät ole liikutelleet rintarankaani, siihen on tarvittu spesiaaliliikkeitä.

Niskan syvien lihasten treeni auttaa monia, mutta rva:n kohdalla se on valitettavasti osoittautunut varsin tehottomaksi (ja usein myös huimausta provosoivaksi). Usein tässä kohdassa kävi niin, että yksi fyssari neuvoi yhtä ja toinen kuoppasi edellisen harjoitteet ja neuvoi omansa - yksikään liikevaihtoehto ei toiminut.

Jatkuva kokeileminen, eli asentojen vaihtelu on ollut yksi rva:n elämää parantava tekijä. Tässä kyse on hienosäädöstä, oman kehon kuuntelemisesta ongelmallisissa tilanteissa. Yleensä käännän niskaa tai muutan käsien asentoa ihan aavistuksen verran johonkin suuntaan ja katson, tuntuuko paremmalta.

Juuri tällä tavalla löytyi tuo hyvä yläselän ja niskan asento. Se näyttäisi tehoavan huimaukseen juuri istuma-asennossa. Valitettavasti se ei näytä poistavan jumituksia oikein mistään, eli tässäkin kohdassa etsintä jatkuu sillä saralla.

Sitten, rva ei todellakaan ole kyennyt toteuttamaan tätä kaikkea aukottomasti seitsemän vuoden ajan. Jokaisessa päivässä on paljon, paljon tilanteita, jolloin asentoon ei yksinkertaisesti pysty kiinnittämään huomiota.

Kukaan (ainakaan rva)  ei myöskään jaksa koko ajan toteuttaa pelkkää kuntotusta. Kehokin tarvitsee lepoa ja mieli erityisesti. On helpompi kuntouttaa sellaista vaivaa, jossa kuntoutusaika on suhteellisen lyhyt ja asia edistyy verrattaen nopeasti.

Tästä on hyvänä esimerkkinä vaikkapa rva:n 3 viikkoa vanha sektiohaava, jonka kanssa on toimittu ohjeiden mukaan ja joka on jo nyt oikein hyvässä kunnossa (tässä esimerkkinä vain oma tilanteeni, näidenkin kanssa on monilla isoja ongelmia). Muutamien viikkojen intensiivinen kuntoutus on eri asia kuin kroonistunut tilanne, jonka kanssa painitaan jollakin tasolla kenties koko loppuelämä.

Tsemppiä siis kaikille pitkän linjan kuntoutujille ja mukavaa torstaita!

PS. kysykää ihmeessä lisää, niin vastaan mielelläni! Jos jollakin on kuntoutusvinkkejä minun tilanteeseeni, ne otetaan myös ilolla vastaan!

Napen eka Lintsin-reissu ja Rva:n ryhti

Niskaset kävivät eilen iltakeikalla Lintsillä, siis nuorimmaista (ja isoisää) myöten. Naakka oli toivonut kesälle toista Lintsin-reissua jo pitkään, ja nyt tuli sopiva hetki, kun kaikki tunsivat olonsa levänneiksi ja sää oli myös ihan ok.

Matkustimme paikan päälle autolla, vaunut tavaratilassa. Paikka oli sunnuntain kunniaksi täynnä väkeä, onneksi jonotuksia ei ole, kun suuntana olivat pienten ilmaislaitteet (Kot kot poikkeuksena, sinne oli kyllä jonoa).

Rva toimi reissun ajan vaunuvahtina, Nappe ei 2,5 viikon ikäsaavutuksellaan ymmärtänyt vielä paikan iloista mitään. Rva huomasi, että huimaus iskee kyllä edelleen helposti päälle, mikäli ihmisiä, värejä ja hulinaa (eli huvipuistotunnelma) on päällä. Se helpottui istumaan hakeutumalla.

Naakka on kokenut Lintsin-kävijä. Meinasin rynnätä kaakattavana kanaemona autokaruselliin varmistamaan, että Naakka pääsee itse autoon ja varsinkin sieltä pois. No, tulos oli se, että katsoin ulkopuolelta, kun Naakka hoiti tuon kaiken mallikelpoisesti itse, ja muisti vielä väläytellä meille hymyjä ja vilkutuksia elokuvatyyliin, kun "ajoi" ohitsemme!

Rva ei ollutkaan päässyt Lintsille tänä kesänä, kun loppuraskaus oli niin kivulias ja pahoinvointinen. Nyt on jo aiempaan verrattuna (ainakin kipulääkkeiden kanssa) oikein helppo kulkea kun muistaa, että on toipumassa leikkauksesta, josta on vain muutama viikko sekä noin 2,5 vuorokauden yrityksestä synnyttää lähtökohtaisesti alateitse...

Sadekin toki yllätti (ei se varsinainen yllätys pilvistä päätellen ollut) meidät, jolloin siirryimme pizzeriaan. Kyseiseen pizzeriaan liittyykin rva:n kirjoituksen varsinainen aihe: olen onnistunut viimein (noin seitsemässä vuodessa) löytämään sellaisen istuma-asennon, jossa selviän ilman huimausta ainakin tunnin verran!

Jos tämä toimii tulevaisuudessakin, se avaa mahdollisuuksia vaikka mihin. Tätä yläselän asentoa, joka on varsin ryhdikäs, on vähän vaikea selittää näin kirjoittamalla, olisikohan se sitten asento, jossa yläselkäni asettuu luonnolliseen asentoonsa.

Blogini parissa pidempään viihtyneet tietävät, että juuri huimaus on ollut se isoin haaste rva:n niskavammassa. Siksi olen tästä löydöstä varsin tyytyväinen ja ylpeä, aika kovaa työtä tämä asentojen etsiminen on vuosien varrella ollut!

Muuten selkäni jatkaa jumittuneessa tilassa. Nyt, kun ryhdin korjaus on taas raskauden jälkeen mahdollista, se voi osaltaan auttaa jumien kanssa... Hieronnassa käyntiä jatkan säännöllisesti, se tekee viikosta niin paljon helpomman.

Lisäsin tähän loppuun vielä pari Nappe-aiheista kuvaa. On kaiken kaikkiaan tosi ihanaa, kun talossa on uusi pikkuinen...

Nojatuolimatkalla

Viikko viikolta se elämä kulkee eteenpäin... toissapäivänä Nappe täytti jo kaksi viikkoa! Neuvolassa kävimme toteamassa, että kaikki on kunnossa (Napella itsellään ei ollut tutkimusten aikana mikään kunnossa, mutta myöhemmin kyllä). Neuvolan jälkeen kävin ensimmäisellä sushilounaalla synnytyksen jälkeen...kiellettyihin ruoka-aineisiin on niin mukavan synnillistä palata!

Koska Naakka oli tarhassa, olimme puolison ja Napen kanssa kolmisin liikkeellä. Lounaalla avasin keskustelun matkailusta (puoliso suostui laittamaan älypuhelimensa pois). Ihan hirveästi ei ole tullut viime vuosina kuljettua, kun se tuntuu pienen lapsen ja nyt kahden kanssa turhan vaivalloiselta.

Toiveita ja suunnitelmia on kuitenkin paljon. Kun kysyin puolisolta, hänen ykköskohteensa olisi New York, toinen olisi vähän lähempänä, Barcelona. Minä olisin mennyt jollekin Kreikan saarelle rantalomalle tai sitten pohjoiseen automatkalle siten, että voisimme hieman patikoida, kun ihan vaellushenkisiä emme kuitenkaan ole.

Nämä kaikki ovat muuten kohteita, joissa en ole ollut aiemmin. Moni niistä on ihan mahdollinen, vaikka ei ehkä ihan lähiaikoina. Pääasiassa teemme jännittäviä ipanamatkoja leikkipuistoon ja lähikauppaan...

Oikeastaan olen aika laiska lähtemään liikkeelle, vaikka oltaisiin ihan oikeasti lähdössä - innostun matkustamisesta yleensä vasta sitten, kun se alkuvaihe on ohitettu. Laukkuja pakatessa jännitän aina, tuleeko kaikki tarpeellinen mukaan. Toisaalta, kun ollaan reissussa, ajaudun tunnelmaan mukaan vaivatta.

Naakan syntymän jälkeen olemme käyneet kerran puolison kanssa Lontoossa. Naakan kanssa matkustimme kerran Tukholmaan. Keväällä vietimme päivän puolison kanssa Tallinnassa. Lapsen/lasten kanssa matkustamisesta ainakaan pitkälle en juuri haaveile, mutta tulevina vuosina reissaaminen voisi olla ok.

Sen verran mukavuudenhaluinen olen, että minua viehättää tällä hetkellä eniten matkustaminen puolison kanssa kahden! Se voi johtua siitäkin, että sellainen ei ole nyt kovin helposti järjestettävissä. Toisaalta, olemme varsin hyvä parivaljakko matkoilla - emme yleensä ahnehdi liikaa nähtävää, vaan tykkäämme esimerkiksi istuskella kahviloissa ja katsella, mitä ympärillä tapahtuu.

Nämä iltakuvat ovat Torinon-matkaltamme, jonka teimme vuosia sitten. Minulla oli tässä vaiheessa jo niskavamma (pari kuukautta vanha sellainen), ja matka oli siinä suhteessa aika vaikea. Silti, muistan vielä paljon hyviä hetkiä matkalta.

Meillä oli pieni, tunnelmallinen hotellihuone vanhassa hotellissa. Torino on kaunis kaupunki, jossa on paljon mukavaa nähtävää. Iltakävely kaupungilla, ajelu ympäröivällä maaseudulla viininviljelyalueella ja vanhaan synagogaan tehty elokuvamuseo ovat jääneet mieleen erityisesti.

Katsotaan, mihin Niskasten tie vie tulevaisuudessa ja millä porukalla!

Lepo ja liike

Jos nyt vihdoinkin kirjoittaisi jostakin, joka on vähän lähempänä tämän blogin aihepiiriä... Kroppani oli (on edelleen) varsin liikkumattomassa kunnossa päästä varpaisiin! Kuntoutuminen ja toipuminen raskaudesta, puolittaisesta synnytyksestä sekä sektiosta onkin erittäin laaja alue.

Tekstini tulevat myös vähän aikaa olemaan kuvattomia, sillä meidän uudempi koneemme on rikki, ja tässä vanhassa on niin paljon ongelmia, etten edes viitsi kokeilla kuvien siirtämistä (kuvia on kyllä oikein paljon)...

Toipuminenkin on aika monipuolinen juttu, oikeastaan ensimmäisenä on rva:n kohdalla tullut ajankohtaiseksi lepo.

Rva valvoi käytännössä pari viimeistä raskauskuukautta, joten univelkaa on kertynyt huomattavasti. Raskauspahoinvoinnistakin pitää toipua erikseen, se kun kesti jälleen viikolle 39, ja jonka
takia rva:n raskauskilotilanne on tällä hetkellä + 12:sta -15:een eli painan 3 kiloa vähemmän kuin raskauden alussa...

Käytännössä rva menee makuulle aina kun voi, ja nyt isyyslomalla puoliso on hoitanut yösyötöt, joten rva on itse asiassa nukkunut pidempiä unia kuin vuosiin. Tämän on mahdollistanut myös se, että Nappe on aika rauhallinen pikkumies, hän syö yöllä tuttipullosta ja nukahtaa helposti. Kun puoliso palaa töihin, tilanne on tietysti erilainen.

Ihan helppoa se lepääminen ja paikallaan olo ei kyllä ole, kun järkyttävä vatsa on poissa ja voisi puuhailla kaikenlaista. Toisaalta väsymys iskee myös nopeasti ja leikkaushaavakin on sen verran kipeä, että levättyä tulee joka tapauksessa.

Hieman olen toki lähtenyt liikkeelle - kierrän lähikortteleita hitaalla vauhdilla ja käyn lähikaupassa. Tunne kävellessä on ihan sama kuin Naakankin kanssa, lantio ei meinaa liikkua ja selkälihakset eivät löydä paikkaansa.

Yritin jopa saada Naakkaa, 3 vuotta, mukaan eiliselle päiväkävelylle. Hän ei kuitenkaan halunnut omien sanojensa mukaan lähteä mihinkään! No, ei sitten lähtenyt. Hänellä on "en lähde mihinkään" - vaihe päällä, mikä liittyy toisaalta ikään, toisaalta uuteen perhetilanteeseen.

Ihana lähitulevaisuuden tapahtuma on hieronta ylihuomenna! Kaikki mahdollinen kallonpohjasta alaspäin on niin jumissa kuin olla ja voi. Hiljalleen voin onneksi aloittaa yläselän liikuttelun, joten eiköhän tilanne tästä vähän parane.

Synnytyksestä, osa 2

Kohdasta, johon viimeksi jäin, eteni tilanne kalvojen puhkaisun jälkeen ei mitenkään ja meidän osalta siirtymiseen synnytyssaliin. Rva:lla oli jo valmiiksi paha mieli oksitosiinista, mihin kuitenkin nyt täytyi vain suostua.

Oksitosiinin kanssa ne omat supistukset voimistuivatkin nopeasti, ja ajattelin siinä tiistaina (puolipäivä), että varmasti kohta syntyy. Ennen tipan laittoa se annostelija toki kieltäytyi toimimasta, ja siinä kului puolisen tuntia.

No, äkkiä kiputila oli kuitenkin ihan kamala, ja otimme ilokaasun käyttöön - aika nopeasti sekin laite kieltäytyi toimimasta. Vikaa etsimään tuli toinenkin kätilö, lopulta huomattiin että letkussa on reikä, eli pelkkä letku meni vaihtoon.

Supistukset jatkuivat oikein karseina seuraavat tunnit, vessassa piti pissiä seisten (kuulostaa jälkeenpäin huvittavalta :D ), kun istumaan en kyennyt.

Epiduraali astui kuvioihin jossain vaiheessa, kun kankkuun pistetty lääke ei enää auttanut. Näin jatkettiin koko päivä iltaan asti. Naakan synnytyksessä kykenin torkahtamaan epiduraalin ansiosta, tällä kertaa kivut tulivat paljon voimakkaammin vaikutuksen läpi.

Vuorokauden lopputunteina minulla oli kipujen kanssa hyvin vaikeaa. Tilanne kääntyi uupumisen puolelle ja kun vuorokausi vaihtui, sain puudutuspiikit kohdunkaulan (?) johonkin osaan. Se puudutus ei sitten tehonnut ollenkaan.

Rva pyysi sektiota puolen yön aikaan, kun mikään ei oikein edistynyt ja kivut lisääntyivät. Siihen ei kuitenkaan lähdetty, sen sijaan aloitettiin uusi oksitosiinikierros.

Aika siitä eteenpäin meni sen sortin kipuaallossa, etten lopulta jaksanut edes huutaa. Minun piti kääntyillä eri asentoihin ja yrittää ponnistaa, mutta yritykset jäivät aika tehottomiksi kivun takia - ja vauva ei edes aloittanut laskeutumista.

Kun synnytystä oli kestänyt yli 50 tuntia enkä jaksanut kivultani enää huutaa tai edes puhua, sain tulehduksen ja vauvan sydänäänissä alkoi olla häikkää. Silloin päädyttiin sektioon.

No, tarvitsin vielä yhden epiduraalin (viidennen) leikkausta odotellessa. Leikkaussalissa, kun minua siirrettiin leikkauspöydälle, vauvan sydänäänet laskivat taas. Sektiosta tuli kiireellinen sektio ja puudutus annettiin varsin nopeasti.

No, se sai kädetkin puutumaan, ja hengitys meni vähän haasteelliseksi. Sain sitten happimaskin ja kehotuksen ottaa rauhallisesti...

Loppu tapahtuikin äkkiä - pienen puuhastelun jälkeen poikavauva oli ulkona ja päästi komean karjaisun. Muutaman minuutin jälkeen vauvalle tuli hengitysvaikeuksia ja hänet vietiin tarkkailuun saamaan lisähappea sillä aikaa kun minua kursittiin kokoon.

En suoraan sanottuna tajunnut noita dramaattisia osia ollenkaan itse toimenpiteen aikana, ja nopeasti kuulin, että vauvakin virkosi kolmen minuutin ylipainehoidolla, Näin pojan ohimennen tarkkailuun viedessä ja tapasin hänet kunnolla noin puolentoista tunnin kuluttua, kun pääsin itse osastolle,

Eli..aika raskaan tien kautta tuli poikamme, Naakan pikkuveli maailmaan. Alkuvaikeuksista selvittiin kuitenkin, ja kotonakin olemme ehtineet olla melkein viikon ajan.

Synnytyksestä osa 1.

Pari päivää on kulunut taas eteenpäin. Ne päivät ovat olleet ihmeellistä sekoitusta väsymystä, hullaantumista ja vaikka mitä uutta. On onnittelupuheluita ja -viestejä ja niihin vastaamista, yöimetystä, isosiskon ja pikkuveljen tutustumista toisiinsa ja leikkaushaava, joka tuntuu aina vähän paremmalta.

Oman haasteensa on tuonut tämä viikko. Saavuimme kotiin osastolta lauantaina, puolison piti mennä jo maanantaina töihin. Tiistaina hän vietti töissä 16 tuntia. Minulla oli Naakan ukki apuna, ja siksi kaikki sujui ihan hyvin.

Minulla kuluu vielä kipulääkettä, inhokkini verenohennuslääke pitää piikittää itse kerran päivässä. 10 päivän kuurini kanssa arvostukseni jatkuvalla lääkityksellä olevia kohtaan kasvoi kertaheitolla! Kuuria on onneksi enää 4 päivää jäljellä.

Mutta...synnytyksestä. Se alkoi viikko sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lapsiveden menolla. Koska meitä oli ohjeistettu, että toinen synnytys voi olla nopea, soitin synnytysosastolle melkein heti.

Saimme kuitenkin ohjeet odotella kotona, mikä oli ihan hyvä juttu. Nukkumisesta ei kyllä tullut mitään. Vaimeita supistuksia ja välillä kivuliaampia tuli noin kahdeksan minuutin välein. Odottelimme kotona 10 tuntia ja siirryimme sitten sairaalaan.

Sairaalassa minut tutkittiin, ja todettiin kohdunsuun olevan pari senttiä auki. Aika nopeasti selvisi, etten synnyttäisi ihan pian. puoliso oli kanssani osastolla päivän, yöksi hän lähti kotiin. Supistukset jatkuivat samanlaisina, ja olo oli kipeä ja tukala, joskin siedettävä.

Yksi asia jäi illasta mieleen. Puoliso oli juuri lähtenyt ja huonekaveri oli poissa huoneesta. Sitten hänen miehensä saapui paikalle. Hän käveli ohitseni ja pohdin, että mikä on tilanne. Jokin rapisi ja sitten alkoi kuulua hiljaista puhetta.

Asiahan ei minulle kuulunut, mutta käännyin varovasti vilkaisemaan. Sittenhän se selvisi, että kyseessä oli muslimien rukoushetki. Käännyin tyynesti takaisin, ja yhtä tyynesti mies poistui rukoiltuaan. Alustakseen hän oli löytänyt mustan roskapussin, siitä rapina.

Yöllä onneksi nukuinkin vähän. Jännitys ja kivut pitivät kyllä unta pitkään loitolla. Aamua kohti alkoi myös harmittaa; nyt tiesin, että käynnistykseenhän tämäkin synnytys menisi. Oksitosiinitippa aiheuttaa niin kivuliaat supistukset, että alkoi jo etukäteen heikottaa.

Aamulla puoliso palasi paikan päälle. Aamupalalla saimme juttuseuraa toisesta pariskunnasta, joka myös odotti käynnistystä. Heille lapsi oli ensimmäinen, meille toinen. Omissa oloissa ja ajatuksissa aika synnytysosastoilla pääasiassa menee, juttutuokio oli mukavaa vaihtelua tilanteeseen ja vei vähän jännitystä pois.

Minä sain ensimmäisenä kutsun lääkärin tarkastukseen, ja täytyy sanoa etten ole koskaan ollut niin tehokkaassa (=kovakouraisessa) käsittelyssä. Kätilö jopa varoitti minua puoliääneen etukäteen. Noin kahdessa minuutissa hoitui tutkimus ja kalvojen puhkaisu - näin instrumentin ja yritin rentoutua...

Ikävää tuossa tehotutkimuksessa ja toimenpiteessä oli, että lääkäri ei ollenkaan kertonut, mitä milloinkin tekee. Se olisi rauhoittanut.

Niskasten synnytyskokemus oli niin pitkä, että tämä kertomus tulee kahdessa osassa - hyvin nopea synnytys olisi kenties kuvattu puolikaalla kirjoituksella tai muutamalla lauseella ;)

Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin rva siirtyy kohta ruokintapuuhiin. Nappe-herra on vedellyt sikeitä puolisentoista tuntia, katsotaan, kuinka kauan hänellä unta tällä kertaa riittää!

Poika on tullut kotiin

"On kesävauvalla vehreä kehto, kukkien marjojen täyttämä lehto.
  Silmissä taivas ja kulleron kulta, haaveissa hellettä, unikon tulta.
  Lämmin on vesi ja lämmin on tuuli, pääskyset vauvamme naurun jo kuuli." (Tittamari Marttinen)

Iloisina ja ylpeinä Niskaset ilmoittavat, että poika, Naakan pikkuveli, tuli maailmaan viime keskiviikkona pitkällisten ponnistelujen jälkeen. Kotiuduimme toissapäivänä sairaaalasta, ja opettelemme nyt uudenlaista arkea.

Vauva on ihana! Se on ulkonäöltään kuin isosiskonsa kaksoisolento. Se, onko vauva tyttö vai poika, selvisi vasta, kun vauva syntyi. Meillä oli jo nimet valmiina sekä tytölle että pojalle, ja poikaa kutsutaan jo omalla nimellään. Täällä blogissa hän olkoon "Nappe" kuten aiemminkin.

Rva:n täytyy nyt toipua oikein urakalla. Vaikka minulle kovasti mainostettiinkin, että synnytys on toisen lapsen kohdalla helpompi ja nopeampi, ei tämä onnenarpa osunut kohdallemme taaskaan. Synnytyksen kesto oli 54 tuntia päättyen kiireelliseen sektioon tuon viimeisen tunnin aikana.

Kirjoittelen tänne blogiin synnytyksestä enemmän vähän myöhemmin, nyt täytyy vähän sulatella kokemusta, sillä se otti todella voimille. Nyt olen toipilaana seuraavat viikot, ja teen minkä jaksan (ja ehdin) ja keskityn vauvan ja hänen isosiskonsa ihasteluun!

Mitähän vielä...Nappe syntyi viikolla 38+4, eli aikalailla samoihin aikoihin kuin Naakkakin kolme vuotta sitten. Osasin kyllä jo vähän odottaa, sillä olo kävi viimeisen viikon aikana ihan uskomattoman tukalaksi.

Fiilikset? Ne pohjautuvat onnellisuuteen siitä, että olemme nyt tässä. Mieliala sen sijaan heittelee laidasta laitaan. Aivot eivät kyllä nyt toimi kovin suurella teholla, vaikka ovatkin herkistyneet vauvan hoitoon.

Välillä mielessä liikkuu hahmotelmia meistä nelihenkisenä perheenä tekemässä monia mukavia asioita. Välillä taas joudun ponnistelemaan, että pystyn jotenkuten hahmottamaan, mitä seuraavan tunnin aikana kuuluisi tehdä. Kuuluu kuulemma asiaan.

Tahdon myös jo nyt näin blogin kautta kiittää kaikkia onnittelijoita sekä tsemppaajia raskauden ja synnytyksen aikana. Ne ovat tuoneet valtavasti voimaa hetkinä, jolloin oma tsemppi on meinannut pettää.