tiistai 29. tammikuuta 2013

"Kokea" ja "pystyä"

Olenkohan ainoa kuntoutuja, jota ärsyttävät tietyt virallisissa papereissa käytetyt sanat tai sanonnat. Eivät niinkään siksi, että sanat olisivat typeriä, mutta kun sanavalinnat usein määräävät myös sen tekstin sävyn ja sitä kautta joko vesittävät asian tai vievät sitä eteenpäin.  

KOKEA

Tästä varsinkin moni sosiaalialan ihminen tykkää, samoin lausuntoja kirjoittavat lääkärit. "Asiakas kokee, että..." Minusta sana on monta kertaa tuonut raportteihini  vähättelevän sävyn ja sitä kautta vienyt pohjan koko asialta. 

Jos esim. eräs terveyskeskuslääkäri kieltäytyi kirjoittamasta minulle lähetettä whiplash-kuntoutukseen, niin silloin kuntoutustutkimuksen raporttiin ei mielestäni voi oikein kirjoittaa, että "asiakas kokee, että terveyskeskuslääkäri ei vienyt kuntoutusasiaa eteenpäin". Ihan kuin selvä kieltäytyminen olisi joku "minun kokemukseni" asiasta eikä mikään fakta.

Minä kuulemma myös vain "koen", että työkykyni on huonontunut (siitä on käytännön kokemus, paperit, muutama lääkärinlausunto sekä työkkärin arvio) ja lisäksi koen, että sain Ortonissa 1. jaksolla vääränlaisen lääkärin ja fysioterapeutin (faktahan sekin on että vääränlaisia ovat, jos kummallakaan ei ole minkäänlaista whiplash-tuntemusta). 

"Kokea"-sanalla ongelma on helppo liu`uttaa potilaan vastuulle. Silloin edes selvästi todistettavissa olevia asioita ei tarvitse kirjata ylös, kun ne ovat "vain" potilaan kokemuksia. 

PYSTYÄ

Tämä sana on myös hankala. Kun minulta kysytään, mitä pystyn tekemään, en yleensä tiedä, tarkoitetaanko sillä totaalista pystymistä (esim. sitä, voiko halvaantunut nousta pyörätuolista ja kävellä) vai sitä, mikä pahentaa oireitani.

Kyllähän minä pystyn kävelemään, juoksemaan, istumaan ym., kun minulla on toimivat raajat eikä sitä halvausta. Eihän siinä tarvita kuin alkuasentoon siirtyminen ja sitten toiminto, joka on opittu noin kahteen ikävuoteen mennessä. 

Mutta ne seuraukset...tietynlainen ja -pituinen kävely, juoksu ja istuminen muuten kuin yksittäisinä kokeiluina aiheuttavat sellaisia oireita, että toipumiseen voi mennä pitkäkin aika. 

Minä siis pystyn, mutta kuuluuko sanan sisältöön myös, "etten toistuvasti pysty"? Sehän liikuntavammoissa juuri useimmiten on olennaista, että potilas pääsee johonkin tiettyyn asentoon ja pystyy pyydettäessä esim. työskentelemään vähän aikaa tietokoneella, mutta ei pysty tekemään sitä jatkuvasti.

Silti, testitilanteissa katsotaan usein vain, että "pystyyhän se" (ja kirjataan se papereihin), eikä oteta huomioon, mikä siellä normaalissa elämässä ei onnistu. 

Siksi pidän myös sanaa "pystyä" vaarallisena sanana. 

Näitä eteen tulleita, vaarallisia sanoja ja fraaseja on valtavasti, mutta mieleeni tulivat nyt vain nämä kaksi.  

Silti, katson suomen kielen ymmärrykseni varsin hyväksi. Minun on varsin helppo tunnistaa ne tekstit ja tilanteet, joilla kielenkäytön keinoin voidaan pelata potilasta/asiakasta vastaan. Tässä olisi muuten mainio tutkimuskohde jollekin suomen kielestä kiinnostuneelle. Mikäli kenenkään vastaan on tullut tutkimuksia tai muita kirjoituksia asiasta, vinkatkaa ihmeessä rva:lle. 

Nyt täytyy lopetella, saan tänään erittäin mieluisan vieraan, erään kohtalotoverin toiselta puolelta Suomea :) Odotan tapaamista innolla!



sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Vauhdikasta?

Omasta mielestäni elämäni on oikein vauhdikasta - ainakin alan olla valmis yöunille joka ilta noin kahdeksan jälkeen. En minä nyt sentään silloin nukkumaan mene, mutta ainakaan en jaksa tehdä enää mitään kovin tähdellistä.

Mutta...minä en ole työelämässä. En myöskään voi täyttää kalenteriani kovin tiiviiksi, kun keho ei jaksa tehdä kerralla kovin paljon. Ulospäin taitaa näyttää, että elän varsin leppoista elämää, mutta keskinkertaista huonommin toimivan kropan kanssa aikaa kuluu välillä ihan uskomattoman paljon.

Mieleeni nousee ensiksi esimerkki viime torstailta...päivä oli todella täysi, kun siihen kuului vesijumppa klo 8.15 - 9.00. Sen jälkeen seurasi erilaisia rauhallisia askareita, sitten onneksi päiväunet.

Iltapäivällä vietin 45 minuutin siivoussession, johon kuului tiskipöydän raivaus, tavaroiden järjestelyä ja imurointi. Pling, niska ei tykännyt yhtään, ja seuraavat pari tuntia menivätkin sitten toipuen, kun yritin saada huimausta tasoittumaan ja kipuja lieventymään.

Myöhemmin yksi tädeistäni (tai vähän "kaukaisempi" täti, mutta sukulainen kumminkin) tuli käymään. Siitä seurasi monen tunnin juttutuokio, joka vei ajatukseni kokonaan pois edellisten tuntien fyysisistä haasteista. Kiitos!

Sitten kello olikin yhtäkkiä kahdeksan tai vähän yli, enkä jaksanut enää juuri mitään.

Ei tässä nyt niin kauheasti ollut, mutta esimerkiksi parin vuoden takaiseen tilanteeseen suhteutettuna toimintakykyni torstaina oli suorastaan huipussaan - pystyinhän yhden päivän aikana harrastamaan liikuntaa, tekemään muutaman kotiaskareen ja viettämään sosiaalista elämää!

Sitten..pidemmittä pohdinnoitta meidän pieniin perheenjäseniin.  Alla oleva kuva sukarapujen soidinmenoista  jäi jostakin syystä syksyllä julkaisematta. Kuvasta näkyy hyvin, että meillä on jatkuva epäsuhta rapu-urosten ja -naaraiden (tuo iso) välillä (mitäs siitä, jos heillä kerran on hauskaa).


Entäs sitten "nuoripari" Nasu ja Matilda? Hyvin heillä menee ja ruoka maistuu. Matilda on lopettanut porkkanan syömisen, koska sitä saa myös raasteena. Ok, olen sitten raastanut ison keon isolle lautaselle. Nasu kujertaa edelleen Matildalle kuin kanarianlintu, ja nukkuu "urheilun" vastineeksi pitkiä päiväunia. Matilda muuten tykkää nukkua kyljellään ja tukea takajalkansa häkin seinään, mikä on varsin söpöä!


Mukavaa sunnuntaita itse kullekin!

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Tietoisesti läsnä

Tänään on periaatteessa ihan tavallinen päivä, mutta rva voisi olla hieman vähemmän levoton ja stressaantunut - ihan siksi, että olisi mukavampi olo.. Ei ole kivaa, kun hermostunut olo iskee aamusta asti ja hyperventilaatio (tästä osa on selkärangan yläosan jumitusta, jonka vuoksi happi ei kunnolla kulje) heti perään.

Kun siihen vielä lisää, että niska alkaa varoitella huonontuvasta voinnista, ei kamalasti tee mieli hymyillä. Ai, vaikuttaako pitkä, krooninen sairaus mieleen ja jaksamiseen? No kyllä vaikuttaa! Kipuja ja huimausta on raskasta sietää, kuntoutus on raskasta ja tuntuu tehoavan aivan liian hitaasti, byrokratiasotkut ovat veemäisiä ja aika usein huomaan ajattelevani, että "kaikki on pilalla".

Tästä henkisestä puolesta minun onkin ollut tarkoitus kirjoitella jo pitkään, mutta en ole oikein keksinyt näkökulmaa. Nyt minulla olisi sellainen.

Olen jo aiemmin maininnut käyväni psykoterapiassa. Se on ollut erittäin oleellinen seikka jaksamiseeni viime vuosina. Loppuvuodesta  etenin terapian suhteen tilanteeseen, jossa tiiviimpi, itsenäinen harjoittelu alkoi tulla kyseeseen.

Sain haltuuni Tietoinen läsnäolo - nimisen teoksen (Williams & Penman). Teoksen keskeinen viesti on juuri tuo tietoinen läsnäolo. Se, että on läsnä juuri nyt, siinä mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Kirja sisältää meditaatioharjoituksia, joita olen nyt alkanut tehdä.

En ole lähtökohtaisesti ollenkaan "meditaatioihminen". Sen vuoksi minun täytyi käyttää kiukutteluun ja vastustamiseen pienehkö aika, ennen kuin suostuin varsinaisesti aloittamaan.

Onneksi harjoitukset ovat lyhyitä - pisimmät noin 10-minuuttisia. Minun lähtökohtani on whiplash-oireiden takia pahasti häiriintynyt keskittymiskyky (jos vamma säilyy, keskittymiskyky ei todennäköisesti koskaan kunnolla palaudukaan).

Keskittymiskykyä ei myöskään helpota, että minulle on kehittynyt valtaisa syyllisyydentunne, että oireeni ovat jotenkin minun syytäni. Jos en vain yritä tarpeeksi tai olen liian heikko. Tilannetta on pahentanut, että olen byrokratiasotkujen tiimellyksessä joutunut kasvokkain henkilöiden kanssa, jotka ovat suoraan sanoneet minulle näin olevan.

 Ne, joilla on tietämystä kaularankavammoista, eivät ole tällaisia kommentteja suustaan päästelleet.

Harjoituksissa pyritään tietostamaan ja hyväksymään oma mieli ja keho juuri sellaisina kuin ne nyt ovat, mikä onkin rva:lle äärimmäisen vaikeaa. En oikeasti aina tykkää mielestäni - huonosti toimivasta kehosta puhumattakaan!

Mutta...jo nyt, muutamia viikkoja harjoiteltuani, huomaan, että harjoitusten aikana on jo nähtävissä pieniä hetkiä, jolloin ajattelen uudella tavalla, hieman kevyemmin. Toisaalta, harjoitukset ovat myös nostaneet esille erilaisia ahdistuksen aiheita, mikä ei ole ollenkaan kivaa.

Siispä jatkan harjoittelua ja katson, miten harjoittelu vaikuttaa. Varmaankin kerron blogissani, mitä meditaatioharjoituksilleni milloinkin kuuluu. Nekin ovat osa kuntoutustani.


sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Kuvioita, kertaus ja kiitos!

Kävijälaskureista olen huomannut, että blogini lukijamäärä on viime aikoina noussut. Olen iloinen ja otettu siitä, että tällainen asia ja rouva Niskasen blogi kiinnostavat niin monia! Tervetuloa uusille lukijoille!

Pieni kertaus:

- helmikuussa 2009 pyörryin ja kaaduin, ja sain tapahtumaketjun seurauksena niskan retkahdusvamman, jota ei silloin diagnosoitu. Ensiksi oireiden syyksi epäiltiin korvaongelmia, sitten tension neck -vaivaa, ja lopuksi ongelma psykologisoitiin. Olin tuolloin 27-vuotias.

- vaikeiden oireiden kanssa väänsin graduni loppuun ja kävelin kävelysauvojen varassa. Kävin omakustanteisesti fysioterapiassa, joka kuitenkin oli vammalleni vääränlaista. Entisen elämäni asiat, luennoilla käyminen, pitkät kävelylenkit, matkat, museot, ravintolassa käynti ja sen sellaiset, muuttuivat hyvin vaikeiksi toteuttaa, osa myös mahdottomiksi. Valmistuin yliopistosta syksyllä 2010.

- keväällä 2011 pyrin ja pääsin oman alani työkokeiluun. Minun piti olla kokeilussa 6 kuukautta, mutta jouduin oireideni takia keskeyttämään kokeilun. Sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä ei tilannettani ymmärtänyt.

- maaliskuussa 2011 menin omakustanteisesti Ortoniin, ja viimein oireeni saivat nimen: niskan retkahdusvamman jälkitila. Moni asia selkeytyi, mutta tilanteen valkeneminen oli myös shokki.

- loppuvuosi 2011 oli oireiden suhteen vaikea - sain itseni kuitenkin jonkinlaiseen kuntoon, ja syksyllä menin uudelleen työkokeiluun. Pystyin tekemään kokeilun loppuun, mutta niin pienillä tuntimäärillä, ettei minua voitu laskea työkykyiseksi. Kela ja terveydenhuolto jatkoivat "kiusaamista" diagnoosistani huolimatta.

-keväällä 2012 kävin uudelleen Ortonissa, jossa sain kuulla, että minua on yritetty kuntouttaa aivan hävettävän vähän. Niinpä, itselläni ei ollut riittänyt voimia kuin jokapäiväiseen selviämiseen oireiden ja byrokratian kanssa. Hakemukset Kelan kuntoutukseen laitettiin vireille.

- syyskuussa 2012 sain Kelalta puoltavan lausunnon kuntoutuksen aloittamiseksi Ortonissa - vihdoinkin!

- samassa kuussa huomasin olevani raskaana.

- loppuaika tähän päivään asti onkin mennyt kahden jälkimmäisen vaiheen kanssa puuhastellessa.


Blogini on tulevaisuudessa tarkoitus jatkua sellaisena kuin tähänkin asti, pääpaino on elämässä niskan retkahdusvamman kanssa, ja mukana on sopivasti juttuja siitä, mitä muuten teen ja ajattelen. Oman osansa tilasta ottaa varmasti pähkäily siitä, miten niskavamma ja siitä kuntoutuminen sovitetaan osaksi vauvaperheen arkea.

Lopuksi pitänee kertoa, että pääsin viimein eilen aurinko- ja valokuvauskävelylle. Sorsia ei kipakan pakkasen vuoksi näkynyt, mutta tässä olisi muutama kuva eilisen tunnelmista:




torstai 17. tammikuuta 2013

Hyvä päivä

Jopas näkyy outo valoilmiö tuolla taivaalla! On se joka vuosi yhtä jännää, kun aurinko alkaakin paistaa. Minulla olisi tälle päivälle sekä sisä- että ulkoaskareita, taidanpa kiirehtiä sinne ulos ensin, kun siellä saisi vähän aurinkoa.

Vesijumpan toinen kerta sujui paremmin kuin ensimmäinen. Valitsin taktisesti paikan nurkassa ja takarivissä. Tuntuu jotenkin turvallisemmalta, kun on laidat ympärillä kahdella suunnalla.

Tällä kertaa jätin pomppimiset sikseen ja askelsin ihan rauhassa, päätä liikaa kääntelemättä. Sekin auttoi, kun olin muusta ryhmästä hieman erilläni (ja näytin tietysti epäsosiaaliselta). Jätin muutamia liikkeitä pois ja keskityin niihin, jotka tuntuvat hyvältä.

Lähdin jumpasta jalat väsyneinä ja iloisena. Kyllä sen näkee, että pienikin hyvä hetki kropan suhteen parantaa mielialaa suunnattomasti. Huonoja hetkiä tulee ja todennäköisesti piankin, mutta se on sitten sen ajan murhe.

Ihan pieni ilonaihe ei ole sekään, olen päässyt harrastamaan ryhmäliikuntaa jo kahtena kertana peräkkäin!  Vammani on oireineen ollut varsin eristävää sorttia, ja ihmiset ympärillä ovat siksi erittäin mukava asia.

Ulos voisin ottaa tänään mukaan kameran. Pimeinä kuukausina kuvaaminen on vähän jäänyt, nyt ulkona olisi valoa siihenkin. Lunta meilläpäin satoi viimeksi eilen, mutta ei onneksi sellaisia määriä kuin joulukuussa.



Näitäkin olisi mukava päästä taas katsomaan - lähin tarkkailupaikka on etäisyydeltään vähän siinä ja siinä, kun tuo niskakin pitää ottaa mukaan. Ei enää tänään, mutta ehkä huomenna, jos sattuu tulemaan hyvä päivä.

Sellainen asia pitäisi vielä opetella, että muistaisi vaakakupissa nämä paremmatkin hetket, jos vaikka nuo huonojen hetkien aiheuttamat pelot (ja syyllisyydentunteet) vähän lievenisivät. Psyykkinen jaksaminen kroonisen sairauden kanssa onkin iso kokonaisuus - se olkoon toisen kerran aihe!

maanantai 14. tammikuuta 2013

Luontainen lonkkakipu

Kävin tänään palauttamassa Ortonista lainassa olleen kaulatuen. Niskan suhteen olen elänyt perjantaista lähtien kohtalaisen hyviä päiviä, eli suunnitellut menemiset ja tulemiset ovat onnistuneet.

Ortoniin pääsin julkisilla, tosin täydessä bussissa oli vähän hankala vetää lapoja taakse, kun HSL:n bussien penkeille ei näköjään mahdu kahta suhteellisen pienikokoista naista vierekkäin siten, että molempien hartiat ovat kiinni selkänojassa!

Ortonin yhteydessä olevassa kaupassa selvisikin, että lainassa ollutta mallia ei enää valmisteta ollenkaan. Oma kappale jäi siis hankkimatta, toimintaterapeutille pitää vissiinkin soittaa, miten nyt toimitaan. Toisenlaisen kaulurin hankinta edellyttäisi uutta kokeilujaksoa.

Visiittini yhteydessä käväisin myös asiakaspalvelupisteessä, jossa kerroin, että seuraavan jaksoni ajankohta (maaliskuun alku) on minulle ok, mutta olen myös valmis ottamaan vastaan mahdollisen peruutuspaikan, mikäli vähän aiemmin pääsisi.

Aiemmin haluaisin kuntoutuksen 3. jaksolle siksi, että mikäli kaikki sujuu hyvin, Niskasten perheeseen on odotettavissa kevätvauva! Laskettu aika on loppukeväästä, joten jonkin aikaa pitää vielä odotella. Niskasilla ollaan oikein iloisia jo nykyisestä tilanteesta. Sen, sujuuko kaikki hyvin loppuun asti, näyttää  sitten aika.

Siihen lonkkakipuun...Ortonista bussipysäkille on noin kilometrin mittainen matka. Kun olin kävellyt ensimmäiset 200 metriä, iskivät liitoskivut, ja lonkka meinasi kirjaimellisesti pettää alta. Kun yritin liikuttaakin jalkaa, tunne nivelessä oli kuin olisi puukolla viiltänyt.

Rva ei kovin vähästä hätkähtä, joten vedin henkeä ja aloin hivuttautua eteenpäin hyvin pienin askelin. Suoraan sanottuna kaikki on Rva:sta aina oikein hyvin, kun kivun tai huonon olon lähde ei ole ainakaan niska.

Matka bussipysäkille kesti ikuisuuden, vääntäytyminen bussiin ja sieltä pois oli yhtä tuskaa. Kun viimein selvisin kotiin, oli kenkien pois ottaminen seuraava haaste. Lopulta makasin hyvän aikaa sohvalla jalat ylhäällä, kunnes kipu alkoi helpottaa.

Mitäs siitä, muut kuin whiplashin aiheuttamat vaivat tuki- ja liikuntaelimissä tuntuvat Rva:sta lähes juhlan paikalta - ja iloinen asiahan tämä onkin.

torstai 10. tammikuuta 2013

Allasjumpassa

Aloitin tänään aamukahdeksan allasjumpan. Heräämisessä oli vähän vaikeuksia, mutta lämpimään veteen oli kiva päästä näin keskellä talvea. Osallistujat olivat n. 60 - 70 -vuotiaita, mikä sopii minulle oikein mainiosti. Tosin kroppani toimintakyky taitaa tällä hetkellä ennemminkin vastata ikävuosia 80+.

Pukuhuonetiloissa osasin suunnistaa kivasti, onneksi tämä liikuntakeskus on tosi pieni. Keskuksessa käy uimassa pelkkiä liikuntaryhmiä, joten päin uivista kroolareista ei ole pelkoa.

Alku sujui varsin hyvin, mutta sitten tuli takapakkia. Tällä kertaa ongelman päätti aiheuttaa se, kun ohjaajan liikkeitä piti seurata sieltä altaan reunalta. Sehän aiheutti niskareaktion, joka ei kunnolla mennyt ohi sen puolituntisen aikana.

Liikkeistä osaa en edes yrittänyt, mutta osa sujui ihan hyvin. Luulen, että täytyy hieman soveltaa jatkossa.  Harmi, etten Ortonissa tajunnut yksityisopastuksen mahdollisuutta altaassa - sellaista on luvassa vasta sitten maaliskuussa.

Ilahduin, kun vetäjä kysyi minulta tunnin jälkeen, miltä tuntuu. Selvitin, että vesijumpan on tarkoitus olla minulle osa kuntoutusta ja että en voi täälläkään ihan kaikkea tehdä. Vetäjä selitti, että keskuksessa kokoontuu myös erilaisia erityisryhmiä, joista joku voisi olla minulle parempi, jos tämä on liian hurjaa. Kerroin, että yritän tässä ryhmässä, mutta tietoa toisista ryhmistä on ihan hyvä saada.

Tässä se perusongelma tulee taas: siedätyksen ja välttelyn oikeanlainen suhde. Tässä ryhmässä pompitaan paljon ja jumppa on aika vauhdikasta - onkohan se nyt sitten minulle hyvä vai huono asia...
Sitten, jos tasapaino ja silmät tottuisivat ympärillä huitovaan ryhmään ja ohjaajan katsomiseen siedätyksen avulla, niin sehän olisi todella hieno juttu.

Onnistumisista ja vastoinkäymisistä huolimatta olen todella iloinen, mikäli onnistun käymään vesijumpassa tämän kevään. Säännöllinen liikuntaharrastus olisi pieni osa "normaalielämää", jota olen niin kovasti kaivannut.

PS. Minua vähän naurattaa, että minua 30 - 40 vuotta vanhemmille suunnattu vesijumppa voi todellakin olla minulle liian hurjaa - eihän sitä nyt itkeäkään viitsi!

maanantai 7. tammikuuta 2013

Matilda

Tasan viikko sitten haimme perheeseemme uuden jäsenen, marsurouva Matildan. Hän on 3,5-vuotias. Matilda tuli meille kasvattajalta Espoosta. Tässä on Matilda silmiensä värisävyyn sopivassa ympäristössä kuvattuna:


Matilda on rodultaan English golden crest (vai miten se nyt menikään), ja hänellä on paperit ja sukutaulu. Matilda on ollut näyttelymarsu, mutta meillä hän tulee olemaan lemmikkinä ja Nasun tyttöystävänä.

Matilda oli saapuessaan vähän kauhuissaan. Nasukin oli hieman, hän ihmetteli, että mikäs tuo nyt sitten on! Melko äkkiä yhteinen sävel löytyi, ja nyt Matilda on jo melkein kuin kotonaan. Kädestä ei Matilda vielä uskalla meillä syödä, mutta uskaltaa jo hakea ruokaa, kun sellaista on tarjolla.

Matilda on mielestäni aika lunkki marsu, hän osaa ottaa käsittelyn ja Nasun lähentelyt varsin rauhallisesti. Olemukseltaan Matilda on pieni, vikkelä ja ketterä - sylissä täytyy vähän varoa, ettei pääse putoamaan, kun turkkikin on tuollainen sileä.

Meidän marsuhäkissä ja lattialla on siis jälleen elämää, ja erityisen virkistynyt uudesta tulokkaasta on tietysti Nasu. Nasu ei ole enää yhtään apaattinen, vaan on löytänyt "nuoruutensa innon" uudelleen.

Sitten muihin asioihin...Sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnalta tuli hylkäävä kirje koskien viime vuoden sairauslomia. En ole kuulemma tarpeeksi sairas. Joskus tuntuu, että mitä motivoituneempi kuntoutuja on, sitä vähemmän hänelle annetaan mahdollisuuksia (kyllä, siinä tarvitaan rahaakin) kuntoutua.

Ortonilta lainassa ollut tukikauluri on osoittautunut oikein hyväksi asennon etsimisessä. Pidän kauluria vain hetken, ja yritän sitten säilyttää asennon. Kiva juttu, jaksan olla siinä oikeassa asennossa vain hetken, sen jälkeen tilanne plösähtää ennalleen...

Olen yrittänyt opetella äärimmäisen vaikeaa alaniskan liikutteluliikettä vielä varsin vähäisin tuloksin. Sen sijaan lapojen alaosan lihasten treeni alkaa jo jotakuinkin sujua, "painoina" puolen litran vesipullot vajaalla täytöllä.

Vesivoimistelu alkaa torstaina. Iik, mitenkähän jaksan jumpata klo 8.15 aamulla! Onneksi paikka on suorastaan naurettavan lähellä, tuossa muutaman sadan metrin päässä kotiovestamme.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Kuntoutuksen 2. jakso päättyi

Juhuu, nyt on toinen kuntoutusviikko (tai oikeammin kolmepäiväinen) takana. Ei voi sanoa vielä muuta, kuin että väsyttää aivan uskomattoman paljon! Tänään minulla oli oikeasti vaikeuksia raahautua lyhyt matka bussipysäkiltä kotiovelle.

Jakso oli rankka monessakin mielessä. Ensimmäiset 2 päivää kuluivat selvitellessä, millaiseksi kuntoutukseni pitäisi muuttaa. Kävi nimittäin niin, että niitä liikunta- ja aktiiviryhmiä ei ollut muutettu vielä lainkaan. Kalenteri oli siis edelleen täynnä minulle sopimattomia juttuja.

Pääsin kuitenkin tapaamaan asiantuntevaa lääkäriä ja fysioterapeuttia. Näillä käynneillä oli mukana myös "oma" fysioterapeuttini. Tosin fysioterapeutti ilmoitti heti aluksi, että miksi minulle oli varattu vain 45 minuutin aika, kun normaalit tutustumisajat ovat 1,5-tuntisia, eikä tämä nyt oikein riitä (tässä tuli taas fiilis, että Orton yritti säästää kohdallani).

Erityisesti fysioterapeuttikäynti oli kuitenkin hyödyllinen. Siellä selvisi esim. seuraavaa:

- alaniskani on tällä hetkellä täysin liikkumaton. Sitä on alettava treenata varovasti liikkeillä, joissa parin millinkin liikahdus aiheuttaa minulle huimauksen ja heikottavan olon. No, tiesin jo, että tästä tulee rankkaa.

- yläniskaa en saisi liikuttaa nyt juuri ollenkaan. Vammakohta on siellä, ja se rasittuu nykymenolla melkoisesti.

- rintarangan yläosa on liikkumaton kuin heinäseiväs. Sitä en edes pysty tällä hetkellä liikuttamaan, vaikka tahtoisinkin. Voin vain vahvistaa lapojen alaosia liikkeillä, jotka ovat myös vaikeita ja jotka on helppo tehdä väärin.

- rintarangan yläosaa pitää nyt availla fysioterapeutin toimesta (ei vielä aavistustakaan, kenen)

- oikean käden toiminta pitäisi saada paremmaksi, hermot ovat jumitusten takia niin kovassa pinteessä.

Toimintaterapiasta sain viikon kokeiluun pehmeän kaulatuen, jonka tarkoitus on korjata asentoani esim. autossa istuessa. Nyt en hahmota itse, mikä asennon pitäisi olla. Tässä tuli sellainen ristiriita, että lääkäri ei suositellut kaulatukea, mutta fysioterapeutti ja toimintaterapeutti suosittelivat.

Koska lääkärin mielestä ongelma olisi, että tottuisin tukeen, aion tukea käyttää. Inhoan nimittäin kaikkea mahdollista kaulani ympärillä, joten kaulurin käytöstä tuskin tulee tapa. Kauluri kumminkin auttaa oikean asennon löytämisessä, mikä on kohdallani tärkeintä.

Lääkärin mielestä (ja minunkin mielestäni) olisi hyvä selvittää funktionaalisen magneetin avulla, onko C1 ja C2 -nikamieni välissä kudosvauriota. Minulle oli uutta, että retkahdusvamma oireineen voi syntyä ilman vauriotakin. Mikäli merkittävää vauriota ei ole, vamma on helpommin korjattavissa.

Funktionaalinen magneetti on ohjelmassa myöhemmin tämän vuoden aikana, tällä hetkellä en voi tähän tutkimukseen terveydellisistä syistä mennä.

Kohdallani suunnitellaan ensi jaksolle (maaliskuun ensimmäinen viikko) seuraavanlaisia aktiviteetteja, joita olen itse toivonut:

1. chi qong -aamuvoimisteluja (teen näitä osasto 2:n kuntoutujien kanssa, näitä ei järjestetä meille "parempikuntoisille"

2. kehonhallintaa

3. vesivoimistelua yksilöohjauksessa

Yksilöfysioterapia jatkuu harjoituksineen, jotka todennäköisesti lisääntyvät ja tarkentuvat silloinkin.

Nyt on pakko siirtyä lepäämään, paitsi että yksi asia täytyy kertoa: Nasu-herralla oli maanantaina onnenpäivä, kun meille muutti marsurouva Matilda. Nasun apaattisuudesta ei ole enää tietoakaan, Nasu ei ole viime päivinä malttanut juurikaan levätä. Matildasta kirjoitan esittelyn heti kun kykenen.

Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...