Parannuksia marsujen ruokavalioon

Minulla on ollut lemmikkinä useampi marsu. Ensimmäinen marsu oli nimeltään Pilkku. Hän tuli meille muistaakseni vuonna -89. Pilkku oli pienikokoinen poika, joka asui samassa häkissä Kukka-kanin kanssa (nykytietämyksellä en samaan häkkiin kania ja marsua laittaisi).

Pilkun jälkeen tuli marsutauko. No, sen tauon aikana meille tuli toinen koira ja akvaario. Sitten meille tuli taas marsu tai oikeastaan kaksi. Nämä marsut, Minni ja Nana, tulivat meille vuonna 1994, mikäli en väärin muista.

Näistä Nana-marsu eli pisimpään, aina vuoteen 2004 saakka. Sitten tuli taas marsutauko (asuin opiskelija-asunnoissa, joissa ei ollut sijaa lemmikeille). Olisin kyllä varmaankin ottanut jonkin eläimen, jos se olisi ollut mahdollista.

Taukoa kesti vuoteen 2008 saakka. Sitten meille muutti Nasu ja vähän myöhemmin Nipsu. Nipsu eli aina viime vuoteen asti, jonka jälkeen meille muutti uusin tulokas, Matilda-marsu. Nasu ja Matilda ovat molemmat "seniorikansalaisia" eli keski-iässä tai vähän vanhempia.

Joka tapauksessa...luin pari päivää sitten marsukirjaa, joka on ilmestynyt 2000-luvun puolella. Olin olettanut, että tiedän jo marsuista suurin piirtein kaiken. Yhtä asiaa heidän ruokavaliossaan en ole kuitenkaan osannut ottaa huomioon.

Kirjassa kerrottiin marsujen hyötyvän kuivatetuista luonnonkasveista ympäri vuoden. Se on oikeastaan hyvin loogista, sillä villimarsut elävät heinikoissa ja saavat siellä syödä heinän ohella vaikka minkälaisia luonnonkasveja.

No niin, rva suuntasi sitten eläinkauppaan ja osti pussillisen kuivattua voikukkaa. Seuraavaksi rva kokeilee nokkosta. Voisihan sitä toki itsekin kuivattaa, mutta ehkä sitten ensi kesänä. Marsuille tämä ravintolisä maistuu hyvin - on parempi parantaa ruokavaliota myöhään kuin ei milloikaan.

Rva itse on viettänyt koko päivän sisätiloissa kipeän pikkunaakan kanssa. Häneen iski ensimmäinen flunssa, ja siksipä emme ole lähteneet ulos. Kovin on pikkuinen tukossa, mutta onneksi tämä päivä ei ollut ihan pelkkää itkua (kuten eilinen ilta).

Hierojan varaaminen jumittaa (niska sitäkin enemmän). Näyttää vähän siltä, että joudun odottelemaan aikaa ensi torstaihin. Se tekee kyllä jo tiukkaa, kun paikkoja särkee varsinkin silloin, kun rva yrittää illalla nukahtaa.

Aika moni juttu, jonka rva on ajatellut tehdä, on viime aikoina jäänyt kiireen vuoksi tekemättä. Yksi niistä on piikkimatolla makaaminen. Raskaana ollessa se ei onnistunut ja nyt luulisin, että se voisi rentouttaa selkääni mukavasti. Jospa ottaisi piikkimaton huomisen tavoitteeksi.

Introverttina liikuntaryhmässä

Rva on todella hyvä kehittämään assosiaatioita vähän kaikesta. Ortonin liikuntahetkissä ajattelin välittömästi koulun liikuntatunteja (rva ei kouluaikanaan oppinut tykkäämään moisista). Ne olivat useimmiten aika pelottavia.

Mikä niissä liikuntatunneissa sitten oli pelottavaa? No, ehkäpä ainakin se jatkuva kilpailuttaminen (rva ei ollut liikkeissään kovin nopea, enemmänkin harkitsevainen). Onhan se hyvä treenata sellaistakin, mikä ei ole kivaa, mutta...

Joukkuepelien aloittaminen ei koskaan ollut kovin motivoivaa, kun usein ne kaksi joukkuetta vilkuilivat nyrpeinä toisiaan, kuka tällä kertaa ottaa joukkueeseensa rva:n ja pari muuta hänen kaltaistaan.

Sen sijaan rva tykkäsi lajeista, joissa oli mukana luonto. Se rauhoitti. Siksi rva odotti hiihto- ja suunnistustunteja. Niissäkin oltiin sosiaalisia, mutta ne eivät olleet niin pelottavia. Lisäksi rva:lle ovat sopineet sellaiset lajit, joissa luonto on jollakin tavalla mukana - tai musiikki.

Koiralenkkejäkään ei pidä unohtaa - koiran kanssa tuli lapsena liikuttua joka päivä, kuin huomaamatta. Ehkäpä rva on liikkujana sellainen, että lajin pitää "huijata" hänet liikkumaan.

Jos täytyy pohtia, millaista liikuntaa rva lapsena mielellään harrasti, olivat lajit vapaa-ajalla hiihto, koiralenkit, pyöräily ja liikkuminen luonnossa ylipäätään. Välillä rva viiletti pitkin pihaa koiran kanssa, joskus sukset luistivat hyvinkin nopeasti. Vauhti ei kuitenkaan ollut se, mitä rva tavoitteli.

Jos Ortonin liikuntatunnit toivat mieleen koulun liikuntatunnit, niissä oli kuitenkin se pehmentävä tekijä, että liikkujat (ohjaajia lukuun ottamatta) olivat kaikki ikäänkuin samassa veneessä. Kaikilla oli rajoituksia ja sitä kautta paljon opittavaa.

Vaikka jännitin myös Ortonin liikuntatunteja, opin niissä paljon sellaista, mitä tarvitsen, kehonhallintaa ja keskittymistä nyt ainakin. Valitsin tietysti ne rauhallisimmat ryhmät.

Lapsuusmuistot ovat siis vaikuttaneet rva:han varsin voimakkaasti, kun puhutaan liikunnasta, sen laadusta ja määrästä. Rva arvelee, että näin on monen kohdalla.

Siksi ryhmäliikunnat, joita kuntoutukseeni suositellaan, ovat edelleen rva:lle eräänlainen kynnys. Ei ylitsepääsemätön sellainen, mutta jännitysmomentti kuitenkin. Sosiaalisuus ja liikunta ovat pari, joka on rva:lle haasteellinen. Kiertelemättä ja kaartelematta kyseessä taitaa olla pelko siitä, että epäonnistuu muiden edessä.

Järki sanoo jo, että ryhmissä ei ole Sannaa, Jattaa tai Tittaa, jotka nauravat ja sanovat jotakin ilkeää, kun epäonnistuu. Jos olisikin, niin ehkäpä sille osaisi jo nykyään nauraa! Ehkäpä rva voisi ottaa vuositavoitteekseen johonkin liikuntaryhmään osallistumisen.

Sitten on vielä se luontainen introverttius - miksi pitäisi muuttaa itseään kokonaan toisenlaiseksi? Kyllä se kuntoutus onnistuu vähän itsenäisemmälläkin tavalla. Introvertti ei ole heikkolahjainen ekstrovertti, kuten yleinen luulo tuntuu olevan.

Syksyn touhuja

Niskaset ovat olleet viime aikoina kovin kiireisiä. Meillä on edessä elämänmuutos, jonka parisssa työskentelemme kaiken sen ajan, joka meille vauvanhoidolta jää. Välillä tuntuu, ettei missään välissä rentoutua, välillä se taas onnistuu paremmin.

Niskan suhteen asiat menevät suurin piirtein kuten ennenkin. Tänään niska on vihoitellut, eikä lounastamisesta ravintolassa meinannut tulla mitään. Ainakaan sitä lounashetkeä ei huimauksen takia voinut sanoa kovin nautinnolliseksi.

Viikonloppuna niskaa, oikeaa kättä ja jalkaa särki enemmän. Nyt särky on onneksi laantunut.

Olen huomannut, että perhekahviloissa ja sen sellaisissa paikoissa myös aistiyliherkkyyteni toimii tutulla tavalla. Tänään visiteerasimme tytön kanssa perhekahvilassa, kun mielestämme siellä on kivaa (siis myös tytön mielestä).

Kun tulimme paikan päälle, siellä oli täyttä ja kova meteli. Värikäs tila täynnä isoja ja pieniä ihmisiä sekä meteliä laukaisi oireeni välittömästi. Kun aistit toimivat liian voimakkaasti, en oikein saa kiintopistettä mistään ja sitten alan hakea tasapainoa niskallani. Siitähän ne pintalihakset sitten jäykistyvät.

Ensimmäinen puolituntinen meni melko epämukavissa merkeissä. Sitten hiljeni (tulimme ilmeisesti paikalle hieman ennen jonkinlaista virallista päiväuniaika)a. Sen jälkeen minulla alkoi olla helpompaa. Kun ihmisiä ja melua oli vähemmän, pystyin keskittymään keskusteluun muiden vanhempien kanssa.

Aloittelen jumppaamista Ortonin uusien ohjeiden mukaan. Liikkeet ovat tuttua "hallitse vartalosi" -sarjaa, eli ne on tehtävä juuri oikealla tavalla ja todella hitaasti. Osa liikkeistä menee jo, mutta osan kanssa riittää vielä opettelemista.

Seuraava asia kroppani suhteen on varata hieroja. Sitä seuraava kuntooni liittyvä asia ovat jokailtaiset harjoitteet. Sen jälkeen läheisin tilaani liittyvä asia olisi kuntoutusrahahakemuksen täyttäminen ja postittaminen. Saan siis hyvin aikani kulumaan whiplash-aihepiirin parissa.

Nasu ja Matilda saivat tänään täydennystä pellettivarastoonsa (isot heinäsäkit olivat eläinkaupasta loppu ja pientä meille ei kannata hankkia). Mukaan lähti myös pussillinen kuivattua voikukkaa - kuivaaminen on ollut rva:n mielessä useasti, mutta joka kesä se vain jää!

Ai niin, kuoppasimme etelänmatkasuunnitelmamme toistaiseksi, koska täällä kotioloissa riittää nyt niin paljon tehtävää. Matkakin on omanlainen stressinsä, kun on pieni vauva mukana. Niskaset yrittävät suunnistaa etelän maille myöhemmin - ehkä sitten ensi keväänä. 

Kuntoutuksen jälkeen

Nyt on kulunut melkein viikko viimeisen Orton-jaksoni päättymisestä. Viikko vierähti flunssaisena, mutta onneksi taudista ei tullut ihan kamala. Parina päivänä en kyllä voinut osallistua juuri mihinkään.

Kuntoutuksen (siis Kelan) päättyminen aiheuttaa hieman ristiriitaisia tunteita. Nyt rva:n pitäisi ilmeisesti olla täysin oppinut kuntoutuja, joka tietää minne on menossa ja mikä on suunta. Olo ei kuitenkaan ole ihan sellainen.

Joka tapauksessa, jatkokuntoutuksestani sovittiin lääkärin ja fysioterapeutin kanssa, ja kai ne paperitkin sieltä jossakin vaiheessa tulevat.

Rva käy jatkossa Ortonissa eräällä whiplash-osaajalla noin kerran kuussa (niin, se vaatisi varmastikin ensimmäisen ajan varaamista) ja yrittää päästä jälleen osalliseksi julkisen puolen fysioterapiapalveluihin. Itse asiassa rva:lle on epäselvää, onko hän edelleen asiakas vai ei!

Kehon epätasapaino

Kehoni on kuulemma edelleen siinä epätasapainossa, johon se on osaksi hakeutunut jo ennen onnettomuutta, mutta suureksi osaksi sen jälkeen. Lantio hakeutuu vinoon, alaselkä on yliliikkuva ja yläselkä sitä vastoin yhtä yhtenäistä levyä.

Hyödyin tämän 4. jakson fysioterapeuttini käsittelyistä - hän käsitteli selkääni ja onnistui lisäämään yläselän liikkuvuutta. Vaikutus jatkuu oikeastaan edelleen. Käsittely on sitä passiivista kuntoutuksen muotoa, liikkuvuuden lisäämiseksi pitää jaksaa tehdä paljon harjoituksia.

Se epätasapaino on toinen rva:n isoista ongelmista. Pitäisi vähän kerrallaan opetella seisomaan hieman toisella tavalla, pitämään hartioita mahdollisimman symmetrisessä asennossa ja olla jännittämättä niskan lihaksia jokaisen fyysisen harjoitteen yhteydessä.

Nyt on kuulemma otettava peili avuksi ja oikein opeteltava se oikea asento.

Liikkeet, joita nyt sain harjoiteltavaksi, näyttävät naurettavan helpoilta, mutta ovat oikeasti todella vaikeita - en saa jännittää mitään kaulassani ja niskassani!

Liikkeet tapahtuvat selällään, kevyen vastuskuminauhan kanssa. Harjoittelen liikkeiden avulla käyttämään yläkroppaani siten, että kaulan tai niskan lihakset eivät lainkaan jännity. Sepä onkin vaikeampaa kuin luulisi!

Oma työmaansa ovatkin sitten syvät vatsalihakset. Niiden harjoittelua olen kyllä laiminlyönyt, joten täytynee kaivaa jumppapallo makuuhuoneen nurkasta näkyvämmälle paikalle.

Vauvajumppari

Pikkuankka on viime aikoina tehnyt löytöretkiä liikkumisen ihmeelliseen maailmaan. Ensin löytyi tarttumaote leluun, nyt kaikki etsiytyy suuhun (ah, siitä rva taisi mainita jo täällä blogissa).

Hän on oikein kiinnostunut ympäristöstään ja erityisesti televisiosta. Sepäs onkin mukavaa, jos äiti haluaa esimerkiksi pelata joskus Wiitä rauhassa. Wiillä on jopa rauhoitettu muutamat raivonpuuskat (sekä tyttären että myös joskus äiteen).

Vauvafysioterapiaryhmä, jossa olimme pari päivää sitten, oli oikein kiintoisa. Siellä kerrottiin vauvojen motoriikan kehityksestä ja kannustettiin myös "kierittämään" vauvaa eri suuntiin, jotta hän oppisi kehon liikeradat.

Hassua ryhmässä oli, että puolessa välissä miehet ja vauvat (siis niiden vauvat, joilla oli puoliso mukana) käskettiin ulos. Sen jälkeen treenattiin syviä vatsalihaksia ja niitä lantionpohjan lihaksia. Mielestäni materiaali olisi ollut ihan sopivaa myös heille (Ortonissahan jumpattiin aina sekaryhmissä).

Nukkumaan

Kuntoutuksessa puhuttiin myös rentoutumisen merkityksestä. Siitä ei voi kyllä puhua rva:lle liikaa. Rentoutuminen ja riittävä uni tukevat harjoittelua ja elämää kaikin puolin. Rva ainakin myöntää, että treeni jää lähes poikkeuksetta väliin, jos yö on nukuttu huonosti.

Meillä Pikkuankka menee nukkumaan yhdeksän jälkeen illalla. Sen jälkeen rva on kyllä väsynyt, mutta ei malttaisi mennä heti nukkumaan, sillä Pikkuankan nukkumaanmenosta alkaa aikuisten aika.

Nukkumisesta tulikin mieleen, että päädyn luultavasti tyynyvalinnassani Tempur Originaliin, joka kuitenkin tuntuu parhaalta tyynyltä. Ortonissa pääsin toivomukseni mukaan testailemaan tyynyjä ja Tempur miellyttää materiaalina niin paljon, että en kuitenkaan halua vaihtaa.

Täytyypä alkaa valmistella omaa nukkumaanmenoa. Hyvää yötä!

Viimeinen Orton-päivä

Melkein ennen kuin kuntoutusviikko alkoi, se on jo lopuillaan. Tänään minulla on Ortonissa vielä fysioterapeutin yksilötapaaminen, koekäytössä olleen niskatuen palautus sekä loppukeskustelu.

Flunssa tuli nyt vähän kuntoutusviikkoni tielle - jos ei raskaana, niin sitten ainakin flunssassa!

Näin tuoreena äitinä sanoisin vielä, että oma stressitekijänsä on olla päivät poissa kotoa, kun on ollut niin kiinni lapsessa monta kuukautta. Ei ole ihan helppoa tehdä jotakin, joka tulee vain itselle. Ei, vaikka äidin kuntoutuminen on myös lapsen etu.

Silti minulla on aivan selvästi huono omatunto, etten ole paikalla koko ajan. Järki sanoo sitten toista.

Fysioterapeutin tapaamisissa ei ole oikein ehditty käydä läpi edellisiä harjoitteita ja niiden toimivuutta. Kun henkilö vaihtui tämän viikon aikana ja myös jaksojen välillä, ei oikein voi puhua jatkuvuudesta. Jokaisella fysioterapeutilla on oma tyylinsä, vaikka 4. jakson fyssarit ovatkin olleet oikein hyviä.

Keskiviikon tapaamisessa sain uusia harjoitteita. Ne kohdistuvat lavan hallintaan ja ovat hyvin hienovaraisia - ikään kuin ei tekisi liikkeitä ollenkaan. Niitä täytyy vielä harjoitella. Kotona en ole tehnyt niitä vielä ollenkaan.

Olo on vielä kipeä, mutta jaksan kuitenkin mennä kuntoutukseen. Loppukeskustelun jälkeen pääsen luultavasti lähtemään kolmen aikoihin takaisin kotiin. Onneksi meillä ei ole viikonlopulle mitään ohjelmaa.

Ai niin, minulla oli myös se lääkärin "lopputarkastus" keskiviikkona. Siellä ei oikeastaan tehty mitään niin kummallista. Jatkosuunnitelmani on mennä funktionaaliseen magneettikuvaan (tämän hyödyllisyydestä en kyllä saanut tarkkaa selvyyttä), mennä aina välillä OMT-fyssarille Ortoniin ja jatkaa mahdollisesti julkisen puolen fysioterapiakäyntejäni.

Tämä kaikki kuulostaa ihan hyvältä. Tältä viimeiseltä fysioterapiakäynniltä toivon, että saisin ihan selkeät ohjeet, mitä minun tulisi nyt harjoitteiden kanssa tehdä. Auki on jäänyt muutama muukin asia. Keskustelu siitä, millaiset liikuntalajit minulle mahdollisesti sopisivat, on vielä käymättä - ehkä tänään sitten.

Loppukeskustelussa (mikäli kuume ei nouse sitä ennen), aion tuoda esille erään parannusehdotuksen. Itselleni se ei nyt tule, kun jaksot on tältä erää käyty, mutta josko siitä olisi muille hyötyä.

Itse olisin kaivannut ryhmäliikuntoihin selkeää jaottelua, mikä on rauhallista ja mikä on nopeatempoisempaa. Henkilöille, joille tärähtely ei sovi, voisi olla tarjolla rauhallisia liikuntamuotoja, jotka ilmoitetaan ohjelmassa.

Yleinen neuvo kun on, että jokainen tekee oman jaksamisen mukaan. Olisi kumminkin itsetuntoa kohottavaa, jos joskus pystyisi tekemään suurimman osan tai ihan kaikki jumppatunnin liikkeet.

Rva siirtyy nyt aamupesulle ja bussimatkalle.

Ortonissa - ja flunssassa

Eilen kurkku oli vähän kipeä ja päätä särki. Sitten se särky muuttui pistävämmäksi ja nenä alkoi mennä tukkoon. Yöllä heräsin juomaan lämmintä hunajavettä, joka auttoi kipeään kurkkuun. Sitten nukahdin uudestaan.

Tänä aamuna heräsinkin sitten flunssaisena. Mainiota...sain flunssan keskellä kuntoutusviikkoa! En kyllä ihmettele, sitä on nyt niin paljon liikkeellä.

Sinänsä tämä on harmillista, kun kuntoutusviikon kuntoilut taitavat nyt jäädä suurilta osin väliin. Toisaalta, minun vammani kohdalla ne ryhmäliikunnat ovat sellaisia, että suuri osa niistä ei kumminkaan varsinaisesti hyödytä.

Sen sijaan olisi sääli, jos henkilökohtaisia fyssariaikoja ei voisi käyttää. Ne ovat kumminkin se kuntoutuksen keskeisin osa. Minulla ei onneksi ole tässä aamupäivästä mitään erityistä, joten menen paikalle vasta vähän myöhemmin.

Se uusi seikka tällä (eli viimeisellä) kuntoutusjaksolla on, että sekä fysioterapeutti että lääkäri vaihtuivat. Se uusi fysioterapeutti kerkesi kyllä vaihtua jo nytkin kertaalleen, kun maanantain fyssari joutuikin yllättäen jäämään sairauslomalle.

Työ jatkuu siis tämän uusimman fyssarin kanssa, mikäli en tule kovin kipeäksi.

Sitten minulla olisi tänään iltapäivällä se lääkäri. Tämän tarkastuksen pitäisi olla viimeinen ja "kokoava", jonka pohjalta tehdään sitten vissiinkin jonkinlainen yhteenveto. Lääkäri on minulle uusi, mutta onneksi hän on sentään fysiatri, toisin kuin lääkärini 1. jaksolta.

Ruoka Ortonissa on jotenkin todella hyvää! Mahtaisikos se tuntua nyt erityisen maukkaalta siitäkin syystä, että olen siellä ensimmäistä kertaa ilman raskauspahoinvointia...

Minun piti hakea tämän viikon aikana Ortonin lähistön geokätköjä, kun omistan viimeinkin puhelimen, johon sai geokätköilyohjelman. No, nenä valuen en niitä viitsi hakea, joten pelaan sitten vapaa-ajat puhelimeen tilaamaani bejeweled-kännypeliä (siis mikäli ei ole juttuseuraa - ihmiset  menevät kaiken edelle).

Rva:n isoin toive tälle viikolle on, että flunssa pysyy sellaisena, että voin Ortonissa käydä. Toivoisin, että siellä suunniteltaisiin hieman puolestani, millä tavalla minua kannattaa tulevaisuudessa kuntouttaa. Sellainen johdonmukaisuus on aiemmilta jaksoilta puuttunut, mutta nyt näyttäisi hieman jämptimmältä.

Vai niin...nyt näyttäisi olevan tyttäreni aamupala-aika. Hänen kanssaan olimme eilen illalla perhevalmennusryhmässä, jossa ihmettelimme (tytär mukaanlukien) muita vauvoja. Tapaamiset loppuivat tähän, mutta suunnitelmissa on tavata ryhmän kanssa omatoimisesti tämän syksyn aikana.

Rva alkaa nyt valmistautua lähtöön. Mukaan täytynee pakata mm. kaulahuivi - ensimmäistä kertaa tänä syksynä (sekä tietysti nenäliinoja, nenäsuihketta, mahdollisesti kurkkupastilleja ym.).

Kuntoutusviikon kynnyksellä

Kuntoutusviikko lähenee - se onkin tästä kuntoutusrupeamasta viimeinen jakso - viisipäiväinen sellainen. Päivät tulevat olemaan pitkiä ja raskaita, mutta toivottavasti myös antoisia. Viikon ohjelma selviää vasta maanantaiaamuna, kun saavun paikalle.

Se, mitä odotan innolla, on tuttujen näkeminen. Olen oikein iloinen, kun heidän kuntoutuksensa on sattunut samalle viikolle kanssani. Muut taitavat asua paikan päällä, minä aion jälleen käydä kuntoutuksessa kotoa käsin.

Haasteeni tällä kertaa on varmaankin keskittyä siihen, mitä kulloinkin tehdään eikä koko ajan murehtia tulevia hetkiä. Toivon, että ohjelmassa olisi tälläkin kertaa ainakin vesivoimistelua yksityisesti ohjaajan kanssa.

En olekaan päässyt uimahalliin pitkään aikaan - vesivoimistelun jätin keväällä, kun synnytykseeni oli aikaa noin kuukausi. Vesivoimistelu ryhmässä, Ortonissakin, on niillä rajoilla, pystynkö sellaista tekemään. Rauhalliset liikkeet oman fysioterapeutin kanssa onnistuvat kenties paremmin.

Hmm...täytyy varmaankin tarkistaa, onko uimapukuni vielä sopiva. Keväällä Rva nimittäin vesijumppasi ison mahan kanssa uikkarissa, joka oli lainassa.

Sauvakävelyt ja reippaammat ryhmäliikunnat jäänevät tälläkin kertaa väliin - tosin sauvakävelyä olisi ehkä kiva koittaa uudelleen, jos se vaikka onnistuisi nykyään paremmin. Veikkaanpa kuitenkin, että laji ei niskalleni edelleenkään sovi.

Pikkuankka sai eilen ja tänään hieman porkkanasosetta - kyseessä olivat ensimmäiset sosekokeilut. Hän suhtautui soseen syöntiin kuin leikkiin - sose on jotakin hauskaa, jonka voi työntää kielellä ulos suusta. Sitten voi virnistellä sille, joka soseen antoi.

Nasut voivat myös oikein hyvin. Itse Nasu aloittelee jo kuudetta syksyä meillä, häneltä lyhennellään hampaita noin kerran viikossa. Nasulla ei ole ilmennyt uusia patteja mihinkään päin kehoa. Nasu on erittäin kiinnostunut vauvasta ja käy usein hänen lähellään, kun vauva on lattialla.

Matilda-rouva on vikkelä ja ahne - häntä olen alkanut yrittää pitää vähän enemmän sylissä. Olen vähän laiminlyönyt Matildan "kesyttämistä". Nyt aion ryhdistäytyä sen asian kanssa. On vain jotenkin helpompi ottaa syliin Nasu, joka pitää sylissä olemisesta.

Marsuista huomasin eilen illalla erään seikan. Olin kyllä tietoinen marsujen huonosta näöstä, mutta nyt osoittautui käytännössä, kuinka vähän näköaistilla on merkitystä. Marsut alkoivat kerjätä pähkinöitä myöhään illalla, kun melkein kaikki valot oli jo sammutettu.

Tarjosin tapani mukaan heille puolikkaita pähkinöitä, eikä heillä ollut mitään ongelmaa niihin tarttumisessa. Itse en nähnyt pimeydessä kunnolla edes omaa kättäni. En enää ihmettele, että sanotaan, että sokeutunut marsu tulee yleensä toimeen oikein hyvin.

Akvaariossa uudet kirsikkabarbini (kaksi naarasta ja yksi hyvin nuori uros) ovat hengissä ja pärjäävät oikein hyvin. Koko parvi tuntuu viihtyvän hyvin yhdessä, vaikka kirsikkabarbi ei varsinainen parvikala olekaan.

Nyt täytyy jo käydä levolle, sillä huomenna lähden pienelle matkalle (tulen sunnuntaina kotiin). Reissu on vuosittainen tapaaminen ystäväporukan kanssa. Rva ei ihan tarkalleen muista, mutta kyseessä saattaa olla jo kymmenes kerta - niin se aika rientää!

Linnanmäellä

Eilinen aamu näytti synkältä, sateiselta ja kotipäivältä. Perheemme aloitti aamun verkkaiseen tapaansa - aamutoimet olivat valmiit n. 12.30 alkuiltapäivästä (olemme me toki välillä päiväkunnossa vähän aikaisemminkin).

Suoraan sanottuna, viimeiset päivät ovat olleet aika kamalia. Huimaus on ollut pahempaa kuin vähään aikaan, ja kivut niskassa ja yläselässä ovat olleet tosi kurjia. Ne ovat sentään liikkeeseen ja istumiseen/seisomiseen liittyviä.

Lisänä minua on viime päivinä kiusannut oikean jalan leposärky, mitä on vaikea kestää, kun se häiritsee lepäämistä. Nukkua pitäisi silloin kun vauva nukkuu, mutta mitenkäs nukut, kun koko ajan jomottaa. Nukahtaa voi käytännössä vasta silloin, kun särky hellittää.

Käsittääkseni se lihas, joka särkee, sijaitsee sellaisessa paikassa, jota ei oikein voi itse venytellä (siis niin syvällä lonkan sisällä).

Jalkani eivät tykkää lisääntyneestä kävelyn määrästä. Myös sääriin sattuu pidempien kävelyiden jälkeen. Nyt täytyy taas pakostikin olla pari päivää hiljakseen.

Eilen emme kuitenkaan toimineet ihan siten...kun sää selkeni iltapäivällä, päätimme lähteä Lintsille!

Lyhyen automatkan jälkeen vauva nukkui ja minä olin onneksi suurin piirtein ok. Suuntasimme ensiksi syömään. Kiva kiva...tottakai huvipuiston ravintola on kirkuvan värikäs, siellä kaikuu julmetusti ja ympärillä juoksee kiljahtelevia tenavia (omamme oli kiljunut jo kotona ja veteli tässä vaiheessa sikeitä)...

Huimaus ei ollut syömisen seuralaisena yhtään kiva juttu, olin oikein onnellinen kun pääsimme pois ruokailutilanteesta. Tyttönenkin heräsi ja hänet piti vielä syöttää, isi syötti ja röyhäytti.

Olen blogissani luultavasti joskus maininnut,että olen huvipuistofani. Lempilaitteitani ovat ne hurjat, joissa mennään kovaa vauhtia ja pää alaspäin. Huvittavaa kyllä, laitteet joissa tulee huono olo, ovat enemmänkin edestakaisin keinuttavia kuten Viikinkilaivat ja sen sellaiset.

Vuosi sitten olin vielä sitä mieltä, etten pärjää edes kävelyretkellä huvipuistossa. Ei se joka päivä onnistuisikaan. Tänään keskiviikosta jatkunut huimaus (kyllä, sen taisi sitten aiheuttaa kiropraktikon suorittama tutkimus ilman mitään varsinaisia toimenpiteitä) oli hieman tasaantunut.

Puistossa oli sään vuoksi hiljainen päivä. Hitsit, laitteisiin olisi pääässyt nyt ilman juuri minkäänlaisia jonoja!

Rva on kuitenkin sen verran varovainen retkahdusniskansa kanssa (ja syystäkin), ettei hurjiin laitteisiin ollut asiaa. Lempparini ovat muuten vuoristoratoja, se puinen ja vanhin on ihanin!

Laite, johon Rva kuitenkin uskaltautii, on nimeltään Pilotti. Olihan se vähän koomista tietysti, se kuului lastenlaitteisiin, joihin pääsivät aikuisetkin. Koska seurueemme lapsi oli siihen laitteeseen liian pieni, oli Rva:n tietysti pakko suorittaa koeajo.

Tässä kuva laitteesta lintsin sivulta: Pilotti

Tähän laitteeseen uskaltautuivat puolestaan isi ja pikkuankka: Vankkuripyörä

Koko perhe meni yhdessä tähän laitteeseen: Maisemajuna

Rva:n oli tietysti pakko ostaa metrilakua, meidän oli pakko syödä vohvelit, puolison oli pakko kokeilla useampia pelejä ja minun oli vedettävä narua kahteen otteeseen. Vaikka kaksi ensimmäistä laitetta olivat maksuttomia, rahanmeno oli silti taattu.

Huvipuistoissa pienet ja vähän isommatkin yksityiskohdat ovat kivoja...

Pikkuankka selvisi vierailusta ja ensimmäisistä huvipuistolaitteistaan oikein mallikkaasti! Hän katseli myös ihmetellen ympärilleen vähän joka paikassa. Entä mikä oli pikkuankan lempilaite?

No, se oli tietysti hoitopöytä, jonka tehosteina olivat se, kun isi vaihtoi vaippaa ja äiti hassutteli pikkuankan kanssa! Seuraavina vuosina suosikkilaitteet saattavat hieman muuttua.

Iltasella saavuimme kotiin oikein voipuneina ja jälleen levon tarpeessa. Äkkiä olikin sitten tämä aamu. Nyt on lopetettava kirjoittaminen, kun rva siirtyy jälleen kiropraktikolle käsittelyyn numero 2. Toivottavasti selviän tällä kertaa mahdollisimman vähillä jälkioireilla.