Rouva Niskanen

Toissapäivänä rva koki pienen, mutta niin ison edistysaskeleen: juoksin yksinäisellä iltalenkilläni noin seitsemän minuutin ajan! Mistään kovasta juoksusta ei ollut kyse, mutta tahti oli ihan tarpeeksi reipas. Palataan hetkeksi helmikuun 12. päivään vuonna 2009. Tuolloin elin ajanjaksoa, jolloin juoksulenkit kuuluivat säännöllisenä osana elämääni. Mikään himojuoksija en ole koskaan ollut, juoksin, koska halusin hieman kehittää aerobista hapenottokykyäni ja koska se oli kivaa. No, 12. päivänä tein juoksulenkin ja 13. päivänä niskani retkahti pyörtymisen ja kaatumisen seurauksena. Juoksulenkit vaihtuivat istumisen, pystyssä pysymisen ja kävelyn opettelun harjoitteluksi. Vaikka edistyinkin vuosien varrella, niska on ollut pitkään siinä kunnossa, ettei se kestä tärähtelyä. Siksi juoksu on ollut kiellettyjen asioiden listalla. Nyt niska alkaa ilmeisesti kestämään uusia asioita pienessä määrin, ja uskalsin siksi liittää pienen juoksupyrähdyksen iltalenkkiini. Kun pääsin kotiin, itk

Kuulin aikanaan geokätköilystä ensimmäistä kertaa vuonna 2008. Ensimmäinen aiheesta lukemani artikkeli oli julkaistu Yhteishyvä-lehdessä. Kiinnostuin, sillä en ole oikeastaan päässyt kovin pitkälle seikkailukirjojen, esim. Viisikot, tähdittämästä lapsuudestani.  Geokätköily on yksinkertaisesti kätköjen etsimistä (tai piilottamista) erilaisista ympäristöistä satelliittipaikannuksen avulla. Harrastus on maailmanlaajuinen. Geokätköilystä voi lukea lisää vaikkapa täältä: www.geocache.fi Vuonna 2008 minulla ei vielä ollut älypuhelinta, tuskin kovin monella oli. Aluksi taisin entiä kätköjä joko auton navigaattorin avulla tai siten, että katsoin kotona läppäriltä kätkön ja paikan, panin sen mieleeni ja lähdin etsimään. Sittemmin, kun älypuhelimet tulivat, etsiminen (vaan ei aina löytäminen) helpottuivat. Kun vuonna 2009 kaaduin ja sain niskan retkahdusvamman, oli geokätköily yksi harvoja harrastuksia, jotka enää onnistuivat. Geokätköilyssä kätköjen vaikeustasot ja maa

Tällä viikolla , mittaillessani akvaarion karbonaattikovuutta, tukiruokkiessani meidän Nasua ja todetessani, että Matildan kynnet kaipaavat leikkausta, pohdin, että kuinka minusta oikein tuli tällainen aikuinen eläinfani. Minä synnyin koiraperheeseen. Tuo ensimmäinen hännänheiluttaja oli sileäkarvainen noutaja, Kreetta-niminen. Ensimmäisiin muistoihini kuuluu koiran tarkkailu ja silittely. Olen ollut koiralenkeillä mukana vauvasta asti. Seuraava lemmikki oli ensimmäinen "omani", Pilkku-niminen marsu. Sain sen, kun täytin kahdeksan vuotta. Vähän pilkun jälkeen meille tuli Kukka-niminen kani, joka asui ensiksi Pilkun kanssa samassa häkissä, myöhemmin sille rakennettiin oma, iso häkki. Kun olin kymmenvuotias, meille tuli toinen koira, sileäkarvainen noutaja Isadora. Siitä lähtien meillä oli kaksi koiraa ja kova vilske. Koirilla taisi olla pedit meidän keittiössä, josta ne tarkkailivat erityisesti ruuanlaittoa. Kuudesluokkalaisena ihastuin tuttavaperheen luona akvaarioon

Minulla on edelleen säännöllisiä, mutta onneksi ei enää niin voimakkaita ongelmia huimauksen kanssa. Pieni huimaus kulkee edelleen päivittäin mukana, olen varmaankin jo osittain tottunut siihen. Silti, hieman rasittavia tilanteita tulee eteen toistuvasti. Iltapäivisin, kun haen Naakkaa päiväkodista, koko päiväkodin lapset ovat yleensä pihalla. Minun on todella vaikea tihrustaa, missä tyttäreni mahtaa olla, kun piha on täynnä suurin piirtein Naakan kokoisia lapsia. Tällainen etsiminen rasittaa niskaa ja aiheuttaa huimauksen, joka on kuin ruotsinlaivalla keinuisi. Usein auttaa, kun painan mieleeni aamulla, mitkä vaatteet Naakalla on päällä. Koska on kyse 2-vuotiaista, koko vaatesetti saattaa kuitenkin vaihtua päivän aikana. Silloin en usein meinaa löytää Naakkaa lapsijoukosta. Huimausta välttääkseni kysyn usein Naakan ryhmän ohjaajalta, missä Naakka on. Helpottaa, kun hänet etsitään minulle, sillä huimaus saattaa kestää pitkäänkin ja hankaloittaa hoidosta hakua seuraavaa leikkipu

Pohdin tässä , että vaikka minkälaisia "kuntoiluvarusteita" (sekä yö- että päiväkäyttöön) on tullut matkan varrella (myös ennen whiplashia) hankittua...ja kuinka hankala niitä voikaan olla käyttää. Olen vuosien varrella todennut, että Tempur-tyyny sopii hyvin kropalleni - muunlaisella, väistämättä pehmeämmällä tyynyllä on tosi vaikea nukkua. Herään yleensä niska jäykkänä, mikäli nukun esim. kyläpaikassa tavallisella tyynyllä. Osaan silti käyttää tyynyä ihan väärin. Tempur-tyynyjähän on monenlaisia eri tarkoituksiin. Olen ostanut peräkkäin kaksi erilaista tyynyä, Ombracion ja Originalin. Kummatkin on tarkoitettu niille, jotka nukkuvat kyljellään ja mahallaankin. En osaa nukkua selälläni, en ole koskaan osannut. Siitä ei vain tule mitään. Jo yrittäessä tulee olo, kuin makaisi ruumisarkussa. Toki ymmärrän, että juuri tämä ruumisarkkuasento olisi selälle paras! Sitä en sitten enää ymmärräkään, miten voi hallita käsiensä asennon nukkuessa. Usein käyn järjellisesti nukkuma

Rva:n järjestyksessä neljäs työkokeilu starttasi maanantaina. Nyt on kolmas päivä takana, ja tunnelma on oikein positiivinen. Työpaikka sijaitsee niin lähellä Niskasia, että sinne voi kävellä, mikä on tilanteessani iso etu. Rva ilahtui nähdessään työtilat: oma huone, pöytäkone läppärin sijaan ja kunnollinen tuoli. Hälyisessä tilassa työskentely on aina hankalampaa, kun energiaa kuluu edelleenkin tasapainotteluun niskavamman oireiden kanssa. Silloin on hyvä, että on oma rauha työskennellä. Työ on jälleen rva:n oman alan työtä, taas hieman toiselta kantilta kuin aikaisemmin. Uusia asioita tulee varmasti eteen, mikä on todella hyvä asia. Osaamista on jo jäänyt aiempien työkokemusten kautta "takataskuun", joten ihan nollasta ei tarvitse aloittaa. Ihan erityisesti rva on päättänyt nyt opetella ottamaan rauhallisesti. Uusi tilanne on kuormittava jo sinänsä, ja varsinkin, jos taustalla on vamma, joka täytyy koko ajan huomioida. Lisäksi työpäivän jälkeen odottaa aina Naakka, 2

Puoliso on ollut työmatkalla eilisaamusta lähtien ja tulee tänään iltapäivällä takaisin. Meillä meni Naakan kanssa oikein hyvin. Riehuttuaan pari tuntia iltapäivällä pihalla, hän katsoi telkkaria puolitoista tuntia kotona...minä annoin sen tapahtua ja olin vieläpä tyytyväinen! Samalla totesin, etten kyllä hoitaisi kuntoani yhtään, mikäli olisin yksinhuoltaja. Tai ehkä hoitaisin, sitten kun lapsi on vähän vanhempi. Ei 2-vuotiaan kanssa kerkeä mitään, kun hänestä on yksin vastuussa. Siinä mielessä rva:n tilanne on ihan hyvä. ...ja hra:n. Jos minä työskentelisin yhtä paljon kuin puoliso, kukaan ei veisi tai hakisi Naakkaa päiväkodista ja hoitaisi häntä pidempien työrupeamien ajan. Meitä molempia tarvitaan. Naakan nostelu kiipeilytelineiden korkeilta tasoilta alas ottaa hieman voimille. Niskani ei tykkää ylös kurkottelusta tai edes katselusta, mutta minkäs teet! Eilen tein sellaisen päätöksen, että kierrämme leikkikentällä olon lomassa pienen metsälenkin. Onneksi Naakka suostui.

Niskasilla alkoi taas arki, kun puoliso meni töihin ja Naakka meni päiväkotiin. Rva:lla on muutama päivä aikaa ennen työrupeamansa alkua järjestellä asioita ja ottaa ihan rauhallisesti. Sepäs herättääkin ajatuksia! Rva on viime päivinä miettinyt (ja törmännyt keskusteluissa ystävien kanssa), miten suorituspainotteiseksi yhteiskuntamme on muuntunut. Se, että ihminen on hyvä sellaisenaan, ei enää ole arvo sinänsä. En tiedä, johtuuko se sosiaalisesta mediasta vai mistä, mutta kun omistetun tavaran arvo on länsimaisssa alkanut kokea inflaation (eli enää ei olekaan coolia, että tavaraa on paljon), olemme tehneet itsestämme kauppatavaraa. Rva vietti äskettäin mökkiviikonloppua lapsuudenystäviensä kanssa. Se herätti pohdinnan, miten saimme aikaisemmin tietää ihmisistä. Ennen someaikaa se meni jotenkin niin, että niitä ihmisiä tavattiin... Myös muiden ihmisten kautta sai tietää ihmisistä joita ei tuntenut, yleensä jonkin kiinnostavan seikan kautta. Julkkiksista kuultiin lehdissä, tele