Edistysaskel, takapakki ja vähän erilainen viikonloppu

Toissapäivänä rva koki pienen, mutta niin ison edistysaskeleen: juoksin yksinäisellä iltalenkilläni noin seitsemän minuutin ajan! Mistään kovasta juoksusta ei ollut kyse, mutta tahti oli ihan tarpeeksi reipas.

Palataan hetkeksi helmikuun 12. päivään vuonna 2009. Tuolloin elin ajanjaksoa, jolloin juoksulenkit kuuluivat säännöllisenä osana elämääni. Mikään himojuoksija en ole koskaan ollut, juoksin, koska halusin hieman kehittää aerobista hapenottokykyäni ja koska se oli kivaa.

No, 12. päivänä tein juoksulenkin ja 13. päivänä niskani retkahti pyörtymisen ja kaatumisen seurauksena. Juoksulenkit vaihtuivat istumisen, pystyssä pysymisen ja kävelyn opettelun harjoitteluksi.

Vaikka edistyinkin vuosien varrella, niska on ollut pitkään siinä kunnossa, ettei se kestä tärähtelyä. Siksi juoksu on ollut kiellettyjen asioiden listalla. Nyt niska alkaa ilmeisesti kestämään uusia asioita pienessä määrin, ja uskalsin siksi liittää pienen juoksupyrähdyksen iltalenkkiini.

Kun pääsin kotiin, itkuhan siitä tuli. Tuntui ihan uskomattomalta juosta noin pitkä aika ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Olin samaan aikaan kauhean iloinen, kun onnistuin, ja kauhean surullinen viime vuosista, jolloin niin moni asia on ollut hyvin vaikeaa.

Kun siitä selvisin, keskityin tarkkailemaan ikkunasta, kuinka ratsupoliisit saapuivat hevosineen ja ohjeistivat talomme lähellä olevalla penkillä istuvaa miestä kaatamaan tölkkinsä sisällön maahan. Mies ei oikein tykännyt poliiseista (tai ratsuista)...

Tänään tulikin sitten kurja työpäivä, kun niska alkoi temppuilla parin tunnin työnteon jälkeen. Ensin iski kipu, sitten huimaus. Jumitus oli toki jo valmiina, edellisestä hierontakerrasta alkaa olla kaksi viikkoa, mikä on aika paljon.

Tänään on onneksi taas hieronta, täytyy toivoa, että niska toimii loppuviikon paremmalla yhteistyöllä. Jos ongelmia tulee, täytyy harkita, että pitäisin jonkun päivän vapaata/sairauslomaa. Tietysti on olemassa sekin mahdollisuus, että kaikki sujuu hyvin.

Naakka oli muuten koko viikonlopun hoidossa isovanhemmilla, hyvin oli mennyt! Rva ja hra puolestaan viettivät kahdestaan kotosalla koko viikonlopun ensimmäistä kertaa sitten Naakan syntymän.

"Onpas meidän normielämä varsin aktiivista", totesimme molemmat, kun vietimme puoliunessa leväten melkein koko viikonlopun. Aktivoiduimme toki muutaman kerran, katsoaksemme kaksi elokuvaa sekä lähteäksemme keskustaan lauantain lounasta metsästämään...

Sunnuntaina haimme Naakan kotiin, ja normitilanne jatkui. Naakka oli haltioissaan sateenvarjosta, jonka löysimme hänelle kaupungilta. Nyt hän odottaa seuraavaa sadepäivää ja meni jopa aamulla asioiden edelle kysyessään, koska sataa lunta.

Nasutkin saivat vähän enemmän huomiota viikonloppuna, tässä meidän eläkeläiset:

Satunnainen geokätköilijä

Kuulin aikanaan geokätköilystä ensimmäistä kertaa vuonna 2008. Ensimmäinen aiheesta lukemani artikkeli oli julkaistu Yhteishyvä-lehdessä. Kiinnostuin, sillä en ole oikeastaan päässyt kovin pitkälle seikkailukirjojen, esim. Viisikot, tähdittämästä lapsuudestani. 

Geokätköily on yksinkertaisesti kätköjen etsimistä (tai piilottamista) erilaisista ympäristöistä satelliittipaikannuksen avulla. Harrastus on maailmanlaajuinen.

Geokätköilystä voi lukea lisää vaikkapa täältä:

www.geocache.fi

Vuonna 2008 minulla ei vielä ollut älypuhelinta, tuskin kovin monella oli. Aluksi taisin entiä kätköjä joko auton navigaattorin avulla tai siten, että katsoin kotona läppäriltä kätkön ja paikan, panin sen mieleeni ja lähdin etsimään.

Sittemmin, kun älypuhelimet tulivat, etsiminen (vaan ei aina löytäminen) helpottuivat.

Kun vuonna 2009 kaaduin ja sain niskan retkahdusvamman, oli geokätköily yksi harvoja harrastuksia, jotka enää onnistuivat. Geokätköilyssä kätköjen vaikeustasot ja maastot vaihtelevat, etsittäväksi voi valita vaikkapa kätkön, jonka voi hakea pyörätuolissa istuen.

Rva on kätköillyt enimmäkseen kotikaupungissaan. Hurjia kätköjä, jotka vaativat esim. kiipeilyä tai ryömimistä, rva ei ole hakenut. Sen sijaan on tullut kyykisteltyä ja kumarreltua siellä täällä ja näytettyä hassulta, mikäli kätkö on sijainnut maantasalla. 

Himokätköilijä rva ei ole, hyvä jos kuukausivauhti on keskimäärin kaksi kätköä. Silti, harrastus on ollut suhteellisen pysyvä eikä ole koskaan jäänyt kovin pitkälle tauolle. Omia kätköjä rva ei ole piilottanut, ehkä niitä ei jaksaisi hoitaa.

Rva suosittelee geokätköilyä harrastukseksi toisille kaltaisilleen, eli eri tavoin vammautuneille. Kätköjen etsiminen on oiva tapa saada ajatukset hetkeksi pois ongelmista, ja toisaalta harrastuksesta voi välillä pitää pitkiäkin taukoja. 

Meidän Naakka on myös tutustunut geokätköilyyn, ja kulkenut mukanamme monilla kätköretkillä. Naakka oli myös mukana, kun törmäsin pari viikkoa sitten sattumalta kätkön kunnostajaan (varsin hieno geokätkö oli huollossa takapihamme pöydällä). 

Kävi ilmi, että kyseinen henkilö on piilottanut useammankin kätkön alueellemme, ja olin jo löytänyt kaksikin hänen kätköään. Haluan löytää loputkin, ja olenkin menossa geokätköilemään heti, kun aikaa taas löytyy. 

Rva, parantumaton eläinfani

Tällä viikolla, mittaillessani akvaarion karbonaattikovuutta, tukiruokkiessani meidän Nasua ja todetessani, että Matildan kynnet kaipaavat leikkausta, pohdin, että kuinka minusta oikein tuli tällainen aikuinen eläinfani.

Minä synnyin koiraperheeseen. Tuo ensimmäinen hännänheiluttaja oli sileäkarvainen noutaja, Kreetta-niminen. Ensimmäisiin muistoihini kuuluu koiran tarkkailu ja silittely. Olen ollut koiralenkeillä mukana vauvasta asti.

Seuraava lemmikki oli ensimmäinen "omani", Pilkku-niminen marsu. Sain sen, kun täytin kahdeksan vuotta. Vähän pilkun jälkeen meille tuli Kukka-niminen kani, joka asui ensiksi Pilkun kanssa samassa häkissä, myöhemmin sille rakennettiin oma, iso häkki.

Kun olin kymmenvuotias, meille tuli toinen koira, sileäkarvainen noutaja Isadora. Siitä lähtien meillä oli kaksi koiraa ja kova vilske. Koirilla taisi olla pedit meidän keittiössä, josta ne tarkkailivat erityisesti ruuanlaittoa.

Kuudesluokkalaisena ihastuin tuttavaperheen luona akvaarioon. Yllätys yllätys, sellainen tuli meille, 63-litrainen.  Akvaarion maailma vei mennessään (no, hoitosuositukset olivat silloin hieman erilaisia kuin nykyään). Akvaario muuttui 97-litraiseksi ja vielä 180-litraiseksi.

Myönnän, että yhdessä vaiheessa huoneessani oli kolme akvaariota, pienissä akvaarioissa asui lähinnä kalanpoikasia.

Ollessani seitsemännellä luokalla alkoi pikkusiskoni kinuta marsua. Meille muuttivat tyttömarsut Minni ja Nana. Yläasteaika oli rva:lle vähän ankeaa kun rva:ta kiusattiin, mutta kotiin oli aina kiva tulla eläimiä hoitamaan.

Opiskeluaikana eläintenpitoon tuli kahdeksan vuoden mittainen tauko (osa lemmikkieläimiämme oli vielä henkissä ja asui vanhempieni luona). Sitten akvaario muutti minun ja puolisoni asuntoon. Siitä lähtien meillä on ollut akvaario keskeytyksettä.

Vähän myöhemmin meille tuli Nasu-marsu, sitten Nipsu-marsu Nasun kaveriksi. Nipsu-tytön jälkeen meille tuli vielä Matilda-marsu, joka sekin on ollut luonamme jo pitkään.

Minä yksinkertaisesti nautin, kun perheeseemme kuuluu muitakin kuin ihmisjäseniä. Myös niskavamman aiheuttama stressi ja suru on usein hetkeksi väistynyt meidän lemmikkieläimiä hoitaessa.

Lemmikkeihin liittyvät lapsuudenmuistot ovat myös hauskoja: mökkireissulle lähdettiin auto täynnä kamppeita ja pahimmillaan parin koiran ja parin marsun kanssa! Entäs sitten se kerta, kun lankapuhelin ei toiminut ja alakerrasta kuului isäni huuto: "Perskeles, kani on syönyt puhelinjohdon poikki..."

Sen lisäksi että lemmikit ovat ihania, niillä on iso ja korvaamaton stressiä lieventävä vaikutus. Ne eivät ole rva:lle vain harrastus, vaan kokonainen elämäntapa.

Minni-marsu vuonna 1995:

Nana-marsu vuonna 1998:

Huimausta ilmassa - aina välillä!

Minulla on edelleen säännöllisiä, mutta onneksi ei enää niin voimakkaita ongelmia huimauksen kanssa. Pieni huimaus kulkee edelleen päivittäin mukana, olen varmaankin jo osittain tottunut siihen. Silti, hieman rasittavia tilanteita tulee eteen toistuvasti.

Iltapäivisin, kun haen Naakkaa päiväkodista, koko päiväkodin lapset ovat yleensä pihalla. Minun on todella vaikea tihrustaa, missä tyttäreni mahtaa olla, kun piha on täynnä suurin piirtein Naakan kokoisia lapsia. Tällainen etsiminen rasittaa niskaa ja aiheuttaa huimauksen, joka on kuin ruotsinlaivalla keinuisi.

Usein auttaa, kun painan mieleeni aamulla, mitkä vaatteet Naakalla on päällä. Koska on kyse 2-vuotiaista, koko vaatesetti saattaa kuitenkin vaihtua päivän aikana. Silloin en usein meinaa löytää Naakkaa lapsijoukosta.

Huimausta välttääkseni kysyn usein Naakan ryhmän ohjaajalta, missä Naakka on. Helpottaa, kun hänet etsitään minulle, sillä huimaus saattaa kestää pitkäänkin ja hankaloittaa hoidosta hakua seuraavaa leikkipuistoepisodia.

En kuitenkaan ole tullut kertoneeksi vammastani Naakan hoitajille. Vastaan ei ole päiväkotiin liittyen tullut tilannetta, jossa en pärjäisi. Naakkakaan ei vielä tiedosta, että olen jollakin tavalla poikkeava, joten hänkään ei varmastikaan ole asiasta jutellut.

Ihan joka paikassa asia vain ei tule puheeksi, vaikka esim. töissä se tiedetäänkin (tai ainakin osa tietää). Asiahan tuli esille jo hakiessani työkokeilupaikkaa.

Töissä olen tähän mennessä pärjännyt huimaukseni kanssa ihan hyvin, viimeksi oli vähän hankalaa viime perjantaina, jolloin niska tuntui epävakaalta ja heikolta ja huimaus kiusasi. Eilen ja tänään on ollut helpompaa.

Työpaikan ruokalassa minulla on vähän samankaltaisia ongelmia kuin hakiessani Naakkaa päivähoidosta - en meinaa löytää istumaan tuttujen kanssa, kun en voi kamalasti vilkuilla ympärilleni, ettei ala huimata (ja vieläpä ruokatarjotin kädessä). Olen kuitenkin selvinnyt ongelman kanssa.

Päivittäinen työaikani on vähän pidempi kuin edellisellä työkokeilujaksolla. Nyt työskentelen viitenä päivänä viikossa noin viisi tuntia kerrallaan. Se on huima parannus aiempaan. Olen oikein iloinen, että asiat ovat näinkin hyvin.

Sananen Niskasten nukkumistottumuksista

Pohdin tässä, että vaikka minkälaisia "kuntoiluvarusteita" (sekä yö- että päiväkäyttöön) on tullut matkan varrella (myös ennen whiplashia) hankittua...ja kuinka hankala niitä voikaan olla käyttää.

Olen vuosien varrella todennut, että Tempur-tyyny sopii hyvin kropalleni - muunlaisella, väistämättä pehmeämmällä tyynyllä on tosi vaikea nukkua. Herään yleensä niska jäykkänä, mikäli nukun esim. kyläpaikassa tavallisella tyynyllä.

Osaan silti käyttää tyynyä ihan väärin. Tempur-tyynyjähän on monenlaisia eri tarkoituksiin. Olen ostanut peräkkäin kaksi erilaista tyynyä, Ombracion ja Originalin. Kummatkin on tarkoitettu niille, jotka nukkuvat kyljellään ja mahallaankin.

En osaa nukkua selälläni, en ole koskaan osannut. Siitä ei vain tule mitään. Jo yrittäessä tulee olo, kuin makaisi ruumisarkussa. Toki ymmärrän, että juuri tämä ruumisarkkuasento olisi selälle paras!

Sitä en sitten enää ymmärräkään, miten voi hallita käsiensä asennon nukkuessa. Usein käyn järjellisesti nukkumaan, mutta herään silti asennossa, jossa poskeni nojaa jompaankumpaan käteen - ja koko yläselkä on kipeänä.

Melko kovasta materiaalista tehty Tempur varmaankin pahentaa tilannetta, jos käsi jää sen ja posken väliin! Olisi kiva tietää, pystyykö joku oikeasti kontrolloimaan asentoaan, kun on taju kankaalla.

Ortonin kuntoutusjaksolla neuvottiin ompelemaan "putkityyny", pitkä tyyny, jota "halataan" ja joka on myös polvien välissä. Se pitäisi selän asennon rentona nukkuessa. Sana "ompelu" keskeytti tämän projektin rva:lla heti alkuunsa.

Myös puolisolla on tätä nykyä Tempur-tyyny. Sängyssä pyörii myös muutama ylimääräinen normityyny, osaltaan tekemättä jääneen putkityynyn virkaa toimittamassa.

Naakka nukkuu vielä pinnasängyssään ilman tyynyä (ja useimmiten myös peittoa). Hänellä on tapana "porautua" otsa kiinni sängyn päätyyn ja kehittää päähänsä sellainen hiki, että herätessä on tukka melkein aina märkänä.

Kaukana ovat kuitenkin jo ne ajat, jolloin Naakalle muotoiltiin kummallekin puolelle pyyhkeistä kaksi "putkea", joiden välissä hän nukkui. Tämä siksi, että hän ei ensimmäiseen ikävuoteensa asti suostunut nukkumaan, mikäli ei saanut painettua nenäänsä kiinni johonkin pehmeään.

Naakan unileluna toimii "kukko", joka on oikeasti hiiri. Naakka tulkitsi hiiren kukoksi sen nokkamaisen kuonon takia, Kukko on Naakalle oikein tärkeä, mutta ilmankin on pärjätty, mikäli se on joskus reissulta kotiin unohtunut.

Taas työn touhussa

Rva:n järjestyksessä neljäs työkokeilu starttasi maanantaina. Nyt on kolmas päivä takana, ja tunnelma on oikein positiivinen. Työpaikka sijaitsee niin lähellä Niskasia, että sinne voi kävellä, mikä on tilanteessani iso etu.

Rva ilahtui nähdessään työtilat: oma huone, pöytäkone läppärin sijaan ja kunnollinen tuoli. Hälyisessä tilassa työskentely on aina hankalampaa, kun energiaa kuluu edelleenkin tasapainotteluun niskavamman oireiden kanssa. Silloin on hyvä, että on oma rauha työskennellä.

Työ on jälleen rva:n oman alan työtä, taas hieman toiselta kantilta kuin aikaisemmin. Uusia asioita tulee varmasti eteen, mikä on todella hyvä asia. Osaamista on jo jäänyt aiempien työkokemusten kautta "takataskuun", joten ihan nollasta ei tarvitse aloittaa.

Ihan erityisesti rva on päättänyt nyt opetella ottamaan rauhallisesti. Uusi tilanne on kuormittava jo sinänsä, ja varsinkin, jos taustalla on vamma, joka täytyy koko ajan huomioida. Lisäksi työpäivän jälkeen odottaa aina Naakka, 2 vuotta, ja hänen hoitonsa.

Rva suhtautuu tulevaan työharjoitteluunsa ihan rauhallisesti. Jotakin voi aina tapahtua ja on mahdollista, että kunto romahtaa. Rva on kuitenkin siinä suhteessa onnekas, että pystyy nyt tekemään töitä jonkin verran - samaa ei voi sanoa lähivuosista onnettomuuteni jälkeen.

Rauhallisuuden saavuttamiseksi (edes jonkinasteisen) rva on tältä viikolta karsinut pois kaiken ylimääräisen. Rva on alkanut tehdä meditaatioharjoituksia päivittäin, ja iloiseksi yllätykseksi puolisokin on halunnut osallistua.

Meditaatioharjoitukset, joita rva tekee, ovat edelleen mindfulnessia, joka on typerästä nimestä huolimatta toimivaa matalan kynnyksen meditaatiota. Harjoittelemalla oppii aina vähän enemmän ja myös hyväksymään, että aina ei onnistu.

Rva on myös tehnyt muutamia joogaliikkeitä (ei varmaan täysin oikeaoppisia, mutta ei varmasti vaarallisiakaan) ja tehnyt niitä hengityksen tahtiin. Tämä palvelee myös toista tilannettani, anemiaa, jonka takia liikunta tulee olemaan vähän rauhallisempaa seuraavat viikot.

Olemme myös tehneet puolison kanssa suunnitelmia, miten voisimme hieman lisätä yhteistä aikaamme. Naakka on todennäköisesti lähiviikkoina menossa viikonloppukylään isovanhempien luokse. Hän ei olekaan ollut siellä yötä ilman vanhempia pitkään aikaan.

Rva ja puoliso eivät ajatelleet tehdä kummoisempaa, kuin käydä ehkä leffassa, uimassa ja syömässä (tai tehdä osan näistä). Rva ja puoliso eivät ole tarkemmin ajateltuna olleet kaksin kotona yötä kertaakaan sitten Naakan syntymän - toivottavasti osaamme homman!

Tytöt kaksin kotona

Puoliso on ollut työmatkalla eilisaamusta lähtien ja tulee tänään iltapäivällä takaisin. Meillä meni Naakan kanssa oikein hyvin. Riehuttuaan pari tuntia iltapäivällä pihalla, hän katsoi telkkaria puolitoista tuntia kotona...minä annoin sen tapahtua ja olin vieläpä tyytyväinen!

Samalla totesin, etten kyllä hoitaisi kuntoani yhtään, mikäli olisin yksinhuoltaja. Tai ehkä hoitaisin, sitten kun lapsi on vähän vanhempi. Ei 2-vuotiaan kanssa kerkeä mitään, kun hänestä on yksin vastuussa. Siinä mielessä rva:n tilanne on ihan hyvä.

...ja hra:n. Jos minä työskentelisin yhtä paljon kuin puoliso, kukaan ei veisi tai hakisi Naakkaa päiväkodista ja hoitaisi häntä pidempien työrupeamien ajan. Meitä molempia tarvitaan.

Naakan nostelu kiipeilytelineiden korkeilta tasoilta alas ottaa hieman voimille. Niskani ei tykkää ylös kurkottelusta tai edes katselusta, mutta minkäs teet! Eilen tein sellaisen päätöksen, että kierrämme leikkikentällä olon lomassa pienen metsälenkin. Onneksi Naakka suostui.

Otin sieltä kuviakin. Naakka tykkää todella paljon pienestä purosta, joka on kävelyreittimme varrella, ja sitä pitää aina jäädä ihmettelemään. Yleensä hän ei istu paikallaan, mutta purokivellä näin tapahtuu!

Kun sain hyvän taustan, päätin kuvata myös paljasjalkakenkäni. Ne ovat olleet käytössä oikein mukavat. Lenkillä tuntuu vain aluksi hassulta, kun kävely ei ole yhtään "pomppivaa" kuten paksupohjaisilla, tavallisilla lenkkareillani. Mikään paikka ei ole kipeytynyt, eli totutus on mennyt hyvin.

Kun olin ollut PT:n kanssa sauvakävelylenkillä pari viikkoa sitten, olen lähtenyt kävelylenkille vähän useammin kuin tavallisesti. Sinänsä ulkoilu ja liike ovat virkistäneet, mutta selän liikkuvuuden kanssa on edelleen isoja ongelmia.

Sitä voisi luulla, että kun kävelee "oikein", rintaranka vetreytyy ja kun kävelee enemmän, tilanne helpottuu päivä päivältä. Ei, kroonikko mikä kroonikko! Moninaisen selkävamman korjaaminen on kyllä ärsyttävintä mitä rva tietää, mutta vaihtoehtoakaan ei oikein ole.

Tänään, kun puoliso tulee matkalta, lähden kyllä illalla salille. Vuorossa on käsien ja ylävartalon treeni, se kahdesta ohjelmastani, johon olen hiukan vähemmän kyllästynyt kuin siihen toiseen, alavartalotreeniin. Onneksi tiedän, että saan kohta uudet ohjelmat...

Suoritus vai ei?

Niskasilla alkoi taas arki, kun puoliso meni töihin ja Naakka meni päiväkotiin. Rva:lla on muutama päivä aikaa ennen työrupeamansa alkua järjestellä asioita ja ottaa ihan rauhallisesti. Sepäs herättääkin ajatuksia!

Rva on viime päivinä miettinyt (ja törmännyt keskusteluissa ystävien kanssa), miten suorituspainotteiseksi yhteiskuntamme on muuntunut. Se, että ihminen on hyvä sellaisenaan, ei enää ole arvo sinänsä.

En tiedä, johtuuko se sosiaalisesta mediasta vai mistä, mutta kun omistetun tavaran arvo on länsimaisssa alkanut kokea inflaation (eli enää ei olekaan coolia, että tavaraa on paljon), olemme tehneet itsestämme kauppatavaraa.

Rva vietti äskettäin mökkiviikonloppua lapsuudenystäviensä kanssa. Se herätti pohdinnan, miten saimme aikaisemmin tietää ihmisistä. Ennen someaikaa se meni jotenkin niin, että niitä ihmisiä tavattiin...

Myös muiden ihmisten kautta sai tietää ihmisistä joita ei tuntenut, yleensä jonkin kiinnostavan seikan kautta. Julkkiksista kuultiin lehdissä, televisiossa ja radiossa.

Nykyään melkein jokaisella taviksellakin on oma "mainosseinänsä" eri sosiaalisissa medioissa. Sellainen siitä tulee, vaikka se ei olisikaan tarkoitus. On hienoa laittaa seinälle, kuinka paljon on työskennellyt, siivonnut, bodannut jne.

Yhtä hauskaa on esitellä ruoka-annoksiaan, lomamatkojaan ja sitä, kuinka vain oleilee vaikkapa aurinkotuolissa. Kuvien ja kirjoitusten selaaminen on hauskaa, mutta tarkemmin ajateltuna vähän outoa - miksi teemme sitä?

Se selviää vasta joskus tulevaisuudessa, sillä oma aikamme on imaissut meidät mukaansa, kuten kaikkina aikakausina käy.

Se mikä rva:ta tässä kaikessa harmittaa, on juurikin tuo suoritusten listaaminen näkyville ja ihmisten jaottelu paremmuusjärjestykseen niiden mukaan. Kuitenkin, kaikki lastenkasvatusneuvot tähtäävät siihen, kuinka lasta tulisi opastaa arvostamaan itseään sellaisena.

Ehkä me aikuiset olemme niitä, jotka tarvitsevat opastusta.

Toki rva:n pilkka osuu ennen pitkää myös omaan nilkkaan. Miksi rva kirjoittaa julkista blogia asioistaan? Kun aloitin blogin, tavoitteeni oli löytää muita samankaltaisia asioita kokeneita ja jakaa omia kokemuksia vamman kanssa elämisestä ja siitä kuntoutumisesta.

Kyllä, minusta on hauskaa, kun blogiini tupsahtaa lukijoita jopa kaukaa sieltä, missä minä asun. On hauskaa, kun joku välillä jättää kommentin.

Silti haluan, ettei blogini teksteistä tulisi liian suorituskeskeisiä. Meidän elämämme on säännnöllisesti pieni tai vähän isompi kaaos, kukaan Niskanen ei ole täydellinen eikä siihen pyri. Rva:lla on tavoitteita, joita kohti hän elämässään kulkee. Suurimmaksi osaksi hän on kuitenkin tyytyväinen pieneen elämäänsä tässä ja nyt.