Pikkuankan niska

Nyt "kuntoutamme" vuorostaan pikkuankan niskaa. Ei hätää, ei mitään vakavaa. Hän vain kääntää päätään lähinnä oikealle. Mainitsin itse asiasta neuvolassa, ja saimme ohjeistukseksi houkutella häntä kääntämään päätään toiseenkin suuntaan.

Siitäpä se riemu repesi. On se niin kiukuttavaa poistua mukavuusalueeltaan...ei, vaikka kaikki on uutta ja ja jännää, ja joka päivä tulee vastaan uusia juttuja. Eiköhän se pää siitä ala kääntyä - täytyy vain muistaa asettaa hänet esim. lattialle toisinpäin kuin yleensä.

Sehän on sitten helpommin sanottu kuin tehty. Lattialle asettaminen onnistuu, mutta hoitopöydältä nostaminen sekä pito sylissä "päinvastoin" kuin tavallisesti onkin haaste, kun oma käsi ja toinen puoli niskaa ovat huonona. Haaste on siis molemminpuolinen.

Hmm...ajattelen jo muutamia muitakin asioita kuin meidän vauvaa. Joskohan ottaisin kyrillisten aakkosten opettelemisen uudelleen projektiksi, vaikka vain muutama aakkonen päivässä. Jos menisin joskus venäjän alkeiskurssille, osaisin ne aakkoset jo valmiiksi.

Tuleva syksy on täynnä auki olevia kuvioita, mutta yksi asia sentään on selvä: puoliso jää puoli vuotta kestävälle vanhempainvapaalle. Tämä tuo paljon helpotusta rva:n arkeen sekä myös mahdollisuuden viettää aikaa vähän enemmän itsekseen.

Juuri sen ajan ajattelin alustavasti käyttää joko niskan kuntoutukseen tai johonkin työhön liittyvään. Tai sitten lepään useimmiten - ei sitä vielä voi tietää!

Meidän "seniorikotiin" eli marsulaan kuuluu hyvää! Nasu viettää leppoisia marsuherran päiviä - hän on ollut meillä jo vähän yli viisi vuotta. Matildakin on jo tottunut meihin ja me häneen. Vähän liiankin hyvin, sillä sanon vahingossa välillä myös vauvaa Matildaksi. Ehkä opin esikoiseni nimen, kun seuraava perheenjäsen saapuu. Sellainen ei onneksi ole toistaiseksi suunnitteilla!

Surua on tuottanut erään lapsuudenystävän poismeno, joka oli odotettavissa, mutta silti hyvin surullinen asia. Olisin suonut hänelle vielä paljon, paljon aikaa.

Meidän muiden on elettävä ja siirryttävä eteenpäin, vaikka ei aina kivalta tuntuisikaan.

Aika, se vasta on jännä juttu. Tänään pikkuankka painoi neuvolassa yli viisi kiloa, pituutta on nyt 58 senttiä. Kun odottelimme vuoroamme, ohitsemme kulki tuore vanhempi aivan pieni vauva sylissään. Vastahan me olimme tuossa, ihan muutama kuukausi sitten....

Piipahdus blogissa

Eihän sitä rva:kaan malta kovin pitkällä tauolla olla. Onneksi bloggaus on vapaaehtoista, joten oman rytminsä saa päättää itse. Olen koko ajan tykännyt kirjoittaa - tekstien maailma on luovan ihmisen näkökulmasta minulle lähempänä kuin visuaalinen.

Olen elänyt tänä kesänä onnellista, raskasta, ristiriitaista, kaunista ja pelottavaakin aikaa. Vauva - se muuttaa kaiken. Rytmi-ihmisenä minulle on ollut vaikeaa sopeutua siihen, että rytmini sekoittuu. Jotenkin olen ihan pihalla, kun en voi itse päättää, mitä seuraavaksi mahdollisesti tapahtuu.

Kuntoutus - se vasta kesälomalla onkin. Rva:n aivot ovat virittyneet meidän pikkuankan tarpeisiin vastaamiseen siten, että oma ruokahalukin on mennyt. No, eipähän jäänyt raskauskiloja selkää rasittamaan. Ei vaan, asia on vakava, ja siihen olen pystynyt jo hieman tarttumaan.

Silti tuntuu tosi kaukaiselta ajatukselta, että hieman yli kuukauden kuluttua astelen Ortonin viimeiselle kuntoutusjaksolle.

Siitäpä herääkin pohdinta blogini tulevaisuudesta. Voinko kirjoittaa tällaista "kuntoutusblogia", jos ajatukseni eivät nyt kuntoutukseen juuri kohdistu? Toisaalta, kuntoutuksen tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi, mutta eihän blogia tarvitse lopettaa.

Aihepiiri saattaa vain painottua johonkin muuhun suuntaan, jota en vielä tiedä.

Vaikka itse kuntoutuisinkin hiljalleen, tulevat "kuntoutuspiirit" olemaan vielä pitkään osa elämääni. Kuntoutuksesta aihealueena on tullut itselleni kiinnostava noin yleisestikin. Sairastuminen ja siitä toipuminen tai eläminen sairauden kanssa ovat isoja kokonaisuuksia, joista riittää pohdittavaa.

Silti, elämä on Niskasilla hyvin vahvasti tässä ja nyt - useimmiten haluamme juuri sitä, mutta iltaa kohden olemme tosi väsyneitä. Vitsit, miten uni on ihanaa!

Nyt rva:n täytyy siirtyä askareissaan eteenpäin - hierojani on palannut kesälomaltaan, ja riennän seuraavaksi hänen luokseen. Se tuo mieleen ajatuksen, että kohtahan on syksy!

Blogitauko

Täten ilmoitan, että blogini siirtyy kesälaitumille vähäksi aikaa. Rva haluaa nimittäin kokeilla hetkisen elämää, johon kuuluvat muut asiat kuin koneella istuminen.

"Lomajakson" ohjelmana olkoon terve itsekkyys sekä kaikki muut asennot kuin istuminen :)

Mukavaa loppukesää!

Kesän puuhia ja lomanviettoa

Rva:n niskan jumiutumisen "sykli" on taas edennyt siihen pisteeseen, että huomenna on onneksi hieroja. Viime päivät ovat oikeastaan olleet niskan suhteen ihan mukavia - ei huimausta nimeksikään.

Kyse taitaa olla ns. suojajännityksestä, joka ehkä tekee niskasta vankemman kuin se on hieronnan jälkeisinä päivinä, koska lihakset, joiden pitäisi kannatella niskaa, ovat niin heikot. Eilen huomasin muuten lihasten heikkouden, kun luin sängyssä kirjaa mahallani - pää meinasi koko ajan heilahtaa taaksepäin.

On jotenkin hullua, että yläkroppani tuntuisi aiheuttavan minulle mahdollisimman vähän harmia, kun olen paikallani - siis makaan. Lihasvoima ei edisty, mutta toisaalta ajatukset saavat vähän lepoa oireista.

Ideani jokapäiväisestä jumppatuokiosta vauvan kanssa saattaa muuten toteutua. Eilen hän nimittäin seurusteli uuden pehmoystävänsä Ihaan kanssa kokonaiset viisitoista minuuttia yhteen menoon. Siinä ajassa ehtii tehdä melkein kaikki Ortonissa neuvotut liikkeet, joita rva ei tosin enää muista.

Eilen siivosin meidän akvaarion, jota en ole ehtinyt kunnolla katselemaan pitkiin aikoihin. Kun en nyt kaloja viitsi hankkia, hankkisin mielelläni sinne muutaman uuden kasvin, ja järjestelisin vanhoja paremmin. Nyt nimitys "vedenalainen puutarha" on vähän turhan juhlallinen nimitys. Pusikko voisi osua paremmin.

Tyttönen nukkuu sitterissä. Hän on alkanut herätä aamulla seitsemän aikoihin. Sen jälkeen nukkumaan huijaaminen ei enää onnistu sitten millään. Se taas tarkoittaa sitä, että lomarytmiimme kuuluu nukkumaan meno mahdollisimman aikaisin.

Vaikka tyttö syö pullosta, ei niskani tykkää ruokkimisasennosta - siis minkäänlaisesta. Nyt, kun puoliso on lomalla, hän ilmoitti voivansa syöttää useimmiten, ja minä yritän puolestani vaihtaa vaipan useimmiten. Se ei käy minun voimilleni, kun asento on parempi.

Tänään ilmoitin, että lähden itsekseni tytön kanssa vaunulenkille. En kuulemma saa lähteä ennen kuin olen auttanut Ikea-hyllymme asentamisessa oikealle paikalle. Olenko koskaan maininnut, että olen enemmänkin epäkäytännöllinen haaveilija kuin tehokas koko talon mamma?

Niskaset suuntaavat lähiaikoina tällaisiin maisemiin - kenties koko revohkan kanssa. Harkinnassa ovat vielä Nasu ja Matilda, sillä heidän siirtämisensä on melkoinen operaatio. Toisaalta, he ovat niin ihania, että voi olla pakko ottaa heidätkin mukaan!

Kuusijärvellä

Rva keksi taas mainion idean! Jumppaan samaan aikaan itse, kun vauva on lattialla harjoittelemassa niskan kannattelua (siis samoissa puuhissa kuin Rva, kirjaimellisesti). Juttu ei nyt vielä ihan toiminut.

Neitokainen viihtyi nimittäin jumppaharjoituksessaan alle minuutin, jonka jälkeen palasimme epäergonomiseen asentoon sohvalle keskustelemaan siitä, kuinka äiti on ajattelematon, kun laittoi tyttärensä lattialle ja vieläpä oletti, että tämä haluaa juuri nyt jumpata.

Siellä sylissä oli sitten kiva kurotella sitä niskaa, kun rva oli saatu asentoon, jossa ei ainakaan voi harjoitella. Tässä asiassa olen kuitenkin toiveikas; täytyyhän tytön nyt ennen pitkää alkaa viihtyä lattialla, koska netissäkin sanotaan, että se on vauvojen tapa.

Elämme siinä mielessä onnellista aikaa, että meillä on kotona myös hra (joka tosin on parhaillaan hieronnassa, sillä hänen selkänsä on jumissa - me "nykynuoriso" olemme siis tervehenkistä, mutta emme muuten tervettä).

Pari päivää sitten perheyksikkömme Nasua ja Matildaa lukuun ottamatta teki kesäisen retken Vantaan Kuusijärvelle. Perillä ymmärsin, että siellähän olisi päässyt uimaankin. No, uiminen sai sitten sillä kertaa jäädä.

Kuusijärven maisemat olivat nimensä mukaisia:

Kun olimme kävelleet vähän matkaa, tuli polulle ruuhkaa. En tajunnutkaan, että tämänkin kesän sorsanpoikaset ovat jo noin isoja. Näin se aika vaan kuluu, ja ilmeisesti myös me...

Vauva ei paljon maisemista piitannut, sillä isin sylissä rintarepussa oli ihana nukkua päiväunia. Siitä oli se etu, että saimme puolison kanssa ihan rauhassa hassutella, katsella maisemia ja nauttia kauniista kesäpäivästä.

Oikeastaan olemme jo pidempään haaveilleet tällaisesta. Niskani on vuositasolla (siis varsin hitaasti) parantunut siten, että tällaiset lyhyehköt retket ovat useimmiten mahdollisia. Talvella vaan ei ole ihan niin kiva retkeillä.

Kahvilan mansikkapehmis maistui kyllä lähinnä esanssille, mutta se olikin ainoa negatiivinen juttu koko reissulla.

Ai niin, erään kannonkolon suulle oli lukki kutonut hienon verkon. Siitä en valitettavasti saanut kunnollista kuvaa. Ehkä sitten joskus, kun on aikaa perehtyä kameran käyttöön paremmin. Nyt lähinnä vain räpsin kuvia.

On kurjaa ajatellakin kesää esimerkiksi kolmisen vuotta sitten...konkkasin kepeillä lyhyitä matkoja paikasta toiseen, ja maa tuntui koko ajan keinuvan allani. Oksentelin ja minulla oli koko ajan erilaisia näköhäiriöitä. Ongelmaani pidettiin psyykkisenä.

Eräältä mökkireissulta muistan, että paikallaan seisominen ei meinannut onnistua edes siten, että olisin voinut rennosti poseerata valokuvassa.

Tuntuu uskomattomalta, minkä kaiken yli sitä on joutunut menemään. Ei ole ihme, että rva:n stressitaso nousee yhä pilviin, kun niitä huonompia päiviä tulee. Silloin pelkään, että tuo kaikki toistuu, ja siihen menee taas monta vuotta.

Sitten takaisin tähän päivään...tänään hoidellaan asioita, seurustellaan vauvan kanssa ja tehdään ehkä retki vauvan ukin luokse (ja hoidetaan siinä samassa taas muutama asia). Lisäksi väsyttää taas, kun viime yö oli hieman vähäuninen. Seuraavan kerran nukutaan sitten ensi yönä.