torstai 27. syyskuuta 2012

Kuntoutukseen

Tänään tulikin Ortonista puhelu, jossa he kutsuivat minut kuntoutukseen. Hienoa, kuntoutusviikko on nyt sitten marraskuun puolessavälissä (sain valita parista vaihtoehdosta, ja ensi kuun puoliväli tulee monestakin syystä vähän liian äkkiä).

Minä asun niin lähellä kuntoutuspaikkaa, että käyn siellä ihan täältä kotoa käsin. Kuntoutuksen yksityiskohdista saan kuulemma infoa etukäteen, joten kai sieltä jonkinlainen kutsukirje aikanaan tulee!

Heh, tämä onkin sitten ensimmäinen varsinainen whiplashiin liittyvä kuntoutus, ja aikaa onnettomuudesta on kulunut nyt melko tarkalleen 3 vuotta ja 7 kuukautta! Toivottavasti asialle nyt voidaan vielä tehdä edes jotakin...

Päässäni on viime aikoina risteillyt traumaattisia ajatuksia kuluneilta vuosilta - eräs juttu oli tapaus ensiapupolilta, jonne kiirehdimme puolisoni kanssa 1,5 vuotta sitten, kun olin oksentanut viikon, niska oli kipeä kuin mikä enkä oikein enää pysynyt pystyssä (nämä olivat niitä pahimpia niskaoireitani - edellinen vastaava kausi oli viime marraskuussa).

Toisin sanoen, oireet rupesivat olemaan jo niin dramaattisia, että tuntui fiksulta käydä polilla näyttäytymässä. Se oli virhe.

Polilla avuliaat hoitajat ilmoittivat että makuupaikkaa ei odotteluun järjesty, koska näytän pysyvän oikein hyvin tolpillani. Odotuspenkeillä ei myöskään saanut maata, vaikka tilaa olisi ollut! Ratkaisimme asian menemällä viereiseen, tyhjään käytävään, josta löytyi penkki, jossa makasin ja kävin välillä oksentamassa, huhhuh!

Lääkäri lakkasi kuuntelemasta oireistoani noin minuutissa, ilmoitti että käytän liian vähän Voltaren-kipugeeliä (tästä olen tainnut täällä kertoa ennenkin) ja että virtsakokeeni on puhdas, olen siis terve.

Tuo polikokemus oli niin kauhea, ettei minua sinne vastaisuudessa taida saada kuin pää kainalossa! Tuollaisista tilanteista olen saanut näitä traumoja, jotka tulevat ajoittain mieleen, vaikka nyt asiat näyttävät jo valoisammilta. Ehkä niitä uskaltaa nyt jo vähän päästää ajatuksiinsa ja käsitelläkin, kun pahin kriisivaihe alkaa olla takanapäin (ja uusia tietysti tulossa, mutta mitäs siitä).

Ai niin, Nasu kävi eläinlääkärillä lyhennyttämässä hammastaan ja sai muutoin terveen paperit. Syy Nipsukan karvojen nyppimiseen selvisi myös: virtsatietulehdus. Nyt Nipsu on antibioottikuurilla ja näyttäisi toipuvan hyvää vauhtia - ei siis enää akuutteja ongelmia!

Eilen Nipsukalla tosin oli ongelmia, kun kehtasimme tarjota sille vesimelonia tomaatin sijasta. Nipsu ei suostunut maistamaankaan - käveli vain häkkiinsä, nakkeli niskojaan ja alkoi klonksuttaa vesipulloa varsin mielenosoitukselliseen sävyyn.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Hakemussotku ja Utun seura

Johan tämäkin viikko hurahti nopeaa tahtia! Torstai oli byrokratiasotkujen kannalta kurja päivä, kun selvisi, että eräs lääkäri, joka lupasi lähettää yhden hakemukseni eteenpäin jo kesäkuussa, ei ole vieläkään tehnyt sitä!

Minä olen kertaalleen ollut yhteydessä häneen jo kuukausi sitten, jolloin hän lupasi lähettää hakemuksen kiireellisenä eteenpäin. Kyseessä on psykoterapiatuki, ja nyt on vaarassa, että hoitojaksoon tulee pitkähkö tauko. 

Lääkärin yhteystietoja minulle ei tietenkään anneta suoraan - voin vain pyytää itselleni soittoajan, jonka nyt sain ensi viikolle. Potilaan (tai pikemminkin asiakkaan) mahdollisuus vaikuttaa tällaisiin asioihin on valitettavasti todella pieni. Ehkä erikoislääkärin oma palkka on niin iso, ettei hän tule ajatelleeksi, kuinka tärkeitä nämä tukiasiat monille ovat.

Voisin tietysti tehdä valituksen osaston ylilääkärille, mutta tuskinpa se asiaa jouduttaa. Fiilis tämän asian suhteen on lähinnä nöyryyttävä. 

Minä olen pitkästä aikaa treffaillut tällä viikolla Utu-koiraa. Hän on kasvanut ja vähän aikuistunutkin. Ihana hän todellakin on - nuoren koiran touhuja seuratessa oma huono fiilis jää hetkeksi taka-alalle. 


Yläkuvassa Utu tuijottaa keskittyneesti leikeissä rähjääntynyttä jalkineen pohjallista. Sitä ennen omaa peittoa piti retuuttaa oikein toden teolla. Utun tilanteeseen muuten kuuluu myös sellaista, että ensi kuussa testataan taas suuntaa antavasti, onko Utulla niitä ominaisuuksia, joita opaskoirakoulutukseen tarvitaan. 

"Eikö tuota marsuhäkin luukkua voisi vähän avata, kun ne marsut sattuvat ikävästi olemaan häkin sisällä. En minä mitään tyhmää tekisi - korkeintaan nappaisin hellästi suuhuni ja vähän ravistelisin..." 

Nipsu suhtautui Utuun kuten arvata saattaa - meni piiloon kyhjöttämään. Nasulle Utu oli kuin hyvä elokuva. Nasu nosti etukäpälät ruokakupille ja tuijotteli Utua pellettiä mutustellen. 

tiistai 18. syyskuuta 2012

Matalapainetta

Tämä päivä on ollut hieman matalavireinen, kun tuli nukuttua huonosti. Kun yritin iltapäivällä vähän torkkua, ilmestyi joukko työmiehiä (en katsonut, vaan kuuntelin) naapurikatolle ja alkoi tehdä jotakin sangen pitkäkestoista, joka kuulosti vasaranlyönneiltä peltikattoon. En sitten torkkunut.

Niska kiukutteli tietysti jo aamulla, se on ollut eilisestä lähtien ihan mahdoton...onnistuin kuitenkin horjumaan kaupungilla pankkiin asti ja hoitamaan asiani. Onneksi tapaaminen oli ennalta sovittu.

Päivällä yritin hoitaa itselleni puhelimitse yhden vastaanottoajan, jonka kuvittelin hoituvan sillä yhdellä puhelinsoitolla. Ennen kuin huomasinkaan, oli vastaanottoajan varaaminenkin muuttunut varsinaiseksi byrokratiasotkuksi.

Sain langan päästä uuden numeron, johon soittaa ja samalla tiedon, että ks. henkilö on vasta ensi viikolla seuraavan kerran töissä (siis henkilö, jonka kanssa vasta alan selvitellä asaa, ei se, joka varmuudella asian ratkaisee).

Niska siis - tänään on särkenyt päätä ja oikeaa silmää, oikeasta kädestä heikkenee jatkuvasti tunto, ja oikeanpuoleinen näkökenttä on ikävällä tavalla sumea. Jospa tämä nyt jo huomenna rauhoittuisi, kun nämä oireet vetävät mielen maahan, vaikka tuttuahan tämän pitäisi olla...ja kaiken lisäksi vatsakin on kipeänä, huh!

Päivän piristys on ollut sähköpostittelu erään kivan ihmisen kanssa. Sain viesteilyn lomassa käyttää hieman ammattitaitoani, mikä antoi pienen lupauksen tämänpäiväisen matalapaineen väistymisestä.


lauantai 15. syyskuuta 2012

Kaikenlaisia rättejä

Kuluneella viikolla olen tarvinnut toimintaa, ja viettänyt paljon  aikaa pesten, viikaten ja järjestellen (eikä lopputulos edes tunnu näkyvän  - pitäisiköhän meidän kaapeista nyt poistaa ovet...) Olen huomannut, että meillä on varsin kunnioitettava määrä erilaisia pyyhkeitä, rättejä ja riepuja

Suurin osa asuntomme tekstiileistä on käytössä, kun meillä  ei järin suuria säilytystiloja ole - ihan hyvä niin. Tästä mansikkakuvioisesta olen kumminkin iloinen. Se on ensimmäinen itse ostamani astiapyyhe (itsenäistä asumistahan minulla on takana pienin keskeytyksin jo 15 vuotta).


Tämän kaulaliinan sain lahjaksi ystävältäni, ja olen erittäin mieltynyt tuohon kirkkaan oranssiin väriin. Tämä liina on siinäkin mielessä tärkeä, että se toimi pari vuotta sitten kantositeenä, kun niskani oikea puoli ei kestänyt edes käden kannattelua.


Entäpä sitten ne tärkeimmät tekstiilit. Nämä nuhjuiset, kaikenkirjavat pyyhkeet ovat eri vuosikymmenten muistoja aina 1950-luvulta lähtien. Ne ovat saaneet vielä yhden tehtävän marsujemme lämmikkeinä, pehmikkeinä ja kuivikkeina. Näitä ilman ei täällä pärjättäisi!


Minulla oli eilisestä lähtien täällä vierailija, jonka kanssa vietimme aikaa työn touhussa ja vierailimme Tropicariossa käärmeiden, liskojen ja sen sellaisten luona. Olin oikein iloinen, kun niska kesti vierailun (no, yhden kerran teki vähän tiukkaa).

Edellisenä iltana olin lähtenyt liikkeelle liian nopeasti hieronnan jälkeen, ja yläniskan hermosto teki aika vaikuttavan stopin - oli aikamoista tasapainottelua selvitä kaupungilta kotiin. Yö välissä taisi olla se tekijä, joka mahdollisti tämän päivän kulkemiset.


perjantai 14. syyskuuta 2012

Kuivaruualla

Meidän marsut menevät eläinlääkäriin vasta ensi viikolla, kun ks. ammattikunnalla tuntuu olevan meneillään varsinainen flunssa-aalto. Ripuloiva Nasu voi onneksi melko hyvin ja Nipsu-raukkakin pärjää, vaikka joutuukin elämään puolisonsa tavoin pelkällä kuivaruualla.

Nasua olen hoitanut jättämällä tuoreruuan pois, huolehtimalla nesteytyksestä, punnitsemalla ja tarkkailemalla ukkelin olotilaa. Tämä ripuli ei Nasun mielialaa näytä juuri haitanneen, ja nyt se peräpään tuotoskin alkaa jo vaikuttaa vähän normaalimmalta.


Yläkuvan toiminta on nyt kertakaikkisen kiellettyä - jääkaapin ruohopussi täytynee heittää menemään. Se on tuotu mökiltä, ja alkaa sitäpaitsi olla jo vähän vanhaa. Ehkä ne tämän kesän ruohot on nyt sitten syöty.

Sitten asiasta toiseen: minulla on kuntoutukseni (siis omatoimisen) kanssa pientä motivaatio-ongelmaa. Jonkinlainen orjapiiskuri pitäisi olla olemassa, joka pakottaisi minut säännölliseen harjoitteluun. Asiaa ei auta fyssari, joka sinänsä on hyvä ja kannustava, mutta ei ollenkaan tiukka.

"Ihan miltä susta nyt tuntuu...", oli hänen vastauksensa, kun kysyin, kuinka kauan näitä fyssarikäyntejä olisi syytä jatkaa. Minä haluaisin, että joku muu kerrankin arvioisi kuntoutustarpeen puolestani, kun sellainen kerran on kieltämättä olemassa. Ehkä asia selviää Ortonissa.

Viime päivinä olen nauttinut hyvistä syyssäistä, vaellellut ympäri naapurikortteleita ja miettinyt kaikenlaista. Mietittävää on paljon, joten onneksi niska on kestänyt. Tänään on onneksi viimein hieroja - hänkin on ollut viime aikoina varsin kiireinen.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Syyskuussa

Alkusyksy taitaa olla lempivuodenaikani. Olen yleensä energisimmilläni, kun vaihtuu. Olen lapsesta saakka tykännyt, kun koulut, harrastukset ja työt alkavat uudelleen kesätauon jälkeen. On myös kivaa, kun voi pukea syysvaatteita päälle.

Kotona olostakin voi taas luvan kanssa nauttia. Tämä on minulle aivan mainio juttu, sillä niska ei useinkaan salli kovin suurta osaa päivästä kodin ja paikallaanolon ulkopuolella. Kesällä tuntuu jotenkin rikolliselta olla sisällä ja sairastaa. 

Sitten ovat marjat: viinimarjat, mustikat ja nyt viimeksi puolukat. Kun olimme mökkireissulla saksalaisten vieraidemme kanssa, poimin ystäväni avustuksella yhteensä 6 litraa puolukoita. Enemmänkin olisi ollut, mutta kunto ei enää kestänyt. Omenoitakin olisi löytynyt enemmän kuin pystyimme tänne kaupunkiin tuomaan. 


Olen joutunut olosuhteiden pakosta keksimään, mitä kaikkea jännää pienessä kaupunkiasunnossa voi tehdä. Aiemmin vietin nimittäin paljon pienemmän osan päivästä kotona. 

Mitä minä sitten vapaa-ajallani teen, mikäli olo estää ulkoilun, mutta mahdollistaa rauhallisen puuhastelun sisätiloissa (olo, joka estää ulkoilun, on useimmiten huimaus ja niin kipeä niska, ettei askelia voi kamalasti ottaa, kun tärähdys sattuu)?

No,esimerkiksi hoidan meidän akvaariota ja marsuja, otan vieraita vastaan, luen, katson tv:tä, pelaan Nintendoa, siivoan...Kyllä minä tekemistä keksin. Liikkumisrajoituksissa ikävintä taitaa olla tietoisuus siitä, ettei pysty menemään ulos ja tietenkin se, että joutuu siirtämään kodin ulkopuolisia tapaamisia ja tehtäviä eteenpäin. 

Jos niska on niin kipeä, että oksettaa ja pyörryttää, niin silloin on vain parasta maata sängyssä tai sohvalla tekemättä mitään. Tällaiset hetket koen aika ahdistavina. 


Mutta mutta, pieniä tavoitteita minulla on tällekin syksylle ja tulevalle vuodelle. Kuntoutusjakso Ortonissa lienee nyt erittäin tärkeä, siihen pitääkin alkaa jo valmistautua.

Lisäksi haluaisin, että pystyisin mahdollisuuksien mukaan olemaan tänä vuonna edes hiukan mukana työelämässä - vaikka ihan täältä kotoa käsin. Tuntuu, että olen odottanut (pakon edessä) jo ihan liian kauan. 

Mitähän muuta...no, meillä on täällä iäkkäitä marsuja kaksin kappalein. Haluan tämän vuoden aikana perehtyä mahdollisimman hyvin vanhojen marsujen hoitoon, jotta nöpsyköillämme olisi mahdollisimman hyvä vanhuus. Tämä projekti alkaakin eläinlääkärikäynnillä, jonne heivaamme ensi viikolla molemmat vanhat varikset. On ilmennyt erinäisiä ongelmia, mutta toivomme, ettei mistään vakavammasta ole kyse. 

torstai 6. syyskuuta 2012

Blogini

Blogini on nyt ollut toiminnassa loppuvuodesta 2011 alkaen. Blogin pito ei ainakaan kyllästytä - tuntuu että kirjoittamista olisi aina vähän enemmän kuin ehdin kirjoittaakaan. 

Kun aloitin blogin, en oikeastaan tiennyt, millainen siitä mahdollisesti tulisi. Päätin, että blogini tyyli muotoutuu itsestään, ajan kanssa.

Olen myös huomannut, että blogini lukijamäärä on noussut hitaasti, mutta varmasti. Näin spesiaaliaiheinen blogi ei ole supersuosittu (eikä se ole tarkoituskaan), perheeni ja ystävieni lisäksi täällä käy kumminkin muitakin. Tämä on ollut minulle oikein positiivinen yllätys!

Mikä blogini tarkoitus sitten on? Kirjoitan ensinnäkin itseni takia. On varsin terapeuttista saada kaikenlaiset tapahtumat johonkin muistiin - ihan jo senkin vuoksi, että niitä kysytään minulta kerta toisensa jälkeen, kun aika kuluu ja kuntoutusprosessi etenee.

Toivon (ja tiedänkin), että blogini olisivat löytäneet myös sellaiset, jotka joutuvat elämään tämän sairauden tai sitten jonkin muun kroonisen sairauden kanssa. Ainakin itselleni virtuaalinen vertaistuki on todella tärkeä juttu, ja siksi käyn myös tuolla Niskafoorumilla säännöllisesti. 

Aluksi pohdin myös, kirjoittaisinko lähinnä sairaudestani vai myös muusta. Päätin, että hieman muitakin aiheita sisältävä blogi sopii minulle jo siksikin, että pahimpina sairauspäivinä on hyvä, että voi käydä tsekkaamasta jostakin, että viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana on tehty muutakin kuin sairastettu! 

Olen myös pyrkinyt merkitsemään ylös kaikki byrokratiaan, hoitoon pääsyyn ja kuntoutukseen liittyvät asiat blogiini - olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Pidän itse tätä tärkeänä, sillä mielestäni julkinen terveydenhuoltojärjestelmämme on aika hukassa kroonisten sairauksien hoidossa. Sairauden pitäisi olla  tunnettu ja lyhytkestoinen - muuten alkavat vaikeudet. 

Mutta mutta...mistä te, lukijat, haluaisitte minun kirjoittavan? Kirjoitusten aiheita saa myös vapaasti toivoa, sillä Niskaska temppuilevan niskansa kanssa ei aina välttämättä itse ymmärrä, mistä olisi tärkeää kirjoittaa. 

Olisi myös kivaa, jos kävisitte jättämässä kommentteihin tai s-postiosoitteeseeni jonkinlaisen puumerkin itsestänne - kommenttien saaminen ja niihin vastaaminen on mielestäni oikein mukavaa. 

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

"Ei näitä kannata ottaa tosissaan"

Nousin äsken ylös, tuntia ennen kellon soittoa. Oikeastaan olen ollut hereillä jo kolmisen tuntia. Työkykyarvion tulokset tulivat eilen, ja niinhän siinä kävi, että valvoin aamuyön niitä murehtimassa.
Noin kello 6.10 luovutin ja nousin ylös.

Aamuyön tunteina kävin mielessäni uudelleen läpi työkykyarvion tilanteita. Istuin epäergonomisella puupenkillä. Niskaan sattui ja keinuttava huimaus vaihtui välillä "säpsähtelevään", kun vaihtelin pääni asentoa.

Siinä samalla yritin selvittää pöydän takana olevalle henkilölle oireitani, käytännön ongelmia työtilanteissa sekä sitä, että haluaisin, ettei asiasta enää täällä tehtäisi psyykkisiä päätelmiä, vaan keskityttäisiin nyt viimeinkin minun niskan retkahdusvamman jälkitilaani.

Tulos: papereissa lukee kootusti näin: vaikka tutkittava kertookin niskan retkahdusvamman jälkitilan olevan hänen ensisijainen ongelmansa, saa tutkittavasta kuvan, että hänen psyykkinen kuntonsa on selvästi horjuvampi kuin hän itse tiedostaa...

Tämä on taas tätä samaa - mieleeni pyrkii mielikuva...hmm...sellaisesta noituudesta syytetystä, roviolle vietävästä henkilöstä joskus 1600-luvulla.

Joka tapauksessa, asia ei edelleenkään mennyt perille, ei vaikka heillä tosiaan oli käytettävissä kaikki minua koskevat dokumentit (sekä minun lausuntoni, mikä ei näköjään juurikaan painanut).

Eräässä toisessa kohdassa tämä neurologi, johon jo aiemmin viittasin, kehottaa, että tutkittava menee välittömästi työkokeilujen kautta takaisin normaaliin työelämään eikä minkäänlaisia tutkimuksia tms. enää niskan suhteen tehdä.

Hmm...hänelle olin taasen selvittänyt varsin tarkasti, millaisia käytännön ongelmia työkokeiluissa ilmeni ja miten huonoon kuntoon niissä menin. Siitäkin on olemassa paperit. Siksihän minut työkykyarvioon lähetettiinkin, kun ne työkokeilut menivät fyysiseltä kannalta pieleen.

Eihän näitä itseensä pitäisi ottaa, mutta sanon nyt ihan suoraan, että kyllä minä ainakin otan. Minusta tällainen on eräänlaista henkistä väkivaltaa ja suoranaista kiusaamista. Nyt rupesi jo hermostuttamaan jopa se Ortonin kuntoutus. Mitä jos sielläkin kiusataan?

maanantai 3. syyskuuta 2012

Kiasmassa

Eilen, kun vieraamme olivat täällä viimeistä päivää, teimme vierailun Kiasmaan. En ole nykytaiteen suuri tuntija, ja täytyy myöntää, että minulla on myös tiettyjä ennakkoluuloja modernia taidetta kohtaan.

Vielä pahempia ennakkoluuloja minulla oli tämän retken fyysisiä vaatimuksia kohtaan. Kesäinen Ateneumin-vierailu meni niskavaivojen takia poskelleen, joten olin jo kieltäytymässä tästäkin keikasta.

Kaikeksi onneksi jaksoin kumminkin katsoa näyttelyn läpi. Näyttely oli onnekseni positiivinen. Minä kun en nykytilassani kaipaa järkyttävää tai pysäyttävää taidetta. Haluan kokea, että taide on positiivista ja energiaa antavaa.

Näyttely käsitteli sarjakuvia. Tasapainoni ja vastaanottokykyni eivät riittäneet tekstien lukemiseen, mutta kuvat, joista monet olivat ihanan värikkäitä, pystyin ilokseni katsomaan. Alakuvan virkatun poliisiauton kuvan uskaltanee julkaista - se kun sijaitsi ala-aulassa, jonne pääsee lippua maksamatta.


Sellaiset näyttelyt, joissa saa osallistua, ovat mieleeni. Käynnillämme näimme monta taideteosta, joiden parissa sai itsekin tehdä jotakin. Valokuvatakin sai, mikä oli oikein mukavaa. Eräässä pisteessa sai myös piirtää oman sarjakuvan. Alakuvan sarjakuva (keskimmäinen) on erään seurueemme jäsenen taideteos.


Kiasma on liikuntarajoitteisen kannalta varsin mukava rakennus. Minun taidenautintoani helpotti, että joka huoneessa oli myös penkkejä, joille pääsin istumaan, jos en kyennyt taideteoksia seisten tarkastelemaan.

Ainoa hieman häiritsevä asia on sisätilojen melkein häikäisevä valkoisuus, joka ainakin vierailun alussa häiritsi ylivirittyneitä aistejani ja aiheutti hieman huimausta ja näköongelmia. Kokonaisuudessaan vierailu kuitenkin sujui yllättävän ongelmattomasti.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Juustohöyläillen

Nyt onkin jo sunnuntai, ja viikko ystäviemme seurassa alkaa ikävä kyllä lähestyä loppuaan. Vieraamme lähtevät takaisin kotimaahansa huomenna iltapäivällä.

Minulla oli eilen varsin huono olo niskani kanssa, ja koska olimme vielä mökillä ja pakkaaminen oli tekemättä, meinasi pieni pakokauhu iskeä. Sitten ymmärsin, että meitähän on täällä neljä aikuista, joten eihän minun kaikkea tarvitse yksin tehdä!

Juustohöylä on herättänyt keskustelua viikon varrella, se kun ei ole vieraillemme juuri ollenkaan tuttu keksintö (ja meille taas niin tavallinen). Toinen vieraistamme haluaa nyt ostaa sellaisen.

Kulttuurivaihtoa olemme harrastaneet myös voiveitsien kanssa - Saksassa kun on tapana kattaa pöytään kaikille oma voiveitsi, ja meillä (siis ainakin minun perheelläni) on tapana käyttää yhtä yhteistä voiveistä. Joinakin päivinä olemme toimineet meidän tavallamme, joinakin taas heidän.

Suurkaupunkilaisvieraamme nauttivat kesämökkeilystä täysin siemauksin - tottakai tutustutimme heidät tahtomattamme myös hirvikärpäsiin!

Tänään olemme olleet jo kaupungissa, ja vierailimme myös Kiasmasta, josta taidankin kirjoittaa enemmän, kunhan saan valokuvat ulos kamerasta.

Loppuun vielä yksi hyvä uutinen: sain Kelasta positiivisen kuntoutuspäätöksen, joten tänä syksynä minulla on todennäköisesti ainakin yksi kuntoutusjakso selkäsairaala Ortonissa!


Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...