Rouva Niskanen

Tällä viikolla toimin näemmä kotihoidon työntekijänä - Touhi palasi eilen keskellä päivää päiväkodista flunssaisena. Alamme jo oppia rutiinin: suoraan koronatestiin läheiselle näytteenottoasemalle (viereisessä rakennuksessa annetaan näemmä koronarokotuksia) ja vasta sieltä kotiin. Kukaan muu ei ainakaan vielä ole flunssainen, joten etenemme flunssan osalta yhden lapsen politiikalla. Tällainen pikkuflunssa ei suoraan sanottuna tunnu oikein miltään, mikäli sitä vertaa Touhin aiempaan sairaushistoriaan. Korvatulehdukset näyttävät nyt onneksi jääneen taakse - Touhi kerkesi sairastamaan kolmisenkymmentä (20 ensimmäistä kahden ensimmäisen vuotensa aikana) korvatulehdusta, joten olimme iltapäivystyksen vakioasiakkaita. Kun muistelee tuota aikaa taaksepäin, se on melko sumuista. Elimme useamman vuoden tilanteessa, jossa kaksi tervettä viikkoa kerrallaan oli se normi. Sitten tuli korvasärkyä, kurkunpääntulehdusta ja paljon yskää. Touhi sai Ventolinea, hänet nostettiin pystyyn sängyssä ja viet

Tunnustan, että käyn tsekkaamassa uutisjutut uusista äitiyspakkauksista joka vuosi...vaikka se juna taisi jo omalta kohdalta mennä :) Kun uusi pakkaus hiljalleen julkistettiin, ajattelin, että voisin sukeltaa hetkeksi muistoihin. Esikoista odottaessa en miettinyt hetkeäkään, otanko pakkausta vai en. Pakkaus vauvanvarusteita tuntui ihanan kiehtovalta ja toisaalta tiedostin, etten itse asiassa osaa hankkia kaikkea tarvittavaa itse. Raskausaika ennen pakkauksen saapumista tuntui muuten todella pitkälliseltä. Pakkaus tuotiin minulle kotiovelle, ja sen avaaminen oli kuin jokin iso joululahja. Vietin sen parissa aikaa, ja sitä availtiin ja tarkasteltiin kaikkien meillä tuolloin kyläilevien kanssa.  Oliko äitiyspakkauksesta esikoisen kohdalla hyötyä? No todellakin oli - kaikki vaatteet myös olivat sopivia oikeaan vuodenaikaan - molemmat lapseni syntyivät vuoden "puolivälissä", jolloin talvihaalarikin oli oikeankokoinen talven koittaessa. Minulla taisi olla paketti-into, kun odotin

Tällä viikolla on viimein tuntunut siltä, että talven selkä on alkanut taittua. Olen blogissani monta kertaa maininnut, etten elä odottaakseni kesää. Kesä ei ole minulle se juttu. Pidän kaikista vuodenajoista, ja tällä hetkellä odotankin kevättä. Kevään tulon aistii muuten voimakkaimmin kuran määrän lisääntymisestä kotona. Meillä ei täällä kerrostalossa ole ns. kuraeteistä, joten on pakko siivota enemmän. Vaatteita meillä taitaa onneksi olla tarpeeksi nyt, kun Touhillekin tuli uudet välikausihousut. Mitään kummoisempia "kevätsuunnitelmia" meillä ei huhtikuulle ole. No, toki on toive hyvistä ulkoilusäistä, ja niiden projektien jatkaminen, joita meillä on käynnissä.  Olen huomannut , että moni asia myös tökkii: Naakan partio jatkuu etäpartiona, ja Meet-tapaamisia on nyt joka toinen viikko. Siinä välillä on tehtäviä, joita pitäisi kai alkaa tehdä. Voi, kun lasten harrastustoiminta saataisiin vielä tänä keväänä käyntiin niin, että edes ulkotapaamiset olisivat mahdollisia. Sitten

Olen lukenut viime aikoina lähinnä kirjoja, jotka olen lukenut joskus aiemmin. Aloitin jokin aika sitten lukemaan uudelleen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita. Mikäli Suomen historia 1800-luvun lopulta 1900-luvun ensikymmenille kiinnostaa, tämä kirjasarja kulkee kiehtovasti kyseisen ajan läpi. Itse asiassa, innostus klassisen musiikin kuunteluun virisi juurikin lukiessa. Minulla on parhaillaan kesken sarjan osa, jonka miljöö on Sibeliuksen perheen kotiympäristö Järvenpään Ainolassa. Kun luen jotakin historiallista, uppoan yleensä käsillä olevaan ajanjaksoon. Syrjästäkatsojan tarinoita - sarja on mielestäni inspiroiva. Yhteistä sarjan eri osille ovat historiallisuuden lisäksi erilaiset taidemuodot sekä kaikenlainen käsillä tekeminen. Sarjaa lukiessa herää innostus kirjoittaa, piirtää, maalata tai vaikkapa ommella.  Katsoin myös loppuun Norjan kruununprinsessan elämästä kertovan Atlantic Crossing -sarjan Yle Areenasta. Tarina lähti mielestäni käyntiin hiukan hitaasti, mutta vei mu

Yllätin itseni ja Naakan muistelemasta teatterissa käyntiä. Se oli syksyllä puolitoista vuotta sitten. Me kävimme katsomassa Koiramäen Suomen historian. Touhi oli vielä liian pieni osallistumaan, mutta me me Naakan kanssa nautimme täysin siemauksin. Tänä syksynä olisi ollut ehdottomasti Touhin vuoro. Hän on satuiässä, ja nauttisi luultavasti teatterista todella paljon. Jopa päiväkodissa kiertävät teatteriryhmät ovat nyt tauolla, joten hän ei ole saanut teatterista edes maistiaisia. Muistelumme heräsi, kun luin Naakalle iltalukemiseksi Miiru tanssii - kirjaa (kirjahyllystä ysäriltä). Siinä tanssijan urasta haaveillut Miiru muuttaa Lontooseen isotätinsä luokse käydäkseen balettikoulua. Olen itsekin nauttinut näiden lukuhetkien nostalgiasta valtavasti. Kun aika tästä paranee, varaamme ehdottomasti liput teatteriin koko perheelle! Minulla oli täysi työviikko , ja aloinkin olla perjantaina melkoisen väsynyt. Tänään heräsin ärsyttävän aikaisin, enkä viitsinyt enää jäädä kipeän selän kanssa

Itseäni on pohdituttanut viime päivinä kouluruokailu. Siitä osallinen ei ole vasta kuin tyttäreni (tosin Touhi taitaa syödä suureksi osaksi samaa päiväkodissa), jolle kouluruoka maistuu vaihtelevasti. Ei siksi, että purilaiset kiinnostaisivat vielä 7-vuotiasta kotiruokaa enemmän vaan siksi, että hän on edelleenkin nirso kaikelle uudelle.  Me emme siis ole noutoruokaviikoilla toisin kuin yläkoululaisten vanhemmat. Ruuan kunnioitus on asia, joka on iskostunut mieleeni lapsuudesta. Sinänsä lapsuudenkotini oli rento ruuan suhteen - meitä oli kaksi todella nirsoa sisarusta, eikä erikoisuuksia tästä syystä harrastettu. Ruokaa piti silti kunnioittaa. Kuitenkin, moni suomalainen vanhempi on ollut loukkaantunut lapsen saamasta noutoruuasta. On ollut liikaa eineksiä, ei tarpeeksi ruokaa kasvavalle lapselle, liian vähän kasviksia jne. Tätä kuunnellessani en voi kuin ihmetellä, mihin tietty käytännöllisyys on kadonnut. Jos jokin ruoka-annos ei oppilasta miellytä, sen voi rva:n käsityksen mukaan s

Tällä viikolla meillä on ollut edelleen koronatilanne hyvin lähellä. Touhin päiväkodin naapuriryhmässä on useita tartuntoja, myös lapsilla. Brittimuunnoksen myötä näyttää kumoutuneen tuo, ettei korona iske helposti lapsiin. Minulla on ollut nyt vähän vähemmän töitä, mikä tuntuu itse asiassa juuri tällä viikolla ihan hyvältä jutulta - saanpahan taas keploteltua monta päivää vähän enemmän eristyksissä. Kotona kaikki tuntuu rullaavan suhteellisen hyvin. Eilen selvisi kymppiuutisista, että  HUSin alueella vain alle puolet terveydenhuollon henkilökunnasta on rokotettu. Tämä oli ainakin itselleni shokeeraava yllätys - luulin, että henkilökunta on jo rokotettu ja nyt rokotetaan ikäihmisiä. Säät ovat toden totta vaihdelleet. Toissapäivänä meille satoi äkkiseltään useampi kymmenen senttiä lunta. Eilen lämpötila laski pariinkymmeneen pakkasasteeseen. Nyt meillä on tästä kaikesta puolet, eli toisin sanoen pakkasta on kymmenisen astetta ja lunta sataa, mutta ei kovaa. Olen taas innostunut jumppaa

Olen huomannut , että koronatilanne on viime aikoina ahdistanut minua enemmän kuin aiemmin. Teen keikkatyötä ja voin olla viikon jokaisena päivänä tekemisissä eri ihmisten kanssa. Osaan työpaikoista kuljen joukkoliikennevälineillä. Meilläpäin koronaluvut ovat korkeat ja vielä kasvamaan päin. Vaikka olen pääasiassa tyytyväinen Suomen koronastrategiaan, kuulun samalla "avainryhmään" eli teen työtä ihmisten parissa, turvavälejä ei pysty noudattamaan, suurin osa kanssaihmisistä on ilman maskia ja työpaikkakin vaihtuu koko ajan.  Astmaoireeni eivät ole juuri helpottaneet, mutta pysyvät jotenkuten kurissa lääkityksellä. Maski haittaa hengittämistä, mutta en uskaltaisi olla ilman. En kuitenkaan kuulu ensimmäiseen riskiryhmään, vaan siihen toiseen. Luultavasti rokotusvuoroni on joskus kesällä. Ei pitäisi miettiä, mutta tulee kuitenkin joskus mieleen, että minua pari vuosi kymmentä vanhemmat henkilöt, jotka tekevät etätöitä/ovat eläkkeellä, tulevat ikänsä puolesta minua ennen. Ylipäät