keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Pallopartalevä

Viime viikonloppuna ilahduin, kun huomasin, että kalojen pakastetoukat ovat lopussa. Se nimittäin tietää käyntiä    akvaarioliikkeessä! Helsingin akvaariokeskus (www.akvaariokeskus.com) on paikka, jossa olen useimmiten asioinut.

Akvaariokaupassa olisi taas ollut vaikka mitä hauskaa. Vielä minä joskus perustan merivesiakvaarion sekä pienen rapuakvaarion... Noitamonnit olivat myös viehättäviä, mutta koska meillä on niin paljon pohjakaloja, niin jääköön se ostos toiseen kertaan.

Akvaariokauppa on eräs paikoista, joissa niskavamma todella harmittaa. Olisi ollut hauska tutustua tarjontaan rauhassa eikä vain vilkaista äkkiä, ettei vain tulisi ihan kamala olo. Huimaus kuitenkin katkaisi kalojen tsekkailun noin viidessä minuutissa.

Pakastetoukkia sain, erityisesti meidän mustatetrat ovat niintä oikein mielissään. Perjantai on meillä toukkapäivä - tokihan kalatkin saavat aloittaa viikonlopun vähän juhlallisemmissa merkeissä kuin tavallisesti.

Yksi kalakin tarttui mukaani, nimittäin pikkuinen touhunuoliainen. Touhuja meillä on ennestään kolme - tämä yksi tuli menehtyneen kalan tilalle. Tästä lajista pitääkin kertoa myöhemmin enemmän, on niin sopuisa ja touhukas laji ja kaiken lisäksi hyödyllinen!

Pikkutouhusta en saanut kuvaa, oli niin nopea. Sen sijaan toinen ostokseni, reissun heräteostos, on paljon rauhallisempi tapaus:


Kyseessä on kuvassa näkyvä pallopartalevä, joka muistuttaa levän peittämää kiveä, mutta on pelkkää levää. Se ei leviä mihinkään, vaan kasvaa hiljalleen. Meidän sukaravuthan innostuivat leväpallosta heti! Leväpallo tykkää myös näköjään kerätä hiekanmuruja itseensä, joten pitänee välillä huuhdella.



Toinen otokseni onkin kuva meidän leväsukarapunaaraasta (naaraita on yhteensä kolme). Naaraat ovat yleensä isompia kuin koiraat, ja mätimunat värjäävät niiden vatsan tummaksi. En ole mikään varsinainen valokuvaaja, joten tätä kuvaa varten piti ottaa toistakymmentä harjoituskuvaa...


tiistai 29. toukokuuta 2012

Työkykyarvio alkoi

"Odottamani" työkykyarvio alkoi nyt. Eilen oli sosiaalityöntekijän, tänään neuropsykologin tapaaminen. Tutkimuspaikka on meiltä neljän metropysäkin päässä, eli ei kovin hankalassa paikassa...siitä huolimatta maanantai-aamuna kävi niin, etten meinannut millään löytää perille. Onneksi olin etuajassa!

Sosiaalityöntekijä haastatteli minua yleisesti, lähinnä vammautumisen jälkeiseen elämääni liittyen. Sain noin tunnin tapaamisen aikana kerrottua kaiken haluamani, ja sain myös tietoa siitä, miten tutkimus etenee. Istuin, nousin seisomaan ja kävelin ja toistin tätä koko tapaamisen ajan.

Tänään olikin sitten vuorossa neuropsykologi. Täytyy sanoa, että tämä käynti oli lievä pettymys. Ehkä pettymys johtui siitäkin, että tänään niska (ja samalla minä) väsyi jo menomatkalla. Testaaminen kesti melkein kaksi tuntia, mikä oli minulle ihan liikaa.

Testeissä täytin erilaisia kysymyslomakkeita, sitten seurasi muistiharjoituksia. Viimeisessä osiossa piirtelin viivoja ja järjestelin palikoita loogiseen järjestykseen. Huimaus haittasi ajattelua koko ajan.

Se pettymys johtui siitä, että neuropsykologi ei osannut vastata kysymyksiini sentraalisen vestibulaarijärjestelmän (aivorunkoon liittyvä vamma, jonka voi saada niskan retkahdusvamman seurauksena) vauriosta. Hän kehotti kysymään asiaa neurologilta.

Toinen asia, joka hieman ärsytti, oli se, että minusta kuulemma välittyy tietty alavireisyys ja ehkä jopa lievä masennus...itse en oikein tällaisesta psykologisoinnista pidä. En ollut varsinkaan haastattelun alkuvaiheessa pirtsakka ja hymyilevä, koska se menomatka oli aiheuttanut minulle huonon olon. Tuli mieleen, että onko se nyt  heti masennusta, jos reagoin kipuun ja huimaukseen!

Joka tapauksessa, olin testaamisen jälkeen todella väsynyt, ja iltapäivä kuluikin sängyssä maaten. Kahden tunnin "urheilusuoritus" vei voimat kertakaikkiaan. Nyt illalla niska on taas vähän alkanut toimia uudelleen ja mielialakin on vähän noussut.

Ensi viikolla tapaan vielä neurologin, psykiatrin sitten elokuussa.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Marsut matkalla

Kun olin toissaviikolla matkalla, marsut olivat mukanani koko ajan. Tärkeintä marsujen matkanteossa taitaa olla, että kaikki on mahdollisimman samalla tavalla kuin kotonakin! Niin, kukapa sitä nyt vaihtelua elämäänsä kaipaisikaan...

Minua nauratti jo pakatessa, kun huomasin, että yli puolet matkatavaroista on itse asiassa marsujen tarvikkeita. Jo kuivikkeina ja piilopaikkoina käytettäviä pyyhkeitä piti pakata mukaan kaksi isoa kassillista (ja silti niitä piti matkallakin pestä).

Ensimmäiselle etapille on onneksi hankittu "lomahäkki", ja purut ja heinätkin oli ystävällisesti hankittu valmiiksi. Sain siis ötökät melkein suoraan kissankuljetuskopista häkkiin. Tuoretta ruohoa piti tottakai käydä myös heti hakemassa, ja sekös nosti Nipsun ja Nasun lomatunnelman kattoon!


Yläkuvassa lomaillaan mökillä, jossa vietimme osan viikosta. Sitä varten koko marsuleiri piti tietysti purkaa, pakata ja jälleen purkaa uudessa paikassa. Kuvassa Nipsu (etualalla) on vähän hassussa asennosssa, mutta jos rouva on sitä mieltä, että ruoka menee alas (tai oikeastaan ylös) tuossa asennossa, niin mikäs siinä sitten!


Nasu nauttii voikukanlehdistä.  Tuore ruoho maistui erityisesti Nasulle (täällä kaupungissahan emme sitä niin helposti saa). Parin päivän ruohokuurin jälkeen marsujen papanatkin alkoivat olla tummanvihreitä, mutta hyvin niiden maha ruokavalionmuutosta kesti!

Matkalla Nipsukka oli kuten aina ennenkin - ihmiset saavat tarjoilla ruokaa, mutta näkyä ja kuulua mahdollisimman vähän. Nasu nautti, kun minä nukuin kerrankin ihan häkin vieressä. Siitä oli sitten mukava kiljua porkkanaraastetta aamuseitsemän jälkeen, kun ei  ollut edes seinää välissä...

Kyllä se viikko keski-ikäistyneen marsupariskunnan kanssa matkallakin menee, mutta oi sitä tyytyväistä kurinaa, kun viikon päästä päästiin takaisin ihan omaan häkkiin!

torstai 24. toukokuuta 2012

Fyssareilla

Alkuviikko on ollut varsin kiireinen, ja olen myös ollut aika väsynyt. Fysiatri osoittautui onneksi mukavaksi henkilöksi, ja sain kerrankin kerrottua asiani. Olen huomannut, että jos ilmapiiri on epäuskoinen ja negatiivinen, menen niin lukkoon, että asiat jäävät helposti kertomatta.

Fysiatri ehdotti samaa kuin Ortonin fysiatrikin, kuntoutusjaksoa Ortonissa. Olen hieman skeptinen Kelan suhteen, mutta jos he eivät lähetä, niin kenties lähete ja hakemus voisivat tulla fysiatrian polilta...

Kaularangan taivutuskuva ei näyttänyt mitään katastrofaalista, ainoastaan sen, että niskani taipuu hyvin, liikaakin, yläosasta, mutta alaosasta ei juuri yhtään. Tällainen ominaisuus taas on edesauttanut retkahdusta. Sain myös lähetteen perinnöllisyystutkimukseen yliliikkuvuussyndrooman poissulkemiseksi, mutta se on tässä jutussa vain sivujuonne.

Tänään olin heti aamusta fysioterapeutilla, jossa kokeiltiin pääasiassa rintarankaa avaavia liikkeitä. Lisäksi fysioterapeutti opetti minulle yhden kammottavan liikkeen - siinä pitää liikutella kädellä pientä  palloa. Pallolla tehdään isoa kahdeksikkoa ja sitä liikettä pitää seurata silmillä. Sain aikaiseksi yhden kahdeksikon, ja jopas tuli huono olo, huhhuh! Ei vielä ihan lähiaikoina onnistu vasemmalla tapahtuvien asioiden seuraaminen, ei!

Toivottavasti viikonloppuna ehtii vähän levätäkin...



                                                     Ah, vielä sitä ihanaa kevättä mökkireissulla!

maanantai 21. toukokuuta 2012

Voi ei, lääkäriin!

Nyt iski taas se tuttu lääkärikäyntejä edeltävä pakokauhu ja paniikki. Voi, kun fysiatri olisi mukava ja asiallinen tai edes tuota jälkimmäistä. Pitääköhän se minua luulosairaana? Ymmärtääkö se mitään whiplashista?

Täytinköhän esitietokaavakkeet oikealla tavalla? Jaksankohan koko reissua fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti?

Pelot ovat pelkoja ja jännitykseni varmasti ylimitoitettua, mutta tosiasia on, että olen saanut sairausaikana niin monta kertaa takkiini ja joutunut nielemään jos jonkinmoisia asiattomuuksia.

Lisäksi en ole ihan varma, mitä olen hakemassa. Tämä keikkahan olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. On hieman hassua nyt kuunnella, mistä oireeni johtuvat ja mitkä niistä ovat tyypillisiä retkahdusvamman oireita - minähän olen joutunut hakemaan kaiken tiedon itse.

Hmm...ehkä olisi korkea aika keskustella kuntoutuksesta.

Ainakin saan vastaukset kaularangan taivutusröntgenkuvasta - odotan kyllä mielenkiinnolla, selventääkö se yhtään mitään.

Voi, kun nukkuisin edes jotenkin.


sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Kotona taas

Palasin eilen lomaviikoltani kotiin väsyneenä mutta hyväntuulisena. Yöllä olin nukkuvinani hyvin, mutta väsymys on vaivannut tänään koko päivän. Kauppareissulla tuntui kuin jalat olisivat olleet mennä alta. Pelästyin tietysti tätäkin reaktiota kunnes tajusin, kuinka jumissa sekä etu- että takareidet ovat!


Tein loman alkupäivinä lyhyehköjä kävelyretkiä. Silta yläkuvassa on ilokseni korjattu siten, että siitä uskaltaa nykyisin kävellä. Lapsuudessani joka kolmas lauta taisi olla irti! Uusittu silta mahdollistaa jälleen yhden minulle mukavan (alle kahden kilometrin) lenkkireitin paikkakunnalla.

Alkuviikosta siirryimme mökinsiivoustalkoisiin, ja niissä hurahtikin monta päivää. Otin ison haasteen vastaan, kun aloin siivota erään vanhan rakennuksen komeroa. Meinasi kyllä mennä sisu kaulaan, kun yhdestä laatikosta löytyi muumioitunut rotta.

Silloin pomppasin pois komerosta ja selvitin vähän aikaa ajatuksiani pihalla. Selvittely tuotti tulosta ja muistin, etten pelkää jyrsijöitä enkä varsinkaan kuolleita sellaisia. Lopulta kiinnostuin muinaisesta rotasta ja otin siitä pari kuvaa muistoksi.


Muinaisrotan jäännökset hautasin asianmukaisesti eikä uusia onneksi tullut vastaan. Valmista ei työstä tullut, mutta sainpahan aikaiseksi noin puolitoista neliötä vapaata lattiapinta-alaa!

Oli kyllä virkistävää olla vähän aikaa muissa maisemissa! Mieli lepäsi mökillä ulko- ja sisähommissa, vaikka kroppa osoittikin raihnaisuutensa monta kertaa. Seurasi huimausta, särkyä, näköhäiriöitä ja käsiongelmia. Lepohetkinä huomasin taas, ettei lukeminen istuma-asennossa vieläkään oikein suju.

Mielestäni onnistuin kuitenkin tällä kertaa tauottamaan toimeni varsin hyvin. Tein komeron raivaustyötä alle kymmenen minuutin pätkissä ja ulkohommissa pidin tauon heti, kun rupesi siltä tuntumaan. En asettanut tiukkoja tavoitteita sille, mitä pitää saada aikaiseksi.

Lomaviikko päättyi ja huomenna alkaa arki. Apua, minulla on fysiatri tiistaina! Huominen kuluukin papereita keräillessä ja pohtiessa, että mitähän sielläkin pitää taas sanoa.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Kutsu työkykyarvioon

Samana päivänä fysiatrian polin kutsun kanssa sain kutsun myös kaupungin työkykyarvioon. Ensimmäinen aika, sosiaalityöntekijän, on muutaman viikon kuluttua.

Työkykyarvio on varmasti hyvä juttu, mutta suhtaudun siihen kumminkin jännityksellä ja sekavin tuntein. Entä jos en osaakaan tuoda asiaani hyvin esille? Entä jos minua ei uskota ollenkaan?

Olin TE-toimiston kuntoutustutkimuksessa jo loppuvuodesta 2010. Siellä minulla ei ollut vielä retkahdusvammadiagnoosia, joten sanomisistani huolimatta ongelmani psykologisoitiin.

Muutaman tunnin päätetyöskentelytestit eivät kunnolla näyttäneet ongelmiani - työkokeiluissahan ongelmat ovat selkeästi tulleet esiin viikon - kahden kuluttua työn aloittamisesta. Jatkuva rasitus pahensi oireitani työtunti työtunnilta.

Kuntoutustutkimuksessa työkykyni todettiin "normaaliksi rajoituksin" (ei sitten selvennetty, mitä se tarkoittaa) ja suunnitelmana oli työkokeilu. Pidin itsekin työkokeilua hyvänä suunnitelmana.

Tein työtä käskettyä, ja olen ollut vuoden sisällä jopa kahdessa työkokeilussa, jotka ovat käytännössä osoittaneet ongelmani. Kaiken lisäksi retkahdusvammadiagnoosi on ollut olemassa.

Tästä huolimatta Kela ei ole noteerannut työkokeilujeni tuloksia. Työkykyarvio on nyt yritys täydentää sitä paperipinoa, joka minusta on jo kirjoitettu. Huh!

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Lomaviikko ja muuttuva labyrintti

Tämä viikko on siinä mielessä erityinen, että vietän sen muualla kuin kotona. Se onkin hyvin poikkeuksellista, sillä yleensä en poistu kodistani yli kahdeksi tunniksi. Vaihtelu virkistää - niin myös upea sää!

Lauantaina pääsin käymään isossa supermarketissa. Reissua edeltävät kolme tuntia arvoin, lähteäkö vai ei, kun päätä särki ja oikean silmän näkö oli taas aivan sumeana. Päätin kuitenkin lähteä.

Kaupasta löysin ensiksi kaksi t-paitaa kesäksi (kolmen vuoden aikana hiotulla taktiikallani aikaa kului hieman yli kolme minuuttia).

Supermarketissa oli sellainen määrä objekteja ja ääniä, että niskavammaisen vastaanottokyky ei ole riittää. Osan matkasta kuljinkin matkaseuran vieressä ostoskärryn laidasta kiinni pitäen - tuttu tapa 25 vuoden takaa!

Kyllä retkahdusvammapotilas siellä kaupassa shoppailuseuran mukana ikäänkuin "maskottina" kulkee, mutta kun tekisi mieli vähän niitä tavaroita katsellakin... No, Reissu tuli kuitenkin tehtyä, loppupäivä kuluikin päätä selvitellessä.

Uudet t-paidat olivat hienoja, mutta paras ostos oli kuitenkin tämä:


Joskus 1990-luvun alkuvuosina olin tosi kateellinen naapurin T:lle ja S:lle, kun heillä molemmilla oli tämä peli ja minulla ei. Kavereiden luona tulikin pelattua monta jännittävää peliä.

Pelissä etsitään aarteita labyrintissa. Ylimääräisellä "labyrinttipalalla" liikutetaan käytäviä ja edetään vapautuvia reittejä kohti aarteita. Peliä voi pelata 2 - 4 henkilöä. 

Kotona oli heti  pakko päästä kokeilemaan, onko lapsuuden jännityksen tunne tavoitettavissa, ja löytyihän se sieltä! Voitin ensimmäisen pelin ja hävisin toisen. Toivottavasti tänäänkin pelataan!


torstai 10. toukokuuta 2012

Kuntoutusasioita - kutsu fysiatrian poliklinikalle

Kuntoutusasiat tuntuvat viimeinkin menevän eteenpäin. Viikko sitten sain yllättäen kirjeen fysiatrian polilta. Minähän olen hakenut sinne potilaaksi jo kolme kertaa, ja viimeisin haku tuotti jopa tulosta.

Kutsussa oli liitteenä käsky käydä kaularangan taivutuskuvissa  ja ilmoitus, että siellä pitää sitten käydä tiettynä ajankohtana. Viimeiseksi mahdolliseksi käyntipäivämääräksi oli merkitty viime perjantai (kutsu saapui jo hyvissä ajoin torstaina).

Onneksi rva:n kuvauspaikka on tässä ihan "naapurissa", muuten olisi voinut olla hankalampi järjestää. Aamusella marssin  röntgenjonoon. Viereeni istui harmaahapsinen täti, joka alkoi heti valittaa jonon pituutta. Mainiota, ajattelin.

Seuraavaksi harmaahapsi ilmoitti kovaan ääneen, että hänellä ei ole ennen ollut minkäänlaista vaivaa, ja hänen paranemisensa on ainakin kiinni siitä, kuinka paljon hän jaksaa jumpata. "Mitäs siinä kehuskelet", teki mieli tiuskaista. Minäkin olisin halunnut sairastua vasta yli 65-vuotiaana ja vieläpä sellaiseen vikaan, joka lähtee jumppaamalla pois!

Jonotus kesti noin 45 minuuttia, josta puolet istuin kuin keinuvassa ruotsinlaivassa. Röntgenissä  piti vielä jaksaa seistä niska taivutettuna ensiksi eteen ja sitten taakse. Onneksi reippaat röntgentädit tsemppasivat! Olin  oikein tyytyväinen, että kotimatka tämän urheilusuorituksen jälkeen kesti vain viisi minuuttia.

Kahden viikon päästä fysiatrian polille - saa nähdä, mitä tuleman pitää!

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Utua tapaamassa

Lauantaina olin vähän suunnitellut meneväni katsomaan eräitä ratsastuskilpailuja, mutta olo oli sen verran huono (jumittunut ja vähän muutenkin kipeä), etten sitten mennyt. Oikeastaan tiesin jo etukäteen, että näin kävisi...

Onneksi tilalle tarjoutui jotakin vähintään yhtä hauskaa. Lähdinkin puolison kyydillä katsomaan koiravauvaa, hieman alle 8-viikkoista labbistyttöä nimeltä Utu. Hevostelun sijaan päivä kului  pentua ihastellen.



Utun lempilelu taisi olla röhkivä possu, joka piti "tappaa" moneen kertaan päivän aikana. Muutkin lelut kiinnostivat jo, erityisesti ihmisten kädet ja housunlahkeet...




"Minä istun vielä lähinnä toisella kankullani ja olen äärettömän söpö!"




Kaikki on vielä niin uutta ja ihmeellistä, että uni tulee äkkiä ja varoittamatta. Mikäs se olisikaan pisupaperia parempi nukkumapaikka...

Utun tulevaisuus on siinä suhteessa erityinen, että mikäli se aikanaan läpäisee testit, siitä on tarkoitus tulla opaskoira. Sitä ennen Utulla on kuitenkin vielä edessä pentuaika hoitokodissa, jossa siitä pidetään hyvää huolta ja opetellaan ihan tavallisia lemmikkikoiran taitoja.

Oli hienoa tutustua sinuun, Utu. Toivottavasti näemme pian uudestaan!

tiistai 1. toukokuuta 2012

Vappujuttuja

Maanantai-iltapäivään mennessä toivuin onneksi jo vähäsen (en vielä onneksi tiennyt, että se paikka hampaassa tulisi irtoamaan jo tiistaina...) ja lähdimme puolison kanssa vähäksi aikaa kaupungille ihmettelemään.


Hmm...mikähän rieha vapun jälkeen on odotettavissa...


Tyypillistä vappuaattoa!

Jonkin aikaa tarvottuamme totesimme, että ulkonahan on hyvin pitkälti aivan jäätävän kylmä, joten siirryimme sisätiloihin ja vietimme kaikin puolin rauhallisen vappuaaton illan. Ei jäänyt harmittamaan, vaikka öinen juhlinta jäikin näkemättä.

Tälle päivälle olimme varanneet pöydän vappulounaalle. Minulle ravintolassa käynti on aina stressiä aiheuttava tapahtuma, kun pöydän ääressä istuminen ja syöminen sujuvat miten sujuvat.

Olihan siinä sitten ongelmia. Piti pyytää puolisoa hakemaan noutopöydästä ruokaa minulle, kun oikean käden ja niskan yhteistyö oli vaihteeksi aika heikkoa (ja huimasi osan aikaa niin, että meinasi itku tulla). Musiikki ja hälinä ottivat korvaan ja päädyin lopulta syömään siten, etten taivuta niskaani alaspäin lainkaan. Ei edes pudonnut ruokaa syliin!


Eikä se ruoka pahaa tosiaankaan ollut...


Lounasseura oli kumminkin oikein ihanaa, ja olihan se hyvä käydä vähän yo-lakkia ulkoiluttamassa (se pirulainen on muuten alkanut kellastua) ja toteamassa, miten kamalalta se päässäni näyttää. Kotimatkalla huimaus paheni taas, mutta kotiin päästiin.

Nyt on jo oikein kiva palata takaisin "normaaliin" arkeen.


Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...