Rouva Niskanen

Päässäni pyörii tällä hetkellä enemmän asioita kuin olisi tarpeen. Opiskelu vaatii paljon, ympärilläni tapahtuu ja lisäksi Euroopan tilanteeseen liittyvä uutisvirta ei lopu. Huomaan, että käyn koko ajan hieman ylikierroksilla.  Olen lisäksi luonteeltanikin kova stressaantumaan kaikesta mahdollisesta. Kuitenkin, tietynlainen nollaus oikeastaan joka päivä on tarpeen. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Koska elämä on tutkimusmatka itseen osana ympäröivää yhteiskuntaa :) , olen pyrkinyt pohtimaan, millaisten aihealueiden parissa askaroiminen tuottaa minulle onnellisuutta (toivon mukaan muillekin).  Olen huomannut olevani kotonani minulle mielenkiintoisten aiheiden parissa. Olen jo blogissani kertonut ehkä liian moneen kertaan esimerkiksi harrastuksistani, mutta en ehkä muista mielenkiintoni kohteista.  Olen nimittäin kiinnostunut erilaisista kulttuureista, uskonnoista ja vähemmistöistä sekä niiden oikeuksista. Minusta on mielenkiintoista lukea ja esimerkiksi katsella dokumentteja kys

Olen pohtinut useammankin tuttavan kanssa, harrastavatko lapset musiikkiin liittyviä asioita kuin aiemmin. Lapsuudessani 1990-luvulla tuntui, että suurimmalla osalla lapsista oli joku instrumentti. Nykyään lapsille tuntuu olevan lähinnä liikuntaharrastuksia (siis toki voi olla molempia). Aika monen aikuisen olen myös kuullut sanovan, ettei voisi pakottaa omia lapsiaan soittoharrastukseen, koska itsellä on huonot muistot siitä, kun vanhemmat pakottivat harjoittelemaan ja jatkamaan soittoharrastusta. Olen myös käsittänyt, että matalamman kynnyksen soittotunnit (kerhotyyppiset tai vaikkapa ryhmäopetus) eivät enää jalkaudu kouluille kuten vuosikymmeniä sitten. Mahdollisuudet kokeilla soittimia esimerkiksi koulun musiikkitunnilla alakoulussa ovat mitättömät... Minä aloitin pianonsoiton kolmannella luokalla 1990-luvun alussa. Opetus oli kansalaisopiston ryhmäopetusta eikä ehkä minkään mittapuun mukaan kovin tehokasta. Itse asiassa opettajakaan ei ollut kovin innostava. Kävin kuitenkin tunn

Suhteellisen aktiivisena blogikirjoittajana olisi kutkuttavaa kirjoittaa maailman tilanteesta. Korona-aikaa kommentoin viimeisten parin vuoden aikana monta kertaa. Tätä nykyistä maailmantilannettakin kommentoin varmaan vielä, mutta en nyt varmaan ihan heti. Olen havainnut, että vaikka seuraisin 24/7 maailman tapahtumia kaikilta uutiskanavilta, asiat eivät muuttuisi sen paremmiksi. Lisäksi, minulla on taloudessani 8- ja 5-vuotiaat, joiden kanssa arjen on kuljettava kuten ennenkin.  Älkää käsittäkö väärin - olen aina ollut todella kiinnostunut maailman tapahtumista. Puoluepolitiikka vänkäämisineen on ehkä ainut, johon en ole päässyt kunnolla sisälle. Sen sijaan ulkomaanpolitiikka kiinnostaa. Uutisvirta on kuitenkin ollut ensin pandemian ja sitten tämän uuden tilanteen (ei se nyt uusi ole sekään, mutta avoin sodankäynti on) kanssa on ollut viime vuodet niin hektistä, että on ollut pakko ottaa hieman etäisyyttä.  Kun sota syttyi, kysyivät lapset , onko se isompi valtio nyt todella paha. V

Olin hivenen kiukkuinen , kun huomasin alaselkäni olevan menossa kramppiin. Se tapahtui myös syksyllä, kun tein kaikkien mahdollisten teoriaopintojen lopputöitä. Silloin kramppi oli varsin ikävä - se vaikeutti toimiani kuukauden ajan. Minulle ei yksinkertaisesti edelleenkään sovi päätetyö ollenkaan - ei ainakaan monen tunnin sellainen päivittäin. Niskakin on temppuillut, ja huimaustakin olen tuntenut ajoittain.  Selvä parannus syksyyn on, että olen alkanut käydä uimassa kerran viikossa - ja siis homma on jatkunut. Luultavasti pääsen hallille myös ensi viikolla. Syksyllä en olisi perhetilanteen, lähinnä Naakan voinnin takia päässyt juuri mihinkään. Olen myös tehnyt mittarimato-liikettä noin 20 toistoa joka toinen päivä. Sillä on ollut selvä vaikutus hartioideni hyvinvointiin. Hiljattain huomasin, että reisilihakseni ovat varsin surkeassa kunnossa. Pienellä toiselta taholta tulleelta tsemppaukselta johtuen älysin, että voin tehdä pienen parannuksen. Tällä hetkellä parannus tarkoittaa kah