Rouva Niskanen

Olen perusluonteeltani positiivinen ja suorastaan toiveikas. Jaksan yrittää ja tutkailen usein sitä harmaata kiveäkin, jos sieltä löytyisi jokin aukko, jonka läpi ryömiä. Minulla on kuitenkin myös huonot hetkeni. Välillä ne hetket ovat huonoja, jolloin olen oikeasti sairas. Usein huonoja ovat myös fyysisesti paremmat ajat, joiden tiedän kuitenkin pian päättyvän. Joskus tuntuu jopa helpommalta potea niskaoireita kuin odottaa niitä alkaviksi. Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt, kuinka iso trauma onnettomuuteni minulle oli. Olin sitä ennen tuntenut itseni...hmm...jollakin tavalla vahingoittumattomaksi. Sitten kaikki muuttui yhdessä hetkessä, ja sain terveyteni tilalle kasan outoja oireita ilman selitystä - ja kuolemanpelon. Tietyt oireet, kuten pyörryttävä olo, näön sumeneminen ja "vajoamisen tunne", aiheuttavat minulle välillä suoranaista kauhuntunnetta. Vaikka tiedän, että ne kaikki ovat niskaoireita, on primitiivireaktioni usein, että nyt minulla on varmasti jokin koht

Minulla on ollut akvaario pienin keskeytyksin aina vuodesta 1994 asti. Akvaario on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista harrastuksista. Akvaario ei  ole ihan helppo; kalojen ja kasvien vaatimukset seuran, tilan, veden laadun ja -lämpötilan suhteen on tiedettävä aika tarkkaan. Nykyisellään akvaariossani uiskentelee mustatetroja, kirsikkabarbeja, partamonneja, touhunuoliaisia, piikkisilmiä sekä kolme leväsukarapua. Kasveja on sekalainen kokoelma, joka on lisähiilidioksidin ansiosta vieläpä melko vehmas.  Veden ja kasvien parissa lotrailu vetreyttää henkisesti, eikä rasita niskaakaan kohtuuttomasti. Ainoa, mikä on vaikeutunut, on kalojen katselu akvaariokaupoissa. Minähän kiertelisin akvaariohyllystöjä samalla innolla kuin joku muu vaatekauppoja... Särkänniemen yleisöakvaario oli muuten ykköskohde, kun syksyllä 2009 teimme puolisoni kanssa matkan Tampereelle. Minä olin tuolloin jo tietämättäni niskavammainen. Muistan tiedustelleeni, onko näyttelytilassa penkkejä, jotta voisin istua

Odottaminen on tullut tutuksi viime vuosina. Usein odotan, jotta joku vastaisi terveyskeskukssa puhelimeen. Nyt odotan, että Kela lähettäisi viimeinkin minulle rahaa. Ensi kuukaudelta odotan fysioterapiaani, joka alkaa helmikuun puolessa välissä. Olen viemässä asiaani kuntoutuksen asiakasyhteistyöryhmään, josta nyt odotan vastausta, josko ottaisivat asiani käsittelyyn. Siellä toivoisin, että erityisesti työkykyni arviointi etenisi viimein. Sen asian kanssa on nyt odoteltu kohta kolme vuotta. Toisaalta odotan myös, että vakuutusyhtiöstä kuuluisi edes jotakin. Loppuvuodesta odotin neljä kuukautta matkallaan ollutta Kelan vastausta pääsystäni kuntoutustutkimukseen, ja vastaus oli loppujen lopuksi negatiivinen. Odottaminen on usein aika rasittavaa. Näen sieluni silmin, kun byrokratiakoneisto siirtelee papereitani henkilöltä toiselle ja joku ilmoittaa aina välillä minulle, että minun on toimitettava lisää papereita tai käännyttävä toisen tahon puoleen...tai suksittava suolle vaatimuks

Olen vammainen ja liikuntarajoitteinen. Havaitsin asian viime keväänä, kun olin saanut whiplash-diagnoosini. Minulle oivallus oli oikeastaan helpotus. Aiemmin olin ollut vain henkilö, joka on terve, mutta harvinaisen huono pitämään huimauksensa kurissa. Minulle nämä käsitteet eivät ole ongelma. Ne auttavat määrittelemään tilannettani. Ne kertovat (lähinnä minulle), että minulla on vaikeuksia tietyissä asioissa. Tiettyjä paikkoja ja tilanteita joudun vammani takia myös välttämään. Kohtaan liikuntarajoitteisuuteni päivittäin. Jos esimerkiksi jokin suunniteltu vapaa-ajan aktiviteetti on pitkäkestoinen tai hankalan matkan päässä, jää se usein pois laskuista. Oma haasteensa (sekä mahdollisuutensa) ovat matkat, joihin palaan myöhemmin. Ainoa "vammaisetuus" jota olen hakenut, ovat liikuntarajoitteisille tarkoitetut taksisetelit  (muutama edestakainen matka kuukaudessa), mutta hakemukseni on tainnut jäädä sille tielleen. Täytyypä selvittää asiaa, kun energiaa taas riittää. Ta

Talvisää näyttää nyt valkoiselta ja nätiltä. Olin kyllä iloinen pitkästä lumettomasta syksystäkin, kun pystyin kävelemään niin pitkään parhailla kengilläni, paksupohjaisilla lenkkareilla. Ne olivat kertakaikkisen hyvä ostos, kun tärähtely helpotti huomattavasti. Liukastuminen on ikävä juttu. Liukastun pari kertaa talvessa (pohdin joskus, käykö kenellekään muulle niin, vai olenko se ainoa torvelo joukossa). Liukastuminen ei taida olla minulle sen vaarallisempaa kuin muillekaan, mutta aiheuttaa yleensä niskaan niin ison tärähdyksen, ettei sinä päivänä ole huimauksen takia enää ulos tai liikkeelle asiaa. Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että lumi korvasi kenkäni! Lumessa on pehmeä kävellä, eikä tärähtely juuri vaivaa.  Matkat täytyy kumminkin muistaa pitää melko lyhyinä, sillä muuten niska alkaa kyllä muistutella itsestään. Toivottavasti lunta tulee paljon, ja aurauskalustoa olisi vastaavasti liian vähän... Viikonloppuna koin hauskoja hetkiä, kun pääsin tarpomaan metsään, umpihankeen.

Kun on liikunta- ja myös paikallaanolorajoitteinen, on pakko olla vapaa-ajan suhteen varsin kekseliäs. Uudet elämykset ehkäisevät alakuloisuutta ja vievät ajatukset pois omasta surkeudesta. Olen huomannut, että vapaa-ajan laatuun panostaminen on erityisen tärkeää. Tässä on kuitenkin omat haasteensa. Erityisesti silloin, kun minulla ei ollut vielä diagnoosia, sain monesti kuulla, kuinka tärkeää on elää mahdollisimman normaalia elämää ja sinnitellä vapaa-ajan riennoissa vaikka väkisin. Yritin tätä pitkään. Invalidielämän "asiantuntijana" voin kuitenkin omalla kohdallani todeta, että se pakkosinnittely ei todellakaan kannata! Siitä jää vain p*skanmaku suuhun ja kammo sitä kyseistä ajanviettopaikkaa kohtaan. Itse muistan monista paikoista vain sen, kuinka siellä tuli huimaus ja heikotus, ja kuinka oksensin kyseisen paikan vessassa ja toivoin, että niska alkaisi taas toimia vähän paremmin. Konserttien, elokuvien ja edellisessä kirjoituksessani mainitsemien ravintolailtojen kan

Ravintolassa syöminen on  yksi aivan parhaista ajanviettotavoista. Olen melko kaikkiruokainen, ja tykkään  kokeilla kaikkea uutta. Hyvän ruuan, seuran ja keskustelun parissa viihtyisi vaikka kuinka kauan. Näin oli, kunnes niska pamahti. Keväällä ja kesällä 2009, onnettomuuden jälkeen, kului melkein puoli vuotta, jolloin en juuri kyennyt ruokapöydän ääressä syömään. Pään liikuttelu ylös ja alas, ruokailuvälineiden käyttö ja vieläpä keskustelukin muuttuivat aikalailla mahdottomiksi. Söin pitkään sohvalla istuen siten, etten juuri päätäni liikuttanut. Nyt, lähes kolme vuotta onnettomuuden jälkeen, en vieläkään pidä pöydän ääressä syömisestä. Niska väsyy ja minua alkaa huimata  nopeasti. Ehkä 15 minuutin ruokailu sujuu oireitta, mutta sitä pidemmän ajan kanssa tulee aina ongelmia. Oikeastaan syön vieläkin mieluiten sohvalla ja aika nopeasti. Mikäli ruokapaikka on ennestään vieras, on se jo aisteilleni aikamoinen täräys. Ruokapaikan värit, liikkuvat ihmiset ja meteli aiheuttavat jonki

Rvan niska on (yllättäen) aika heikossa kunnossa. Makuuasento on oikeastaan ainoa, joka ei niskaa rasita. Onnettomuuden jälkeen en ole oikein hahmottanut pääni asentoa. Pää tuppaa kallistumaan aina oikealle, ja minun täytyy korjata asentoa joskus ihan peilin kanssa. Jos joudun istuessa tai seistessä olemaan paikallani vähän pidemmän aikaa, lihakset alkavat yksinkertaisesti pettää, enkä enää jaksa pitää päätäni pystyssä. Tällöin auttaa vähän, jos voin nojata päätäni vasemmalle (esim. seinää tai selkänojaa vasten). Toinen vaihtoehto on venkslata itsensä johonkin kummalliseen asentoon, jossa niska lepää, mutta mikään muu kropan osa ei. En myöskään hahmota tai edes kunnolla tunne, että omistan myös niskan oikean yläosan. Hahmotus loppuu niskan keskiosassa, ja luultavasti tämä on juuri syynä siihen, että pidän päätäni usein vähän vinossa. Kun niskan lihakset eivät oikealta puolelta kunnolla tue, joutuu oikeanpuoleinen kaulajänne (ja se iso lihas sillä kohdalla...pitäisi lukea lisää anatom