Kiukustunut partamonni

Siivosin eilen akvaarion. Toisin kuin siivoaminen yleensä, on akvaarion huolto minulle mitä mainiointa ajanvietettä. Usein oikein odotan, koska pääsisin siivoamaan tankkia uudestaan! Teen yleensä jonkinlaisen siivouksen kerran viikossa - ainakin vaihdan tuolloin kolmisenkymmentä litraa vettä.

Tällä kertaa poistin poikkeuksellisesti suuren osan kasveista. Kasvit olivat ylikasvaneita, joukossa oli kuolleita kasvinosia, ja muutenkin halusin saada vedenalaiseen maailmaan vähän kirkkaamman ilmeen. Tätä tarkoitan ihan konkreettisesti, sillä valo ei oikein päässyt tankin pohjalle saakka rehottavien kasvien vuoksi.

Huomasin, että yksi mustatetra on poistunut joukosta, sillä aiemmin parvi oli kahdeksan kalan kokoinen. Luonto oli kyllä kerennyt hävittää kalan jäännökset, joten saatoin vain todeta poistumisen näin jälkikäteen.

Iso punamelalehti oli pakko poistaa varovasti, mutta siitä huolimatta sen juurten irrottaminen veti veden sameaksi. Toivottavasti keijulevä ei iske - en haluaisi taas neonvihreää maisemaa, kuten minulle kerran kävi.

                       Tässä kuvassa näkyy jopa kaksi mustatetraa, jos oikein tarkasti katsoo

Kaikki sujui hyvin, ja istuin ihailemaan siistiytynyttä ja todella avaraa maisemaa. Kalat alkoivat palailla normaaleihin puuhiinsa partamonnia lukuunottamatta. Se kyhjötti piikit ojossa yhdessä nurkassa, sen suomupeite oli vaihtanut väriä, ja se yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta. Olin ilmeisesti sotkenut sen asuinympäristön luonnollisen järjestyksen!

Kiukkua jatkui pari tuntia, ja vasta katkarapupelletit saivat vanhan herran lauhtumaan. Sittemmin partis on käyttäytynyt aivan kuten ennenkin.

Kahden ravintolalounaan viikonloppu

Voisin sanoa, että viikonloppu meni mainiosti! Lauantaina tein  pitkän reissun - matkustin metrolla toiselle puolelle kaupunkia siskoani katsomaan. Matka sujui ihan hyvin. Niska tykkää kyllä kulkuvälineistä, mutta hieman inhalta tuntuu, kun metro pysähtyy asemilla ja keinuu sivuttaissuunnassa, kun ihmisiä tulee sisään ja lähtee ulos.

Päivä vain parani, kun lähdimme yhdessä lounastamaan. Olive Garden -ketjukin tuli nyt testattua. Ruoka, lohisalaatti, oli paljon tuhdimpi annos kuin mitä voisi kuvitella. Niska meinasi alkaa särkeä ruokaa odotellessa, ja hain jo seinästä tukea, mutta yllätys yllätys, syöminen paransi olon!

Sunnuntaina kävin taas lounaalla - tällä kertaa ystävän seurassa. Me halusimme sushia, mutta yhtään ravintolaa ei täällä eteläisen Suomen ravintolakeskittymässä ollut auki puoliltapäivin. Väsyimme etsimiseen ja menimme thaimaalaiseen syömään. Siellä istuminen sujui jopa paremmin kuin edellisenä päivänä.

Lisäksi meillä oli viikonloppuna vieraita, leivoin, siivosin, kävelin ulkona... viikonlopun hyvä olotila on kyllä minulle aika poikkeuksellinen!

Ja tänään...niskaa särki ja huimasi jo herätessä. Aamulenkillä oikea silmä sumeni ja iski todellinen kuvotus. Niskaa alkoi särkeä. Oli pakko päästä äkkiä takaisin kotiin. Tämä päivä meneekin sairastaessa - tai sitten olo paranee iltaa kohden.

Lautapelituokioita

Lapsena pelasin lauta- ja korttipelejä valtavan paljon. Muistojeni legendaarisin lautapeli on kenties Kimble, joka oli meillä mökillä. Kun ajattelen Kimbleä, sen muovista pelilautaa ja puisia, erivärisiä nappuloita, mieleeni tulevat välittömästi myös sadepäivät ja se, ettei ulos voinut mennä. Se Kimble on vielä olemassa.

Sitten on korttipelejä, kuten Hullunkuriset perheet. Mummit ja papat opettivat pelaamaan ainakin maijaa ja tikkiä. Ristiseiskan opin myöhemmin - mitä todennäköisimmin kesämökillä sateisena päivänä. Nopeuspelit ralli ja stressi ovat myös hyvin muistissa.

Pelaaminen on sosiaalista. Koska pelatessa on pakko keskittyä, voi sen avulla irtaantua hetkeksi kaikesta muusta. Pelaaminen on kaikin puolin mukavaa, mutta se jäi omalla kohdallani, kun aikuistuin ja lähdin opiskelemaan. Ihan viime vuosina pelaaminen on tullut asteittain takaisin.

Puolison kanssa pelaamme välillä shakkia, ja minä häviän aina! Shakki on mielenkiintoinen, mutta todella haasteellinen peli.  Se vaatisi vielä paljon opettelua.

Mukava tuttavuus on vuosia sitten joululahjaksi saatu Carcassonne. Siinä rakennetaan keskiaikaista, ranskalaista kylää ja "varataan" itselle mahdollisimman hyviä, valmistuvia kaupunkeja, teitä, peltoja jne. Niistä saa pisteitä pelin aikana ja pelin loputtua.

                          Kuva viikko sitten pelatusta Carcassonnesta pelin keskivaiheilta.


Carcassonnen pituus on minulle ongelma - täytyy välillä nousta seisomaan ja kävellä ympäri huonetta. Pelin lopulla aivotkin alkavat tuntua väsyneiltä, vaikka ongelma taitaa olla pikemminkin niskassa. Nämä istumisharjoitukset ovat kuitenkin tärkeitä, jotta oikeat lihakset oikeissa paikoissa osaisivat ajan kanssa ottaa tehtävänsä takaisin.

Päiväretki TE-toimistoon

Tänään olisi vuorossa päivätoimintaa - käynti TE-toimistossa kuntoutusneuvojan luona. Hänen kanssaan olen asioinut työkokeilujeni tiimoilta sekä sitä ennen kuntoutustutkimuksen, joka minulle tehtiin loppuvuodesta 2010. Asiointi on sujunut hyvin. Hän näkee minut ihmisenä, ei pelkkänä ongelmana.

Nythän en tiedä, hyväksyykö Kela sairauspäivärahahakemuksiani. Perusongelma on ihan hullu: lääketiede ei ole vielä niin pitkällä, että whiplash näkyisi minkäänlaisissa kuvissa (tai on eräs kuvantamismenetelmä, jota Kela ei kuitenkaan hyväksy). Kun ei voi todentaa, niin ongelmaa ei ikäänkuin ole. Olen täysin tietoinen siitä, että saatan tästä syystä jäädä minulle kuuluvien etuuksien ulkopuolelle.

Sain vinkin ilmoittautua työkyvyttömäksi työnhakijaksi. Tällöin minulle ei tarjota töitä, joita en voisi ottaa vastaan tai koulutuksia, joihin en voisi osallistua. Työttömyyspäivärahaa en kumminkaan saa, kun asun samassa taloudessa henkilön kanssa, joka tienaa yli tulorajan, joka puolisolla saa olla.

Nyt aion myös pyytää TE-toimiston yhteenvedon työkokeiluistani. Sellaisella dokumentilla voisi olla merkitystä, kun työkykyäni selvitetään. Eiväthän ne kokeilut hyvin sujuneet - paitsi ammatillisesti.

Ristiriitaista tässä on, että nyt minun on kynsin ja hampain taisteltava työkyvyttömyyteni puolesta, vaikka en koskaan halunnut vammautua ja jäädä sivuun työelämästä. Viranomaispuolella ei juuri kysytä, miltä minusta tuntuu, kun voimat eivät työelämään riitä. Tai miltä minusta tuntuu, kun suoritin sairaudestan huolimatta loppututkinnon hyvin tuloksin, enkä pääsekään nauttimaan työni tuloksista.

Kelassa asiointia

Tämä on taas niin tätä...Sain Kelalta viime kuukauden sairauslomahakemuksestani ilmoituksen, jossa pyydetään hoitokertomus, kun A-sairauslomatodistus ei kuulemma informoi tarpeeksi. Nythän minulla on menossa tätä lajia jo toinen kuukausi, josta lääkäri lupasi toimittaa B-lausunnon suoraan Kelaan.

Kävin kysymässä, kävisikö B-lausunto tuon ensimmäisenkin kuukauden selitykseksi, kun sairaus on koko ajan sama ja krooninen. Luukulla minulle sanottiin:

- Sen pitää olla hoitokertomus, kun sitähän tässä pyydetään.

Minä sanoin, että selviäähän asia siitä B-lausunnostakin ja vielä laajemmin, mutta en viitsisi jonottaa kahta tai kolmea viikkoa puhelinaikaa terveyskeskukseen, jotta voisin sen yhden hoitokertomuksen tilata.

- No en minä sitä voi luvata, kun käsittelijä on näin pyytänyt.

Sitten kysyin, saisinko käsittelijän yhteystiedon, niin voisin kysyä itse asiaa.

-Se ei ole mahdollista.

Kysyin, voiko sinne tietoihini laittaa muistutuksen, että B-todistus on tulossa.

-Voi. (hienoa, jokin valopilkku sentään...)

Sen jälkeen tiedustelin, voisiko käsittelijä itse tilata hoitokertomuksen terveysasemalta.

- Ei me täältä mihinkään soitella.

Sitten sain numeron (maksullisen tietenkin), johon voin soittaa ja kysyä lisäaikaa käsittelylle, mikäli B-todistus ei ole saapunut Kelaan määräaikaan mennessä. Sen jälkeen minun on varmaan pakko tilata se hoitokertomus.

Kiitos taas, Kansaneläkelaitos, avuliaasta toiminnasta! Meillä kroonisesti sairailla riittääkin tätä energiaa näiden iänikuisten sotkujen selvittämiseen...

Fysioterapiatuntemuksia

Kävin tosiaan sairaalan fysioterapiaosastolla viime tiistaina. Matkustin noin neljän kilometrin matkan bussilla. Se matka meni ihan hyvin, onneksi löytyi istumapaikka.

Fysioterapeutti oli ihan mukava. Kyseli paljon, ja minulla jäi taas kertomatta puolet, kuten minulle yleensä tuollaisissa tilanteissa käy. Minä käyn nyt siellä kerran viikossa - ensi perjantaina on uusi aika.

Tasapaino ja käden puristukset ym. todettiin normaaleiksi (mikäs siinä on todetessa, kun eihän se puristusvoima tuossa oikeassa kädessä ole ongelma, vaan se, jos sillä kädellä pitää esimerkiksi kantaa jotakin vähän pidemmän aikaa).

Sitten kerroin, etten voi oikein venytellä niskaa, kun minulla on niin liikkuvat nivelet, etteivät venytykset tunnu. Siihen hän totesi, että sehän on hieno juttu, koska se kertoo siitä, ettei jumituksia ole! Ihan samaa mieltä en itse ole, kun ne jumitukset tunnen, ja hierojani toteaa niskan olevan joka kerta aivan helevetin jumissa... En nyt sitten jäänyt siitä väittelemään.

Eihän siinä muuta, kuin että minun täytyy kuulemma ottaa rauhallisesti ja antaa itselleni aikaa kuntoutua. Muuten helppo juttu, mutta ota nyt sitten tässä rauhallisesti, kun tuo byrokratiajärjestelmä (palaan siihen myöhemmin) tekee kaikkensa, jotta voisi todistaa, ettei minua mikään vaivaa ja ettei minulle ainakaan voi myöntää edes sairauslomaa.

Sain uuden syvien niskalihasten harjoitteen vanhojen tilalle. Tässä kävi nyt ihan samalla tavalla kuin aina aiemminkin, eli uusi fyssari tyrmäsi totaalisesti vanhan fyssarin ohjeet. Kuntoutujalle tulee siinä aina vähän ristiriitainen fiilis, niin kuin se parantumattomuus olisi kuntoutujan syytä tässä ohjeiden ristiaallokossa. No, pisteet sille, joka ne parantavat liikkeet onnistuu löytämään.

Että olenko puolustuskannalla? Öö, olen! Ihan siitä syystä, että minä pelkään. On helpointa olla skeptikko, ettei joudu taas kerran pettymään.

Kuitenkin, tämä oli vasta eka kerta tätä lajia. Rouva Niskanen tuntee traumansa ja luonteensa, ja astuu sairaalaan vievään bussiin uudelleen ensi viikolla.

Kaksi erilaista marsua

Kyllä voivat meidän lemmikit olla kuten yö ja päivä. Nasu (kuvassa vasemmalla) on hyvin ihmisläheinen. Hän osaa kovaäänisesti vaatia oikeuksiaan (porkkanaraastetta, pähkinää tai muuten vain huomiota). Hänen viestinsä on "Kaikki tänne heti, palvelu on myöhässä!".

Nipsun viesti taas on päinvastainen, sillä hän on toimelias täti, joka haluaa toimittaa päivärutiininsa rauhassa. Hänen ilmeensä sanoo "Älkää vain tulko tänne, minä en ole täällä." Mikään rutiinista poikkeava ei ole toivottua. Ainoastaan ruokaa kerjätessä Nipsu ottaa voimakkaasti kontaktia.

                                                     Erilaisia, mutta niin suloisia!

Fysioterapia alkaa

Minulla alkaa ensi tiistaina fysioterapia. Se on oikeastaan ensimmäinen "hoito", jonka mahdollisesti antaa henkilö, joka ymmärtää jotakin niskan retkahdusvammasta (tai sitten ei ymmärrä). Suhtaudun koko juttuun varauksellisesti, sillä olen kolmen vuoden aikana kokeillut vaikka mitä omakustanteisesti.

Vuonna 2010 eräs fysiatri oli sitä mieltä, että kiropraktinen hoito pelastaa niskani. Menin sitten kiropraktikolle, joka niksautteli tukirankaani, myös ihan ylintä niskanikamaa. Tuon raksautuksen olisi pitänyt olla se ihmeitä tekevä taikatemppu, vaan eipä ollut. Tulin joka kerta tuosta raksautuksesta tosi kipeäksi. Ei ollut fiksua, ei.

OMT-fysioterapia samana ja seuraavana vuonna osoittautui samaten liian rajuksi. Tämä fyssari (samoin kuin kiropraktikkokin) ihmettelivät kovaan ääneen pahoinvointireaktiotani, jollaista ei pitäisi missään nimessä tulla.

Viime vuoden aikana minut passitettiin psykiatrin kautta psykologiseen fysioterapiaan, joka oli...hmm...ihan kivaa. Jutun anti oli, että sain muutaman niskaliikkeen, jotka eivät tosin ole vieläkään tehonneet. Siellä en antanut hieroa tai muutoinkaan käsitellä niskaani, koska halusin päästä omin avuin paluumatkalle.

Näistä syistä suhtaudun kuntoutukseen skeptisesti. Tämä kuntoutus tapahtuu sairaalan fysioterapiayksikössä, eikä siihenkään käsitykseni mukaan liity fysiatrin tapaamista. Minulla on kyllä halu kuntoutua, mutta mieluiten asiantuntijan opastuksella. Kerronpa ensi viikolla, millaiselta tämä fysioterapia vaikuttaa.

Uusi instrumentti

Minä menin 8-vuotiaana pianotunnille. Tykkäsin soittamisesta oikein paljon, vaikka kansalaisopiston ryhmäopetus ei kovin tehokasta ollutkaan. Soittovihkoni oli Aaronin pianokoulun ensimmäinen osa - toiseen osaan en tainnut ala-asteaikanani edetä lainkaan.

Otin ison harppauksen, kun pääsin 12-vuotiaana yksityisopetukseen. Opettajani oli ammatiltaan kanttori. Hän opetti minut rakastamaan musiikkia. Yksityisopetuksessa ei tarvinnut mennä oppilaskonsertteihin, joista en pitänyt lainkaan (olisihan niistä saanut esiintymiskokemusta, mutta en silti tykännyt).

Mieleenpainuvimmat pianokappaleet tuolta ajalta ovat ehdottomasti ihana Ballade pour Adeline ja tunteikas Myrskyluodon Maija. Osaan niistä pätkiä ulkoa vieläkin ja luulen, että nuoteista osaisin soittaa ne ongelmitta.

Lukio alkoi ja soittotunnit jäivät. Lukion jälkeen päätin kuitenkin aloittaa soittotunnit vielä vuodeksi - saman opettajan johdolla. Tuolloin soitetuimmat kappaleet taisivat olla Sibeliuksen Etydi ja Kuusi - haluaisin osata molemmat vielä, mutta taidot ovat ruostuneet.

Haaasteellisin kappale oli Bachin Toccata fuuga. Sehän oli urkukappale, ja osoittautui pianolla soitettuna minulle liian vaikeaksi - ensimmäistä sivua lukuunottamatta.

Sitten alkoivat opiskelut, ja soittaminen jäi vuosiksi. Viime vuosina olen yrittänyt palata musiikin pariin, koska olen aina ollut sitä mieltä, että jopa suhteellisen masokistinen soittoharjoittelu on mielenterveydelleni hyväksi.

Olen myös alkanut lopullisesti tulla siihen tulokseen, että piano ja niskan retkahdusvamma eivät sovi yhteen. Jos oikeaa kättä ei tarvitsisi käyttää, ongelmia olisi paljon vähemmän.

Uusi, hiljalleen aloitettu instrumenttini on alttonokkahuilu. Nokkiksethan ovat ehkä niitä inhotuimpia soittimia - ja minä taas aikamoinen vastarannan kiiski, joten sovimme hyvin yhteen. Harjoittelen nyt alkeita ilman ohjausta, ja yritän pitää itsekuria yllä.

Ihan Toccata fuugaa en tällä kertaa soita, vaan yritän oppia sormitukset ulkoa sellaisten kappaleiden kuin Clementine, Brahmsin kehtolaulu sekä Kumbayah - avulla. Tuo ensimmäinen kappale on muuten mielestäni todella ärsyttävä!

Uudestaan - ja uudestaan

Joku voi ihmetellä, miten minä saan päiväni kulumaan, kun en voi opiskella tai käydä töissä. Hmm...oikein hyvin! Kun elää symbioosissa mr. Niskavamman kanssa, menevät päivät usein turhankin nopeasti.

Hyvä esimerkki ovat viime viikon toimeni. Kävin Kelassa hoitamassa yhden asian. Menin sinne ensimmäisen kerran tiistaina. Silloin siellä oli pitkä jono ja minulla oli niska jumissa ja huimasi. En kyennyt jonottamaan, vaikka sain istua penkillä. Annoin vuoronumeron eräälle rouvalle ja poistuin.

Parin päivän päästä menin kokeilemaan uudelleen. Silloin sain asiani hoidettua, mutta vielä oli yksi paperi toimittamatta. Sen vein perille perjantai-aamuna, jolloin minulla oli taas vaikeuksia edellisiltana puhjenneen migreenin takia. Onneksi homma hoitui infotiskillä.

Torstaina käväisin vaatekaupassa, samoin lauantaina. Sunnuntaina hyvää oloa riitti ihan ostosten tekemiseen saakka.

Välillä tuntuu, kuin eläisin keskellä tasohyppelypeliä. Yritän olla putoamatta kuoppiin, mutta kuolen aina samassa kohdassa (tai sitten putoan sitä seuraavaan kuoppaan). Melkein kuulen päässäni vanhan, 8-bittisen Super Mario Bros -pelin musiikin siinä kohtaa, kun yritys läpäistä kenttä epäonnistuu.

Viime viikon saldo oli kuitenkin peräti kaksi salkoon vedettyä lippua! Ei huonosti.

Eräs lauantai

Tänään oli oikein mukavaa huomata, että parin päivän migreenini on laantunut. Ehdin jo pelätä samanlaista viiden viikon migreeniä, kuin minulla oli loka - marraskuussa. Aamupäivällä sain tehtyä kauppareissun tuttuun lähikauppaan oikein hyvin.

Päivän seuraavalla kävelyreissulla tuli jo taas vähän ongelmia, ja varsinainen vaatteiden osto saa jäädä toiselle päivälle. Kävin jo parissa kaupassa nopeasti katselemassa. Tarkoituksena olisi löytää kiva paita ja vähän alusvaatteita.

Kotona päivä on sujunut verkkaisesti. Telkkaria katsoessa jomotuksen oikean silmän päällä ja päälaella vielä huomaa, mutta niska on jäykkyydestään huolimatta nyt ihan siedettävä.

Migreenin jälkeisistä tunnelmista on muuten paljon hauskempaa kirjoittaa kuin siitä varsinaisesta migreenistä. Tämänkin paripäiväisen takia jäi eräs tärkeä meno suorittamatta, ja päivistä tuli aika vaisuja.

Ehkä huomenna pääsee jo vähän reippaammin liikkeelle. Reippaasti, mutta varoen.

Rouva niskasen oireisto - pahoinvointikohtaukset

Tätä oiretta Rouva Niskanen inhoaa ehkä eniten. Pahoinvointikohtaus alkaa aina näön sumenemisella ja paineen tunteella oikeassa ohimossa ja päässä. Sitten alkaa olla ongelmia tasapainon kanssa. On pakko löytää paikka, johon voi mennä makuulle.

Kuvottava paineentunne päässä jatkuu. Oksettaa ja heikottaa. Mitään muuta ei oikein voi tehdä kuin odottaa, että olo helpottuu. Nämä kohtaukset jatkuvat yleensä pari tuntia, jonka jälkeen tilanne useimmiten helpottaa. Yleensä tilanne laukeaa vasta yöunien aikana. Seuraava aamu on usein jo parempi. 

Mikäli pahoinvointi helpottaa jo samana päivänä, saattaa lopuksi tulla tärinäkohtaus. Tämän jälkeen olo on yleensä aika hyvä. Näin tapahtuu kuitenkin vain harvoin.

Yleensä näitä kohtauksia tulee, kun olen ollut hieronnassa. Noin kolme seuraavaa päivää ovat kriittisiä. Kohtaukset liittyvät osittain hermoston ärsytykseen. Samankaltainen ärsytys voi tulla myös esim. tavaratalossa (kun siellä taas on liikaa erivärisiä objekteja ympärillä).

Näitä kohtauksia jännitän usein, sillä kun kohtaus on päällä, minun on vaikea selvitä paikasta toiseen ja oikeastaan mahdoton esimerkiksi työskennellä. Kohtauksia tulee yleensä 1-2 viikossa, joskus vähän harvemmin. En kuitenkaan muista yli kaksiviikkoista kohtauksetonta ajanjaksoa, joten aika yleistä tämä on.