Lauantaina shoppailin

Tänään heräsin yhdeltätoista, takana 11 tunnin yöunet - taisi olla hieman univelkaa. Olen ajan kanssa tottunut heräämään aamuisin kuudelta, mutta silti väsymys näköjään kerääntyy. Se on varmaankin sitä paljon puhuttua ruuhkavuosiväsymystä.

Suuntasin toiselle puolelle kaupunkia kauppakeskukseen. En ole himoshoppailija, mutta kun pääsen vauhtiin, mukaan tarttuu kaikenlaista. Yleensä en kuitenkaan osta mitään ihan älytöntä.

Hemtexin näyteikkuna kuitenkin veti puoleensa, ja mukaan tarttui kaksi tyynynpäällistä sohvatyynyihin. Olen pikkuhiljaa löytänyt itseäni miellyttävän olohuoneen värimaailman - muutin tähän asuntoon vuonna 2013...

Kookengästä löysin tummansiniset maiharit lähestyvään vuodenaikaan. Joudun paljon kävelevänä ihmisenä uusimaan kenkiäni melko tiheään tahtiin, mutta välikausikenkiä en ole ostanut moneen vuoteen. 

Kuva ei oikein tee kengille oikeutta - väri on paljon kauniimpi, Malli ei ole äärinaisellinen, kroppani on vaatii ensinnäkin tukevat kengät, joilla on hyvä kävellä. Toiseksi, aion pokkana esiintyä noissa myös mekon kanssa ja lampsia maihareissani fiinimpiin tilaisuuksiin, mikäli sellaisia tulee.

Ei ostosreissua ilman eläinkauppaa...käyn oikeasti jokaisella shoppailureissullani eläinkaupassa :D Kierrän katsomassa marsut, hamsterit, gerbiilit, rotat, matelijat ja akvaariokalat. Voisin viettää eläinkaupassa tuntikausia.

Onneksi kuitenkin selvisin tälläkin kertaa kääpiöhamsterikuumeesta - olen päättänyt, että joko niitä tai gerbiilejä meille seuraavaksi tulee. Uuteen lemmikkiin saisi kuitenkin olla vielä parisen vuotta, jonka jälkeen Touhikin on pikkaisen viisaampi. 

Akvaariokaloja ei rajoitukseni tietenkään koske...mukaan tarttui neljä miljoonakalaa ja kaksi kirsikkasukarapua. En kuvaa heitä tähän, sillä aion myöhemmin kirjoittaa akvaariostani pidemmän jutun. 

Reissun varsinainen heräteostos syntyi kuin syntyikin eläinkaupassa. Olen visusti pitänyt akvaarioni luonnonmukaisena - siihen asti, kun Naakka rupesi vaatimaan sinne kaikenlaista sälää. Tähän mennessä olen suostunut lasikuuliin, joita minulla oli jo valmiiksi kaapissa.

Eläinkaupassa oli kuitenkin eräs koriste, josta tiesin Naakan tykkäävän. Nyt meillä on siis akvaariossa seuraavanlainen koriste:

Mukavaa lauantai-iltaa teille lukijoille :) 

Sinfonia soikoon!

Taas on viikko loppumassa...mitähän tälläkin viikolla on tehty? Olen kuunnellut aamuisin työmatkalla Sibeliuksen sinfonioita. Kuulostaa ehkä hassulta ja suureelliselta, mutta olen edennyt jo melkein neljännen sinfonian loppuun saakka.

En ole mikään suuri klassisen musiikin tuntija, genre tuli ainakin pintapuolisesti tutuksi niinä vuosina, jolloin harrastin aktiivisesti pianonsoittoa. Koulussa, yläasteella, klassista musiikkia taidettiin ainakin jonkin verran käsitellä.

Klassinen musiikki mielletään kenties eliitin harrastukseksi, mutta olen kyllä ihan perusjuntti :D Tykkään musiikista "tarinana", ja jos pop-. rock -tai vaikkapa heavykappale kestää keskimäärin 3-6 minuuttia, pääsen sinfoniaa kuunnellessa nauttimaan pitkästä tarinasta.

Lisäksi tuntuu hauskalta matkustaa metrolla läpi lähiöiden "ylevää" musiikkia kuunnellen. Miinuksena voisin mainita äänenvaihtelut, ja liikenteen kohinassa hiljaisemmat hetket peittyvät välillä kokonaan. 

Kipuviikko, siis niskan ja selän, on ollut kohtalainen. Kun yläselkäni alkaa jännittyä (noin viikko hieronnan jälkeen), on vuorossa kipu- ja rasituspäiviä sekä aina muutama tasaisempi päivä välissä.

Huimauksiakin esiintyy, vaikkakin lievänä. Silti ärsyttää, kun yritän keskittyä elämääni, ja koko ajan keinuttaa vähän. Se on vain pakko hyväksyä osaksi elämääni, mutta en vain aina osaa olla tasaisen hyväksyvällä tuulella.

Kuukausi on mennyt hyvin pitkälle sairastaessa ja sen jälkeen infektioastman kanssa. Nyt minulla on lapsivapaa viikonloppu, ja olen asettanut jokaiselle päivälle tavoitteeksi kävellä 11 000 askelta. Tänään onnistuin tavoitteessani, toivottavasti myöhemminkin.

Eilen meillä oli kiva ulkoiluhetki illalla oman pihan lasten kanssa. Tarvittiin WhatsApp-viesti, ja pian Naakalla ja Touhilla oli pihassa seuranaan neljä leikkikaveria. Touhi yllätti minut kiipeilytaidoillaan - hän nähtävästi pääsee kiipeämään pihamme kiipeilytelineeseen, jonka köysitikkaiden alin askelma on Touhin hartioiden tasolla...

Tänä viikonloppuna minulla ei ole erityisiä velvollisuuksia, eli otan pari vapaapäivää levon kannalta. Se onkin tervetullutta, vietin viimeksi vapaaviikonloppua kotona yli kuukausi sitten. Kaikenlaista askaretta toki on, mutta jos en jaksa, jääköön kesken.

PS. Tänään on autolautta Estonian uppoamisen vuosipäivä. Muistan tarkkaan, missä olin, kun kuulin uppoamisesta - olin seiskaluokalla koulussa, ja historian opettaja kertoi siitä. Oppitunnin aihe muuttui.

PPS. Tänään viettää syntymäpäiviään eräs ihana 1-vuotias tyttö Australiassa asti! Onnea kovasti sinne valtamerten taa!

Lapsiviikonlopun rutiineja ja jalkakipu

Niskasilla homma hoituu pääasiassa niin, että rva kehittelee päässään toimintasuunnitelmat arjen (ja viikonloppujen) aikatauluja varten, ja ne toteutetaan mielellään tai todella v*ttuuntuneena. Olen tässä äitivuosinani oppinut, että alkuperäiset suunnitelmat pätevät vain harvoin.

Tänään meidän oli tarkoitus mennä ystäväni ja hänen poikansa kanssa Lintsille. Sitten iski Mauri 18-myrsky, jonka takia peruimme reissun. Eihän se mikään uskomaton myräkkä ollut, mutta ei myöskään ulkoilusää.

Sisätilavaihtoehtona olisi ollut Kansallismuseon lastenvintti, mutta sekin peruttiin lähinnä oman väsymykseni ja osittain Touhia hoitamaan lupautuneen tahon sairastumisen vuoksi. Lopulta päädyimme Naakan kanssa kirjastoon.

Kirjastossa tekstailin lähellä asuvien tuttujen kanssa, josko joku kaveri tulisi meille leikkimään. Yksi ei päässyt, toinen ei päässyt ja kolmannelle sopi kuin sopikin. Itseasiassa toisellekin sopi, ja lopulta Naakka meni ensin leikkimään kakkosen kanssa, joka lähti se jälkeen harrastukseensa.

Numero kolmonen tuli myöhemmin leikkimään meille äitinsä ja siskonsa kanssa, ja kerrankin Naakka ei valittanut, miten tylsää on, kun ei ole ketään kaveria.

Ilta sujuikin tavallisessa järjestyksessä. Rva:n lapset ovat äitinsä tavoin rytmi-ihmisiä, ja on tärkeää, että iltatoimet suoritetaan joka ilta samalla tavalla: iltapuuroa tarjoillaan klo 19.30, Touhi menee iltamaidon jälkeen nukkumaan klo 20.00 ja Naakka iltasadun jälkeen n. klo 20.40.

Toki se perkuleen puurojauhe (joo-o, lapseni eivät suostu edelleenkään syömään tavallista hiutalepuuroa) pääsi loppumaan, joten iltapalaa piti vähän soveltaa. Onneksi kaikki sujui hyvin.

Rva selvisi flunssasta, mutta on saanut jonkinlaisen rasitusvamman jalkaansa. Vasemman jalan jalkapöydän oikea puolisko alkoi vihloa torstaina, kun kävelin työpaikallani portaita alas. Sen jälkeen onkin sitten vihlonut iltapainotteisesti.

Mitään kipua ei tunnu paikallaan ollessa, mutta kävellessä tuntuu tosi ikävältä. Painelin jalkaterää ja säärtä eri puolilta, mutta en löytänyt mitään erityistä kipupistettä. Rasittava vaiva - toivottavasti juttu helpottaisi lähiaikoina.

Huomenna jatketaan samaan malliin, paitsi että Naakka suuntaa vierailulle erään iäkkään sukulaisensa luo. Luvassa on myös saunomista jossain muualla kuin kotona, sillä meillähän tosiaan ole omaa saunaa :D

PS. Aloitin jonkin katastrofielokuvan katsomisen Netflixistä - nimeä en tietenkään muista, mutta elokuvassa jokin katastrofi on tapahtunut Yhdysvaltojen itärannikolla, ja tilannetta selvitellään...katson elokuvan loppuun ehkä huomenna.

PPS. Taitaa olla turha toivo, että lapseni eivät heräisi huomennakin kuudelta - toivon silti.

Suomenlinna ja "Jokerit"!

Rva meni tänään lautalla Suomenlinnaan. Kyseessä oli "työreissu", eli en ollut huvimatkalla - toki pääsin huvittelemaan siinä sivussa. Kun odottelimme lauttaa, tajusin, etten ole ennen ollut Suokissa syksyllä.

Olen jo varmaan aiemmin maininnut, että syksy on lempivuodenaikani. Pidän siitä, kun kesä antaa hiljalleen periksi ja talven odotus alkaa. Pidän hämärtyvistä illasta, ruskasta ja sateestakin. Pidän puolukoiden poimimisesta, mutta sienestykseen tarvitsisin kokeneen kaverin ;)

Kohteena paikan päällä olivat sotamuseo ja sukellusvene Vesikko. Sotamuseossa en ollut käynyt aiemmin, mutta Vesikko oli tuttu jo entuudestaan. Sotamuseo oli hyvä kokemus. Siellä esiteltiin kattavasti (ainakin maallikon näkökulmasta) sotakalustoa, varusteita ja Suomen sotahistoriaa.

Vaikka en voinut kohdistaa täyttä huomiotani museoiden antiin, nautin ja opin varmaankin myös hieman uutta. Suomenlinnassa oli nättiä ja aika vähän turisteja. Olisi kiva mennä vielä tänä syksynä uudestaan, ehkäpä Naakan kanssa.

Nyt alan viimeinkin olla terve. Viimeisin isompi yskäkohtaus tuli pari päivää sitten, yöllä. Silloin piti ottaa useampi suihkaus avaavaa lääkettä, enkä saanut oikein unta jälkeenpäin. Onneksi myös lapset ja exä alkavat olla kunnossa.

Infektioastman kanssa flunssat kestävät todella kauan. Homma menee niin, että kun pitää olla kuukausi paikoillaan, on tervehtymisen jälkeen fyysisesti kuin fletkumato. Onnistuin eilen saamaan jonkinlaisen rasitusvamman jalkaani, kun ihan jopa liikuin normaalisti parina päivänä.

Täytyy toivoa, ettei seuraava tauti iske ihan heti. Touhille tämä tautirupeama merkitsi kahta käyntiä lastenklinikalla (toisella käynnillä otettiin tehostetusti Ventolinea useaan kertaan, homma kesti monta tuntia).  Kolmen tautiviikon aikana Touhi oli yhteensä viisi päivää pois päiväkodista. Onneksi hänkin on nyt terve!

Pohdin, että mitähän tässä vielä kirjoittaisi...no, sain työn puolesta kolme lippua Jokereiden matsiin ja lähetin sinne tyttäreni, exän ja hänen isänsä. Näin ollen tytsy sai ensimmäisen lätkämatsikokemuksensa (minä olin aikanaan jo 10-vuotias, tuolloin Hämeenlinnassa pelasivat HPK ja Lukko).

Kyselin Naakalta, mikä matsissa oli parasta. "Nakkimuki ja se, kun huudettiin Jokerit!", hän vastasi. Viisivuotiaani oli jaksanut hyvin seurata ottelua ja oli näkemästään vaikuttunut. Hän lähtee kuulemma lätkämatsiin uudestaan heti kun on mahdollisuus.

PS. Minulla on ollut aika kovat niskakivut viime aikoina. Sairastaminen on pahentanut kipuja, mutta toisaalta paikallaan olo on helpottanut yläkropan rasitusta, eli varsin kaksipiippuinen juttu.

PPS. Mainitsen lyhyesti, että vietin viime viikonlopun Tampereella vuositapaamisessa lukiosta tuttujen ystävieni kanssa. Tulipas naurettua, ja terveisiä sekä kiitokset asianosaisille :)

PPPS. Syksyssä ja meressä on todellakin oma tunnelmansa!

Ne 11-vuotiaan haaveet...

Olen tässä viime päivinä pohtinut, että elämä on valtavan yllätyksellistä. Aika harvalla kaikki etenee suunnitelmien mukaan (jos sellaisia edes on), enkä todellakaan ole hyvä esimerkki siitä.

En ole tehnyt tiukkoja elämänsuunnitelmia, mutta jonkinlaista haaveilua olen harjoittanut. 11-vuotiaana minusta piti tulla puutarhuri, kotini piti hukkua lemmikkieläimiin ja minulla olisi myös noin viisi lasta!

Jollakin tavalla nuo ovat toteutuneet - tykkään puuhastella viherkasvien kanssa, minulla on ollut erilaisia lemmikkieläimiä ja lapsiakin on, vaikka ei nyt ihan viittä.

Vähän isompana, yli 15-vuotiaana, unelmoin kehitysyhteistyöhön lähtemisestä, isossa kaupungissa asumisesta, matkustamisesta, useasta akvaariosta, ja poikaystävästä. Kaukokaipuu taisi olla haaveista suurin.

Kehitysyhteistyöhön en lähtenyt, mutta luen edelleen mielelläni aiheesta. Koulutus ja sen turvaaminen kaikille on lähinnä sydäntäni. Muutin isoon kaupunkiin vuonna 2001 enkä ole katunut. Noin 18-vuotiaana minulla oli hetken aikaa kolme akvaariota, sen jälkeen olen pysynyt yhdessä :D

Reissaamisen omin nokkineni aloitin noin 18-vuotiaana ja olen sen jälkeen käynyt noin 20 Euroopan maassa. Maanosan ulkopuolella en ole paljon matkustellut paitsi Marokossa. Olen ollut tyytyväinen, että tein ne matkat.

Noin 25-vuotiaana minulla oli ollut jo useampi poikaystävä :D Tuolloin tai jo vähän ennen haaveilin omista lapsista. Haaveilin myös yhteisestä asunnosta ja ihanasta tulevaisuudesta kumppanini kanssa. Minulla oli unelma-ammatti, johon tähtäsin.

Haaveilin myös sivistyneisyydestä, luontokokemuksista, uusista matkoista ja kyvystä elää omaa elämäänsä kunnioittaen. Toki haaveilin myös muun muassa  pelikonsolista ja lyhyestä tukasta.

Parisuhde ja lapset toteutuivat. Tuolloinen unelma-ammatti ja itse asiassa seuraavakin jäivät saavuttamatta. Tein kuitenkin töitä niiden eteen, ja uskoin, että voisin ne saavuttaa. Luin tuolloin paljon kuten nytkin - luulen, että olen sivistyneempi nyt kuin kymmenen vuotta sitten.

Matkoilla kävin kumppanini kanssa - teimme muun muassa kaksi kahden viikon autoreissua suunnaten Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan. Luontokokemuksista vaikuttavimmat olivat kuitenkin kotimaassa: Koli sekä Porkkalanniemi -20 asteen pakkasessa.

Nyt 36-vuotiaana minulla on jälleen unelmia...ensinnäkin unelmoin siitä, että onnistun olemaan hyvä äiti kahdelle lapselleni nyt ja tulevaisuudessa. Haluan hankkia kokemusta työelämässä ja kouluttautua myöhemmin lisää.

Iso, vaikkakin abstrakti unelma on saada elää itsensä kanssa tasapainossa. Siinä tulee varmasti olemaan työnsarkaa koko loppuelämäksi.

Huomaan nyt selvemmin, kuinka moni jo lapsena alkanut unelma elää vielä. Haaveilen edelleenkin lemmikkieläimistä, matkustamisesta, luontokokemuksista jne. Mitään ihan uutta ja ihmeellistä ei ole viime aikoina ilmennyt, mikä kertoo varmaankin myös siitä, että elän monelta osin kuten olen unelmoinut. Tästä on hyvä jatkaa.

PS: Touhin toistaiseksi viimeisenä sairauslomapäivänä leivoimme yhdessä sämpylöitä. Onnellinen poika!

PPS: Pääsen tänä viikonloppuna vähän reissuun - Tampereelle...

PPPS: Niska on hemmetin väsynyt työviikon jälkeen, mutta koitan jollakin tavalla lepuuttaa. Valitettavasti juurikin paikallaanolo ja selällään makaaminen tekee hyvää niskalleni, vaikka luulisi asian olevan päinvastoin.

Puhelinlangoilta sovellusten suohon

Synnyin 1980-luvun alussa. Nykynuorille tuo aika näyttäytyy varmaankin dinosaurusten aikana. Päättelen sen jo siitä, miltä 1960-luku minusta vaikutti, kun olin lapsi/nuori. Aika kuluu, vaikka tuntuukin, että vastahan me siirryimme 2000-luvulle.

Lapsuudessani, alle kouluikäisenä ja alaluokilla kaikkien kotona oli puhelin. Siinä oli yleensä kiemurainen johto, veivattava numeronäyttö ja se sanoi "prrr" soidessaan. Sillä soitettiin kaverille ja kysyttiin, onko kaveri kotona ja saisiko sen puhelimeen.

Treffit sovittiin ulos tai jomman kumman luokse. Ne piti sopia tarkkaan, sillä matkalla ei ollut enää mahdollisuutta varmistella tapaamispaikkaa, kun puhelin oli kiinni seinässä kotona.

Supermodernia olivat puhelinten näppäinvalikot. Usein puhelimia oli asunnossa useampi, onnekkaimmilla omassa huoneessa (minulla ei).

Kesti kauan ennen kuin kukaan alkoi puhua kännyköistä. Olin itse silloin jo yläasteella, jonne siirryin 1994. Ehkäpä vuodesta 1995 lähtien kännyköitä alkoi olla koulussamme joillakin. Niillä saattoi soittaa, tekstiviestejäkään en noilta ajoilta muista. Soittoääniä vaihdeltiin kovasti. Kotiimme tuli ensimmäinen cd-soitin.

1995-1996-välille sijoittuu myös ensimmäinen internet-kokemukseni. Se tapahtui koulun atk-luokassa. Netti oli ainoastaan opettajan koneella. Eipähän tullut surfattua, kun ei ollut yhteyksiäkään.

Kuten olen joskus maininnut, asuin lukion pois kotoa lähikaupungissa, alivuokralaisena vanhan puutalon yläkerrassa. Sinne muutettuani sain ensimmäisen oman puhelimen. Se oli sananmukainen halko, Motorola-merkkinen.

Minunkin puhelimeni vaihtui astetta modernimpaan Eriksoniin, jolla ne tekstiviestitkin luonnistuivat. Myös jonkinlaisia pikselikuvia läheteltiin, mutta en kyllä muista, miten ne kuvat siihen puhelimeen tulivat.

Tekniikka meni toki eteenpäin, mutta 2000-luvun alussa, yliopistoon siirryttyäni, ei useimmilla opiskelijoilla vielä ollut kotitietokonetta. Opiskelija-asuntolassa ei päässyt nettiin, yliopiston atk-luokassa kylläkin. Muutaman vuoden opiskeltuani hankin ensimmäisen digikameran!

2005 alkaen asuin asunnossa, jossa minulla oli oma internet-yhteys. Muistan, että elämä tuntui tekniseltä kannalta superhelpolta. Kännyköillä soitettiin ja lähetettiin tekstiviestejä, netti puuttui. Läppäri kotiutui luokseni.

Luultavasti vuonna 2010 (tai niillä paikkeilla) sain ensimmäisen älypuhelimeni. Se kyllä tökki varsin paljon, mutta kyllä sillä jo jotakin teki.

Kun muistelen, miten tekniikka valtasi kotini, huomaan, että siinä on mennyt paljon aikaa. En ole kasvanut, edes aikuistunut, tekniikan keskellä. Aika, jolloin olen pyörinyt somessa ja omistanut taskutietokoneen ;) (puhelimen), on loppujen lopuksi todella lyhyt.

Olen pohtinut asiaa ja todennut, että juuri tässä asiassa olen kotoisin niin eri vuosituhannelta kuin lapseni, ettei minulla ole omaa kokemuspohjaa siitä, miten älypuhelinten maailma lapsiin ja nuoriin vaikuttaa. Luulen, ettei asiaa ole vielä edes tutkittu kunnolla.

Olen muiden lailla kauhuissani kännykkäryhdistä, maailmankuvan vääristymisestä jne., ja toisaalta taas kaivan itse puhelimen esiin aina, kun sopiva väli koittaa. En kuitenkaan katso olevani somemaailman suurkuluttaja, keskinkertainen tekijä ennemminkin.

Tuntuu, että puhelimen käyttöä voisi rajoittaa entistä enemmän. Samalla kaikki mahdollinen esitetään nykyään puhelimeen ladattavina appeina. Välillä tekisi mieli huutaa, että riittää jo. Kaipaus aikaan, jolloin en ollut tavoitettavissa, herää.

Sairasta menoa

Rva on viettänyt kulunutta viikkoa & viikonloppua enemmän tai vähemmän kipeänä. Kun flunssa loppuviikkoa kohti helpotti, iski astmaattinen keuhkoputkentulehdus, tuo vanha vieras.

Tiistaina juhlittiin Touhia - kuukauden myöhässä, pienellä porukalla, mutta kuitenkin. juhlien myötä minulle alkoi kuitenkin nousta kuume, jota oli yli 38 astetta, kun illalla kerkesin mitata. Ihme, kun olo olikin sellainen, etten meinannut jaksaa kahvipöydässä istua.

Keskiviikkona pidin sairauslomapäivän. Olin muistakseni aikalailla paikallani ja hiljaa. Torstaina menin töihin, ja varotoimista huolimatta yskä paheni. Perjantaihin mennessä homma oli putket tukossa -meininkiä, ja perjantai-iltana aloitin avaavan lääkkeen ja kortisonin.

Astma, siis infektioastma, ei ole ollut seuralaisenani koko ikääni, vaan olen saanut sen aikuisena. Lääkkeitä olen käyttänyt viitisen vuotta aina tarvittaessa, ensin tulivat kuvioon avaavat, sitten hoitavat lääkkeet.

Vaiva on ikävä, kukapa haluaisi saada hallitsemattomia yskäkohtauksia kuukausikaupalla siten että hengitys vinkuu, kun koittaa hengittää sisäänpäin. Ehkäpä kortisonin vaikutuksesta vaiva ei enää kestä kuukausia, mutta pitkään kuitenkin.

Viimeksi minulla oli sama vaiva kesällä, jolloin lääkitystä tarvittiin kuukauden verran. Nyt luulen, että homma menee ohi vähän nopeammin.

Minun elämäntilanteessani lähes kaikki on kiinni siitä, että fysiikkani toimii. Jos ei toimi, tarvitaan varajärjestelyitä ja varajärjestelyiden varajärjestelyitä. Nyt viikonloppuna tarvitsin sellaisia, kun olin vielä perjantaina tilanteessa, jossa yskin hillittömästi, jos liikuin tai sanoin pari sanaa.

Kävimme siis kylässä maaseudulla, jossa vanhempanikin olivat toipumassa vastaavanlaisesta taudista. Kokemus oli oikein äänekäs - yskijöiden kuoro suorastaan. Molemmat lapseni yskivät vielä myös, onneksi kummankin yskä on paranemaan päin.

Menen tänään töihin kokeilemaan, josko tauti olisi jo väistynyt niin, että hommat sujuvat. Mitään kovin liikkuvaa ei onneksi päiväohjelmassa ole, mikäli itseni siirtämistä työpaikalle ei lasketa (vaivaiset 15km, mitäs siitä).

Viikon positiivinen: Varsinainen flunssa meni jo kaikilta ohi.

PS. Sain piruilulahjaksi pari kuukautta Netflixiä, koska kehuin eräälle henkilölle, ettei meillä ainakaan ole mitään maksukanavia.

PPS. Yritin perjantaina alkavan viikonlopun kunniaksi litkiä kaksi lasillista viiniä - nukahdin yhden lasillisen jälkeen.

PPPS. Toivon todellakin terveempää viikkoa kuin kaksi edellistä.

Alkusyksy ja mökki

Viikonloppuna rva pakkasi reppunsa ja suuntasi lapsuudenystävänsä kanssa mökille lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Kuten syyskuuhun kuuluu, rva tunsi kurkkunsa karheaksi jo perjantaina. Koska olo ei ollut ihan kamala, reissua ei peruttu.

Perinteinen mökkiyöpyminen on kuulunut minun ja lapsuudenystäväni ohjelmaan kesällä/syksyllä jo useita vuosia. Luultavasti tämäkin perinne on jatkunut lähemmäs kymmenen vuotta.

Olen vuosien varrella huomannut, että jos jotakin yhdessäolon perinnettä ei luo, ystävien tapaaminen hukkuu ruuhkavuosiin. En halua, että näin käy, sillä ystäväni ovat vahvuuteni ja voimavarani.

Tästä kyseisestä ystävästä hieman: tapasimme viisivuotiaina, kun hän muutti saman kotitieni varrelle rivitaloon. Lapsuuden kotikyläni oli pieni, mutta ei sentään täysin haja-asutusaluetta. Kylässä oli tuolloin kaksi kauppaa, kioski, ala-aste, lääkäri, kirkko, kirjasto, kaupat ja urheilukenttä. Jäljellä ovat ala-aste (parakkikoulu, 25 vuotta suunniteltu vanhan koulun purkaminen on jopa alkanut), kirkko ja urheilukenttä.

Minun ja ystäväni matka on sujunut välillä yhtä matkaa kulkien, välillä vähän erillään. Aikuisena olemme todellakin pitäneet yhtä, ja olemme myös toistemme lasten kummit. Viiden vuoden sisällä olemme molemmat eronneet ja yhteenlaskettu lastemme lukumäärä on 6. Mökkiviikonloppuja siis todella tarvitaan!

Mökkikin on minulle tärkeä ja nostalginen paikka. Tänä kesänä olen käynyt siellä kolmesti. Ekalla kerralla siivottiin paikkoja kesäkuntoon, tokalla kerralla nautittiin (hmm) 32 asteen helteestä. Nyt kolmannella kerralla oli hiljainen ja tyyni syyskuun alun päivä.

Täytyy myös heti alkuun kertoa, että emme ole varmaankaan koskaan aikaisemmin olleet näin väsyneitä kuin tällä kerralla. Ensimmäisenä päivänä lähinnä nukuimme, keskustelimme ja söimme napostellen. Saunan jaksoimme juuri ja juuri lämmittää.

Toisena päivänä olimme alkuun pirteitä, jonka jälkeen piti mennä uudestaan nukkumaan :D Omalla kohdallani myös flunssa saattoi vaikuttaa asiaan...

Kävimme kuitenkin pienellä kävelyllä, tarkkailimme vähän luontoa (emme ymmärrä sienten päälle, ja puolukoita oli yksi siellä, toinen täällä). Päärynäpuussa oli ihanan makuisia päärynöitä!

Sunnuntaina kotimatkalla kävimme syömässä Keppanakellarissa! Jos ette ole vielä kokeilleet, kyseessä on varsin valtavirrasta poikkeava ja erityisen hauska ravintola. Sijainti: Karkkilan ja Forssan välimaasto. Kannattaa googlettaa!

PS. Olipas järven pinta matalalla - kesä otti voimille myös hänellä...

PPS. Olen nyt sitten kipeänä kotona, kun tauti tuli takaisin.

PPPS. Touhille tuli myös se saamarin jälkitauti, kuume ja kurkunpään tulehdus