perjantai 30. syyskuuta 2016

Hassuttelua

Rva on vuosien varrella todennut, että ehdottomasti tärkein voimavara elämän aallokossa risteillessä on hassuttelu. Sitä pitäisi mahtua jokaiseen päivään monen monta kertaa. Se kasvattaa henkisiä voimavaroja niin tehokkaasti.

Pari iltaa sitten meillä oli takana tosi uuvuttava päivä. Se oli ihan klassinen pikkulapsiperheen arkipäivä valvottuine öineen. Oli ollut paljon kotitöitä, lapsia, arkipäivän ratkaisuaan odottavia pulmia ja yllätys yllätys, selkä- ja niskakipuja. 

Kun ajattelin siirtyä pienen iltajumpan pariin, ilmeni, ettei puoliso pääse iltatoimistaan vauvaa (huutavaa sellaista) hoitamaan. Tuli fiilis, että nyt hypin seinille lopullisesti. Istuin kuitenkin sen sijaan vauvan kanssa nojatuoliin ja avasin Youtuben. 

Sieltä löytyi sattumalta puoli tuntia kestävä itämaisen tanssin alkeistunti.

Seuraavan puolen tunnin aikana totesin, että kun kipuja ja jumitusta on tarpeeksi, ei haittaa ollenkaan, vaikka minulla on vauva sylissä tyynyn päällä ja suoritan treenistä vain yläkropan osuuden (välillä vain yhdellä kädellä).

Olin jo aiemmin kuullut ja sisäistänyt, että itämainen tanssi on todella hyvä harjoitusmuoto jumittuneelle rintarangalle. Sen lisäksi se vaikuttaa tanssilajina mielenkiintoiselta. Jos oikeasti haluaa oppia, on toki parasta mennä oikealle kurssille. 

Rva:n puolittainen tanssisessio taas palveli myöhäisillan jumitus- ja liikunnantarvetta, kun paljon ei ollut mahdollista tehdä. Silti, pieni palanen eksoottista tanssia virkisti ja rentoutti yllättävästi.

Nappe sylissäni ihmetteli aikansa ja tottui sitten siihen, että makuualusta keikkuu ja äiti näyttää hassulta. Hän sulki silmänsä ja ilmeisesti myös vähän hämmentyi, sillä huutaminenkin loppui siltä illalta.

Kun puolison iltatoimet valmistuivat, kokeilin vielä peilin edessä muutamaa liikettä, jotka muistin videosta. Ne lämmittivät kehoa mukavasti ja olo tuntui taas vähän liikkuvammalta. Tein päätöksen lisätä itämaisen tanssin toivelajeihini, se voisi nimittäin olla kropalleni sopiva laji, ja tanssiminen on sitäpaitsi aina hauskaa!

En voi tässä jättää mainitsematta, että vauvan lisäksi puolisokin kai vähän hämmentyi, kun näki rva:n ketkuttamassa itseään peinin edessä - tilanteesta selvittiin kuitenkin varsin hillityillä kuittailuilla...Välillä liikunta voi olla näinkin pientä ja puolittaista, tässä tapauksessa ihan konkreettisesti. Pääasia on, että liikettä syntyy, hetki on hauska ja liikuntatapa mielenkiintoinen. 

Tässä on linkki videoon, jonka yläkropan harjoitukset tein: 



maanantai 26. syyskuuta 2016

Imetysongelmia ja akvaarion hoitoa

Muutaman hyvin sujuneen viikon jälkeen rva:lla on ollut harvinaisen kivulias niska ja hartiat viimeisen parin päivän ajan. Syynä tähän ovat mitä ilmeisimmin Nappe-vauvan rintaraivarit, hän hermostuu usein siinä vaiheessa, kun imetys on vielä kesken.

Merkittävä syy raivareille on varmaankin osaimetys, rinnasta ei tule maitoa niin hyvin kuin pullosta. Toisaalta, hän näyttää tykkäävän vielä rinnastakin, kun kerran viihtyy siinä joskus 3, mutta useimmiten 4 kertaa päivässä.

Ongelma on, että hän suostuu imemään, mikäli liikun tai esimerkiksi pompin jumppapallolla imetyksen ajan. Molemmat vaihtoehdot ovat niin epäergonomisia kuin olla ja voi. Nyt tätä on jatkunut viikon, ja ensimmäisenä ovat prakanneet olkapääni.

Haluaisin kuitenkin jatkaa imetystä. Nappe saa siitä(kin) vielä ihan huomattavan määrän ravintoa, ja yhtä tärkeää on yhdessäolon hetki. Olen sekä stressannut asiaa että ottanut rauhallisesti. Luulen, että jatkan tällä linjalla, ja katson, mitä tuleman pitää.

Koville joutuvaa yläselkääni hoidan...no ensinnäkin liian vähän! Pyörittelen hartioita ja koko käsiä useamman kerran päivässä, mikä on jo parempi kuin ei mitään. Koitan myös muistaa liikutella rintarankaa.

Nappe itse on pääasiassa tyytyväinen vauva. Hän on alkanut hymyillä ihanasti, leveimmät hymyt taitaa meillä saada isosisko. Sisarusten lempileikki on edelleen Naakan mielikuvitusleikki, jossa hän ja Nappe ovat pieniä merenneitoja. Nappe-neito on oikein kiinnostunut tästä olohuoneen lattialla tapahtuvasta leikistä.

Minä löysin ilokseni pinkan vanhoja akvaariolehtiä meidän roskiskatoksen lahjoitushyllyltä. Löytö oli iloinen yllätys siksi, että Suomessa ei enää ilmesty yhtään akvaarioalan lehteä. Lehdet ovat sellaisia vuosikertoja, joita en ole missään vaiheessa lukenut.

Lehtien lukeminen on myös nostanut mieleeni kaikenlaisia ideoita akvaarion suhteen. Platyparven luominen ei ole onnistunut meillä ihan suunnitelmien mukaan. Valtaosa kaupasta hankituista platyista on menehtynyt nopeasti, mikä johtunee kaukoidässä tuotetuista heikoista kalakannoista.

Nyt rva:n akvaariossa uiskentelee kuitenkin neljä onnekasta kalaa, jotka ovat pysyneet hengissä viimeisen puolen vuoden ajan. Suunnitelmani on lisätä parvea lähiaikoina, kymmenen kalan parvi voisi jo olla mukava.

Suunnitelmani oli alunperin se, että nämä eläviä poikasia synnyttävät kalat olisivat lisääntyneet akvaariossani. Tätä ei vielä ole tapahtunut, ja vaikka tapahtuisikin, intiaaninsulat pitäisivät huolen poikasten syömisestä.

Rva ei kuitenkaan lannistu. Uusia platyja on mitä luultavimmin tulossa, ja vesiarvot ovat pysyneet hyvinä - vesi on nyt keskikovaa, joka sopii suurimmalle osalle kaloistamme. Kasvitkin kasvavat hienosti, ja kotilo-ongelmasta on päästy.




keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Upoksissa :)

Niskasille on käynyt, kuten uuden vauvan perheille varmaan yleensäkin, eli arki on koittanut. Kun perheeseen tulee pieni vauva, on alku enemmän tai vähemmän pilvissä liitelemistä. Vauvaan ja sen tapoihin tutustutaan yhdessä, ja sitä käyvät katsomassa myös monet muut. Postilaatikosta tupsahtelee onnittelukortteja, tällä kertaa vaaleansinisiä.

Sitten koittaa arki. Imetys, yöheräämiset ja rauhoittelut eivät enää ole uuden uutta, vaan niistä tulee rutiinia. Esikoinenkin huomaa, että sai ennen enemmän huomiota tai ainakin nopeammin. Isä ( ja äiti huomaavat, ettei kahdenkeskeistä tai omaa aikaa enää ole. On tapahtunut uppoaminen pikkulapsiperheen arkeen.

Tämä vaihe (Nappe on nyt viikkoa vaille kaksi kuukautta vanha) on rva:n (ja puolison) mielestä varsin raskas. Rva on käytännössä melkein 24/7 vähintään yhden lapsen kanssa, puoliso aloittaa lastenhoitourakan tehtyään täyden päivän töissä.

Rva on huomannut, että tämä jos mikä on paikka, jossa täytyy yrittää ymärtää itseään ja omaa väsymystään. Yritämme puolison kanssa antaa toisillemme pieniä vapaahetkiä joka päivä, tyyliin "lue sinä lehteä nyt, niin minä olen toisessa huoneessa vauvan kanssa" tai mene vain suihkuun ihan rauhassa, älä pidä kiirettä".

Kun epätoivo meinaa iskeä, rva koittaa ajatella, että ennen pitkää, ehkä jo parin kuukauden päästä Napella on selkeämpi päivä- ja yörytmi, ja Naakka kasvaa ja kehittyy koko ajan. Puoliso on jäämässä vanhempainvapaalle marraskuussa, mikä antaa aikaa rva:lle ja koko perheelle.

Meillä myös luistetaan ihan reilusti kotitöistä ja kaikesta mahdollisesta. Harvoin mitään jää kokonaan tekemättä, se vain siirtyy seuraavaan sopivaan hetkeen.

Kun minulta on kysytty, miten sujuu, olen rehellisesti sanonut, että rankkaa on. Sitten olen myös sanonut, että joka päivä tähän asti on myös ollut mukavia hetkiä, kuten Napen vatsalihastreenit lattialla, Naakan hauskat kysymykset milloin mistäkin aiheesta ja se, että huomaamme usein päätyvämme koko perhe samanaikaisesti kylppäriin, olohuoneen matolle ja milloin minnekin.

Rva:n liikuntarutiini koostuu nykyisin hyötyliikunnasta ja päivittäisistä lenkkeilyistä Napen kanssa tai yksin. Sektioarpi ei tykkää vielä liian pitkistä kävelyistä, lenkkeillen noin 45 minuuttia kerrallaan rauhallista tahtia. Aluksi lyhyetkin kävelyt hengästyttivät, nyt pärjään jo oikein hyvin.

Eilen kävin hierojalla , joka helpotti taas selän jumituksiin. Niskalla on pari viimeistä viikkoa mennyt ihan hyvin, eli perusjumituksen lisäksi ei ole ilmennyt lisää kipuja. Suhtaudun näihin suvantoaikoihin koittamalla nauttia siitä, kun mihinkään ei satu.

Nyt pitäisi taas jaksaa tehdä hieman enemmän rintarangan liikkuvuusharjoituksia. Ne ovat huomaamatta jääneet jälleen pois kuvioista. Huomenna..tai ehkä kuitenkin jo tänään, edes muutama liike ;)



perjantai 16. syyskuuta 2016

Aaron ykkösestä se alkoi

Sain jo viime viikolla pyynnön kirjoittaa suhteestani musiikkiin. Se tuli Aliisa ihmemaassa -blogin Aliisalta. Sepäs olikin mieluisa kehoitus, kukapa ei haluaisi kirjoittaa aiheesta, joka on jo ollut sydäntä lähellä oikeastaan aina.

"Vakavin" soittoharrastukseni on ollut pianonsoitto. Aloitin soittamisen kolmannen luokan alussa 8-vuotiaana. Meillä ei aiemmin ollut pianoa kotona, tummanruskea Fazer hankittiin silloin. 

Fazerimme ei ollut piano ihan helpoimmasta päästä. Siinä oli (ja on edelleen) hiukan "metallinen" sointi, ja se kyllä ilmoittaa riitasoinnuista ja vääristä koskettimista välittömästi. Se oli hyvä instrumentti - tuli opeteltua kunnolla. 

Aloitin harrastukseni kansalaisopiston ryhmäopetuksessa. Muistaakseni olin sinä vuonna nuorimmasta päästä, me pienet aloitimme ja isot tulivat vasta myöhemmin. Soittovihko oli Aaronin pianokoulu 1, lisäksi soitettiin etydejä jonkinlaisesta kokoelmasta.

Konsertit pidettiin joka joulu ja joka kevät. Joulukonserttiin tulivat vain oman ryhmän vanhemmat, kevätkonsertti oli kaikkien musiikkioppilaiden yhteinen. Jännitin molempia ihan kamalasti, mutta olin ylpeä ja onnellinen, kun oma vuoro oli ohi.

Kävin ryhmäopetuksessa kolmasluokkalaisesta kuudesluokalaiseksi. Loppuvaiheessa turhaannuin, kun opetus oli aika hidastempoista ja aikaa oppilasta kohden oli vähän. Lisäksi en oikein silloin tykännyt olla opetusryhmässä iso - oli ollut hauskempaa olla pieni.

Mennessäni seiskaluokalle siirryin yksityisopetukseen. Silloin opettaja tuli meille kotiin ja piti soittotunnit minulle ja nuoremmalle sisarelleni peräkkäin. Yksityisopetus oli käänteentekevä - aloin edistyä nopeasti.

Ne kolme vuotta soitin pianoa innokkaasti (no en ihan aina, kiinnostuksen taso vaihteli). Muistan jopa joskus pohtineeni soitonopettajaksi ryhtymistä. Opin soittamaan monta häämarssia, tässä taisi näkyä soitonopettajani ammatti.

Pianoa on joskus sanottu helpoksi soittimeksi. Minä en ole kokenut asiaa ihan niin. Jo se, että sattuu olemaan pienikätinen nainen, antaa harjoittelulle omat haasteensa - kappaleet kun ovat pääasiassa miesten säveltämiä.

Lukiossa soittamiseen tuli tauko, sillä muutin käytännössä pois pianon ääreltä kolmeksi vuodeksi. Lukion jälkeen muutin takaisin vanhempieni luokse vuodeksi, ja aloitin kuin aloitinkin pianotunnit samalla opettajalla uudestaan.

Sinä vuonna tykästyin Sibeliukseen. Etydi, Kuusi jne..soivat sen vuoden aikana talossa paljon, tosin enemmän tai vähemmän harjoitusvaiheen versioina. Suurin haasteeni oli Bachin Toccata fuga, jossa pääsin aika pitkälle. Sen haastehan on, että se on tehty uruille eikä suinkaan pianolle.

Kotona vietetyn vuoden jälkeen pakkasin kamppeeni ja muutin opiskelupaikkakunnalleni. Soittelin pianoa mielelläni kotona käydessä, muta soitto väheni vuosien mittaan. Muut kiinnostuksenkohteet veivät mielenkiinnon.

Ihan satunnaisesti olen soittanut pianoa vanhemmilla käydessäni. Vuosi sitten yritin aloittaa harjoittelun uudestaan, sillä kotitalomme kerhohuoneessa on piano (vähän epävireinen mutta muuten toimiva), mutta ajankäytön ongelmat tulivat tielleni.

Haaveenani on hankkia kotiin oma digipiano. Tavoite on ihan mahdollinen, meillä olisi kyllä sellaiselle tilaa. Silloin voisin soittaa milloin haluan eikä asiaa tarvitsisi sen enempää suunnitella. Asia ehkä lykkääntyy vielä muutamalla vuodella Nappe-vauvan taaperoiän yli, mutta ehkä sitten...

Ihan samantasoisen soiton pariin en voi välillä olevista vuosista johtuen palata. Aaron ykkösen voin kuitenkin ehkä jo ohittaa. Onneksi sisareni hankki minulle pari vuotta sitten joululahjaksi Aaron kakkosen, josta harjoitteluni alkaa. Lisäksi olen saanut häneltä Disneyn elokuvamusiikkinuotit -vihon, joka on myös valmiina laatikossa odottamassa.

Kiitokset Aliisalle mainiosta aihe-ehdotuksesta ja mukavaa alkavaa viikonloppua itse kullekin!

maanantai 12. syyskuuta 2016

Hierojalla ja pieniä kokeiluja

Paljon tämän kropan kanssa saa ponnistella edelleen... Toisaalta, en tiedä, tulisiko tehtyä ja kokeiltua niin paljon, jos näitä vaikeuksia ei olisi. Olin toissapäivänä hieronnassa. Pystyin onneksi hyvin irrottautumaan kotoa, kun oli lauantai ja puoliso oli kotona.

Hierojani pohtii ja tutkii kehoni jännitysalueita joka kerta vähän erikseen ja osaa myös spontaanisti suunnitella, mihin milloinkin kannattaa kiinnittää huomiota. Tällä kertaa erityisen jumissa olivat hartiat (viime kerralla muistaakseni lapojen ympäristö).

Tällä kyseisellä hierojalla käynti on muutenkin virkistävää. Meillä on samanikäisiä lapsia, joten aika kuluu myös heistä (ja itsestämme) jutustellessa. Tunnen hänet muutenkin kuin hierojana, joten keskustelu on melkoisen vapaata.

Synnytyksestä on nyt melkein kuusi viikkoa, ja olen virkistynyt sen verran, että jaksan tehdä rintarankaliikkeitä useamman kerran päivässä. Tämä onnistuu, kun yksittäinen sessio kestää korkeintaan muutaman minuutin.

Teen ihan tavallisia olkapäiden pyörityksiä kädet alhaalla tai sivuilla. Jälkimmäisen teen vähän etunojassa, kun se ottaa sillä tavalla oikeasta kohdasta. Sitten kääntelen yläkroppaani puolelta toiselle erilaisin liikevariaatioin.

Ei tämä vartaloani vetreäksi saa, kroonikko mikä kroonikko. Veri alkaa kuitenkin kiertää harjoitusten jälkeen paremmin ja aina jossakin kohdassa tuntuu vähän paremmalta.

Niska on taas jäykistelee vähän enemmän kuin haluaisin. Kokeilin eilen illalla ihan perusliikkeitä (pään nostoja selällään sekä molemmilla kyljillä) ihan muutamalla toistolla. Huomasin, että oikea puoli on paljon vasenta heikompi.

Pohdinnassa on nyt, pitäisikö noita liikkeitä tehdä säännöllisesti, jotta oikean puolen lihaksisto paranisi. Näitä täytyy aina pohtia erikseen, joten...

Mahdolliset plussat:

- Lihakset voimistuisivat ja jumitus helpottaisi.
- Huimaus helpottaisi ja sitä kautta koko elämä.
- Saisin onnistumisen tunteen, kun juttu pelaisi.

Mahdolliset miinukset:

- Jumitus pahenisi ja niska menisikin huonompaan kuntoon.
- Tämä vaikeuttaisi elämää moneksi päiväksi tai pahimmillaan viikoiksi. Joutuisin turvautumaan      nykyistä enemmän muiden apuun päivittäisten asioiden hoidossa.
- Joutuisin toteamaan, että tämäkään ei onnistu.

Tällä tavalla pohdintani yleensä etenee. Niskan kanssa pitää edelleen olla tosi varovainen, kun sen vaivat ovat pahentuessaan sen verran invalidisoivia. Silti, yritän aina kehitellä uusia toimintatapoja, jotta asiat helpottuisivat.

Mihin sitten päädyin? No, päätin tehdä niskaliikkeitä joka ilta 5-10 toistoa jokaisessa asennossa ja katsoa viikon, miten niska reagoi. Teen liikkeet viimeisenä ennen nukkumaanmenoa, niin saan niskan lepotilaan nukkumaan mennessäni.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kosken kuohuja katsellen

Sunnuntaina Niskaset päättivät vähän retkeillä. Retkikohteeksi valikoitui Helsingin Vanhankaupunginkoski ympäristöineen. Rva ja puoliso olivat viimeksi käyneet alueella vuosia sitten, ja muu perhe ei koskaan. 

Rva tykkää valtavasti katsella virtaavaa vettä. Kosken kuohut ovat jotakin vielä parempaa. Vanhankaupunginkoskella kulkee kiva ulkoilureitti, josta näkee koko kosken (ja vesiputouksen) eri suunnilta. 

Vanhan voimalaitoksen ympäristö on muutenkin jännittävä. Näimme vanhoja vesipyöriä ja muita voimalaitokseen liittyviä juttuja. Museokin olisi ollut, mutta koska lounasaika oli lähellä, emme tällä kertaa poikenneet museoon. 



Alue on siinäkin mielessä mukava, että mikäli pitkät kävelyretket eivät sovi kropalle syystä tai toisesta, tarjoaa ympäristö (varsinkin hyvällä säällä) mukavat pienen retken puitteet. 3-vuotiaamme selviytyi noin kilometrin matkasta hienosti, samoin rva. 

Naakkamme kiinnostui koskesta ja voimalaitoksesta. Saimme jälleen vastata lukuisiin kysymyksiin. Puoliso onneksi ymmärtää vähän enemmän tekniikkaa kuin rva, rva taas on hyvä kiinnittämään huomiota maiseman pieniin yksityiskohtiin, joita saatoimme yhdessä ihmetellä. 

Nyt alkuviikosta on ollut hauska muistella retkeä. Naakka osaa sanoa koko "Vanhankaupunginkoski" - sanan, vaikka sitä pitääkin vähän miettiä. Hän haluaisi koskelle pian uudestaan. Hän myös oppi, mikä on museo, vesipyörä, koski ja vesiputous. Jälkimmäinen vähän pelotti, mutta se pitää kuitenkin nähdä uudestaan. 

Nappe-vauva kulki puolison sylissä kantorepussa. Hän ei antanut sunnuntairetken häiritä päiväuniaan. Kantoreppu on hyvä juttu juuri tällaisilla retkillä - mikäli puoliso kantaa vauvaa. Minun kantoreppuiluni on niskan takia rajoitettua.



Mikä siinä sitten on ongelmana? No, ilmeisesti reppu painaa sen verran hartioita, että painopiste muuttuu ja niskaan tulee liikaa rasitusta. Ihan pieni matka onnistuu, kuten Naakan haku päiväkodista tänään. 

Naakka haluaa aika harvoin kävellä päiväkotiin, vaikka matkaa on vain 300 metriä. Tänä aamuna sain kehitettyä pienen stressin, kun lähtivät rattailla matkaan. Tämä tarkoittaa, että minä en voi hakea Naakkaa Napen kanssa vaunuilla, koska täytyy työntää rattaita.

Se taas merkitsee sitä, että emme voi jatkaa päiväkodista leikkipuistoon, vaikka se olisi mukavaa meille kaikille. Nappe kantorepussa en pysty huimaukseltani viettämään kovin kauan aikaa yhtään missään, saati sitten tekemään Naakan kanssa mitään.

Ratkaisu tähän on tulla suoraan kotiin ja ulkoilla Naakan kanssa myöhemmin illalla, kun puolisokin on maisemissa. Rva:lle mieluisin ratkaisu taas olisi terve niska, jonka kanssa voisi kantoreppuilla enemmänkin, jotta niitä vaunuja ei aina tarvitsisi kuskata mukana... no, näillä eväillä mennään ja se saakoon kelvata.



lauantai 3. syyskuuta 2016

Äiti ja tytär

Minulla on ollut pitkä kausi, jolloin olen joutunut jättämään Naakan kanssa olemisen vähemmälle. Se on tuntunut kurjalta, sillä meillä on ollut hyvin kiinteä suhde toisen raskauteni alkuun saakka. Niin Naakalla on kyllä ollut isänsäkin kanssa - hän on ollut tasaisesti kummankin kanssa.

Kova raskauspahoinvointi loppuvuodesta ja tämän vuoden alusta pakotti minut sohvalle makaamaan useaksi kuukaudeksi. Tuolloin Naakka vietti pitkiä päiviä päiväkodissa ja vietti oikeastaan kaiken ajan isänsä kanssa.

Tuolloin en juuri pystynyt yökkäykseltäni edes kirjoja lukemaan, korkeintaan silittelemään ja olemaan lähekkäin, kun Naakka jaksoi olla paikallaan.

Tilanne onneksi parani, kunnes loppuraskaudesta pahoinvointi yltyi taas sietämättömäksi ja iso maha esti taas monta asiaa. Kun vauva syntyi, se rajoittava tekijä oli sektiohaava tai imetyksen alkeita opetteleva äiti-vauva-pari.

Viime päivinä tilanne on alkanut muuttua. Asiat ovat edenneet, ja minulla on mahdollisuus tehdä enemmän juttuja ison tyttöni kanssa. Voi, kuinka olenkaan häntä ikävöinyt! Eilen illalla vietimme satuhetken (8 satua, huh). Se muuten riitti tainnuttamaan hänet helposti unten maille - taisi olla määrällinen ennätyksemme.

Tänään aamulla hoitelin jo tottuneen elkein molemmat muksut läpi aamupalan ja muiden aamutoimien. Puoliso nukkui nyt vähän pidempään, kun hän toimi Nappe-vauvan yöhoitajana varhain tänä aamuna.

Kun puoliso selviytyi sängystä ylös, me lähdimme Naakan kanssa ulos seikkailemaan. Kiipesimme "vuorelle" (kodin lähikallio) sekä kulkeuduimme hitaasti leikkipuistoon. Nyt pystyin jo antamaan Naakalle vauhtia keinussa, tosin hänen mielestään liian vähän aikaa.

Minä näytin hänelle huvikseni muutaman akrobaattiliikkeen (rva:n mittakaavassa siis), vähän tasapainottelua yhdellä jalalla, se jalka eri suuntiin ojennettuna. Rva:lla oli kivaa ja selkä tykkäsi, mutta Naakan mielestä harjoittelu oli tosi typerää, kun temput eivät heti ottaneet onnistuakseen.

Tästäpä rva ymmärsi, että alkaakin itse tasapainotella jonkin verran päivittäin. Pieniä harjoituksia on tullut joskus aiemminkin tehtyä, mutta muutamastakin syystä ei pitkään aikaan. Täytyy toivoa, että rva saa vielä uudestaankin seurakseen neiti Jääräpään, 3v...

Nyt rva ryystää kahvikupillista (tuli ihan nukahdettua päiväunille vaikka ei ollut edes tarkoitus). Ihan parin minuutin kuluttua rva alkaa pakata saunakassia ja suostutella Naakkaa lähtemään saunaan kanssaan. Jos suostuttelu epäonnistuisi, ei saunahetki omassa ylhäisessä yksityisyydessä toki olisi pahaksi sekään ;)

Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...