sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Mistä kuntoutuksessa vaietaan? Osa 2.

Omasta vammautumisestani on jo vuosia, itse asiassa pari viikkoa sitten täyteen tuli 7 vuotta. Ne vuodet ovat kuluneet hujauksessa, kuten tahtoo tapahtua muillekin, jotka ovat ohittaneet noin 20 vuoden iän.

Ennen kuin rasautin niskani, en totta puhuen tiennyt kuntoutuksesta mitään. Olin muutenkin vielä siinä iässä, jolloin liikuntaa harrastetaan huvin tai jossakin lajissa kehittymisen vuoksi, ei siksi, että keho säilyisi jotakuinkin kunnossa.

Käsitykseni kuntoutuksesta oli mielikuva selkäydinvammaisesta autokolaripotilaasta, joka opettelee kävelemään sellaisten tukipuiden avulla, joita television dokumenteissa joskus näkyy. Sitten potilas joko oppii kävelemään tai käyttää pyörätuolia lopun ikäänsä.

En aloittanut kuntoutumisen tietä alaraajahalvaantuneena, onneksi. Ei se tilanne silti huippuhauskalta tuntunut. Aloitin tilasta, jossa huimasi ja heikotti joka asennossa. Oksensin monta kertaa päivässä, sillä tavallinen oleilu esimerkiksi istuma-asennossa aiheutti autopahoinvoinnin kaltaisen olotilan.

Kallon alaosassa, takaraivon alla tuntui "liikettä", ihotuntemukset muistuttivat pientä hiirtä, joka vilisti ympäriinsä alueella. Oikea käsi ei totellut, ja minulla oli vaikeuksia tarttua kahvikuppiin, saati sitten pitää sellaista kädessä.

Niskaa särki tosi paljon, mutta ihon pinta oli tunnoton (mitään ei tuntunut edes kovaa painelemalla). Koko yläselkä oli yhtä nikamalukkoa, siis vammautumishetkellä muodostunutta. Joinakin päivinä sain käveltyä pari askelta, joinakin kävelysauvojen kanssa korttelin ympäri.

Ihan ensimmäiseksi (siis osan 2. aluksi) on pakko sanoa, että Suomen terveyden- ja sairaanhoito-järjestelmä voi oikein hyvin jättää kaltaiseni potilaan tutkimatta ja kuntouttamatta. Siitä todellakin vaietaan. Alkututkimus olkoon tämän kirjoituksen aihe.

Vaikka potilas olisi kuinka väsynyt ja huonossa kunnossa, täytyy niskapotilaan tässä vaiheessa jaksaa vaatia kovaan ääneen, että tehdään edes alkututkimukset. Kun yritin, että tutkitaan niska, minulle sanottiin että niskan pitäisi olla oikeasti kipeä (miten sen kivun asteen voivat muut määrittää kuin potilas?)

Pään TT-kuvastakin kieltäydyttiin ja neuvottiin menemään terveyskeskukseen sitten joskus. Kun aloin oksentaa siellä odotusaulassa, komento muuttui. Pääsin kuvaan, joka näytti, ettei kyse sentään ole mistään akuutista viasta aivoissa.

Muita tutkimuksia, edes niskan tunnustelua, ei tässä vaiheessa tehty eikä luvattu tehdä.

Vaikka oireistoni oli edellä kuvatun kaltainen, sain "lähetteen" kotiin ilman minkäänlaista jatkokontrollia, edes siellä terveyskeskuksessa. Myöhemmät tutkimukset, joita kevään aikaan tehtiin, tapahtuivat yksityisellä ja menivät omasta pussistani. Työterveydenhuollon asiakkaan tilanne olisi kenties ollut vähän parempi - minä olin opiskelija, ja minun kohdallani alku sujui näin.

Eli...niskapotilas: vaikka tuntisit, että menet alkututkimuksiin pää kainalossa, yritä vaikka viimeisillä voimillasi vaatia niitä alkututkimuksia. Oma kokemukseni on, että aika vähän saa, jos ei heti ala vaatia.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Ostosreissun tuliaisia

Rva:lla oli eilen harvinaisen liikkuva päivä, kun Naakan isovanhemmat saapuivat kaupunkin, ja toinen heistä lähti rva:n kanssa raskausvaateostoksille (toinen meni kotiimme päivähoitoon Naakan ja puolison luokse). Astmaattinen yskä on kiusannut, ja rva jännitti siksi tätäkin kaupunkireissua.

Toinen jännityksen aihe on sitten tämä perinteinen niskavamma. Nytkin, oireet lisääntyivät ostosreissun edetessä. Ihmispaljous, kirkkaat värit ja objektien paljous aiheuttavat huimausta kuten ennenkin. Vaatteiden katselu, kurkottelu rekeistä ja sovittelu sujuvat vähän aikaa.

Käytännöllisesti ratkaistuna homma hoitui niin, että ensiksi suunnattiin sinne, mistä tärkeimmät hankinnat, raskausvaatteet piti tehdä. Rva:lle löytyi neljä kivaa paitaa (3 lyhythihaista esimerkiksi villatakin kanssa pidettäviksi sekä yksi pitkähihainen). Lisäksi löytyivät mustat housut (jess, viimeinkin voin laittaa farkkuni pyykkiin kahden viikon käytön jälkeen!!!).

Mukana ollut vanhempani on monessa mielessä täydellinen ostoskaveri. Oleellisin seikka kuitenkin on, että hän kulkee itsekin omien vaivojensa takia hitaasti. Matelimme siis eteenpäin ennätyshitaasti, mutta pääsimme joka paikkaan perille, mihin pitikin.

Erityisen hauskaa toki oli ravintolassa istuskelu. Rva teki viime kuukausien ruokaennätyksen ahtamalla sisäänsä melkein kokonaisen pizzan. Sen jälkeen olo olikin sitten kuin...hmm...lihavalla etanalla!

Väsyimme onneksi samoihin aikoihin ja siirryimme sen jälkeen kotia kohti. Naakka oli erittäin otettu, kun sai kylään vielä toisen isovanhempansa. Naakallakin oli käynyt tuuri, sillä hänkin oli päässyt syömään ravintolaan! Nuudelit olivat kyllä maistuneet, siis lähinnä ne.

Mukaan ostosreissulta tarttui myös Yksin Marsissa - dvd. Kun leffa pyöri elokuvateattereissa, olin niin pahoinvointinen, että en kyennyt lähteä sitä katsomaan. Ostin sen nyt, ja katselinkin (eilen illalla ja loput äsken). 

Tykkäsin elokuvasta. Minua kiehtovat elokuvissa tiede, seikkailu ja kaikenlaiset tulevaisuudennäkymät. Yksin Marsissa oli tehty mielestäni hyvän maun mukaan, käyttämättä liian koreilevia tehosteita. Tarinakin vei heti mukanaan, vaikka olihan se toki aika uskomaton!

Toki Naakkakin sai ostoksilta tuliaisia. Muumikaupasta löytyi soittorasia (ja korurasia), jollainen minullakin oli lapsuudessa. Minun oli balettitanssija-aiheinen, Naakalla taas Niiskuneiti. Naakka tykkäsi tuliaisestaan oikeastaan enemmänkin kuin olin arvellut, soittorasia on hänelle todella mieleinen.

Kiitos isovanhemmat, kun teitte päivästämme niin mukavan!




torstai 18. helmikuuta 2016

Joko liikkumaan?

Välillä voisi toki kirjoittaa jonkin verran liikunnastakin...kävin toissaviikolla lopettamassa kuntosalijäsenyyteni toistaiseksi, kun siitä liikuntamuodosta ei nyt toistaiseksi tule mitään. Ajattelin, että jatkaisin salilla käyntiä jossakin vaiheessa loppuvuotta.

Suurimpana ongelmana säännölliseen saliharjoitteluun ovat pahoinvointi ja suurimmaksi osaksi siitä johtuva väsymys. Vaikka harjoittelun edut kropalle ovat olleet selkeitä, olen tullut siihen tulokseen, että aktiivinen voimaharjoittelu saa nyt jäädä tauolle.

Tauko treenissä on kuitenkin harmittanut yllättävän vähän. Kulunut vuosi töineen ja treeneineen on ollut raskas, kun kaikki on pitänyt tiukasti aikatauluttaa. On hyvä, että nyt on mahdollisuus ottaa vähän rauhallisemmin ja levätä.

Lepo on jo siinä mielessä tärkeää, että kun uusi tulokas mahdollisesti saapuu, on mahdollisuuksia lepoon hyvin vähän.

Se, mikä olisi nyt mahdollista, ovat joogaharjoitteet, joita löytyy runsaasti netistä. Rva ajatteli pitäytyä "keveissä" harjoitteissa, jotka sopivat myös raskaana olevalle (ovat varmaankin pitkälti samankaltaisia kuin niskavammaiselle sopivat liikkeet :D )

Vielä Rva ei ole kyennyt aloittamaan minkäänlaista harjoittelua. Tilanne on nyt se, että suurimpana osana arkipäivistä olen mennyt päiväunille ennen Naakan hakua. Yöunet eivät millään meinaa riittää, enkä ole viitsinyt väkisin pysytellä hereillä (miksi uniongelmainen välttäisi nukkumista, kun se kerrankin onnistuu).

Kulkeminen jne. on vielä melko helppoa, vaikka rva:lla on jo aivan selkeä maha. Raskaushousut vedin jalkaan ensimmäistä kertaa viime viikolla, mutta normaalit paidat menevät vielä onneksi päälle. Pukeutuminenkin on vielä helppoa.

Kun vain ei koko ajan oksettaisi!

Muutama aurinkoinen päivä kuluneella viikolla sai rva:n välittömästi haaveilemaan keväästä. Eniten ne haaveet koskevat ulkoilua. Sitä, että voisi käydä lenkillä Naakan ja rattaiden kanssa. Sitä, että valoa riittäisi pitkälle iltaan. Sitä, että pääsisi parvekkeelle istumaan.

Vielä on liian aikaista edes rairuohon istutukselle, saati sitten talvivaatteiden vähentämiselle. Tänään havahduin töissä napakkaan raekuuroon, jonka tuloksena maasta tuli taas vähän valkoisempi.

Ai niin, viikonloppuna rva ja perhe kävivät pitkästä aikaa uimahallissa! Siellä rva jopa ui 200 metriä eli kaksi kertaa altaan päästä päähän. Tuntui oikein mukavalta!

Mielenkiintoiseksi reissu tosin meinasi mennä heti alkuun, kun rva:n bikinit risahtivat pukemisvaiheessa keskeltä kahtia. Ei siinä auttanut muu kuin pukea pyyhe päälle ja kiikuttaa Naakka allasosastolle hra:n hoiviin. Vuokra-uikkarin kanssa tilanteesta selvittiin...

Naakan kanssa pitää uidessa olla tosi tarkka. Hänellä ei näytä olevan minkäänlaista itsesuojeluvaistoa veden suhteen, ja vaikka hän kulkiessaan humpsahtaisi hetkeksi vedenpinnan alle, hän vain jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Totesimme, että kaksi aikuista ei ole ollenkaan liian paljon vahtimaan Naakkaa vedessä.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Toistoa, toistoa...ja Donkey kong country - Tropical freeze

Välillä blogia kirjoittaessani pohdin toistavani vuosikausia samaa asiaa - milloin on kipua missäkin tai huimausta, ja miten se vaikuttaa elämääni. Elämänikin on aika taviselämää toistoineen ja satunnaisine muutoksineen.

Toisaalta, mikäli kroonisen sairauden kanssa elävä kirjoittaa sairautensa ympärille perustettua blogia, toistoa tulee väkisinkin. Sellaista tosielämäkin sairauden/vamman kanssa on - samat ongelmat toistuvat, jotkut vaivat lievenevät ja prosessi kohti mahdollisesti parempaa tilannetta on koko ajan meneillään.

Onneksi lukijalla on sentään mahdollisuus valita, seuraako blogiani vai ei, sillä tällaisena tämä näyttää pysyvän :D

Keskiviikkoillan vietimme puolisoni kanssa päiväkodin vanhempainillassa. Tulimme ajatelleeksi, että sehän on melkein kuin treffeillä kävisi. Yleensä vanhemmista on vain toinen paikalla (yllättävän usein ei kumpikaan), me taas haluamme kumpikin osallistua, mikäli se vain on mahdollista.

Vanhempainilta oli oikein mukava ja mielenkiintoinen, siellä pohdittiin, mitkä voisivat olla Naakan päiväkodin painopisteet tälle vuodelle. Keskustelua jatkettiin asiakaspalautekyselyn pohjalta, jota emme olleet täyttäneet (emme siis olleet tehneet kotiläksyä, mutta osallistuimme reippaasti mm. ruokatarjoiluun...no, kyllä me myös keskustelimme).

Rva:n henkilökohtainen kriisi oli, että siellä piti istua niissä p*rkeleen syöttötuoleissa (no, juniorituoleja ne kai olivat) 1,5 tunnin ajan. Arvatkaa, menikö lapaluiden väli jumiin ja huimaus yltyi loppua kohden ruotsinlaivamaiseksi.

Sovitut painopisteet olivat muuten

1. Ulkoilu
2. Tiedonhalu ja oppiminen
3. Tiedottaminen (kodin ja päiväkodin välillä)

Minusta nämä ovat oikein hyviä painopisteitä. Naakan päiväkotiin oltiin muuten vanhempainillassa ja siinä kyselyssäkin tosi tyytyväisiä, minkä myös Niskaset allekirjoittavat. Meillä ei ole ollut kerrassaan mitään huomautettavaa näistä 1,5 vuodesta, jolloin Naakka on päiväkodissa ollut.

Koska välillä täytyy hemmotella itseäään, rva törsäsi eilen tällaiseen:


Rva pelaa edelleen, silloin kun ehtii. Tätäkin wii u:n Donkey Kongia olen ehtinyt jo vähän kokeilla. Mainiolta tasohyppelyltä tämä vaikuttaa, ja näyttää myös siltä, että pelaamista riittää. Rva:lla on ollut Wii U joulukuusta lähtien, ja tämä on ensimmäinen itse ostamani peli.

Yllättävän hyvin tuo Wii U:n kosketusnäyttöohjain taipuu nopeaankin pelaamiseen, vaikka olin itse alussa hieman skeptinen. Ohjaimen kaikki toiminnot tässä pelissä eivät vielä ihan hanskassa, mutta tutustun aiheeseen pikkuhiljaa.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Matkalla ja ulkosalla

Niskaset viettivät osan viikonlopusta Naakan isovanhempien luona. Naakka oli todella innostunut retkestä, eräs syy innostumiseen oli auto, jonka saimme viimein käyttöömme sen vietettyä melkein kolme viikkoa korjaamolla. Viimein vika löytyi, ja auto kulki oikein hyvin.

Autottomina viikkoina tuli ajateltua, millaista olisi, jos meillä ei olisi autoa käytössämme. Auto on kuitenkin iso menoerä, ja Niskasten koti on kaupungissa hyvän joukkoliikenteen varrella. Ainakin joku Niskasista käyttää joukkoliikennetä päivittäin.

Kuitenkin, on kyläreissuja, mökkimatkoja ja asiointia, joka on helpompi hoitaa, kun käytössä on oma auto. Pitkässä juoksussa rva pärjää autossa paremmin kuin joukkoliikenteessä - ergonominen asento on helpompi järjestää henkilöautossa kuin esimerkiksi ratikassa tai metrossa.

Joukkoliikenteen kyydissä rva pärjää melko hyvin, ainakin jos pääsee istumaan. Taannoin rva matkasi kaupungille täpötäynnä olevassa ratikassa ja meni kysymään invapaikoilla istuvilta, ovatko he kaikki kyseisen paikan tarpeessa. Eräs ystävällinen nuori mies nousikin ylös, suurin osa istujista katsoi minua hämmästyksen vallassa. No, saahan sitä katsoa!

Takaisin viikonloppuun... kaksivuotias on siinä mielessä hauskaa seuraa, että lumessa leikkiminen alkaa onnistua. Viime talvena lumi oli Naakan mielestä tosi tylsä juttu, ilmeisesti siksi, ettei siinä pystynyt liikkumaan.

Sunnuntaina ahkeroimme Naakan isoäidin kanssa "lumilinnan". Jestas sentään, molemmista tuntui jo yhden pallonpyörityksen jälkeen tuntua, että mitähän tästäkin tulee. Minun vatsani alkaa jo kumartuessa olla vähän tiellä, eikä se kuntokaan ole parin kuukauden paikallaan olon jälkeen paras mahdollinen.

Ahkerointi tuotti tulosta, saimme aikaiseksi oikein hienon linnanmuurin, johon Naakka oli tyytyväinen. Hän ilahtui muurissa olevista koloista, joista voi kurkistaa toisella puolella olevaa äitiä ja kikattaa.

Takareidet tulivat muuten kipeiksi, rakennushommat kävivät liikunnasta...

Myöhemmin samana päivänä Naakka kävi vielä tekemässä isoisänsä kanssa lumiukon, eli Niskasista ainoastaan puoliso jätti osallistumatta lumityöpäiväämme. Sää oli muuten hieman vetinen, ja jossain vaiheessa kastelin talvilenkkarini siten, että ne eivät ole vieläkään täysin kuivuneet.

Tämä viikko on alkanut työn merkeissä. Pahoinvointi on taas vähän helpottunut, mutta on kuitenkin koko ajan olemassa, mikä aiheuttaa ainakin väsymystä. Niskan kanssa on jo vähän ongelmia, mutta onneksi rva on varannut hierojan huomiselle.

Huomenna saamme sisareni tänne iltapäiväkylään. Sekä minä että Naakka odotamme kyläilyä innolla - hän tosin luuli, että vierailu tapahtuu jo tänään, mikä aiheutti pettymyksen aamulla. No, ehkä jaksamme jotenkuten odottaa huomiseen.

Tällaisen talvisen maalauksen Naakka taiteili päiväkodissa, näyttää vallan helmikuiselta:




keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Rimpula :)




Tällainen pieni rimpula on kuulunut rva:n elämään aina loppuvuodesta 2015 alkaen! Toisin sanoen, mikäli kaikki sujuu hyvin, minusta ja puolisosta tulee tänä vuonna toisenkin lapsen vanhempia ja Naakasta isosisko.

Alku ei ole ollut ihan helppo. Rva:ta on vaivannut aivan jäätävä raskauspahoinvointi, jonka takia rva oli käytännössä poissa pelistä lähes kaksi kuukautta. Tilanne on muistuttanut lähinnä parin kuukauden yrjötautia, onneksi pahoinvointi on nyt vähän tasaantunut.

Samaisesta syystä rva on ollut koko tammikuun sairauslomalla. Tällä viikolla vointi on jo tasoittunut sen verran, että rva on voinut palata töihin. Vieläkin yököttää, mutta en varsinaisesti oksenna kuin kerran, korkeintaan kaksi päivässä.

Kuntosalilta ja kaikenlaisesta treenistä olen pysytellyt poissa pari kuukautta, voimat eivät ole yksinkertaisesti riittäneet. Tauosta tulee vieläkin pidempi, eipä ole oikein energiaa vieläkään. Se, millaista liikuntaa seuraavina kuukausina harrastan, on vielä pohdinnan alla.

Tällä hetkellä rva ja koko perhe ottavat rauhallisesti. Suhtaudumme uuteen elämään kunnioituksella ja olemme äärettömän iloisia, jos tämä vuosi tuo meille uuden vauvan. Jos kaikki ei sujukaan hyvin, sekin on pakko hyväksyä.

Tällä hetkellä näyttää kuitenkin hyvältä. Kyyneleet tulivat silmiin, kun tämä pieni näkyi ensimmäistä kertaa ruudulla. Hän näytti hyvinvoivalta, kaikki oli tällä hetkellä kunnossa.

Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...