Vaikeita asioita / raskauden jälkeinen masennus - osa 3

Tänään me olemme varsin tasapainoisia - erosta huolimatta. Minä menin ensimmäistä kertaa työkokeiluun (niskapotilaana), kun Naakka oli seitsemän kuukautta vanha. Toiseen työkokeiluun menin, kun Naakka aloitti päiväkodin.

Työskentely on tasoittanut omaa mieltäni valtavasti. Se on tuonut mahdollisuuksia kehittää omaa osaamistani, ja myös pohtia, mihin suuntaan, kun Touhikin menee päivähoitoon. Kun lastenhoitoa on ollut vähän vähemmän, olen nauttinut siitä enemmän.

Minun täytyy edelleen olla aika tarkka päivärytmistä ja riittävästä levosta. Lääkitys auttaa nukkumisessa, mutta tarvitsen lääkettä nykyään vähemmän kuin aiemmin. Mikäli joudun tinkimään riittävästä yöunesta, ahdistus ja pakko-oireet nousevat pinnalle heti.

Kun odotin Touhia, mieleni askarteli asiassa paljonkin. Keräsin kuitenkin aiemmasta viisastuneena itselleni turvaverkkoa ja lähdin siitä, etten pysty mihinkään - näin kaikki, mihin pystyin, oli pelkkää plussaa :D Vähän erikoinen logiikka, mutta se toimi.

Kävin myös tuolloin sekä psykoterapiaryhmässä että psyk. polilla säännöllisesti.

Asiaa ei auttanut, että raskaus oli vielä vaikeampi kuin Naakan, pahoinvointia oli vielä enemmän, ja hemoglobiini laski noin yhdeksäänkymppiin. Vietin raskauden aikalailla kotisohvalla (luin siellä Naakalle satuja, muu oli liian raskasta).

Siitä huolimatta jatkoin työkokeilussa osan raskautta, sain vähäksi aikaa tuntitöitä ja free-juttujakin. Otti voimille, mutta oli valtavan palkitsevaa.

Viimeiset pari raskauskuukautta kärsin Iskias-vaivasta, enkä pystynyt enää nukkumaan. Synnytys kesti 54 tuntia sisältäen sektion, kun se vauva pysyi visusti mahassa, eikä tullut ulos. Ei ollut helppoa tälläkään kertaa.

Kuitenkin, kun Touhi syntyi, ainakin yksi asia oli toisin: hän alkoi imeä rintaa. Olen jälkeenpäin ajatellut, että yksi asia saattoi kääntää vointini suunnan. Istuin nimittäin ensimmäiset kaksi kuukautta (sen jälkeen poikakin lopetti imemisen) ja katsoin samalla telkkaria.

Kun Touhi nukkui, nukuin pois raskaus- ja synnytysväsymystäni. Itse asiassa, kun minulla oli kotona apua, nukuin silloinkin. En ottanut juurikaan vieraita vastaan, sillä halusin nukkua.

Tämä kaikki toimi, ja masennus jäi tulematta. Touhilla ei ollut erityisiä vatsavaivoja, hän viihtyi sitterissä, ja kun hän oppi hymyilemään, hän ei paljon muuta tehnyt. Yksi tärkeä seikka henkisten ongelmien ratkeamisessa oli tyytyväinen vauva.

Aika pienten lasten äitinä on ollut vaativaa ja palkitsevaa - välillä jompaankumpaan painottuen. Olen erityisesti ryhmäterapian myötä tehnyt valtavasti työtä itseni kanssa, ja oivaltanut, että itselleni tärkeintä on huolehtia levosta.

Se, onko meillä siistiä, onko lapsilla koko ajan ikätasoista virikettä tai ovatko meidän synttärit hienoja, on täysin toissijaista. Kun pystyn lepäämään, jaksan yleensä valtavan paljon.

Ero exästä ei ole saanut minua romahduksen partaalle. Ainakin nyt tuntuu, että asiat luonnistuvat, ja ajan kanssa vielä paremmin. Kun tulee vaikeaa, osaan pyytää apua, ja minulla on tukiverkkoa jopa meidän omassa talossa. Näyttäydymme säännöllisesti lähipiirin lastentoiminnassa kuten Touhin kerhoissa, niin ei tule linnoittauduttua kotiin.

Ehkäpä voin sanoa, että olen näiden vuosien aikana toipunut henkisesti, ja osaan pääasiassa olla ylpeä itsestäni äitinä =)

Vaikeita asioita / raskauden jälkeinen masennus -osa 2

Koskapa minulla on vapaaviikonloppu, kerkeän kirjoittamaan toisen osan raskauden jälkeinen masennus -aiheisesta tekstistäni nyt heti samana päivänä.

Heti alkuun rva:n on syytä huomauttaa, että kaikki masennukset ovat yksilöllisiä, eikä hoidosta ole olemassa yhtä totuutta. Kokemus on omani, yleistää en tällä enkä edellisellä kirjoituksellani halua. Tahdon kuitenkin kirjoittaa, mikä auttoi minua paranemaan.

Luulen, että lepo oli minulle ensisijainen paranemisen väline. Toinen ratkaiseva alkutekijä taisi olla sairaalaruoka - kuten ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsin, aloin jaksaa syödä säännöllisesti ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Lepoa sain öisin, kun minun ei enää tarvinnut nousta ylös Naakan syöttöihin. Se oli ensiarvoisen tärkeää. Kun muutimme parvekkeelliseen asuntoon, Naakan päiväunet alkoivat. Samoihin aikoihin, noin puolivuotiaana, hänen vatsansa alkoi voida paremmin.

Siitä lähtien aloin tuntea, että minulla on vauva, ja minä olen hänen äitinsä, ja että kykenen edes johonkin. Kiinnostuin muun muassa kestovaipoista, ja kävin Naakan kanssa leikkipuiston vauva-aamuissa sekä MLL:n perhekahvilassa.

Kerhoissa aloin tutustua alueen muihin lapsiin ja vanhempiin. Muistan, että minua ahdistivat edelleen ne päivät, jolloin ei ollut ennalta järjestettyä ohjelmaa. Oli myös vaikeaa, mikäli Naakan isä oli myöhään poissa.

Itse asiassa ja totuuden nimissä, uskalsin olla ensimmäistä kertaa Naakan kanssa yksin kotona yötä vasta, kun hän oli kaksivuotias. Pelkäsin pakkoajatuksiani, enkä niiden vuoksi uskonut, että pystyisin pitämään lapseni hengissä niin pitkää yksittäistä ajanjaksoa.

Kävin koko Naakan vauva-ajan tutulla psykoterapeutilla. Kun pari vuotta terapiaa tuli täyteen, hän ehdotti minulle uutta "sijoitusta".  Alkamassa oli äitiryhmä, joka voisi sopia minulle. Epäröin aluksi, sillä en ollut ikinä kokeillut ryhmäterapiaa.

Loppujen lopuksi uskallan sanoa, että juuri tuo äitiryhmä oli kohdallani pelastava tekijä. Ryhmä perustui kognitiiviseen psykoterapiaan, ja siellä tehtiin jokaisen tapaamiskerran aluksi Mindfulness-meditaatioharjoitus.

Kävin psykoterapiaryhmässä yhteensä kolme vuotta, aina viime kesään saakka. Tuon kolmen vuoden aikana sain keinoja ahdistuksen kanssa elämiseen, paljon vertaistukea ja ymmärrystä, miksi ajattelen niin kuin ajattelen.

Toipuminen raskauden jälkeisestä masennuksesta oli asteittaista, ja on kestänyt aina näihin päiviin asti. Kokemus oli karmea, mutta aika ja asian työstäminen auttoivat lopulta eteenpäin. Kirjoitan tätä "sarjaa" vielä yhden osan. Siinä kerron, miten Touhin syntymä vaikutti asiaan ja miten kaikki koettu vaikuttaa elämääni nykyään.

Vaikeita asioita / raskauden jälkeinen masennus - osa 1

Blogissani olen tottunut käsittelemään pääasiassa meidän päivittäistä puurtamista joko enemmän tai vähemmän yhteistyökykyisen kehoni tai äitijuttujen näkökulmasta. Joskus koen kuitenkin hedelmälliseksi palata vanhempiin asioihin, taustana nykyiselle.

Pohdin oikein, mitkä ovat olleet harvinaisen ikäviä vaiheita elämässäni. Jaetun sijan niskan retkahtamisen kanssa jakaa ehdottomasti Naakan syntymä melkein viisi vuotta sitten ja sen jälkeinen vuosi.

Naakka laitettiin "tilaukseen" vuonna 2010. Hän syntyi toukokuussa 2013. Hän oli siis erittäin toivottu lapsi. Lapsettomuusvuosia ei kertynyt tuon enempää, mutta pari vuotta vauvantekoa on myös aivan julmetun pitkä aika.

2012 syksyllä tikkuun ilmestyi kuitenkin kaksi viivaa. Raskaus oli minulle huippujuttu, viimeinkin se tapahtuisi! Parisuhteemme oli valitettavasti tuolloin huonoissa kantimissa, joten iloitsin raskauden ensimmäisen puolikkaan vauvastamme yksin.

...tai olisin iloinnut (siis vielä enemmän), jos en olisi viikolla 6 alkanut yrjötä totaalisesti. Ensimmäiset kuukaudet olivat totaalista yrjötautia, olin joko vessassa tai makasin sohvalla. Keskiraskaudessa yrjöäminen kaventui 1 - 2 kertaan päivässä, mutta koko ajan oli jäätävän huono olo. Loppuraskaudessa oksensin taas solkenaan.

Huono olo esti levon ja viimeisellä kolmanneksella myös nukkumisen. Kun raskautta oli jäljellä pari kuukautta, minulta alkoivat loppua sanat. Minä, puhelias rva olin pääasiassa tuppisuuna, kun en enää muistanut, miten lauseita muodostetaan! Nukutti koko ajan, mutta uneen en päässyt.

Naakka oli syntyessään ihana pirpana! Minä vain en päässyt tunnelmaan, kun en edelleenkään jaksanut puhua...tai muistella, miten kahvinkeitin toimii tai rintapumppu kootaan. Imetys loppui heti alkuunsa, Naakka ei suostunut imemään.

Pari kuukautta meni sumussa, eikä se helpottanut. Naakalle tuli koliikki, ja hän lähinnä kirkui ja viihtyi vain rintarepussa (minun piti seisoa ja hytkyä) Lopulta minulle alkoi tulla pelkoja pakkoajatusten muodossa. Loppukesällä voimani loppuivat kokonaan.

Seuraavat vaiheet olivat soitto neuvolaan ja neuvolapsykologi. Juteltuaan kanssani puolisen tuntia psykologi totesi, että olen laitoskunnossa. Itse asiassa, jo samana päivänä siirryin psykiatriselle avo-osastolle yöpymiskamppeineni.

Osastoaika on kaikesta karmeudestaan huolimatta jäänyt minulle hyväksi muistoksi. Vertaistukea ei kyllä ollut, suurin osa potilaista oli keski-ikäisiä, vaikeasta masennuksesta kärsiviä naisia.

Olin alkuun pari yötä yksin lepäämässä. Sen jälkeen Naakka "muutti" kanssani osastolle. Sairaalassa aloin taas syödä, kun ruoka oli tarjolla monta kertaa päivässä. Naakka nautti saamastaan huomiosta - suu meni mutrulle heti, kun sitterin äärellä ei ollut vähintään neljää aikuista häntä ihailemassa.

Kotiin tultiin ennen pitkää myös, ja tappiinsa korotetut mielialalääkkeet + nukahtamislääke auttoivat alkuun. Pelkoja minulla oli valtavasti, ja jälkeenpäin ajateltuna olin todella uupunut. Naakan isä alkoi hoitaa kaikki yöheräämiset, itse en olisi siihen pystynyt.

Vauvavuoden aikana tuli vielä yksi romahdus, mutta sitten asiat alkoivat tasaantua. Kuitenkin, koko vuotta leimasi valtava suru siitä, etteivät asiat olleet menneet juuri missään kohtaa toivomallani tavalla.

En myöskään halunnut puhua asiasta, kuin muutamille läheisilleni. Ympärilläni hehkutettiin koko ajan raskauden, syntymän ja vauvanhoidon ihanuutta - minä koin epäonnistuneeni jokaisessa kohdassa.

Naakka meni vuoden ja neljän kuukauden ikäisenä päiväkotiin, vaikka minulla ei ollut vielä työtä, johon palata. Hän on yksi niistä lapsista, joista ei paljon puhuta: päivähoito alkoi, kun äidin oli terveytensä takia pakko saada muuta ajateltavaa.

Kuitenkin, meillä alkoi noin Naakan puolivuotispäivän jälkeen olla hauras, yhteinen tasapaino. Se onneksi voimistui, kuten nykyhetkestä voi todeta =)

Kirjoitukseni seuraavassa osassa kerron, mitkä asiat aikanaan johtivat masennuksen väistymiseen!

Minulle kuuluu...flunssanhoitoa!

...ja taas tuli Touhille flunssa. Tätä poikaa voi alkaa hyvällä syyllä verrata sieneen, joka imee itseensä kaikki mahdolliset taudit. Meillä on siis flunssailtu yhteen menoon, korkeintaan kolmen viikon tauoilla kokonainen vuosi.

Vuosipäivä tuli mieleen, kun faceeni tuli muisto Touhin ensimmäisestä lastenklinikkakäynnistä. Tuolloin saatiin myös se eka antibiootti. Nyt niitä on takana jo melkein parikymmentä... Putket tulivat korviin viime heinäkuussa (kymmenen tulehduksen jälkeen), ja tammikuussa Touhi sai ensimmäisen antibioottia vaatineen korvatulehduksen putkien laiton jälkeen.

Ventoline eli astmapiippu otettiin käyttöön tammikuussa. Sitä ei ole kahdessa viimeisessä flunssassa tarvittu, sitä ennen kyllä.

Tämä ei ole varsinaisesti vakava sairaus, mutta kyllä se hermoihin käy. Kuukaudessa on yleensä kaksi viikkoa yskimistä, nenänniistoa ja kotipäiviä. Sitten on kaksi viikkoa tervettä aikaa, ja sen jälkeen iskee jostakin uusi infektio.

Minä saan, kuten nytkin, flunssan lievänä, eli kurkkukipuilen päivän ja tukkoilen toisen. Muu perhe ei ole viime aikoina ollut kipeänä. Touhi-raukalle tämä on kurjaa, varsinkin yskiminen, kun pitäisi voida nukkua.

Toivon, että tämä vaihe menee kasvun myötä ohi. Vähän jännitän päiväkodin alkua, mutta josko sitä vastustuskykyä olisi nyt kerätty riittämiin, eikä ensi vuodesta tulisi ihan katastrofia.

Pitää oikein pohtia, mitä minulle sitten kuuluu. Mitä olenkaan tehnyt paitojen vaihdon lisäksi (touhi käyttää niitä nenäliinoina). Kyllä nyt on takana neljän päivän putki tiivistä lastenhoitoa, joka jatkuu aikalailla tauotta vielä huomisenkin.

Naakka on luultavasti kotona huomenna, sillä varhaiskasvatuksen alalla on mielenilmaus iltapäivällä. Pitäköön tyttönen siis kotipäivän, menemme aamupäivällä porukalla Touhin kerhoon!

Ai niin, minä! No, olen lukenut pari sivua kirjaa ja katsonut 15 minuuttia Victoria-telkkarisarjaa...ja nukkunut yöllä. Ei tässä oikeasti synny omia, muksuista erillisiä kuulumisia. Touhi heräsi kanssani samaan aikaan aamulla, joten se siitä aamuhetkestä. Ei, kun hauskaa että oli pirteä poika!

Lauantaita kuvina

Rva on oikein ei-visuaalinen henkilö. Juurikin siksi blogissa on yleensä kuvamateriaalia korkeintaan yhden kuvan verran / teksti. Tänään rva päätti tehdä poikkeuksen ja poistua mukavuusalueeltaan. Rva räppäili kuvia pääasiassa tenavistaan ja kertoo nyt päivämme kulusta kuvina: 

Ensimmäisessä kuvassa on meidän Touhi lähdössä leikkipuistoon. Rva sai tällä kertaa vapautuksen ulkoilusta, luojan kiitos, vaikka periaatteessa ulkoilusta pidänkin. Touhille löysin muuten takin yhdeltä lastenvaatekirppikseltä, jossa suhasin tovin perjantaina.

Tässä on Naakka nauttimassa lauantaikarkeistaan eli mini-Smartieseista, jotka ovat peräisin naapurin pojan synttäreiltä. Meille tuli vasta nyt karkkipäivät (Naakka täyttää parin viikon päästä 5), kun Naakka itse toivoi.

Aski on oikeasti noin pieni, ja Naakka oli siihen tyytyväinen. Hän ei ole ainakaan vielä kovin paljon karkkien perään, mutta pitää nyt kiinni karkkipäivästään. Jos jokin on hänestä oikein hyvää, niin sitten nakki ja pulla :D

Löysin samaiselta kirppisreissulta Naakalle juhlakengät ajatellen hänen tulevia syntäreitään. Niistä tuli näemmä heti sisä- ja jokapaikankengät. Yöksi ne on toistaiseksi riisuttu pois. 

Koska sain lapset asunnosta pihalle siten että itse jäin sisään (siis tunniksi), vein viimein loputkin toppa- ja villavaatteet vaatehuoneeseen säilöön, ja kappas, tuli heti oikein tilavaa! Saatuani urakan (lapset ehtivät jo takaisin) valmiiksi totesin, että eipä onpas meillä tänä vuonna yhtenevät vaatteet! 

Tässäpä on meidän Touhi leikkimässä yhtä ensimmäistä tunnistettavista mielikuvitusleikeistään. Se menee näin: "kotiin, kotiin, moi moi..." Touhi on siis menossa päiväkotiin ja ahtautuu kahden oven väliin. Takaisin tullessa hän sanoo taas "moi moi", ja riisuu saappaat hyvän tavan mukaan pois jalastaan.

Tässä aloittelemme parvekekautta. Olisimme voineet aloittaa jo pari päivää aiemminkin, mutta nyt olemme käyneet muksujen kanssa siellä oleilemassa pari kertaa. 

Viime vuonnahan parveke oli pois käytöstä julkisivuremontin takia. Remontti valmistui vasta viime lokakuussa, joten parveke jäi viime kesäkaudella kokonaan käyttämättä. Tänä vuonna aion ehdottomasti laittaa kasvamaan kukkia ja muutakin.

Viimeisessä kuvassa on tyttönen lähdössä yöksi mummolaan. Naakalla on isovanhempiinsa läheinen suhde, ja he ovat hyvin keskeisiä ihmisiä hänen elämässään. Rva jaksaa olla tästä kiitollinen päivästä toiseen.

Hometta edelleen

Kuulimme taas vaihteeksi ärsyttäviä uutisia päiväkodilta... Nyt virallistettiin, että Naakan päiväkodin remontti ei valmistu syksyksi. Mitenkäs se valmistuisi, jos sitä ei ole vielä edes aloitettu? Yllätyksenä uutinen ei tullut, mutta kyllä se silti harmittaa.

Muistan, kun olin niin iloinen Naakan saadessa päiväkotipaikan syksyllä 2014. Päiväkoti on pääkaupunkiseudun mittakaavassa keskikokoinen, ja sijaitsee aivan metsän vieressä. Matkaa kotioveltamme päiväkodille on alle 300 metriä.

Nyt on kuitenkin oltu melkein vuosi evakossa. Sitä edellinen vuosi kului päiväkodin sisätilojen kosteusvaurioremontin paukkeessa. Tuolloin lapset olivat samoissa tiloissa.

Olen useasti pohtinut, mikä näiden venyttämisten ja vääntöjen idea on. Koskahan myönnetään, että rakennuskanta (koulut ja päiväkodit) on niin ränsistynyt, että jotakin on tehtävä ja pian.

Myös Naakan väistötiloissa on kosteutta - osa tiloista on muovitettu ja käyttökiellossa. Siellä on kuitenkin sisäilmamittausten mukaan suhteellisen hyvä tilanne. Päiväkodin viereinen puisto on sen sijaan menossa pian remonttiin, tuolloin väistötilojen lapsilta loppuu mahdollisuus ulkoiluun päiväkodin lähellä.

Pohdintani alla on myös ollut se, miksi tällaisessa tilanteessa ollaan. Käsitykseni mukaan homeisiin päiväkoti- ja koulurakennuksiin tullaan kahta tietä: rakennuskanta on suureksi osaksi 30 - 40 vuotta vanhaa, ja silloin tuotettiin paljon huonoa laatua. Naakan päiväkotirakennus edustaa tätä aikakautta.

Samoja ongelmia on kuitenkin nykyään myös uusissa, alle 10 vuotta vanhoissa rakennuksissa. Tällöin voi vain todeta, että tiukkaakin tiukempi kilpailuttaminen johtaa lopulta huonoon laatuun, kun kaikesta mahdollisesta tingitään - eikö olisi kuitenkin halvempaa rakentaa laadukasta kuin maksaa loputtomia korjausten korjauksia?

Tiedotus asiasta on pitkin vuotta ollut entisen Neuvostoliiton tasoa, nyt sentään tuli tiedote.  Josko taloyhtiö ja kaupunki kohta pääsisivät sopimukseen korjaussummista, ja sen sellaisesta, niin remontti kenties joskus alkaisi...

Sitten iloinen uutinen kropastani - nyt taidan viimein olla kykenevä käyttämään myös vähemmän joustavia kenkiä, kuten korollisia nilkkureita! Nyt alkaa viimeinkin tuntua siltä, että niska sietää paremmin tärähtelyjä - eihän siihen mennyt kuin yhdeksän vuotta!

PS. Olin eilen ystäväni kanssa katsomassa kaupunginteatterissa Myrskyluodon Maijan! Siinäpä vasta esitys, kylmät väreet nousevat pintaan vieläkin. Maijahan on pitkäaikainen henkinen esikuvani, jonka nyt hieman pilke silmäkulmassa paljastan ;)

PPS. Tänään oli niin upea ulkoilusää! Huomenna kuulemma kylmenee taas. Lasten paksuimmat toppavaatteet olen kuitenkin uskaltautunut laittamaan säilytykseen.

PS: Korkohan on oikeastaan naurettavan matala, mutta se on sentään tunnistettava koroksi, eikös niin ;)

Uiminen, Pokémon go ja paperikukat

Rva:lla on ollut vapaaviikonloppu. Olikin ihan oikeasti vapaata, eikä mitään ihmeellistä tai kummallista. Käytin viikonloppuni asioihin, jotka tuottavat minulle iloa. Sunnuntai-iltana palasin taas työn ääreen, mutta nyt on onneksi vielä edessä lepoa ja rentoilua.

Perjantaina illalla olin käytännössä niin väsynyt, että ne pari hereilläolotuntia menivät telkkaria katsellen ja saunoen. Ehdin yleensä tosi väsyneeseen kuntoon, kun paahdan lasten kanssa viikot (ja sen joka toisen viikonlopun).

Lauantaina kävin aamupäivällä hierojalla. Hän onnistui onneksi aukaisemaan vähän kroppaani. Vaikka hieronnan jälkeen yleinen ohjeistus on, ettei mitään suurta liikuntaa, rikoin vähän sääntöä ja kävin uimahallissa.

Uin siellä kilometrin rauhalliseen tahtiin. En ole todellakaan mikään nopea uimari, aikaa suoritukseen kului 50 minuuttia! Vesi on siinä mielessä kiva elementti, että siihen voi uppoutua, ei kun keskittyä. Veden tuntu iholla on aina ollut mielestäni hauska.

Uimahallissa, siinä Helsingin suurimmassa, oli lauantaina puolen päivän jälkeen aika vähän porukkaa. Ne, joiden kanssa samoilla radoilla pyristelin, olivat tahdiltaan samankaltaisia kuin minä. Sen kuitenkin panin merkille, että pari iältään arviolta 70-vuotiasta naista ohitti minut jatkuvasti ihan 6-0. Heistä näki, että altaassa käydään luultavasti säännöllisesti. Sain näystä positiivista energiaa - ehkäpä saan itsekin lisättyä vauhtia ja sulavuutta harjoittelemalla!

Matkat (noin 2 km suuntaansa) uimahalliin kävelin, menomatkalla kuuntelin musiikkia ja paluumatkalla pyydystelin pokémoneja. Mahtaakohan monikaan lapsi enää pelata tuota peliä? Se on sen verran pitkäjänteisyyttä vaativa peli.

Peliin on uudistuksen myötä alkanut tulla tehtäväsarjoja, joita suoritettuaan saa kaikenlaisia palkintoja ja mahdollisuuden napata harvinaisempia pokémoneja. Olen suorittanut vasta vähän sarjojen helpompaa päätä...

Sen verran olen sentään työskennellyt, että olen taitellut origami-kukkia Naakan synttäreille koristeeksi. Olen sillä alalla todellinen aloittelija, vaikka homma on kiinnostanut jo pidempään. Nyt, kun ohjeita on videoina (en osannut koskaan seurata kirjoitettuja ohjeita), kykenen minäkin tekemään jotakin.

Olen tehnyt kymmenisen koristetta yhdellä mallilla, ja nyt siirryin toiseen, joka osoittautui huomattavasti vaikeammaksi. Sain kuitenkin väkerrettyä kolme kukkaa sitäkin mallia, tänään ajattelin vielä tehdä muutaman lisää.

Origamien teko on hauskaa, mutta täydellistä keskittymistä vaativaa puuhaa. En piirrä, enkä ole kova askartelemaan mitään, missä tarvitaan paljon apuvälineitä. Origamit ovat siinä mielessä kiva tekemisen muoto, että taitteluun ei tarvita kuin se paperineliö....ja hyvät ohjeet :D

PS: Varasin itselleni risteilyn toukokuun lopulle - menen katsomaan ystävääni Tukholmaan päiväksi, ja tulen sitten takaisin kotiin...

Ajatuksia peruskoulun uudistuksista

Peruskoulun uudet opetussuunnitelmat ovat viime aikoina olleet tapetilla - erityisesti perinteisen luokkahuonejaon purkaminen.

Rva:lla on tästä sana jos toinenkin sanottavana, mutta siirryn aiheeseen erään aasinsillan kautta. Rva:n työelämäkokeilut whiplashin jälkeen ovat olleet pähkinänkuoressa työkokeiluja sekä satunnaisia free-töitä.

Alussa, kun huimaus vei suuren osan keskittymisestä, olivat työtilanteet oman työhuoneen ulkopuolella hyvin vaikeita: kokous tai muu tilaisuus, jossa häly oli suurempi, oli melkein mahdoton. Myöhemmin tilanne helpottui asteittain.

Rva:n huimausta provosoivat alkuun äänet, värit, liikkuvat objektit...moni sellainen asia, jotka eivät häiritse enää tai häiritsevät huomattavasti vähemmän. Silti, rauhallinen työtila ilman suurta hälinää ympärillä on rva:lle edelleen se paras vaihtoehto - niskaa tulee jännitettyä vähemmän.

Samalla tavalla kuin rva:lle, on mahdollisimman rauhallinen ympäristö monelle peruskoulun oppilaalle se optimaalisin oppimisen ympäristö.

Nyt koulutuksen alalla on kuitenkin vallalla ryntäys, jonka ainoa tavoite tuntuu olevan lyödä läpi monitoimitilat isoine oppilasryhmineen. Luokkahuoneet, pienet ryhmät, pulpetit ja ylipäätänsä kaikki pysyvä tuntuu olevan todella out.

Kahden alle kouluikäisen vanhempana olen huolestunut nykyisestä suuntauksesta. Rva voi olla itsekin totaalisen out, mutta soisin mielelläni lapsilleni koulutaipaleen, jossa on rauha oppia, sekä plussana edes muutama perinteinen oppikirja...

Ei rva:n omakaan koulutaival ollut ruusuinen. Siksi en ainakaan myönnä, että nostalgiankaipuu olisi pehmentänyt ajatukseni. Kävin itse ala-astetta pienellä paikkakunnalla, mutta isossa luokassa. Oppilaita oli luokassa yli 30.

Joukossa oli kaikenlaista oppijaa, sekä muutama häiriköksikin kutsuttava vaeltelija. "Vaeltelija" siksi, ettei opettaja kai voinut muutakaan kuin antaa rauhattoman oppilaan kuljeskella ympäri luokkaa. 1990-luvun alun lama-Suomessa ei todellakaan ollut koulunkäyntiavustajia, ainakaan rva:n koulussa.

Yläaste olikin sitten pohjanoteeraus. Rva laitettiin integraatioluokalle. Se tarkoitti pientä luokkaa, johon integroitiin häiriköitä naapurikunnista. Ihan perushepuista ei ollut kysymys, moni sankari oli jo ohittanut peruskouluiän, mutta roikkui edelleen perusopetuksessa.

Aika pian alkoi raju kiusaaminen, rva oli kilttinä tyttönä yksi kohteista. Yläaste tarvottiin läpi yhdellä luokanvaihdolla, johon kiusaaminen ei loppunut, mutta luokka oli sentään rauhallisempi.

Omaan kouluaikaansa peilaten isojen, yhteisten tilojen "etu" olisi ollut jakaa häiriköt muiden kanssa - ehkäpä terrorisointi olisi silloin kohdistunut vähemmän rva:han...

Olen ehkä tässä asiassa näköalaton pessimisti, mutta käyttäisin silti vielä harkintaa peruskoulun muutoksissa.  Osalle oppilaista järjestely sopii varmasti hyvin. Sitten jää jäljelle se porukka, joka putoaa hälyssä entistä enemmän kärryiltä.

Kuuluisin varmasti ilman terveysongelmiakin siihen ryhmään aikuisia, joille olisi töihin mennessä painajainen, jos työtila, tarvikkeet, ihmiset ja projektit vaihtuisivat täysin joka päivä. Miksi tällaisen pitäisi olla ok kaikille maamme peruskoululaisille?

Tässäpä tätä pohdittavaa olikin. Esikoiseni aloittaa muuten koulun vuonna 2020, eli hänellä on vielä muutama vuosi aikaa ennen oppimisen velvoitteita.

Omia juttuja

Rva:n eräs keskeinen luonteenpiirre on voimakas innostus milloin mistäkin. Yleensä innostukset kestävät parista viikosta pariin kuukauteen, jonka jälkeen tilalle tulee jotakin uutta. Välillä sama asia palaa monta kertaa uudelleen.

Vapaa-aika on vähissä, mutta rva löytää useimmiten tietyille asioille aikaa. Eräs maininnan arvoinen asia on Duolingo-kielenoppimispeli, josta olen kirjoittanut blogissa aiemminkin. Duolingoa pelaamalla voi kerrata vierasta kieltä, tai aloittaa kokonaan uuden kielen opiskelun.

Itse aloitin kertaamalla Espanjaa. Se osuus on tosin vieläkin kesken, on ollut ainakin vuoden verran. Pari kuukautta sitten aloitin ruotsin kertauksen. Se on vielä aika alussa. Uusin "hullutus" on ranska, jota en ole koskaan ennen opiskellut. Sen aloitin viime viikonloppuna.

Duolingoon käytän keskimäärin 15-20 minuuttia päivässä. Tuossa ajassa ehdin edetä yhden osion jokaisessa kielessä. En saavuta tällä vauhdilla (tai yksinomaan Duolingolla) huipputasoa opiskelemassani kielessä, mutta alkuun pääsen ainakin!

Tuntuu siltä, että espanja, jota olen nyt pelannut pisimpään, on alkanut tv:ssä jne. kuulostaa ymmärrettävämmältä. Espanjan opinnot aloitin muuten aikanaan yliopistossa, ja luin kieltä parin vuoden ajan, siis pää- ja sivuaineiden ohella.

Ranska sen sijaan...huh sentään! Ehkäpä innostun joskus niin, että menen ihan oikeasti ranskan alkeiskurssille. Kuka tietää, mutta kiva olisi osata ainakin perustervehdykset ja esim. lukea ruokalistoja.

Jumppapuolella olen nyt onnistunut tekemään erilaisia selkäliikkeitä päivittäin. Yleensä pääsen tähänkin vasta, kun lapset ovat menneet illalla nukkumaan.

Lapojen lähentäjälihakset ovat nyt eniten työn alla, sillä sieltä voisi löytyä apu jatkuviin jumituksiin yläselässä. Olen myös alkanut tehdä lapojen alaosia vahvistavia liikkeitä kahvakuulalla. Ennen Touhia tein kyseisiä liikkeitä 8 kilon kahvakuulalla, nyt neljän, ja lyhempiä sarjoja.

Työn alla alkaa olla myös pidempi yöuni, kun Touhi-pirulainen on alkanut näemmä heräillä kuudelta joka aamu. Mikä lienee syynä, luultavasti lisääntynyt valo, vaikka kuinka yritän rullaverhot ja sen sellaiset asetella.

Loppuun laitan vielä kuvan mainiosta ruuastani, joka ei lapsille kelvannut: Kyseessä on inkiväärillä ja soijakastikkeella maustettu, paistettu tofu, riisi sekä riisimauste, njam:

Kotipäivän iltana

Pääsiäinenkin meni, niin että hujahti. Kevätraivausinto iski, mutta kaksi jälkeläistä estää homman melko tehokkaasti. Tänään tosin laskin Touhin kesän t-paidat...niitä oli 21! Luulenpa, että puolet riittäisi oikein hyvin.

Laitoin myös Nettikirppikselle kahdet Reimatecin kengät, toiset olivat Touhilla käytössä syystalvella, toiset eivät olleet missään vaiheessa sopivat. Kummatkaan eivät ole vielä menneet, mutta toisista on tehty yksi alustava varaus.

Ehkäpä talvi- ja välikausikenkiä pitäisi myydä syksymmällä ja nyt esimerkiksi kesävaatteita - rva ei ole mitenkään pro näissä asioissa :D

Tänään Naakka oli kotosalla pienessä flunssassa, käytännöllisesti katsoen pysyimme koko päivän sisällä lukuun ottamatta Touhia, joka pääsi pappansa kanssa ulos aamupäivällä. Vähemmästäkin tylsistyy, lasten isä saapui hetki sitten omaan "työvuoroonsa", ja minä menen luultavasti vielä lenkille.

Kroppani kaipaisi myös liikuttelua, jota se varmaankin tänään saa fyssarin määräämien liikkeiden muodossa. Minulla piti olla koko ilta melkeinpä vapaata, mutta jäterekka (elektroniikka- ja ongelmajäte) saapuu illalla, ja meillä on sinne kaikenlaista...Laitan siis lapset nukkumaan kuitenkin.

Huomenna Naakka kyllä menee päiväkotiin, hän ei ole juurikaan kipeä nyt. Hänelle kerkesi tulla tylsää, kun ei menty ollenkaan ulos.

Välistä, kun katson melkein 5-vuotiasta tytärtäni, en voi lakata ihmettelemästä, miten kaikki on muuttunut. Viimeisen kuukauden aikana Naakka on innostunut ulkoilusta valtavasti, kun häntä ei pariin viimeiseen vuoteen ole meinannut saada ulkoilemaan millään.

1,5-vuotiaani on paljon innokkaampi ulkoilija kuin siskonsa vastaavassa iässä. Tänäänkin hänellä olisi kuulemma pitänyt olla askelmittari mukana, niin olisi nähnyt, kuinka paljon askelia kerkesi tunnissa tulla.

Rva ulkoilee yleisesti ottaen valtavan mielellään. Olen myös lapsesta asti tykännyt luonnon tarkkailusta. Alkukeväästä minulle on tärkeää bongata ainakin lisääntyvä valo ja linnunlaulu, hupeneva lumikerros sekä lätäköt!

Loppuun latasin muutaman kuvan menneiden viikkojen ulkoiluistamme: nämä kuvat ovat palmusunnuntailta. Jokohan kohta saadaan vähälumisempia kuvia...

Uuteen totuttelua

Rva:lla oli eilen aktiivinen päivä, siis ilman lapsia. Läksin aamupäivällä siskoni kanssa salille. Olen nykyään niinkin tehokas salilla kävijä, että viime kerta taisi tapahtua helmikuun alussa/tammikuun lopussa.

Salilla minulla ei ollut mitään erityistä järjestystä tai suunnitelmaa, tein vähän kaikkea, aikaa käytimme puolisentoista tuntia. Pääasia, että laitteet olivat keskusteluetäisyydellä - eihän siinä muuten mitään ideaa olisi ollut!

Palautuminen on tietenkin tärkeää, ja suuntasimme Base Camp -nimiseen nepalilaiseen ravintolaan, jossa söimme aimo annokset! Sen jälkeen oli tietenkin pakko mennä vielä kahville, ja täytyy sanoa, että ratikassa olo tuntui varsin tuhdilta!

Ratikasta päästyäni kiirehdin tapaamaan pikaisesti vanhempiani. Sieltä suuntasin kotiin hakemaan yöpymiskamppeita. Pääsin exän asunnolle, kävin suihkussa ja söin. Sitten lähdin yhden ystävän kanssa hieman, hmm, kaljalle.

Sekin meni reippailuksi, sillä kävelimme useamman kilometrin sekä meno- että paluusuuntaan. Kotiin selvisin 23.30, nukkumaan en ihan niillä minuuteilla. Puhuttiinkin, että olisi kyllä ihan kamalaa jatkaa tästä vielä johonkin yökerhoon :D

Moni asia rva:n elämässä on nyt todella outoa... viimeiset kuukaudet ovat olleet valtavan raskaita eroprosessin edetessä, ainakin nyt tuntuu jo vähän helpottavammalta. Toki asiat ovat vielä työn alla, mutta ne ovat menneet onneksi eteenpäin.

Vapaa-ajan lisääntyminen tuntuu myös hyvin oudolta. Olen ollut hyvin vähän vapaalla ilman lapsia viimeiseen viiteen vuoteen tai oikeastaan kuuteen, sillä raskaudet ovat kaataneet minut melkeinpä vuodepotilaaksi yhdeksäksi kuukaudeksi.

Jos puhutaan vielä siitä, että niskavamma oli ensimmäiset seitsemän vuotta pahimmillaan, yltää rajoituksia täynnä oleva aikani vuoteen 2009 eli melkein kymmenen vuoden päähän! Ei kai ole ihme, että 1-3 vapaapäivää/viikko tuntuu luksukselta!

Tänään on kuitenkin mukava mennä taas kotiin, pääsiäisen ohjelmaan kuuluu tänään ainakin pääsiäismunien etsintä. En ole ihan vielä tolpillani, mutta ehkäpä ohjaudun muutaman kahvikupillisen jälkeen kotosalle ja organisaattoriksi.

Ensi viikolla on taas ohjelmaa, kuten pariterapiaa ja lastenvalvojan tapaaminen. käytännön asiat on kuitenkin jo pääasiassa sovittu, eli mitään erityisen ihmeellistä ei pitäisi olla tiedossa. Naakalla ei ole balettia ensi viikolla, mutta Touhilla on keskiviikon taaperoaamu sekä perjantain muskari normaaliin tapaan.

PS: Maistoin eilen sekä vaaleaa että tummaa vehnäolutta. Tykkäsin vaaleasta, mutta tummassa oli mielestäni liikaa sitä "vehnäisyyttä".

PPS: Pakkaamisessa on vielä harjoittelua: huulipunaa olisi ollut kiva laittaa, mutta en muistanut ottaa sitä tänne mukaan. Lisäksi olisin voinut ottaa mukaan nätit vaaleanpunaiset hansikkaani, sen sijaan että mukaan etsiytyivät kaikkein kuraisimmat leikkipuistohanskani...Ainoa säällinen olkalaukkuni taas löytyi hyllyltä alimmaisena, virtahevon muotoisen marjanpoimurin vierestä, huh!