Touhunuoliaisten joukkokato ja uusi alku

Jonkin aikaa sitten lupailin kirjoitella akvaarioni neljästä touhunuoliaisesta, näistä kestävistä ja ystävällisistä kotilonsyöjistä. Kesäkuun alussa tapahtui kuitenkin niin, että neljästä nuoliaisesta kolme kuoli yhtäkkiä, yhden viikon aikana. Sen seurauksena kotiloiden määrä nousi pilviin.

En tunnistanut sairautta. Kalat vain alkoivat kyhjöttää paikallaan "kuihtuivat" pois yksi toisensa jälkeen. Harmistus oli iso, sillä touhut ovat olleet todella mukavia kaloja. Ne ovat olleet eloisia ja rohkeita ja vieläpä ystävällisiä muille kaloille.

Kuvassa näkyy yksi touhunuoliainen vasemmalla (oikealla partamonni ja hänen yläpuolellaan kirsikkabarbiuros). Muita kuvia minulla ei touhuista olekaan - he kun ovat varsin vikkeliä ja meneväisiä ja siksi vähän hankalia kuvata.

Touhunuoliaiset tulivat meille kauhian kotilo-ongelman vuoksi. En halunnut käyttää minkäänlaisia torjunta-aineita, ja Helsingin akvaariokeskuksesta suosittelivat touhunuoliaisia, jotka syövät kotilonpoikaset. Niillä on itse asiassa niin voimakkaat leuat, että napsahdukset kuuluvat myös akvaarion ulkopuolelle!

Touhunuoliaiset ovat parvikaloja ja viihtyvät hiekkapohjalla. Akvaario saa olla myös hieman hämärä. Meillä on akvaariossa hämäriä kohtia enemmän kuin valoisia, mikä taas johtuu varsin rehevästä kasvillisuudesta. Veden pitää olla pehmeää ja n. 24 - 28 -asteista.

Tilanne nyt: yksi touhunuoliainen on tainnut taudista selvitä, vaikka on vielä vähän vaisun oloinen. Viikko sitten hankin meille yhden uuden touhun, se on pieni ja söpö poikanen. Tarkoitus on nyt odottaa noin kuukausi, että tauti varmasti poistuu (muut lajit eivät ole sairastuneet) ja sitten kasvattaa parven koko neljään tai viiteen.

Tällaista akvaariossa tällä kertaa - epidemia on kenties tiessään ja elo näyttää taas varsin seesteiseltä.

Sadepäivän (ja muidenkin) selkätreeni

Nyt, kun fysioterapia on kesätauolla (käyn luultavasti vielä pari kertaa alkusyksystä), on rankani ja lihasteni vetreyttäminen kokonaan omalla vastuullani. Uusia liikkeitä käytiin kevään aikana läpi valtavasti, liikkuvuutta ja voimaa yläniskasta lantioon asti.

Liikkeiden harjoittelu on vienyt paljon aikaa, mutta on onneksi ollut ihan hauskaa. Niskaa kuntoutan syvien niskalihasten harjoituksilla - retkahdusvammaisena minun pitäisi Ortonin fysiatrin mukaan hankkia paljon parempi niskan lihaksisto kuin ihmisten keskimäärin.

Muu harjoittelu on tällä hetkellä liikkuvuuden lisäämistä yläselkään. Olen todennäköisesti täällä jo aiemmin kertonut, että onnettomuuden yhteydessä koko yläselkäni jämähti jumiin, josta en ole sitä edelleenkään kyennyt kunnolla avaamaan - myöhemmin kuulin, että tällainen on ihan normaalia tämän vamman yhteydessä.

Yläselän liikkuvuusharjoitukset teen melkein joka päivä - niihin liittyy monenlaista kääntelyä ja vääntelyä. Kipua pitäisi varoa ja kaikkea muuta riuhtomista myös, sillä niskan saa vain entistä pahempaan jumiin.

Sitten on se hyödyllistäkin hyödyllisempi hyötyliikunta. Yritän kavuta portaat ylös pari kertaa päivässä - meidän asunto on viidennessä kerroksessa. Lisäksi tulevat siivoukset, kaupassa käynnit ja lenkkeily - jotakin joka päivä (tai sitten ei mitään, mikäli oireet ovat liian kovat).

Yleensä jaksan harjoituksia ihan hyvin. Motivaatiota laskeva tekijä taas on erityisesti tämä varsin hitaasti elpyvä kroppa. Vieläkään en ole juuri saanut merkittäviä (tai edes kunnolla havaittavia) muutoksia aikaan. No, ehkä niskani jaksaa nyt paikallaan seisomista vähän paremmin kuin esimerkiksi puoli vuotta sitten.

Tuloksia odotellessa... Eivät nämä liikkeet ainakaan ole tilannettani pahemmaksi vieneet!

Hehee...asiasta kolmanteen....tänään Niskaska oli oikein reipas ja liikkuvainen ja laittoi jopa pyykit parvekkeelle kuivumaan. Ukkoskuuro yllätti. Liikunnallisella tyylillään N. sitten keräsi ne litimärät (linkouksen jälkeen ne olivat paljon kuivemmat) pyykit telineestä sisälle kuivumaan.

Juhannus, farmi ja matofarmi

Perheyksikkömme juhannus kului varsin eläimellisissä tunnelmissa Farmarin luona, jonne lähdimme perjantaina ja tulimme takaisin sunnuntaina. Menomatkalla (kolmisen tuntia) niska hieman väsyi, ja se taas aiheutti huonovointisia hetkiä osaksi perjantai-iltaa.

Pysähdyimme toki matkalla syömään, ja se onneksi sujui ihan hyvin. Perille pääsimme noin kuuden aikoihin. Kampesin itseni (puutuneet jalat voi kai laskea osaksi itseä, vaikka ne eivät miltään tunnu) ulos autosta, ja olipas mukavaa hengittää kesäistä ruohon ja puunlehtien tuoksua!  

Jos hyppää muutaman vaiheen ohi, niin pian seurasimme jo juhannuskokkoa, joka olikin varsin komea. Vähän jännitti, että pysyykös se tuli rajatulla alueella, mutta eihän se kastellulla niityllä mihinkään levinnyt. 

Viikonlopun aikana kerkesimme nauttia muun muassa kissojen ja koirien läheisyydestä, minipossujen ulkoiluttamisesta, kanalassa tepastelemisesta, kasvimaan kitkemisestä ja  matofarmin hoitamisesta (jauhomadot ovat makoisaa ruokaa kanoille). 


Niska rauhoittui perjantaista lauantaihin, vaikka pysyikin kertakaikkisen jumissa. Kun vain keksisi, mikä tuohon jumiin auttaisi, kun se kipu on niin ärsyttävää, vaikkakaan ei rasittavimpiin oireisiin kuulukaan. 


Itselleni oli yllätys, kuinka mielenkiintoista ulkotarhassa elävien sikojen (ei siis minipossujen vaan ihan "oikeiden") touhuja on seurata. Ne tonkivat maata (mieluiten märkää ja mutaista) kärsällään, ovat melkoisia kulinaristeja ja varsin siistejä monellakin tapaa. Mainioita otuksia!


Sunnuntaina suuntasimme paluumatkalle yhtä aikaa muun Suomen kanssa...taisivat kyllä tulla toista kautta kuin me, sillä emme kohdanneet matkan aikana ruuhkaa laisinkaan. Minäkin taisin matkan aikana jopa torkahtaa, kun se niska oirehti kerrankin niin vähän. 

Omia päätöksiä

Olen viime aikoina miettinyt paljon, millaisia töitä alan tulevaisuudessa tehdä. Viime vuodet ovat menneet aikalailla kipujen, huimauksen, byrokratian ja sen sellaisen parissa. Päivittäinen energia on kulunut "kädestä suuhun" -periaatteen mukaisesti.

Tämänhetkinen ajatukseni on, että toimistotyöhön, edes puolipäiväiseen, en näillä näkymin mene. Sitä kapasiteettia, joka niskallani on käytettävissä, en halua istumatyöllä menettää. Tunti tai kaksi silloin tällöin voisi onnistua, mutta viikottaisesti ei.

Alani on sellainen, että osa-aikainen etätyö kotoa käsin on onneksi mahdollista. Tämä olisi pohtimistani vaihtoehdoista paras ratkaisu. Tällöin voisin itse säädellä tietokoneella istumista sen mukaan, miten niska kestää.

Alaa en halua vaihtaa, kun en ole omaanikaan päässyt juuri kokeilemaan. Sitäpaitsi opiskelu olisi ongelmallista, kun siihen liittyy yleensä luentoja ja harjoitteluja, joihin en välttämättä pystyisi niskan takia osallistumaan. Hmm...mille alalle sitten ryhtyisin...no eläintenhoitajaksi tietysti!

Aikuisena ihmisenä luotan siihen, että lähipiiri tukee päätöksiäni. Viranomaispuoli ei ole nyt lainkaan mukana, mikä näkyy räikeimmin siinä, ettei sairauspäivärahoja ole myönnetty (tuskin myönnetäänkään), kun olen niitä tarvinnut. Tämä on vaikeuttanut elämääni ja erityisesti kuntoutumistani monella tavalla.

Kroonisesti sairas, jonka sairaus ei kuulu korvattavien sairauksien joukkoon, on tämän päivän Suomessa yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolella, eräällä tavalla lainsuojaton. No, Sherwoodissa on ihan mielenkiintoista elää ja kierrellä - ainakin näin kesäaikaan.

ps. En ymmärrä, miksi tuo yksi kappale tulee valkoisella taustalla. En osannut korjata, joten olkoon tuollaisena!

Retki alppiruusutarhaan

Perjantaina teimme retken Haagan alppiruusutarhaan. En edes ollut tietoinen, että tällainen kohde on olemassa. Paikka on meiltä automatkan (oman tai julkisten) päässä. Me olimme liikkeellä omalla autolla, jonka sai helposti parkkiin aivan alueen viereen.

Viimeaikaisten kirjoitusteni perusteella voisi olettaa, että olen vannoutunut kukkaharrastaja. Asia ei todellakaan ole näin. Kukat ovat alkaneet kiinnostaa minua vasta ihan lähiaikoina, enkä tiedä niistä paljon mitään.

Kukkien nimetkin tuntuvat jäävän todella huonosti mieleen. Siksi alppiruusutarha onkin minulle mitä sopivin vierailupaikka - kaikki ihailemamme kasvit kun sattuivat mukavasti osumaan yhden "ylänimikkeen" alle. 

Kuten yläkuvasta näkyy, tunnelma oli paikoin varsin satumainen. Opin aika nopeasti, että alppiruusu on pääasiassa varjoisan paikan kasvi. Alppiruusutarhassa ruusut oli istutettu harvaan mäntymetsään. Alppiruusu on myös happaman maan kasvi - tämä alue onkin kuulemma entistä suota.

Alue oli yllättävän laaja. Tässä kuvassa näkyy eräänlainen aukio tarhan kahden osan välillä. Nämä alppiruusut (hmm...ainakin niissä oli samanlaiset lehdet ja kukat) taitavat olla sellaisia, jotka viihtyvät aukealla paikalla.

Tässä osassa tarhaa väri vaihtui punaisesta keltaiseen ja valkoiseen. Tarhassa muuten kuljettiin eräänlaisia pitkospuita pitkin. Siellä täällä oli korokkeita, joilta tarhaa pääsi ihailemaan vähän korkeammalta. Tämän kuvan kohdalla muuten alkoi huimaus.

Huimaus, joka oli pysytellyt pois melkein neljä vuorokautta! Kuva jäi retken viimeiseksi, ja loppukävelyn yritinkin sipsuttaa (typerän näköistä) siten, että niskaan kohdistuisi mahdollisimman vähän painetta. Kamerakin oli pakko ottaa pois kaulalta, kun remmi alkoi painaa ikävästi niskaa vasten.

Tällaista tämä "retkun" elämä on. Kotiin ei viitsi aivan kokonaan jäädä, mutta retkillä on vain hyväksyttävä, että se niska ei toimi samalla tavalla kuin niillä, joilla niskaongelmia ei ole.

Uudet rajat

Pikkuinen käänne parempaan suuntaan on säilynyt. Näinä päivinä minulla on ollut aikaa pohtia, miten elää näiden uusien rajojen mukaan.

Huimaus on lieventynyt siten, että kävely sujuu helpommin, samaten pysähtyminen kävelyn jälkeen. Myös istuminen ravintolassa (ei liian pitkä sellainen) näyttäisi luonnistuvan vähän paremmin. Olo on siis molempien suhteen hieman vakaampi.

Niskajumitus, joka pahenee joka toinen viikko (hieronnan väli on kaksi viikkoa), on sen sijaan ennallaan. Nyt kykenen myös yhä paremmin erottamaan toisistaan niskan jumituksesta ja tuosta hermostoviasta johtuvat huimaukset.

Tänään niska on erittäin jumissa, enkä ole saanut tilannetta lievitettyä oikein millään. Lähdin pari tuntia sitten kaupungille, ja olo oli jumituksen takia vähän hutera. Kyllä, minua siis huimasi. Kaupoissa kierrellessäni minulle tuli tuttuja vaikeuksia tarkentaa katsetta sekä huono olo, ja jouduin antamaan periksi n. 15 minuutin kiertelyn jälkeen.

Nyt olen kotona, ja olo on edelleen epävakaa. Voi, kun fysioterapialiikkeet alkaisivat edes vähän auttaa noita jumituksia! Miten jonkun niska ja yläselkä voivat olla niin jumissa, että mikään ei tunnu auttavan! Olo on kiukkuinen eikä ihme - sainhan muutaman päivän ajan maistaa elämää, jollaista elin viimeksi alkuvuodesta 2009.

Ajattelin purkaa kiukkuani siivoamiseen, vaikka sekin tekee huonoa. Täytyy tosiaan toivoa, että tilanne pitkällä aikavälillä muuttuisi parempaan suuntaan. Täytyy vain jaksaa harjoitella.

Tyyni alkuviikko

Alkuviikko on ollut hyvin erikoinen - huimaus on pysytellyt melkein kokonaan poissa! En äkkiseltään osaa yhdistää asiantilaa oikein mihinkään, paitsi että minulla oli vyöhyketerapia maanantai-iltana. Vyöhyketerapiaa olen saanut nyt puolen vuoden ajan ilman minkäänlaisia tuloksia. Jos terapia alkaisikin nyt toimia, niin jatkan sitä ehdottomasti!

Tunnelmani ovat olleet alkuviikon tavoin varsin erikoiset. Osa minusta haluaa rynnätä tekemään asioita, jotka eivät ole olleet mahdollisia moniin vuosiin. Osa taas haluaa vain levätä ja nukkua. Vastuuntuntoinen osani (joka onkin ajoittain varsin dominoiva) patistaa aloittamaan työsuunnitelmat ja sen sellaisen mitä pikimmiten...

Olen kumminkin päättänyt pysyä taannoisessa päätöksessäni pitää kuukausi kesälomaa. Ei ole sanottua, palaako huimaus huomenna tai kymmenen minuutin kuluttua. Todennäköisesti palaa, mutta toivottavasti näitä "välipäiviä" alkaisi tulla edes joskus.

En tosiaan uskonut, että esimerkiksi bussilla matkustaminen voisi olla näin helppoa! Pystyin katselemaan ikkunasta ulos, vauhdinmuutokset eivät aiheuttaneet huonoa oloa ja kävely bussimatkan jälkeen sujui ihan normaalisti! Kummallista!

Osa oireista on kumminkin tallella ja yksi uusikin on ilmestynyt. Taidanpa säästää ne toiseen postaukseen...

Viikonloppu - kukkapenkkejä ja synttärit

Viikonloppu hurahtikin reissussa - sunnuntaina pääsin kuin pääsinkin kukkapenkkiä kitkemään. Kesä on vielä siinä vaiheessa, että nuppuja näkyi kokonaisuudessaan enemmän kuin kukkia.

Kyseiseen kukkapenkkiin liittyy eräs vähemmän mukava muisto - meidän Nipsu pääsi kerran sinne karkuun, ja jouduin sen sieltä juoksemaan kiinni. Se suuntasi pionien alle, jossa kieltämättä näyttikin varsin suojaisalta, kun sinne toissapäivänä kurkkasin.

Itse pionit olivat vielä nuppuvaiheessa, kuten kuvasta näkyy. Muurahaiset näyttävät viihtyvän pionin kukissa, mutta niistä ei kai ole itse kukalle mitään harmia. Jatkoin kitkemishommia, kunnes nilkat ja sen jälkeen polvet ilmoittivat, etteivät enää jatka yhteistyötä kanssani.

Kummipojan synttärit menivät mainiosti. 7-vuotias istui viereen ja pysähtyi hetkeksi juttelemaan, juoksi sitten leikkeihinsä ja palasi pian takaisin. Hän näytti oikein reippaalta ja tyytyväiseltä. Syksyllä alkaa sitten koulu.

Oma projektinsa oli kummipojan nuorimman sisaruksen 1-vuotiskuvan ottaminen. Noin tunnin lattialla kyykistelyn ja kuvien räpsimisen jälkeen koossa oli kuutisenkymmentä kuvaa, joista osa oli oikein onnistuneita. Kiitokset isoille sisaruksille - olitte oikein hyviä naurattajia!

Hienon neidin täytyi tietysti käydä välillä katsomassa peilistä, onko kampaus hyvin jne. Samalla se kädessä oleva laukkukin piti tietysti läntätä siihen peiliin - kuinkas muuten (olen kysynyt luvan tämän kuvan julkaisuun).

On kesä

Tähänastinen työkykyarviojakso on ottanut niin koville, että puhti on aikalailla pois. Oikeastaan koko jakso on tähän mennessä käsittänyt vain sosiaalityöntekijän, neuropsykologin ja neurologin tapaamisen.

Sekin on jo työlästä, sillä olen taas jatkossa aikalailla niiden paperien armoilla, jotka minusta seuraavaksi kirjoitetaan.

Yhdessä psykoterapeuttini kanssa sovimmekin, että rouva Niskanen yrittää nyt ainakin seuraavan kuukauden ajan keskittyä kesään ja mukaviin asioihin, ja lepuuttaa aivojaan kaikelta muulta. Lupasin ainakin yrittää.

Mitähän Niskaska kesään liittyen ajattelisi... Ensiksi tulee mieleen eräs mukava asia - eräässä pienessä paikallislehdessä julkaistiin pieni, kirjoittamani artikkeli. Käytin artikkeliin aikaa ja energiaa, joten on mukava kerrankin nähdä oman työnsä jälki.

Tänään on vuorossa vierailu kummipojan luona. Hän on aivan mahtava tyyppi ja on hiljattain täyttänyt seitsemän vuotta!

Lahja on tietysti hankittu sillä periaatteella, mistä rva itse mahdollisesti tykkäisi, jos olisi 7-vuotias poika (tässä on ollut varmaankin noin 50 prosentin mahdollisuus onnistua, joten ehkä rva saa pitää lahjat itse, koska taisi tykätä niistä ihan oikeasti!)

Jos vielä energiaa riittää, niin voisin vaikkapa kuvata kukkia. Digijärkkärillä se onnistuu vähän paremmin kuin vanhalla pokkarillani. Yritän hiljalleen opetella valokuvauksen saloja - kenties  mysteerin verho raottuu minullekin viimein.

Tämä kevät on kokonaisuudessaan ottanut koville, kun olen yrittänyt saada jonkinlaisen suunnitelman kuntoutuksien, raha-asioiden sekä työ- ja muun elämän suhteen. Kaikki tavoitteet eivät ole täyttyneet, mutta muutamat sentään. Nyt voisi vaihteeksi vähän rauhoittua.

Neurologilla

Tänään oli työkykyarvioon liittyvä neurologin konsultaatio. Juu-u, en koko tunnin aikana onnistunut luomaan neurologiin sellaista keskusteluyhteyttä, jossa asiani olisi tullut kuulluksi. Joskus neljänkymmenen minuutin kohdalla luovutin ja annoin hänen jatkaa luennointiaan, josta hän näytti kovasti pitävän.

Minua tutkivat fysiatrit ovat kuulemma väärässä, kaatumiseni ei ole voinut aiheuttaa retkahdusvammaa ja ne paranevat muutamassa kuukaudessa. Fysioterapiat ym. kuntoutukset ovat minulle täysin tehottomia ja Kela ei tule minua auttamaan (no, jälkimmäisen kannalle alan itsekin kallistua).

Hänen mukaansa minun seuraava osoitteeni on jälleen TE-toimisto, jossa minulle keksitään kuulemma "kaikenlaisia juttuja".  TE-toimistostahan ne minut työkykyarvioon lähettivät, kun eivät keksineet niitä juttuja, joita oireideni kanssa olisi mahdollista tehdä...

Huh sentään! Yritin toistuvasti viedä keskustelua siihen suuntaan, että mitä minun konkreettisesti tulisi nyt tehdä ihan jo itseni, urani ja toimeentuloni kanssa. Sitähän työkykyarviossa minun mielestäni kuuluisi selvittää. Ei tainnut tällä neurologilla olla kiinnostusta tarttua asiaan.

Ovat nämä kyllä niin uuvuttavia juttuja, että oksat pois! Aivorunkovauriosta ei myöskään syntynyt keskustelua, vaikka neuropsykologi väitti neurologin tietävän asiasta. Voi voi, nyt täytyy mennä lepäämään...

Haaste

Sain Heliltä (Norjalainen päiväkirja) jo jonkin aikaa sitten tällaisen haasteen, jossa oli 11 kysymystä ja 11 lisäkysymystä:


1. Jos et asuisi nykyisessä kodissasi niin missä asuisit?

Näin kesäisin on mukava ajatella, että asuisin sellaisessa kodissa, jossa on edes pieni oma piha.

2. Kivoin paikka jossa olet matkustanut?

Viime kesänä teimme matkan Pohjois-Karjalaan, Kolin seutuville. Siellä asuimme Nevalan perinnetilalla (www.nevalantila.fi). Tilalla oli paljon ihania, vanhoja rakennuksia ja monta eläintä. Olkoon se tämän hetken kivoin lomapaikka!

3. Onko kodissasi suomalaista designia?

Todennäköisesti. Ainakin meillä on Ristomatti Ratian kylpytakki ja muutama mariskooli....

4. Onko teillä kesäpaikkaa?

Vanhemmillani on kesämökki, jossa on oikein kiva viettää aikaa ja puuhastella kaikenlaista.

5. Mihin matkustat seuraavaksi?

Toivottavasti Skotlantiin "vanhat linnat ja kummitustalot" - kierrokselle. Todennäköisimmin kuitenkin kesämökille.

 6. Ihanin maku?

Metsämansikka.

7. Lempilehtesi?

Luen kaikenlaisia lehtiä, joita käsiini saan. Tutustuin kerran Kodin Pellervo -nimiseen lehteen, joka oli aika ihana.

8. Miten rentoudut? Mitä teet jos saat itse valita eikä ole kiire mihinkään?

Ulkohommia kukkapenkissä ja kasvimaalla - nykytilanteessa meidän parvekkeilla. Sisällä pelaan mielelläni seikkailupelejä Wiillä.

9. 3 lajin illallinen. Mitä tilaat?

Alkuruuaksi kasviksia, pääruuaksi kalaa ja jälkiruuaksi panna cottaa.


10. Missä olet 2 vuoden päästä?

Todennäköisesti täällä Etelä-Suomessa edelleen. Isoin unelmani olisi, että niskani paranisi ja eläisin ihan tavallista elämää, mutta terveenä.


11. Oletko matkustanut Lapissa (Suomi, Norja/Ruotsi)?

Hyvin vähän. Kävin kerran Rovaniemellä. Sen lisäksi olen ajellut autolla Pohjois-Ruotsin läpi.

12.  Luetko muutakin kuin blogeja? Mitä?

Luen kaikenlaisia kirjoja ja lehtiä, joita käsiini saan. Tällä hetkellä kesken on kaksi kirjaa: Nora & Alicia (Cecilia  Samartin) ja Henkivartija (Leena Lehtolainen).

13. Maa, jossa olet käynyt (tai haluaisit käydä), mutta jota ET valitsisi asuinpaikaksesi, jos sinun pitäisi nyt muuttaa mihin tahansa toiseen maahan? Miksi?

Vaikea kysymys...taidan vähän vieroksua Ranskaa, kun kieli vaikuttaa niin haasteelliselta. En kyllä tiedä, olisiko sekään maa niin mahdoton. Tietysti maat, joissa on sotatila tai muuten turvatonta, eivät juuri houkuttele.

14. Kerro yksi asia, jossa olet todella hyvä. Tämä voi olla ihan mitä tahansa ;)

Minä taidan olla hyvä käsittelemään eläimiä.

15. Mitä teit viisi vuotta sitten?

Elin ensimmäistä vuotta nykyisen, ihanan puolisoni kanssa. Sen lisäksi opiskelin ja kai minä kaikenlaista pientä silloinkin puuhastelin.

16. Löytyykö kaapistasi vaate, jota et käytä mutta jota et myöskään halua heittää pois? Miksi säilytät sitä?

Aika montakin. Säilytys taitaa johtua laiskuudesta, kun vaatekaapissa pitäisi tehdä inventaario, mutta en millään viitsisi.

17. Mitä sinulla on liikaa? Omasta tai toisten mielestä.

Hmm...tällä hetkellä minulla on liikaa teetä. Tee kuluu kamalan hitaasti, ja kaupoissa on ihania teelaatuja, joita ei kuitenkaan viitsi ostaa, kun kotona on vielä niin paljon jäljellä.

18. Oletko kätevä vai pitääkö sinun pyytää kaveri apuun lyömään naulaa seinään taulunripustusta varten?

Halutessani olen kai ihan kätevä, mutta joskus myös uskomattoman laiska tarttumaan mukavuusalueeni ulkopuolella oleviin askareisiin.

19. Mikä on (ei niin salainen) paheesi?

Etikalla maustetut ruuat.

20.Millä kielillä pystyt tekemään itsesi ymmärrettäväksi?

Ruotsilla ja englannilla lähinnä.

21. Mitä kieliä voit kokeilla lisäksi, jos on hätätilanne?

Viroa, espanjaa ja saksaa.

22. Mikä piirre toisissa ihmisissä ärsyttää sinua yli kaiken?

Hmm...ei tämä nyt niin vakava asia ole, mutta en tykkää sanojen vääntämisestä. Itse en ainakaan söisi broiskuu, vohluu tai mässyy ;D

Huh, nyt loppui puhti! Tämä taitaa olla jo kiertänyt vähän joka puolella, joten kopioikoon tästä ken tahtoo vastata. Niska ei tällä kertaa sallinut yhdentoista lisäkysymyksen keksimistä. Näihin oli kyllä kiva vastata!

Mitä kuuluu?

Käväisin tänä aamuna kirjastossa. Kun en löytänyt sitä, mitä etsin, niin otin sitten kirjoja, joita en ollut etsimässä. Sitten törmäsin erääseen opiskeluaikaiseen puolituttuun, joka oli kirjastossa töissä. Hän istui tiskin takana, ja tervehdimme toisiamme iloisesti. Ainakin minun puoleltani oli iloista tavata - uskon että hänenkin.

"Mitä kuuluu" - kysymystenvaihto johti tietysti muutamassa sekunnissa tilanteeseen, jossa en nykyisin oikein tiedä, mitä sanoa. Jos olisin terve ja työelämässä, olisin tietysti kertonut, missä olen töissä ja miten siellä menee. Puolitutulle en oikein osannut kertoa perheestänikään tai meidän lemmikkieläimistä, saati sitten siitä että pidän rommirusinajäätelöstä ja viljelen parvekkeellani jäävuorisalaattia.

En jäänyt pohtimaan, vaan kerroin lyhyesti, että minulle sattui onnettomuus, jossa satutin niskani. Nyt toivun onnettomuudesta ja parantelen sitä niskaa. Tämän jälkeen poistuin (luontevalla hetkellä) paikalta.

Kotiin kävellessäni sadattelin mielessäni, miksi menin tilanteessa melkein mykäksi enkä esimerkiksi kertonut, mille alalle lopulta erikoistuin ja mitä haluaisin tehdä paranemisen jälkeen! En sentään viitsinyt palata takaisin ja jatkaa juttuani - sekin olisi vaikuttanut aika hassulta!

Tosiasia nyt vain on, että "Mitä kuuluu" -kysymykseen on älyttömän luontevaa kertoa, miten töissä sujuu. Töissä, jonne kaipaan uskomattoman paljon. Koska vammauduin opiskeluajan lopulla, en ole toistaiseksi  päässyt työkokeilujani (ja tietysti aiempia harjoitteluja ja kesätöitä) lukuun ottamatta mukaan työelämään.

Minulla on oikein järkeviä ja vaihtoehtoisia tavoitteita ja toiveita työelämäni suhteen. Miksi sitten en saanut niitä tänään sanotuksi? Ehkä ääneen sanominen tuo liian voimakkaasti mieleeni sen, mitä olen vammautumiseni takia tähän mennessä menettänyt. Eihän asioiden pitänyt mennä ollenkaan näin.

Tämä työasiavyyhti on niin pitkä ja monimerkityksinen, että jatkan varmasti aiheesta myöhemmin. Päivän askareet odottavat - samoin niiden väliin mukavasti sujahtavat laiskotteluhetket!