Lypsylle!

Imetys ja maidontuotanto yleensäkin on pikkulapsen äidille väliaikainen, mielenkiintoinen vaihe. Entisaikoina (ja joissakin syntyvyydensäätelyä vastustavissa yhteisöissä) se aika, kun maitoa tulee, on ollut pidempi.

Minulta on alkanut tulla maitoa tai sen esiastetta molemmissa raskauksissa kolmisen kuukautta ennen kuin vauva syntyy. Ensimmäisessä raskaudessa kudokset menivät tässä yhteydessä rikki, ja se mitä tuli, oli suurimmaksi osaksi verta, myös syntymän jälkeen (tästäkään ei kukaan varoittanut etukäteen). Toisessa raskaudessa verisyys oli onneksi vähäisempää.

Esikoisen kanssa yritin imetystä viikkoja, mutta lapsi ei kiinnostunut rinnasta missään vaiheessa. Jatkoin lypsämistä ja stressasin, kun maidontulo ehtyi ja loppui kokonaan alle kolmessa kuukaudessa.

Toinen lapseni kiinostui imemisestä paljon enemmän, imetys sujui ihan hyvin. Hän sai sairaalassa tippuneen painon takia lisämaitoa koko ajan, joten imetys oli osaimetystä. Kun poika täytti 2 kk, hän ei enää halunnut rintaa. Yritin monenlaisia konsteja, parissa viikossa annoin periksi.

Ajattelin, että kyllä se maidontulo loppuu. Jatkoin kuitenkin lypsämistä. Käsipelillä, sillä pumput eivät oikein ole toimineet minulla. Yllätyksekseni maitoa tulikin, ja tulee yhä, aika tarkalleen 3,5 dl päivässä.

Olen jatkanut lypsämistä kolme kertaa päivässä, koska minusta on mukavaa, että lapsi saa jonkin verran myös äidinmaitoa. Pakosta ei ole kyse, sillä esikoinen pärjäsi oikein hyvin ilmankin, ja on terve 3-vuotias.

Lypsän aamulla, iltapäivällä ja illalla. Yöllä lypsäminen olisi tässä jaksamistilanteessa mielestäni hullun hommaa. Maidontulo on tasaantunut, ja tuotan aina lähes saman määrän.

Milloin olen ajatellut lopettaa? No, jos maidontulo ei ole ehtynyt itsestään Napen 1-vuotissynttäreihin, lopetan silloin. Sen jälkeenhän lapselle voi jo antaa ihan tavallista lehmänmaitoa, joten mitään tarvetta lypsymaidolle ei ole.

Mitä jos imettäisin? No, enpä tiedä. Saattaisin ihan hyvin imettää yli vuoden ikäistä, mikäli se sujuisi hyvin. Ei kai se vuoden ikä mikään maaginen takaraja ole.

Päätin tehdä tämän pienen kirjoituksen lypsämis-aiheesta, sillä en ole juurikaan nähnyt aiheesta kirjoitettavan, ainakaan siinä tapauksessa, kun lypsäminen on "päätoimista", eikä imetyksen sivutoimi.

Kai tässä on tunne-elementtikin mukana - ei tätä muuten viitsisi tehdä. Rintani ovat jatkuvasti mustelmilla ja naarmuilla, sen verran lypsäminen niiden ihoa kuluttaa. On kuitenkin mukava tunne, kun sitä maitoa päivittäin tulee - jotakin alkukantaisesta, ravitsemukseen liittyvästä yhteydestä vauvani kanssa on vielä jäljellä!

Yksi liukastuminen

Toissapäivänä oli varsinainen pääkallokeli, josta uutisoitiinkin laajasti. Liukastumisia sattui enätysmäärä - myös rva:lle. Rva oli palaamassa iltalenkiltä, kun se tapahtui. Kaikki kävi äkkiä, myös pään kalahdus jäätä vasten.

Rva:lta ei onneksi mennyt taju, pääsin ihan omin voimin ylös, ja könysin sisälle. En muista kopsauttaneeni päätä tuolla tavalla koskaan ennen. Loppuilta meni sohvalla maatessa, tarkkailin tilannetta ja puoliso herätti yöllä tarkistaakseen, etten ole tajuton.

Eilen takaraivolle oli muodostunut komea kuhmu. Koko niska, erityisesti kaulajänteet menivät aivan kramppiin, samoin koko yläselkä. Eilisen ajan minulla oli ohimosärky, mutta iltaa myöten helpotti.

Vasta eilen tajusin alkaa murehtia niskaani ja mahdollista retkahdusta. Kyllä se niska osumaa otti, mutta näin lyhyellä aikavälillä näyttää, ettei mitään erityistä jälkioiretta syntynyt. Täytyy vain toivoa, että selvisin tilanteesta säikähdyksellä.

Ehdin kuitenkin ajatella, että en jaksa sairastua tähän uudelleen. Kuvittelin jo mielessäni huonon olon, huimauksen, taistelut hoidon ja kuntoutuksen saamiseksi sekä vuosien epävarmuuden suurin piirtein kaikesta.

Ajattelin myös, että kuka hoitaa lapsia, jos huimaukseni muuttuu niin voimakkaaksi kuin se oli alkuvaiheessa.

Iltapäivällä, kun olo parani ja kärryttelin Napen kanssa minimaalisen vaunulenkin (99-vuotiaan mummon vauhtia), olo alkoi olla helpottunut. Mitään erityisiä tuntemuksia järkyttävän jumituksen lisäksi ei tuntunut.

Nyt isoin toiveeni vähään aikaan on, että tästä tosiaan selvittiin säikähdyksellä, ja voin jatkaa elämääni kotitöiden, "ajotuntien" ja kaiken sellaisen parissa. Tähän pisteeseen pääsy on ollut niin kovan työn takana, että olisi musertavaa pudota taas alkupisteeseen.

Odottelen muuten edelleen sitä lunta, jotta voisin lumikenkäillä. Tälle illalle sitä on viimein luvattu, itse asiassa oikein kovaa lumipyryä. Toivon, että lunta sataisi viimeinkin niin paljon, että jonkinlainen talviurheilu matalalla kynnyksellä (kotipihassa) onnistuisi.

Vaihtelu virkistää!

Rva on huomannut, että perheen rytmin muuttuessa oppii uusia asioita itsestään. Rva on kouluiästä asti ollut ns. aamupäiväaktiivinen, eli parhaimmillaan n. klo 9 - 12 aamulla. sen jälkeen työteho laskee  (ennen kahdeksaa on ihan kamalaa joka tapauksessa).

Huonoimmillaan oma suosituskyky on n. klo 12 - 16, jonka jälkeen se alkaa hitaasti nousta. Hyviä tunteja riittää noin klo 20:een asti, jonka jälkeen työteho taas laskee.

Aktiiviset toimet luonnistuvat rva:lta toki huonompina ajankohtinakin, mutta mieluiten rva toimisi itselleen parhaina tunteina. Olisikohan siesta-kulttuuri rva:lle muuten hyvä? Kellonaikojen suhteen se tuntuisi toimivan!

Kun perheemme muutti maaseudulle ja puoliso jäi osa-aikaiselle vanhempainvapaalleen, keikahti rytmimme erilaiseksi kuin mihin olimme tottuneet. Nyt olemme koko perhe useana päivänä viikossa samaan aikaan kotona, Naakka on poissa päiväkodista ja meillä on suhteellisen uusi vauva talossa.

Aluksi sekä paikan- että perheemme rytmin muutos tuntui todella raskaalta. Naakalle piti keksiä tekemistä päiviksi, ja minä & puoliso "jouduimme" alkaa sietää toisiamme aamusta iltaan. Ympärillämme ei ollut tuttuja sosiaalisia kuvioita eikä toimintoja.

Ihan ensimmäiseksi havaitsin, että voin heittää nurkkaan 9 - 12 -ajatteluni. Koko perheemme alkaa olla toimintakunnossa aikaisintaan klo 12, jolloin Nappe alkaa jo nukkua päiväunia. Aamulla nukumme niin pitkään, ettei minua itse asiassa väsytä siitä eteenpäin niin pahasti.

Naakka ei todellakaan ulkoile kahta kertaa päivässä, ainakaan useimpina päivinä. Tänään hän kuitenkin juoksi talon ja pihasaunan väliä parin tunnin ajan, kun halusi olla mukana saunan lämmityksessä.

Aluksi olin huolissani juurikin Naakasta, nyt olen oppinut vähän rentoutumaan. 3-vuotias pärjää näköjään varsin hyvin vapaammassakin rytmissä. Hän voi leikkiä aamupäivän sisällä, katsoa ohjelmia ja kuunnella satuja, kun väsyttää ja ulkoilla luonnollisesti muiden toimiemme ohessa.

En tiedä, olisiko Naakan kotihoito kaupungissa samanlaista, mutta koska Niskaset elävät nyt muutenkin vähän poikkeuksellista aikaa, nauttikoon myös Naakka vapaammasta rytmistä, ja isovanhempiensa päivittäisestä seurasta.

Rva:lle rytmin muutos eli poikkeaminen mukavuusalueelta on tehnyt oikein hyvää. Jos päivä välillä tuntuu loppuvan kesken, toimia voi jatkaa ja uusia aloittaa heti seuraavana päivänä. Aika paljon tulee tehtyä, ja se mikä jää, ei ole niin tärkeää.

Uhmakkaita tilanteita

Sain oudon vapaan keskellä päivää, sillä en saanut Naakkaa lähtemään isovanhemmiltaan (yritämme uudestaan tunnin päästä), ja kotiin palatessani taas löysin hiljaisuuden, kun perheen poika ja mies ovat luullakseni siirtyneet yläkertaan päivälevolle.

Naakasta... hänen kanssaan painimme keskellä pahinta uhmaikää. Vaikeinta hänelle ovat siirtymät. Kotoa muualle lähdetään huutaen, muualta kotiin palataan samalla tavalla. Uhmaikä syö aikuisen jaksamista, ainakin rva:n ja puolison.

Rva on nyt siinä vaiheessa, etteivät voimat enää riitä kiukkuavan esikoisen siirtämiseen paikasta A paikkaan B. Puoliso kykenee siihen vielä. Ei se kivaa ole, mutta joskus on pakko.

Uhmaikä tuntuisi eräänlaiselta murrosiältä. Lapsi koettelee vanhempiensa kestävyyttä oikein olan takaa, ja puolison kanssa luomme toisiimme tsemppaavia katseita; kestetään nyt tämä, niin pääsemme yhden tilanteen eteenpäin (kunnes parin vuoden päästä meillä on samassa tilanteessa Nappe).

Uhmaiän ohella rva on tehnyt jotakin toisella tavalla uhmakasta - opetellut ajamaan autoa uudestaan. Opettelu on vasta alussa, mutta rva ajatteli edetä tilanne tilanteelta ja matka matkalta asettamatta itselleen varsinaisia tavoitteita.

Miltä autolla ajaminen pitkästä aikaa tuntuu? No, aluksi oikein pelottavalta, myöhemmin vähän vähemmän pelottavalta. Olen ainakin onnistunut unohtamaan väistämissäännöt - väistän aina. Seuraavaksi etenen vaiheeseen, jossa opettelen, ketä ei väistetä.

Autoihin on tullut kaikenlaista uutta ja jännää, kun rva on istunut pelkääjän paikalla. Nyt kun rva istuu, hmm, sillä toisella pelkääjän paikalla, hän ei käynnistäkään autoa avaimella, vaan napista painamalla. Peruutustutka on oikein jännä, samaten automaattivaihteet.

Autolla ajo jumittaa hartiat oikein tehokkaasti, varsinkin jos jännittää koko yläkroppansa äärimmilleen, kuten rva ajaessaan. Toivottavasti jännitys helpottaa ajan myötä.

Yläkroppaa olen viime päivinä jumpannut joogapalikoilla, käyden koko rangan lävitse selällään maaten. Eilen tein harjoituksen kaksi kertaa päivän aikana, tänään luultavasti vain kerran. Pyyherulla ajaisi saman asian, joogapalikat ovat kovempaa materiaalia, eli selkä pitää käydä läpi varoen.

Harjoitusliike, jota olen tehnyt eniten, on punnertaminen seinää vasten. Siinä tavoite ei ehkä ole ihan sama kuin perinteisissä punerruksissa, tavoite on saada liikkuvuutta yläselkään ja voimaa lavantukilihaksille, siis lapojen alapuolisille.

Lenkille olen onnekseni kerennyt melkein joka päivä - muutenhan ne Pokémonit jäisivät vallan pyydystämättä!

Vetreytystä ja työpohdintaa

Tänään on taas venytelty rintarankaa - se onnistui hyvin, kun Naakka oli isänsä kanssa lämmittämässä saunaa. Ei se helppoa ole, nyt iltasella olo tuntuu ennemminkin kivuliaalta kuin vetreältä.

Venyttely oli sinänsä hauskaa, kun minulla oli seuranani Nappe-mies, ikä tarkalleen kuusi kuukautta ja yksi viikko. Nappekin tykkää jumpata. Hän yrittää punnertaa eteenpäin, mutta kun se maha ei nouse lattiasta, niin sitten ei!

Sen sijaan käännös oman akselin ympäri onnistuu, sillä matkalla maailma ehtii avautua monelta eri kantilta. Vaikka keittiömme on tätä nykyä oikein suuri, jumppa- ja venyttelysession aikana päädyimme Napen kanssa monta kertaa limittäin.

Siitä seurasi monta "äiti keksi hauskan jutun" - ilmettä ja tirskahdusta.

Työttömän ja puolikuntoisen (onneksi vuosien mittaan jo ehkäpä 3/4 -kuntoisen) näkökulmasta olen seuraillut viimeaikaista keskustelua työllisyyden parantamisesta. Sujahdan työikäisenä lukuisien muiden kanssa työkelpoisten joukkoon, koska minulla ei ole työkyvyttömyyttä todistavaa diagnoosia. Se on vuosien varrella ollut sekä etu että haitta.

Päivän sana tuntuu olevan työttömien aktivointi. Työttömät halutaan saada mukaan yhteiskuntaan TE-toimiston kontrollikäynneillä, työkokeiluilla jne. Viime aikoina on puhuttu myös, että täysimääräisen korvauksen voisi saada, mikäli osallistuu yleishyödyllisiin tehtäviin jne.

Kaikessa on hyvät puolensa. Mikäli TE-toimiston kontrollikäynnit auttavat työnhaun vireilläpidossa, käynneiltä saa hyviä vinkkejä jne., on hyvä käydä kontrollissa.

Mahdollinen huono puoli: On paljon ammattiryhmiä, esim. korkeakoulutetut, joille ei useinkaan löydy osaavaa neuvontaa TE-toimiston puolesta.

Rva:lla on useita kokemuksia työkokeilusta. Se on ollut rva:lle pääasiassa hyväksi, sillä työkokeilujen kautta rva on pystynyt kehittämään ammattitaitoaan ja päässyt osaksi useaa työyhteisöä. Pieniä työkeikkojakin on irronnut.

Mahdollinen huono puoli: Työnantaja säästää työvoimakuluissa, kun tiettyihin tehtäviin otetaan työkokeilija aina puoleksi vuodeksi. Kukaan ei varsinaisesti työllisty.

"Osallistuva työtoiminta" on ollut keskustelussa paljon viime aikoina. Se voisi kuulemma olla esimerkiksi hyväntekeväisyyttä, yleishyödyllisiä työtehtäviä esimerkiksi naapuruston tai jonkin muun ryhmittymän hyväksi.

Tämä osallistuva työtoiminta kuulostaa vähän villiltä kortilta. Se ei saisi olla varsinaista työtä. Kuka sen voi määritellä? Hyvä puoli olisi varmasti se aktivointi - on hyvä lähteä ihmisten ilmoille ja tehdä jotakin. Se voisi hiljalleen johtaa onnistuneisiin työnhakuihin.

Mahdollinen huono puoli: Se on sama kuin työkokeilussakin - työtön voi lopulta jäädä varsinaisen työelämän ulkopuolelle, kun on tehty helpoksi teettää työtehtävät siten, että palkkaa ei tarvitse maksaa.

The end! Mukavaa viikonloppua!

Menossa ja saunailta

Niskaset ovat jälleen vähän tottuneempia uuten väliaikaiseen kotiinsa. Paitsi nyt...iik, mittari näyttää -24 pakkasastetta! Ei vaan, kyllä me tästä selviämme, toivottavasti kuitenkin pelkän sähkölämmityksen turvin (keittiön kamiina ei houkuttele ympäriinsä kirmaavien pikkulasten kanssa).

Eilen rva puksutteli junalla ihan pääkaupunkiin asti! Junanvaihtoja oli kaksi kappaletta, kyseessä oli palaveeraaminen eräästä mielenkiintoisesta projektista, joka on vasta hyvin, hyvin aluillaan.

Mikäpä muukaan junareissu on nykyään rva:lle kuin ihmeellinen lepohetki! On hienoa olla hetki yksikseen ja tehdä mitä haluaa, vaikkapa istua paikallaan ja katsoa, mitä ikkunasta näkyy. Säästölippu on hyvä keksintö VR:ltä. Tulipa myös mieleen, että rva:n  pitäisi olla joskus nainen junassa, joka lukee "Nainen junassa" - kirjaa.

Perille pääsin, vaikka pari asiaa junassa menivät vähän ihmettelyksi. Lipunmyyntivaunuja näyttäisi olevan nykyään hyvin vähän. Rva oli ostanut verkkolipun, palvelu toimi oikein hyvin. Konduktööriltä rva olisi kysynyt vaihtojunan raidetta, mutta selvisi ilmankin.

Päivä sujui palaveerauksen merkeissä, hyvä yksityiskohta matkalta oli myös pitkäaikaisen ystäväni tapaaminen.Vietimme tunteja puhuen mielenkiintoisista asioista. Söimme hyvin.

En minä matkalla Naakkaani unohtanut! Hän sai tuliaisiksi "prinsessapannan", joka onkin kuulemma kruunu, ja prinsessaelokuvan (nyt oli kyseessä prinsessa Sofia).

Palasin illalla kotiin, ja tapasin lasteni lisäksi puolison, joka oli järjestämässä meille saunailtaa! Nyt, kun meillä kerrankin on se pihasauna, on puoliso ottanut asian luonteellensa sopivan vakavasti. Saunanlämmitys on pitkällinen projekti, jonka tavoitteena on täydellisyyttä hipova saunakokemus...

Ensin saunoivat puoliso ja Naakka. Minä livertelin sillä aikaa Napen kanssa tuvassa, Napen ikä ei pihasauna-aktiviteettiin riitä. Sitten Naakka tupsahti saunasta, eväsrasiaan pakattu iltapala oli syöty jo siellä.

Neljän iltasadun jälkeen oli minun saunavuoroni.

Saunaneteisessä paloi takassa tuli. Kynttilöitä oli useita (osa ledejä kylläkin). Radiosta soi klassinen musiikki. Jos "miesluola"- käsite leviäisi "naisluolaan" asti, tässä olisi oiva ympäristö!

Pääsin nauttimaan ihan yksikseni saunomisesta, peseytymään rauhassa ja lopuksi astelemaan pakkasessa (piti vähän ripeyttää askeleita, ettei tukka jäätyisi). Mahtava sauna ja puoliso!

Tänään pääsemme puolison kanssa molemmat hierojalle. Nyt täytyy tosin toivoa, että auto käynnistyy pakkasyön jälkeen. Tätä kirjoittaessa lämpötila on noussut jo neljällä asteella, kokonaisuudessaan sen pitäisi kivuta -10 pakkasasteeseen tämän päivän aikana.

Kokemusperäisiä mietteitä hoitomuodoista

Kauan sitten, kun ongelmani alkoivat, minulle suositeltiin kovasti kiropraktikkoa ja OMT-fysioterapeuttia. Edellisellä kävin kerran, jälkimmäisellä todella paljon. Lopetin OMT:llä käynnin vasta puolisentoista vuotta sitten.

Kiropraktikolle, joista en tiennyt mitään etukäteen, menin jo muutamia kuukausia loukkaantumiseni jälkeen. Vammani laatu ei ollut vielä selvillä (se selvisi vasta pari vuotta onnettomuuden jälkeen).

Omalla kohdallani käynti oli virhe. Kiropraktikko naksautteli nikamanvälit järjestyksessä, edeten rankaa ylöspäin aina ylimpiin nikamiin saakka. Rintarankaa muistan hoidon helpottaneen, mutta ylänikaman ja kallonpohjan raksautus ei tehnyt hyvää.

Käytännössä minua pyörrytti kotimatkalla, ja yläniska tuli todella kipeäksi. Huimaus paheni. Tietämätön kun olin, kävin itselleni liian rajussa hoidossa, koska minulle oli kyseistä hoitomuotoa suositeltu.

Koko kiropraktiikan alaa en demonisoi; hoito voisi sopia minulle edelleen, mutta niskaani en enää raksauttele.

OMT-fysioterapeutti oli seuraava, jota minulle suositeltiin. Tuolloin älysin jo kieltää niskan manipulaation. Se oli viisas ratkaisu, sain muita selkäni osia aina välillä auki.

OMT:n ongelma kohdallani oli, että se tuotti hyvän tuloksen ja lievitti kipua, lievitys oli kuitenkin vain lyhytaikainen. Jumittuminen alkoi muutamassa tunnissa, ja parissa päivässä oltiin taas lähtöpisteessä. En kyennyt pitämään tulosta yllä minkäänlaisilla harjoitteilla.

Olen kuullut monen muunkin sanovan, että manipulaatiohoitojen vaikutus jää todella lyhytaikaiseksi. Jotenkin, itselleni ei riitä selitys "selkää täytyy aina käydä uudelleen availemassa". Ehkä syy on, että en aio käydä parin päivän välein hoidoissa, vaikka olisi kuinka tehokasta!

Myöhemmin, aivan viime vuosina, kun vaivani on lievittynyt, olen antanut varovasti manipuloida myös niskaani. Parin päivän parempi vointi on mielestäni hyvä hoitotulos. Niska on selvästi rauhoittunut vuosien mittaan, ja käsittely onnistuu jo.

Minulla on lähipiirissäni akupunktion taitaja, ja tätä kautta mahdollisuus akupainantaan aika ajoin. Akupainanta tarkoittaa niiden kohtien painelua, joissa akupisteet sijaitsevat (eli kohdat, joihin tökätään akupunktioneula varsinaisessa akupunktiohoidossa).

Tämä hoito on kohdallani laukaissut jännityksiä, ja olen saanut siitä apua. Hoito on hellävaraista, vaikka ei kyllä aina tunnu siltä! Akupunktioon aiheena pitäisi kyllä tutustua paremmin.