Rouva Niskanen

Imetys ja maidontuotanto yleensäkin on pikkulapsen äidille väliaikainen, mielenkiintoinen vaihe. Entisaikoina (ja joissakin syntyvyydensäätelyä vastustavissa yhteisöissä) se aika, kun maitoa tulee, on ollut pidempi. Minulta on alkanut tulla maitoa tai sen esiastetta molemmissa raskauksissa kolmisen kuukautta ennen kuin vauva syntyy. Ensimmäisessä raskaudessa kudokset menivät tässä yhteydessä rikki, ja se mitä tuli, oli suurimmaksi osaksi verta, myös syntymän jälkeen (tästäkään ei kukaan varoittanut etukäteen). Toisessa raskaudessa verisyys oli onneksi vähäisempää. Esikoisen kanssa yritin imetystä viikkoja, mutta lapsi ei kiinnostunut rinnasta missään vaiheessa. Jatkoin lypsämistä ja stressasin, kun maidontulo ehtyi ja loppui kokonaan alle kolmessa kuukaudessa. Toinen lapseni kiinostui imemisestä paljon enemmän, imetys sujui ihan hyvin. Hän sai sairaalassa tippuneen painon takia lisämaitoa koko ajan, joten imetys oli osaimetystä. Kun poika täytti 2 kk, hän ei enää halunnut rintaa

Toissapäivänä oli varsinainen pääkallokeli, josta uutisoitiinkin laajasti. Liukastumisia sattui enätysmäärä - myös rva:lle. Rva oli palaamassa iltalenkiltä, kun se tapahtui. Kaikki kävi äkkiä, myös pään kalahdus jäätä vasten. Rva:lta ei onneksi mennyt taju, pääsin ihan omin voimin ylös, ja könysin sisälle. En muista kopsauttaneeni päätä tuolla tavalla koskaan ennen. Loppuilta meni sohvalla maatessa, tarkkailin tilannetta ja puoliso herätti yöllä tarkistaakseen, etten ole tajuton. Eilen takaraivolle oli muodostunut komea kuhmu. Koko niska, erityisesti kaulajänteet menivät aivan kramppiin, samoin koko yläselkä. Eilisen ajan minulla oli ohimosärky, mutta iltaa myöten helpotti. Vasta eilen tajusin alkaa murehtia niskaani ja mahdollista retkahdusta. Kyllä se niska osumaa otti, mutta näin lyhyellä aikavälillä näyttää, ettei mitään erityistä jälkioiretta syntynyt. Täytyy vain toivoa, että selvisin tilanteesta säikähdyksellä. Ehdin kuitenkin ajatella, että en jaksa sairastua tähän uu

Rva on huomannut , että perheen rytmin muuttuessa oppii uusia asioita itsestään. Rva on kouluiästä asti ollut ns. aamupäiväaktiivinen, eli parhaimmillaan n. klo 9 - 12 aamulla. sen jälkeen työteho laskee  (ennen kahdeksaa on ihan kamalaa joka tapauksessa). Huonoimmillaan oma suosituskyky on n. klo 12 - 16, jonka jälkeen se alkaa hitaasti nousta. Hyviä tunteja riittää noin klo 20:een asti, jonka jälkeen työteho taas laskee. Aktiiviset toimet luonnistuvat rva:lta toki huonompina ajankohtinakin, mutta mieluiten rva toimisi itselleen parhaina tunteina. Olisikohan siesta-kulttuuri rva:lle muuten hyvä? Kellonaikojen suhteen se tuntuisi toimivan! Kun perheemme muutti maaseudulle ja puoliso jäi osa-aikaiselle vanhempainvapaalleen, keikahti rytmimme erilaiseksi kuin mihin olimme tottuneet. Nyt olemme koko perhe useana päivänä viikossa samaan aikaan kotona, Naakka on poissa päiväkodista ja meillä on suhteellisen uusi vauva talossa. Aluksi sekä paikan- että perheemme rytmin muutos tuntui

Sain oudon vapaan keskellä päivää, sillä en saanut Naakkaa lähtemään isovanhemmiltaan (yritämme uudestaan tunnin päästä), ja kotiin palatessani taas löysin hiljaisuuden, kun perheen poika ja mies ovat luullakseni siirtyneet yläkertaan päivälevolle. Naakasta... hänen kanssaan painimme keskellä pahinta uhmaikää. Vaikeinta hänelle ovat siirtymät. Kotoa muualle lähdetään huutaen, muualta kotiin palataan samalla tavalla. Uhmaikä syö aikuisen jaksamista, ainakin rva:n ja puolison. Rva on nyt siinä vaiheessa, etteivät voimat enää riitä kiukkuavan esikoisen siirtämiseen paikasta A paikkaan B. Puoliso kykenee siihen vielä. Ei se kivaa ole, mutta joskus on pakko. Uhmaikä tuntuisi eräänlaiselta murrosiältä. Lapsi koettelee vanhempiensa kestävyyttä oikein olan takaa, ja puolison kanssa luomme toisiimme tsemppaavia katseita; kestetään nyt tämä, niin pääsemme yhden tilanteen eteenpäin (kunnes parin vuoden päästä meillä on samassa tilanteessa Nappe). Uhmaiän ohella rva on tehnyt jotakin toi

Tänään on taas venytelty rintarankaa - se onnistui hyvin, kun Naakka oli isänsä kanssa lämmittämässä saunaa. Ei se helppoa ole, nyt iltasella olo tuntuu ennemminkin kivuliaalta kuin vetreältä. Venyttely oli sinänsä hauskaa, kun minulla oli seuranani Nappe-mies, ikä tarkalleen kuusi kuukautta ja yksi viikko. Nappekin tykkää jumpata. Hän yrittää punnertaa eteenpäin, mutta kun se maha ei nouse lattiasta, niin sitten ei! Sen sijaan käännös oman akselin ympäri onnistuu, sillä matkalla maailma ehtii avautua monelta eri kantilta. Vaikka keittiömme on tätä nykyä oikein suuri, jumppa- ja venyttelysession aikana päädyimme Napen kanssa monta kertaa limittäin. Siitä seurasi monta "äiti keksi hauskan jutun" - ilmettä ja tirskahdusta. Työttömän ja puolikuntoisen (onneksi vuosien mittaan jo ehkäpä 3/4 -kuntoisen) näkökulmasta olen seuraillut viimeaikaista keskustelua työllisyyden parantamisesta. Sujahdan työikäisenä lukuisien muiden kanssa työkelpoisten joukkoon, koska minulla

Niskaset ovat jälleen vähän tottuneempia uuten väliaikaiseen kotiinsa. Paitsi nyt...iik, mittari näyttää -24 pakkasastetta! Ei vaan, kyllä me tästä selviämme, toivottavasti kuitenkin pelkän sähkölämmityksen turvin (keittiön kamiina ei houkuttele ympäriinsä kirmaavien pikkulasten kanssa). Eilen rva puksutteli junalla ihan pääkaupunkiin asti! Junanvaihtoja oli kaksi kappaletta, kyseessä oli palaveeraaminen eräästä mielenkiintoisesta projektista, joka on vasta hyvin, hyvin aluillaan. Mikäpä muukaan junareissu on nykyään rva:lle kuin ihmeellinen lepohetki! On hienoa olla hetki yksikseen ja tehdä mitä haluaa, vaikkapa istua paikallaan ja katsoa, mitä ikkunasta näkyy. Säästölippu on hyvä keksintö VR:ltä. Tulipa myös mieleen, että rva:n  pitäisi olla joskus nainen junassa, joka lukee "Nainen junassa" - kirjaa. Perille pääsin , vaikka pari asiaa junassa menivät vähän ihmettelyksi. Lipunmyyntivaunuja näyttäisi olevan nykyään hyvin vähän. Rva oli ostanut verkkolipun, palvelu toi

Kauan sitten , kun ongelmani alkoivat, minulle suositeltiin kovasti kiropraktikkoa ja OMT-fysioterapeuttia. Edellisellä kävin kerran, jälkimmäisellä todella paljon. Lopetin OMT:llä käynnin vasta puolisentoista vuotta sitten. Kiropraktikolle, joista en tiennyt mitään etukäteen, menin jo muutamia kuukausia loukkaantumiseni jälkeen. Vammani laatu ei ollut vielä selvillä (se selvisi vasta pari vuotta onnettomuuden jälkeen). Omalla kohdallani käynti oli virhe. Kiropraktikko naksautteli nikamanvälit järjestyksessä, edeten rankaa ylöspäin aina ylimpiin nikamiin saakka. Rintarankaa muistan hoidon helpottaneen, mutta ylänikaman ja kallonpohjan raksautus ei tehnyt hyvää. Käytännössä minua pyörrytti kotimatkalla, ja yläniska tuli todella kipeäksi. Huimaus paheni. Tietämätön kun olin, kävin itselleni liian rajussa hoidossa, koska minulle oli kyseistä hoitomuotoa suositeltu. Koko kiropraktiikan alaa en demonisoi; hoito voisi sopia minulle edelleen, mutta niskaani en enää raksauttele. OMT-