keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Inspiraationlähteitä

Inspiraationlähteitä - niitä rva:n viime päiviin on riittänyt. Tohtorijuhlat, joista kirjoitin jo edellisellä kerralla, sujuivat mukavasti. Tilaisuus oli osin englanninkielinen, mutta muuttui yhä enemmän suomenkieliseksi, kun ilta eteni.

Väitöskirja...täytyy sanoa, että rva suunnitteli vakavasti sellaisen tekoon ryhtymistä vuosina 2007 ja 2008. Graduaihe innosti, saman aihepiirin sisältä olisi melko varmasti löytynyt tutkittavaa ihan kirjaksi asti.

En minä silloin ajatellut, mitä tohtorina tekisin - halusin vain jatkaa avoimiksi jääneiden kysymysten selvittämistä. Toisaalta muistelen, että gradun tekeminen väsytti...olin valinnut aiheen, joka kiinnosti, mutta joka oli monilta osin aika haastava.

Seuraavana vuonna sitten pamahti. Fyysinen kunto musertui onnettomuuteen, jonka seurauksien kanssa rva elää vieläkin. Rva oli silloin ja on edelleen sitä mieltä, ettei edellytyksiä niin isoon projektiin kuin väitöskirjaan ole.

Onneksi elämää on kuitenkin vielä oletettavasti jäljellä niin kauan, ettei tutkimukseen ryhtyminen ole mahdoton asia sitten joskus tulevaisuudessa. Ei se asia ole kokonaan unohtunut, mikäli elän niin pitkään kuin naiset Suomessa keskimäärin, tuumasta toimeen ei tarvitse ryhtyä vielä pitkään aikaan.

Toisen inspiraationlähteen kohtasin maanantaina, kun matkasin ihan lähikaupunkiin saakka tapaamaan nuoruudenystävääni. Näin paljon aikaa kotona viettävälle tunnin junareissu (ei lapsia mukana) oli ihmeellistä luksusta.

Päivä kului vanhan kotikaupungin katuja katsellessa, ravintolassa syöden ja ystäväni luona oleillen. Ravintolassa piti muuten vatsavaivan uhalla ottaa kanakori ranskalaisineen. Söin kyseisessä paikassa ensimmäisiä kertoja 1980-luvulla ja aina kanakorin - siksi tämä nostalginen valinta.

Meillä oli ystäväni kanssa hyvin nopeasti molempia miellyttävä keskustelunaihe, matkustaminen. Elämme ystäväni kanssa erilaisia elämänvaiheita, ja hänellä on tällä hetkellä enemmän mahdollisuuksia matkustamiseen kuin minulla.

Olisin voinut viettää vielä pidemmänkin ajan hänen matkakuviensa parissa! New York innostaa todella paljon, olen ollut kiinnostunut kaupungista ihan lapsesta saakka. Kuvien parissa tunsin, kuin olisin melkein ollut itsekin matkalla. New York täytyy ehdottomasti vielä kokea.

Vaikka kulunut viikko on ollut todella kiireinen, olen käytännössä huomannut, kuinka tärkeää on joskus poistua tavallisesta arkielämästään ja mennä uusiin paikkoihin ja eri asioita tekevien ihmisten pariin. Käytännöllisesti katsoen olen edelleen väsynyt, mutta aivot ovat saaneet uudenlaista työtä, mikä virkistää suunnattomasti.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Väitöstilaisuus ja karonkka

Tänään on pienten lasten kotiäidin näkökulmasta erikoinen päivä. Aamupäivän vietimme nimittäin hyvän ystäväni väitöstilaisuudessa. Pääsimme tilaisuuteen kahden puolisoni kanssa, mikä on nykyään vähintäänkin erikoista.

Siksipä menomatkalla ratikassa tuntui kuin olisimme päässeet yhdessä treffeille (niinhän asia tavallaan olikin)!

Itse tilaisuus oli siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että siellä esiteltiin vuosien työn tulos. Aihe liittyi samaan tieteenalaan, jota itse olen opiskellut, vaikka suuntaus olikin eri. Ymmärsin kuitenkin englanninkielistä argumentointia melko hyvin, sillä alan tieteellinen sanasto on minulle tuttu.

Kuinka ylpeä olinkaan ystävästäni, joka hoiti tilaisuuden ammattimaisesti alusta loppuun asti! Oli hienoa olla todistamassa tätä tärkeää etappia hänen urallaan.

Selvisin myös tilaisuuteen liittyvästä istumisesta verrattaen hyvin. Aluksi tilanne oli vähän hakusessa, mutta yritin muistaa käyttää syviä vatsalihaksia selän tukena. Kahteen ja puoleen tuntiin mahtui hetkiä, jolloin tuki ei ollut ehkä optimaalinen, mutta kestin kuitenkin hyvin.

Tulin taas ajatelleeksi, kuinka kauan sitten satutetun niskan takia täytyy yhä edelleen harjoitella ihan perusasioita kuten istumista. Toisaalta, harjoittelen kyllä mitä tahansa, jos tilanne vain menee parempaan suuntaan kerta kerralta edes vähäsen.

Nyt olemme kotona lepäämässä (sananmukaisesti, sillä molemmat lapset nukkuvat vielä päiväunia). Illalla kähdemme vielä juhlimaan karonkkaa, joten päivä tulee todella olemaan juhlallisuuksia täynnä.

Väitöstilaisuuksissa olen opiskeluaikanani ollut, mutta yhtäkään karonkkaa en ole vielä juhlinut. Jo siksikin tuntuu mukavalta ja jännittävältä odotella illan ohjelmaa. Huomenna varmasti väsyttää, mutta aika harvoin tällaisia tilaisuuksia pääsee juhlistamaan.

Tänään tulee oltua tavallista enemmän poissa kotoa, mutta ei niin paljon ulkona. Jos huomiselle asettaisi jonkin tavoitteen, voisi se olla esimerkiksi ulkoilu. Tänään on ollut mainio sää, katsotaan, millaista ulkoiluilmaa huominen tuo tullessaan.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Kallvikinniemi

Jopas on taas pimeitä päiviä, vaikka emme varsinaisen kaamoksen leveysasteilla asukaan. Viime lauantaina nautimme kyllä poikkeuksellisen aurinkoisesta päivästä, jota päätimme juhlistaa retkellä. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa Kallvikinniemi Vuosaaren kupeessa.

Minä en ole koskaan käynyt Kallvikinniemellä, totta puhuen en ole tullut edes ajatelleeksi, että sellainen on olemassa! Hyvä että puolisolla on paikallisretkeilyyn liittyvää tietoa minua enemmän, muuten ei varmaan koskaan päästäisi mihinkään.

Vähän hirvitti, kun olimme sen verran myöhään liikkeellä, että Naakan päiväuniaika oli koittamassa. Lähdimme kuitenkin, 3,5 vuotta riittää mielestämme yksien päiväunien skippaamiseen (tai autossa torkkumiseen)

Niemi oli ensituntumalta laajempi alue kuin olin ajatellut. Sitä peitti mäntykangas, ja ranta-alueita oli useita. Suuntasimme kohti niemenkärkeä, ja ohitimme useita hienoja huviloita.

Niemenkärkeen pääsi melkeinpä koko matkan autolla. Ulos astuttuamme huomasimme, että jopas on kylmä ja tuulee niin vietävästi! Lapsilla oli tarpeeksi vaatetta, meillä aikuisilla ei niinkään. Aurinko sen kun paistoi ja merellä oli komeat aallot.

Nappe ihmetteli tilannetta nappisilmillään turvakaukalostaan, joka oli kiinnitetty rattaisiin (kätevä kulkuväline lyhyehköillä retkillä, kun ollaan autolla liikkeellä).

Naakka oli hyisessä säässä elementissään. Hän poimi kepin maasta ja ilmoitti heittävänsä sen mereen. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, kun tuuli kävi mereltä. Sen jälkeen hän huomasi merirosvolaivan malliin rakennetun kiipeilytelineen (tässä vaiheessa meillä aikuisilla oli oikein harvinaisen kylmä).

Retken päätteeksi suuntasimme vielä pizzeriaan, joka löytyi Vuosaaresta. Puoliso ja Naakka tilasivat pizzat, minä jonkinlaisen intialaisen annoksen. Paikallista menoa oli ilmassa tässä pizzeriassa. Suuri osa näytti olevan paikalla toisaalta ruuan, toisaalta jalkapallon Englannin liigan seuraamisen vuoksi.

Kun tulimme kotiin, oli iltapäivä. Myönnän, että huokasin väsymyksestä jo tässä vaiheessa. Vaikka perheen kanssa on mukava touhuta, väsymys on ainainen mukana kulkeva seuralainen. Usein kaipaan viikonloppuisin ihan pientä, omaa hengähdystaukoa, jota ei useinkaan ole saatavilla.

Silti, nämä retkipäivät piristävät ja tuovat vaihtelua koko perheelle. Elämä keskittyy muuten lähinnä kodin ja lähialueen piiriin, joka on toki mukavaa, mutta välillä vähän yksitoikkoista. Siksi on hyvä lähteä liikkeelle, kun siihen on mahdollisuus.



perjantai 18. marraskuuta 2016

Eteenpäin...ja taaksepäin

Lumi alkoi jo sulaa, ja viime päivät olemme nauttineet vesisateesta, joka on vaihdellut tihkusateesta voimakkaampiin kuuroihin, jotka todella kastelevat. Totesimme Naakan kanssa yhdessä, että kurjaa kun lumi sulaa pois, mutta kivaa, kun saa ottaa sateenvarjon mukaan ulos!

Nappe-vauva se vaan kasvaa ja kasvaa. Hän on jo yli 60-senttinen ja 6,6 -kiloinen pötkylä, josta lähtee yltiöpäisiä hihkaisuja, tirskuntaa, hymyjä ja sätkimistä. Välillä, varsinkin iltapuolella iskee kiukku- ja väsymysitku, ja kyllä se karjuntakin nuorelta herralta luonnistuu.

Nappe harjoittelee parhaillaan motorisia taitoja kuten käden laittamista suuhun. Hän onnistuu jo välillä tarttumaan eri kohteisiin, kuten mobileen, mikäli se roikkuu tarpeeksi lähellä käsiä ja kasvoja. Hän on saavutuksistaan iloinen.

Kääntymisen esiasteita on myös jo havaittavissa. Nappe vääntäytyy lattialla yleensä alta aikayksikön tällaiseen asentoon, josta eteneminen ei vielä onnistu, mutta yritys on kova:


Rva:lla itsellään on ollut ongelmia tällä viikolla erityisesti kropan jäykkyyden kanssa. Eräs muutos huonompaan on, että kroppa jäykistyy ja kipeytyy (erityisesti alaselkä) pienestäkin lattialla oleilusta. Ylös nouseminen tekee sitten kipeää, eikä selkä meinaa palautua millään.

Juuri tällaisissa kohdissa meinaa myös iskeä epätoivo - työstän muutenkin vielä ajatusta, että olen tainnut saavuttaa niskani kanssa tilan, johon minun on mahdollista päästä. En ole siihen läheskään tyytyväinen. Ajatus siitä, että voin kenties vain ylläpitää tätä tilaa ja toivoa etteivät asiat mene huonompaan, on yksinkertaisesti valtavan kurja.

Mitä sitten tällä kertaa teen, juuri tälle asialle? No, yritän parhaani mukaan liikutella kehoani ja tehdä asioita, vaikka ne sattuvat. Itse asiassa hyväksi olisi tällä hetkellä, että olisin mahdollisimman monipuolisesti liikkeessä, mutta en kuitenkaan tekisi mitään liian rajua.

Siksipä viikonlopun tavoitteisiin voisi kuulua (jälleen kerran) mahdollisimman paljon ulkoilua Naakan kanssa sekä ehkä joku liikunnallinen aktiviteetti.

Hassua sinänsä, latasin itselleni viimein Pokémon go -pelin, kun halusin itsekin kokeilla tätä villitystä, joka oli kyllä huipussaan jo kuukausia sitten.

Arvioni pelistä on, että se on ihan kiva. Mitään nostalgiapläjäystä en pelin kanssa koe, sillä olin jo lähes aikuinen, kun Pokémonit olivat iso juttu lasten keskuudessa. Jonkinlaisia olentojahan ne ovat, mutta ennemmin kai keräilyobjekteja ainakin rva:lle.

Aika yksinkertaiselta peli vaikuttaa, tosin olen pelaamisessa vasta ihan alussa. Kuningasideoita pelissä ovat, että siinä lähdetään ulkoilemaan ja toisaalta se kävelyvaatimus, että munien kehittymiseen (hmm, tästä tulee nyt jo ihan jotakin muuta mieleen) tarvitaan kävelyä. Ulkoilu ja kävely - hyviä juttuja molemmat.

Ihan ykköslaji tuo ei kyllä niskavammaiselle ole. Kännykän pitäminen kädessä ja ruudun tuijottaminen ovat mahdollisimman epäergonomista puuhaa. Yläkroppaa pitäisi voida liikutella lenkin aikana enemmän. Toisaalta, eihän koko ajan tarvitse pelata.

Pelailen siis toistaiseksi, ainakin välillä. Tämä olisi kyllä varmasti ollut kova juttu lapsena. Nyt fiilis ei ole ehkä yhtä taianomainen, mutta ihan hyvä kuitenkin.


sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Järjestelyvimma

Viime aikoina rva on saanut erilaisia järjestysvimmoja ympäri asuntoa. Vaikuttaako siihen pari kuukautta sitten luettu KonMari-kirja vai mikä, mutta yksi jos toinen laatikko kotonamme on kokenut karsinnan ja uudelleenjärjestelyn.

Tämä onkin ollut tarpeen, kun kotimme on muuntunut kolmen hengen kodista neljän hengen kodiksi. Vauva ei sinänsä vie paljon tilaa eivätkä tavaratkaan, mutta tietty välineistö tulee kuvioon vauvan myötä.

Jo Naakalla ollut hoitopöytä on meillä nyt Napen käytössä. Tässä välissä se oli lipastona, jota käytettiin pääasiassa Naakan liian isojen vaatteiden säilytykseen. Sen jälkeen lipastosta tuli Napen vaatteiden ja tavaroiden säilytyspaikka.

Itse käytän hoitopöytää tosi harvoin. En oikein seisoessa saa hyvää asentoa, ja olen sen verran lyhyt, että hoitopöytä on minulle liian korkea. Puen ja riisun Nappea yleensä lattialla tai sängyn päällä. Lisäksi, olen jostain kumman syystä aina tykännyt tehdä asioita kyykyssä.

Muut Nappea hoitavat eivät jaa mieltymystäni, joten hoitopöytä pysynee osana kalustustamme.

KonMari neuvoo viikkaamaan vaatteet ja liinavaatteet pystyyn. Lukiessani olin sitä mieltä, että tuohon en ainakaan mene mukaan. No, miten siinä kävikään...nyt oma vaatekaappini sekä suurin osa liinavaatteistamme on viikattu kirjan oppien mukaan - ne muuten menevät sillä tavalla paljon pienempään tilaan kuin aiemmin.

Keittiön kuiva-aineet menivät syksyn aikana kannellisiin säilytysastioihin. Syy oli paljon konkreettisempi (tai tarkemmin sanottuna ällöttävämpi) kuin kirja. Meiltä alkoi löytyä kaapista jonkinlaisia kuoriaisia, joiden tarkempaa lajia emme onnistuneet selvittämään.

Ne pirulaiset pesiytyivät vähän joka puolelle, ja olemme nyt viimeisen vuoden aikana melkein onnistuneet hävittämään kannan kolmisen kertaa.

Viimeisen leviämisen jälkeen kävimme suurilla säilytysastiaostoksilla, jonka tuloksena Rva:n kaapit eivät näytä omilta vaan jonkun paljon järjestelmällisemmän ihmisen kaapeilta. Esiinnyn toki mielelläni tuona järjestelmällisena ihmisenä, jos joku kollaa kaappejamme ja kehuu niitä.

Miksi järjestelyvimma juuri nyt? No, olen yksinkertaisesti kotiäitinä niin paljon kotona, että samoja nurkkia ja niiden epäkohtia tulee tuijotettua erityisen paljon. Vaikka en koe hysteeristä innostusta sisustusasioihin, ovat nekin enemmän mielessä nyt, kun koti on samalla työpaikka.

Toisaalta olen innostuksenkohteideni suhteen aikamoinen tuuliviiri, joten kohta mielenkiinto todennäköisesti suuntautuu johonkin ihan muuhun. Tässä on kuitenkin se hyvä puoli, että paikat kotona on hyvä laittaa kuntoon, kun siihen on mahdollisuus - työelämässä ollessa ei kuitenkaan niin paljon jaksa.

Eräs järjestelykohteeni on muuten ollut liikuntatarvikehylly. Sieltä löytyy sellaista, jota en kauheasti käytä, mutta voisin ottaa käyttöön. Eräs sellainen kohde on kahden kilon nilkkapainot, toinen ovat kuminauhat (3 eri vastusta).

Eniten käytössä ovat viime aikoina olleet selätin, piikkimatto (onhan sekin liikuntatarvike :D ), joogapalikat ja foam roller. Vähän enemmän kuin aiemmin taas on ollut käytössä kahvakuula.


torstai 10. marraskuuta 2016

Perhe on aina perhe

Niskasilta päivää... Flunssasta olemme selvinneet, iloinen yllätys on ollut, ettei tauti tarttunut perheen pienimpiin. Viime päivämme ovat valjenneet lumisissa tunnelmissa, täällä etelärannikolla on tuiskunnut jo monta päivää.

Se onkin varsin ihmeellistä. Viime vuosina olemme lähinnä tarponeet pimeyden ja loskan keskellä talvikaudet. On hieno tunne, kun yhtäkkiä pulkkamäki kutsuukin jo ennen marraskuun puoliväliä. Eilen vietimme Naakan kanssa pulkkamäessä puolitoista tuntia, takaisin tulimme vaatteet vettyneinä, väsyneinä ja nälkäisinä kuten tavoite olikin.

Rva:lla on käytössä viimetalviset talvilenkkarit, joissa on hienoutena "nastat", jotka saa käännettyä päälle ja pois päältä. Nämä kengät toimivat oikein hyvin, jos siis muistaa vääntää ne nastat päälle... Ovat muuten second handia, kaikkea ei tosiaankaan tarvitse hankkia uutena.

Eilen olin onnellinen saadessani vieraakseni sisareni, joka tuli meille päivävisiitille tuulesta ja tuiskusta huolimatta! On se jännittävä tunne, että vaikka asuminen lapsuudenperheessä on vuosia sitten päättynyt, sitä tuntee olonsa kotoisaksi, kun oman perheen jäseniä on paikalla.

Hän leipoi meille hyvin mielenkiintoisen peltileivän, joka on kaiken lisäksi vielä hyvääkin! Siihen tuli muun muassa kikhernejauhoja, jos en väärin muista. Peltileipä/rieska siitä tuli sitten rva:n mokan seurauksena, kun olin unohtanut hankkia kuivahiivaa...

Minä puolestani sain hänen välityksellään itselleni pitkästä aikaa niin sanottua aikuisten tekemistä eli oman alani työtehtävän. Syvennyin siihen, ja toivottavasti minusta oli jotakin apua myös.

Särkee ja jumittaa, edelleen. Hieroja on tällä kertaa lauantaiaamuna, johon asti pitää sinnitellä. Olen parhaani mukaan jumpannut ja venytellyt, mutta jotenkin tuohon niskaan ei taas kerran tunnu tehoavan mikään.

Harmillista on, kun olen huomannut, että olen viikoittain siinä tilassa, että hermostun, kun pitää mennä jonkun asian takia lattialle tai kumartua alas, kun sieltä ei pääse ollenkaan helposti ja kivuitta ylös. Silloin tuntee itsensö kömpelöksi ja..hmm...vanhaksi.

Tätä välttääkseni yritän liikuttaa kehoa monipuolisesti, ja kai se on jotakin tuloksiakin tuottanut. Pakko myöntää, että kun kävin punttisalilla, olin niskaa lukuun ottamatta paremmassa kunnossa kuin nykyään. Tästäpä voin päätellä, että eiköhän se sali taas ennen pitkää kutsu.


maanantai 7. marraskuuta 2016

Flunssaa, "sivakointia" ja perheuutisia!

Hieman se kesti, mutta pääsin kuin pääsinkin jo kiinni kuntoutukseeni - fyssari on kyllä edelleen varaamatta. Aloitin perjantai-iltana kolmella helpolla jumppaliikkeellä sekä sisä- ja takareisien venyttelyllä. Ihan mukavalta tuntui...

Samaisena iltana alkoi yläselkää ja niskaa ja lopulta koko päätä särkeä oikein toden teolla. Sen jälkeen suunta oli tuttu: kurkkukipu, aivastelu...flunssassa ollaan, vielä niin, että minä ja puolisoni saimme taudin ihan samanaikaisesti.

Viikonloppu sujuikin rauhallisissa merkeissä. Lauantaina, kun molemmat lapset olivat kerrankin samanaikaisesti päiväunilla, päätin kävellä pienen sauvakävelylenkin. Flunssa tuntui silloin aika lievältä.

Sauvakävelylenkistäni tulikin varsin talvinen! En muista, milloin marraskuun alkumetreillä olisi pyryttänyt näin sankasti, siis täällä meilläpäin, etelässä ja rannikolla. Vaikka rva "sivakoi" pelkillä sauvoilla, oli olo kuin hiihtolenkillä - aika mukavaa oikeastaan!

Oikea hiihtäminen kuuluu rva:n tämän(kin) talven tavoitteisiin. Viime talvet ovat olleet niin vähälumisia, ettei oikein ole onnistunut. Viime talvena olin niin kertakaikkisen raskaana, ettei hiihtäminen siksikään tuntunut hyvältä ajatukselta. Olisin yrjönnyt ladulle kerran jos toisenkin.

No, eihän se lenkkeily flunssalle hyvää tehnyt. Koko loppupäivän lämpö oli nousussa, mutta ei sentään äitynyt kovin kovaksi kuumeeksi. Koko jutun saldo taisi olla, että pääsin melkein hiihtämään säässä, jollaista en ollut tähän vuodenaikaan odottanut!

Asuntomme ainoaan trooppiseen osaan, akvaariooni, kuuluu sentään hyvää. Sinne nimittäin odotetaan vauvoja! Huomasin muutama päivä sitten erään platyni olevan pieniin päin. Tätä perhetapahtumaa on jo odotettu pitkään, yli vuoden ajan.

Ihan vielä kyseinen rouvashenkilö ei näytä synnyttävän, muutama viikko menee aivan varmasti. Kun poikaset tulevat, käy todennäköisesti niin, että ne tulevat syödyiksi, sillä pienet kalanpoikaset ovat mieluisaa ruokaa sekä lajitovereilleen että muulle kalastolle.

Pienokaisilla on kuitenkin mahdollisuus kehittyä aikuisiksi asti. Se vaatii kykyä piiloutua, pysytellä suojaisissa paikoissa ja löytää tarpeeksi ravintoa kasvamiseen. Minulla ei valitettavasti ole enää olemassa poikasallasta, johon poikasia voisi pyydystää kasvamaan. Jos vauvoja alkaa tulla enemmänkin, saatan hyvin hankkia sellaisen.

Hauskin vaihtoehto olisi uusi, pienehkö poikasakvaario. Laittaisin sellaisen pystyyn vaikka heti, mikäli meillä olisi jossakin paikka sellaiselle. Siellä poikaset voisivat kasvaa ja kehittyä ilman ravinnoksi joutumisen uhkaa.

Lisätilaa ja mahdollisuuksia odotellessa pyrin suojaamaan poikasten elämää antamalla kasvien kasvaa. Ne muodostavat hyviä piilopaikkoja, joiden turvin ehkäpä joku yksilö selviää. Katsotaan, miten tässä käy!


perjantai 4. marraskuuta 2016

Puoliväkisin kiinni kuntoutukseen

Niskasilla on viime viikkoina tapahtunut vaikka mitä. Eräs asia, jonka hoitoa rva on siirtänyt pidemmälle ja pidemmälle, on fysioterapia. Rva:n pitäisi käydä sellaisessa, hakemassa ohjeistusta kuntoutukselleen.

Eli taas pitäisi aktivoitua. Raskaus ja synnytys ovat olleet spesiaalivaiheita, nyt pitäisi päästä jälleen kiinni jonkinlaiseen kuntoutusohjelmaan.

Sitä varten taas pitäisi löytää fyssari. Sellaista minulla ei tällä hetkellä ole. Suoraan sanottuna ennakkoluuloni fysioterapiaa kohtaan ovat vain kasvaneet. Tuntuu, että vamma on ollut olemassa jo niin monta vuotta, että olen kertakaikkisen kyllästynyt aloittamaan taas jotakin sen hoitoon liittyvää.

Toisaalta tiedän, että pakkohan se on. Ei oikein voi jäädä tuleen makaamaan, kun toisella puolella vaakakupissa on niin monta, painavaa asiaa. Silti rva hyväksyy itselleen kyllästymisen tunteen - vähemmästäkin kyllästyisi!

Fysioterapeutteja on rva:n kokemuksen mukaan aivan laidasta laitaan, samoin heidän edustamiaan hoitotapoja. Toki se on ymmärrettävääkin, onhan potilaitakin melkoisesti.

Kuten jokaisella alalla, myös leipääntyneitä tyyppejä, jotka eivät jaksa kiinnostua potilaan kuntouttamisesta, löytyy. Yleistä on myös, että mikäli vamma on yhtään hankalampi, jmonimuotoisempi tai pitkäkestoisempi, ei hoitoinnostusta löydy.

Rva:n tunne on tällä hetkellä, että mihinköhän minä tälläkin kertaa itseni tunkisin... Johonkin varmaan, missä saisin ohjeita sellaisten liikkeiden suorittamiseen, jotka hoituvat tässä kotona vauvanhoidon ohella. Perusjumpan osaan, mutta lisäohjeistusta kaipaan jälleen kerran monenkin kehoni osan suhteen.

Mikä minua oikeasti kiinnostaisi? No, kävin vuosia sitten kalevalaisella kansanparantajalla. Koska minulla on jälleen lantion seudun ongelmia, se voisikin olla hyvä vaihtoehto. Myös jooga kiinnostaisi edelleen. En vain oikein tiedä, miten pääsisin alkuun.

Ihan oikeasti minua huvittavat juuri tällä hetkellä ihan muut asiat kuin niskani kuntoutus. Toivon, että saan taas jostakin "kuntoutuskärpäseni" takaisin. Sinänsä aihe ei kyllästytä, kyllästyminen liittyy nimenomaan ongelman kroonisuuteen ja siihen, että asiaan pitäisi taas kerran perehtyä, kun moni asia on vähän toisin kuin aiemmin.

Onneksi keskittyä voi moneen muuhunkin asiaan. Eilen illalla koin hauskoja hetkiä ratikassa, kun kaksi hieman humaltunutta mieshenkilöä konsertoi esittäen vanhoja, suomalaisia sävelmiä laidasta laitaan. Ehkä laulu ei ollut ihan 10+, mutta sanat menivät ihan oikein...ja laulut soivat toki päässä vielä, kun yritin alkaa nukkua. Laulua kuulee julkisilla paikoilla oikeastaan aika harvoin.

Tänään olen kokenut itseni täydeksi pösilöksi erään väärinymmärrysten suman takia, mutta ei siitä sen enempää. Ihan oikein minulle.

Huomenna on, luojan kiitos, uusi päivä. Se on jo suunniteltu täyteen ohjelmaa, joten täytyypä tästä mennä nukkumaan. Ei mitään erityistä kylläkään, mutta ohjelmaa kuitenkin. Sitä odotellessa.



keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Uimareina

Tällä viikolla rva on kulkenut lonkkasäryn ja ja yläselän ongelmien kera molempien helpotukseen. Jälkimmäiseen auttoi lauantainen hieronta. Lonkan kanssa temppuilin kaikenlaista foam rollerista venyttelyyn.

Helpotus tuli lopulta yllättävältä taholta, uimahalliretkestä. Sinne päädyttiin, koska... No sehän oli tietysti Naakan palkintoretki. Pitkin syksyä ovat uloslähdöt tuottaneet meillä hankaluuksia. Syy on varmaankin monessa asiassa, kuten Naakan ikä ja isosiskoksi tulo. Hänellä ei ole ollut helppoa.

Lopulta keksimme kokeilla, josko Naakka innostuisi palkitsemisesta. Piirsin ruudukon ja ilmoitin, että kun Naakka on lähtenyt ulos viisi kertaa hyvällä mielellä ja pukeminen on sujunut, hän pääsee haluamalleen retkelle. Naakka valitsi uimahallin.

Eilen minä, puoliso ja esikoisemme suuntasimme yhdessä uimahalliin. Olemme kokeneet hyväksi systeemin, jossa Naakka on mennessä toisen, tullessa toisen kanssa puku- ja pesutiloissa. Aluksi hän oli minun kanssani.

Juuri remontoidussa uimahallissa oli yksi selkeä puute: naisten pesutiloissa kävi lattiatasossa niin voimakas veto, että kylmä tuli heti. Naakkaa paleli pienenä ihmisenä vielä minuakin enemmän. Onneksi sauna auttoi, ja äkkiä tyttäreni ilmoittikin haluavansa heti uimaan.

Pääosa uima-ajasta kului lastenaltaissa. Naakka nautti joka hetkestä ja oppi hetkessä uimaan käsipohjaa. Hänellä oli muuten päällään kumminsa perheen lasten pieneksi jäänyt kelluntapuku, mikä teki varmaankin hänen olostaan mieluisamman.

Vahtia piti kyllä koko ajan. Sanoisin, että meidän Naakalla täytyy olla kaksi aikuista mukana uimahalliretkellä, sen verran villiä hänen menonsa oli.

Kävin puolison kanssa vuorotellen uimassa vähän matkaa, uimahallin mukava piirre on 50 metrin allas, jossa ei tarvitse uida kovin monta kertaa päästä päähän, kun matkaa jo kertyy. Uin 200 metriä, mikä oli nykyisessä kunnossani oikein hyvin.

Olimme liikkeellä suosittuun aikaan, joten sanoisin, että kuntouimareiden altaassa uitiin oikein tillsammans! Yritin pitää pääni mahdollisimman suorana, ettei niska rasittuisi ja taisin onnistua - ainakaan fiilis ei ollut kipeämpi kuin lähtiessä.

Lonkkakipu jäi myös sinne 50 metrin altaaseen, mikä oli todella iloinen yllätys. Aloinkin jo kyllästyä särkyyn kävellessä ja puutumisen tunteeseen koko jalassa. Täytyy varmaan kuitenkin jatkaa myös venyttelyä ja jumppaa.

Edellisellä viikolla inspiroiduin kirjasta. Sain kuin sainkin 400-sivuisen Ruokarouva-kirjan luettua viikon aikana. Se oli kyllä todella hyvä kirja, jossa tapahtumat vain tihenivät loppua kohden. Erityisesti mieleeni jäi sotien aikainen niukkuus ja säännöstely - toimeen tulee vähällä ja elintarvikkeita voi taikoa melkein tyhjästä, jos on pakko. Suosittelen kirjaa ja koko kirjasarjaa, tarina on hyvin mukaansatempaava.

Tällä viikolla inspiraation aihe on puolestaan ollut kotimainen vaatetuotanto. Pitkään on tuntunut, ettei sellaista juuri ole. Viime aikoina erityisesti lastenvaatteita on alettu myydä yhä enemmän.

Kotimaisuudessa minua kiehtoo erityisesti, että vaatteen alkuperä on selvillä, eikä sitä ole tuotettu epämääräisissä oloissa. Yhtä tärkeää on lähialueen ihmisten työllistäminen aikana, jolloin tuotantoa siirretään koko ajan ulkomaille.

Lisäksi metsästän hyvää laatua. On sietämätöntä, kun vaatteet nukkaantuvat ja menettävät muotonsa muutaman pesun jälkeen. Sitten on taas etsintä edessä, rahaa menee ja tekstiilijätettä syntyy.

Siksipä tilasin lapsille joululahjavaatteet, tunikan ja bodyn (samaa kangasta, yrittäkööt kestää) eräästä suomalaisesta verkkokaupasta. Sama kauppa myi yllättäen myös aikuisten vaatteita. Innostuin tilaamaan itselleni tunikan.

Tilaus kustansi toki enemmän kuin vastaavat vaatteet tavallisesta ketjuliikkeestä. Lähitulevaisuus näyttää, oliko ostokseni kannattava. Mitään 100-prosenttista kotimaisuusastetta ei meidän perheessä varmaankaan tulla näkemään, mutta josko edes vähän enemmän kuin tähän asti.


Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...