Kirjoitusrupeama ja afrikkalaisnaisen ryhti

Otin lauantai-iltapäivän ratoksi itselleni oikein urakan: kirjoitin kuntoutumistavoitteeni Orton-jaksoa varten ja sitten askartelin vielä työmarkkinatukihakemuksenkin melkein valmiiksi. Nyt, kun niskaa särkee, huimaa ja pää ei pysy pystyssä, niin antaa sitten mennä tämän blogikirjoituksenkin saman tien!

Eilen ja tänään olo on ollut viime viikkoihin nähden ihan siedettävä. Se tarkoittaa sitä, että kävelin kaupungille ostamaan nilkkasukkia ja vieläpä yhden paidankin!

Kävellessäni yritin saavuttaa ja pitää yllä entistä, vuosien takaista afrikkalaisnaisen ryhtiäni (sellaista, joka kelpaisi vesiastian kantamiseen pään päällä). Ryhti ei yllättäen aiheuttanut ongelmia lyhyellä matkalla, toisin kuin liukkaat ja hiekoittamattomat jalkakäytävät. On vähän vaikeaa katsella uljaasti eteenpäin, kun joutuu koko ajan katsomaan jalkoihinsa.

Tulipas mieleen, että mikäli ihmisillä olisi yleisesti tiedossa, minkälaisen vamman kaatumisesta voi saada, olisivatko myös jalkakäytävät kenties talvisin paremmin hoidettuja!

Kuntoutustavoitteitani en taida tähän kokonaisuudessaan listata, mutta suurin piirtein tällaisiin asioihin jaottelin tekstini:

- oireet ja ongelmat nyt
- mitä toivon Orton-kuntoutukselta (sehän menee toivon mukaan ihan uusiksi)
- tavoitteeni työelämä- ja muuhun kuntoutukseen liittyen
- toiveeni kuntoutusajan taloudellisesta toimeentulosta

Mikäli olo ei ole huomenna ihan kauhea, tapaan erästä oikein mukavaa ihmistä (eilenkin tapasin mukavia ihmisiä, tänään mukavan avomieheni ja meidän marsun, joten onpas minulla nyt mukavaa...)

Huominen sujuu taas varmaankin enemmän tai vähemmän minun kuntoni mukaan. Jos kyseinen henkilö haluaa tavata aamupäivällä, menen hänen luokseen (oloni on aamuisin parempi), jos taas iltapäivällä, hänen on valitettavasti raahauduttava minun luokseni.

Välillä harmittaa, kun joudun määrittämään ehtoja tapaamisille. Olisi kivaa, jos kuntoani ei aina tarvitsisi ottaa huomioon.

Erään asian haluaisin aloittaa. Sain nimittäin joululahjaksi tämän kirjan:

Takakannen teksti näyttää lupaavalta, samoin kirjan alkuperämaassaan saavuttanut suosio. Pystyn muuten nykyään lukemaan n. 15 minuuttia yhteen menoon selälläni tai vatsallani maaten. Se on entiseen verrattuna suuri parannus.

Kotona taas!

Niskaset palautuivat tänään kokonaisuudessaan joulunvietosta. Viimeisinpänä haettiin kotiin Nasu-kulta, joka oli viettänyt pitkän "talvileirin" mainiossa hoitopaikassa. Jopas osaa pienellä marsulla olla mukana välttämätöntä tavaraa. Rva oli aivan puhki, kun reissu oli tehty ja häkki järjestelty mukavaksi.

Nasu asteli varovaisesti pois kuljetushäkistä, kurr-ääni kuitenkin paljasti, että Nasu tunnisti kodin. Häkkiin piti tietysti suunnata heti, ja mennä pyyhkeen alle sulattelemaan jännittäväksi muodostunutta päivää.

Joulunpyhät alkavat olla lopuillaan, mutta onneksi "loma" jatkuu. Mitähän siellä joulunvietossa oikein tapahtui...

- olipas hauskaa saada kummipojalta lahjaksi karkkispray (Rva tarvitsisi kyllä kunnon päivityksen nykykarkkien maailmaan - sen verran uusi oli tämäkin aine)

- Rva kävi niskoittelevasta niskasta huolimatta kaksi kertaa lenkillä. Onnneksi kelit eivät olleet liukkaat!

- Niskaset kyllä pakkasivat Tempur-tyynyt nätisti matkaa varten, mutta makuuhuoneen pöydälle ne sitten jäivät, mikä oli virhe.

- Meillä oli joulupöydässä uskomattoman hyvää lohipateeta! Siitä pitää kyllä tulla uusi hitti, onneksi kyseistä herkkua tuli mukaan myös tänne.

- Joulunajan sää on ollut varsin jouluinen ja kaunis - nyt Niskasia hirvittävät lähinnä lumi- ja jäämassat katoilla...Toivottavasti lumenpudottajat kerkeävät huomenna meidänkin kadulle.

Tapahtuipa muutakin, mutta  Nyt täytyy varmaankin sulkea kone ja alkaa tuijottaa Iris-elokuvaa!

Huomenna...täytyypä ensi töikseen suunnata Kelaan hakemaan työmarkkinatukilomaketta, josko taloudellinen tilanne ensi vuoden puolella hieman helpottuisi. En ollut ollenkaan tajunnut, että lomakkeen voi täyttää jo tämän vuoden puolella.

Ja vielä...niskaliikkeet jäivät väliin ainoastaan 23.12. Voinpahan ainakin Ortonissa sanoa tehneeni kaiken, minkä asetin tavoitteeksi. Uusi jakso alkaakin sitten jo ensi keskiviikkona - on kyllä varsin mielenkiintoista nähdä, mitä tuleman pitää.

Poliittinen tuokio kotisohvalla

Katselin tuossa pari päivää takaperin A-talk-ohjelmaa, jossa käsiteltiin työelämän rakennemuutosta sekä eläkeikää. Ohjelmassa todettiin moneen otteeseen, että mm. työkyvyttömyyseläkkeelle jää vuosittain korkea (eli liian korkea) määrä ihmisiä.

Omaan tilanteeseeni peilaten tulin ajatelleeksi, että kuinkahan suuri määrä näistä on jonkinlaisen vamman jälkitilaa potevia, jotka haluaisivat kuntoutua, mutta se kuntoutus (tai  perustoimeentulo kuntoutuksen aikana) on vain hyvin harvojen saatavilla.

Toiseksi, olisi joskus mukava kuulla, kuinka moni sieltä työkyvyttömyyseläkkeeltä palaa jonkinmoiseen työelämään takaisin. Tällaiset tarinat olisivat mielenkiintoisia kuulla jo ihan senkin vuoksi, kun itse toivon, että tällainen olisi kohdallani joskus mahdollista (siis jos minulla olisi se työkyvyttömyyseläke).

Mitä itse toivoisin...enemmän kuin yhtäkään joululahjaa (kuulostaapa kliseiseltä, mutta pakkohan se on näin joulun aikaan hieman fiilistellä)

Vaihe 1: Tahtoisin, että minut todettaisiin tällä hetkellä työkyvyttömäksi. Sen pohjalta saisin toimeentulokseni määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen. Sitten kartoitettaisiin, millaiset mahdollisuudet minulla on kuntoutua ja mitkä ovat omat tavoitteeni (minä en pelkästään kartoittaisi, vaan vammani tunteva asiantuntijalääkäri).

Vaihe 2: Edellisten pohjalta minulle suunniteltaisiin kuntoutussuunnitelma, joka sisältäisi sekä töihinpaluusuunnitelman että suunnitelman kuntoutuksesta, jolla pyrin helpottamaan jokapäiväistä elämääni ja palaamaan sinne työelämään (minun tämänhetkinen suunnitelmani on kotoa käsin tehtävä osa-aikatyö).Alkaisin toteuttaa suunnitelmaa. Kattavan kuntoutussuunnitelman pohjalta saisin kuntoutustuen, jolla kustantaisin tämän vaiheen.

Vaihe 3: Kun olisin ollut tietyn, vaikkapa ennalta sovitun ajan tuossa vaiheessa 2, tarkistettaisiin tilanne ja katsottaisiin, jatkanko vielä vaiheessa 2, siirrynkö eteenpäin vai oliko suunnitelma liian lennokas, ja joudunkin palaamaan toistaiseksi vaiheeseen 1. Tässä tapauksessa kuntoutussuunnitelmaani muokattaisiin realistista tilannetta vastaavaksi.

Vaihe 4: Mikäli kuntoutus onnistuisi, aloittaisin työt ja pystyisin tienaamaan jonkinlaisen toimeentuloni itse. Toimeentulon tulee yltää viralliselle köyhyysrajalle tai edes vähän sen yläpuolelle. Tämä siksi, että jos niskani esim. kestäisi kuukaudessa työmäärän, jolla saisin esim. 200-300 euroa, pitäisi työkykyäni arvioida uudelleen. Tässä vaiheessa myös jatkaisin  kuntoni ylläpitoa (ja kenties parantamista) ja kävisin  aika ajoin kontrolleissa, joissa niskani kuntoa seurattaisiin.

Hehee...nykyinen tilanne on tuosta "ideaalista" niin kaukana kuin olla ja voi! Jos jollakin tavalla onnistuisin tässä yhteiskunnassa puskemaan edellisen, mielestäni oikein järkevän kuntoutussuunnitelmani läpi, olisi se kyllä ihme.

Mutta...tällä konstilla (ja jos kuntoutus tehoaisi) yhteiskunta voisi kuin voisikin saada minusta jopa muutamassa vuodessa ihan kelvollisen veronmaksajan. Nyt se ei ilmeisesti sellaisia tarvitse :D

Joulunodotusta

Niskasten joulunodotus on sujunut varsin rauhallisissa merkeissä. Jouluostoksia olen hoitanut taktiseen tapaani miettimällä lahjat etukäteen ja hakemalla ne kaupasta yksitellen, jokaisen eri päivänä. Varsinaisista ruuhkista olen suosiolla pysytellyt kauempana.

Tänään pitäisi vielä postittaa yksi lahja "kaukomaille". Onneksi kyseessä ei ole varsinainen joululahja, josko nyt tammikuun aikana ehtisi perille. Sitä varten lähden kohta tarpomaan tuuleen ja tuiskuun (nyt tulevat toppatakki ja huopikkaat tarpeeseen).

Itse tykkään, ainakin nykyisin, varsin rauhallisesta joulutunnelmasta. Tutut koristeet, kuusi ja valot kotona ovat kivoja katsella. Sen sijaan kauppakeskusten räikeät koristeet, kovalla soiva joulumusiikki ja ihmismassat pahentavat näitä niskaoireita entisestään.

Tuttujen ihmisten kanssa on mukavaa viettää aikaa - tosin tähän ei mielestäni mitään joulua tarvita. Ihan tavalliset kyläreissut tavallisena viikonloppuna ovat vähintäänkin yhtä hauskoja kuin nämä "suuremmat" juhla-ajat.

Olen tehnyt vakaan päätöksen, etten poikkea niskatreenistä joulun aikana. Liikkeet toimivat nyt hyvin eivätkä vie kuin 15 -  20 minuuttia päivässä. Pakkohan se on yrittää, josko näistä viimein olisi jotakin hyötyä.

Huh, muuten tuota meidän orkideaa! Se on taas kukkinut puolisentoista kuukautta ja päättänyt nyt puskea vielä kaksi uutta nuppua kolmentoista kukkivan kukan jatkoksi! Pitäisiköhän sille nyt ihan palkinnoksi hankkia sitä orkidealannoitetta, jota ilman se on jo vuoden verran ollut...

Meille on muuten tullut valtavasti ihania joulukortteja! Tämä vaihe on postista pitävälle Rva:lle hauska, kun nykyään yhteydenpito ihmisten kanssa on mennyt niin sähköiseksi, ettei posti tuo mukanaan juuri muuta kuin laskuja.

Eilen tuli tosin Helsingin akvaarioseuran Kalalehti, johon en ole vielä ehtinyt tutustua. Tänään on akvaarion siivouspäivä. Tajusin juuri, että olen unohtanut pallopartalevän ja se taas on ajelehtinut jo kauan sitten jonnekin piiloon. Siivous alkaa siis etsintätalkoilla.

Juudas-koira lomahoidossa Niskasilla

Tällainen pieni kaveri meillä on täällä oleillut viikon verran - vielä noin viisi kivaa päivää jäljellä:

Juudas-koira tuli meille viime tiistaina. Pienen alkuihmettelyn jälkeen hän kotiutui meille oikein hyvin. Mekin sopeuduimme varsin äkkiä pienen koiran (säkäkorkeus hieman yli 20cm) hoitamiseen.

Kuvassa Juudas näyttää hieman maansa myyneeltä, kun sille on lenkkeilyä varten puettu ulkoilupuku päälle. Harva koira varmaankaan tykkää vaatteista, mutta kun sää on kylmä, turkki on lyhyt eikä omaa rasvakerrosta juuri ole, niin ulos on sitten pakko pukeutua.

Juudas on pieni ja hassu, mutta koostaan huolimatta ihan oikea koira! Se ulvoo tyttökoirille, on käsittämättömän ahne, leikkii haukkuvaa dobermannia, kun joku tulee meille kylään ja on kaikin puolin hyvin koiramainen - hän muistuttaa monella tavalla edesmennyttä Isadora-koiraamme, joka oli rodultaan sileäkarvainen noutaja.

No, sitten Juudas viettäisi vaikka koko päivän kyljessä nyhjäten - sängyssähän se nukkuisi meidän kanssa peiton alla, mutta on joutunut tyytymään sohvapaikkaan. Se nukkuu omistajansa pörröisiin olohousuihin kääriytyneenä:

Tämän kuvan otin tänä aamuna (enkä todellakaan kovin aikaisin). Juudas oli tässä juuri heräilemässä, kun minä, vähän turhan pirtsakka täti lähestyin sitä valjaiden kanssa. Pisulle on pakkaseen kumminkin lähdettävä - hätä nimittäin yllättää sitten todella nopeasti.

Meille Juudaksen vierailu on ollut iloista aikaa. On ollut ulkoilua, ruokailua, silityksiä ja kaikenlaista rehaamista pitkin lattioita. Kun Juudas viikonloppuna lähtee, tulee meille varmasti ikävä.

Juudas onkin onneksi pärjännyt meillä hyvin. Jotkut lemmikit saattavat ikävöidessään jopa lakata syömästä, mutta onneksi Juudas on ollut hoidossa aikaisemminkin. Hän on onnistuneesti esittänyt lemmikkiämme viikon verran, mutta on varmasti hyvin onnellinen, kun pääsee jouluksi omaan kotiin.

Minulle tämä koiramainen pikkukoira on tuonut toivoa - ehkä voisinkin joskus hankkia oman koiran, vaikka en paranisikaan. Tällainen koira esimerkiksi, jaksaa tarvittaessa lenkkeillä ja ulkoilla (no, talvella on vähän liian kylmä), mutta ei välttämättä vaadi niitä viiden kilometrin päivittäisiä lenkkejä.

Juudaksen (ja joulun) jälkeen meille palaa taas oma perheenjäsenemme Nasu, jota meillä taasen alkaa jo olla ikävä. Nyt Nasu on vielä hyvässä hoitopaikassaan ja saa siellä kaiken tarvitsemansa ja jakamatonta huomiota yllin kyllin.

Torstai

Viime päivät ovat jälleen olleet niskan kanssa varsin vaikeita. Viime yö meni suurimmaksi osaksi valvoessa, kun nuo kivut eivät meinanneet antaa minkäänlaista mahdollisuutta levätä. Viikonlopun ohjelmassa ovat siis nyt lähinnä rentoutus ja nuo niskaliikkeet.

Mutta, siirrytäänpä otsikon mukaisesti viime torstaihin...se oli nimittäin kummallisen onnistunut päivä! Keksin tässä taannoin, että kadullamme sijaitsee eräänlainen liikuntakeskus, ja vieläpä kaupungin/valtion (kenelle nuo liikuntaviraston paikat sitten kuuluvatkaan).

Tässä liikuntakeskuksessa on myös uima-allas. No, päätin heti torstai-aamuna käydä kysymässä, onko heillä mahdollisesti vesivoimistelua. kävelin, hieman idiootin oloisena, ala-aulaan ja raakuin eräältä ovelta "Onkos tämä nyt se toimisto?

Spontaani esilletulo ei ole Rvan parhaita puolia - onneksi toimiston henkilökunta vastasi raakkumiseeni ystävällisesti. Kävi ilmi, että paikassa pyörii kolme vesivoimisteluryhmää, loput ajat ovat erilaisten yhdistysten ja järjestöjen käytössä.

"Ryhmät ovat kyllä valitettavasti aina täynnä", totesi toimistotäti, ja valmistauduin nyökkäämään ymmärtävästi. Sitten kuuluikin "Hei, torstai-aamun ryhmässä on vielä yksi paikka vapaana! Ilmoittautuminen oli sopivasti juuri eilen, eikä tämä nyt ole mennyt kenellekään..."

"Minä otan sen, minä otan sen, kiirehdin sanomaan!" Toimistotäti oli aluksi vähän epäileväinen, haluanko 8.15 alkavaan ryhmään, mutta minullehan aamuajat sopivat ilta-aikoja paremmin.

Eli...pääsen kevääksi vesivoimisteluun, 80e/15 krt. En pidä hintaakaan korkeana, sehän on melkein sama kuin tavallinen uimahallimaksu. Voimistelut loppuvat sopivasti huhtikuun loppuun, mikä myös sopii minulle mainiosti.

Yläkuvassa uimataitotavoitteeni - ei, vaan meidän sukarapu viettämässä lepohetkeään vesikasvin päällä!

Sitten iltapäivään...sähköpostissani oli viimeinkin vastaus Ortonista! Siellä kerrottiin, että tapaan heti kuntoutusjaksoni aluksi whiplashiin erikoistuneen lääkärin, omt-fysioterapeutin ja oman fyssarini, joka tulee tapaamiseen mukaan.

Tämä kuulosti varsin isolta parannukselta, pitääkin kirjata ylös kaikki mahdolliset asiat, jotka haluan tapaamisessa sanoa. Ne täytyykin miettiä hyvin, sillä siitähän se kuntoutukseni jatko taitaa hyvin pitkälti riippua (siis se kaikki, mikä on minusta kiinni).

Ja vähän myöhemmin iltapäivällä...sain syntymäpäiväonnittelupuhelun eräältä tärkeältä ihmiseltä - puhelu tuli mukavana yllätyksenä tämän jo valmiiksi varsin onnistuneen päivän jatkoksi, puhelun (ja muiden tapahtumien jälkeen) hymyilytti oikeastaan koko illan.

Koiravieras- ja kuntoutuskuulumisia

Tämä viikko on alkanut hauskoissa merkeissä, kun meille on isäntäväkensä loman ajaksi muuttanut pieni koirakaveri, chihuahua-venäjäntoyterrieri Juudas! Juudas ansaitsee oman kirjoituksensa kuvineen, joten seuraavaksi muihin asioihin.

Olen tässä viime viikot totutellut uuteen niskatreeniini, jonka Ortonista sain. Olen mielestäni onnistunut oikein kivasti, sillä treeni ei ole jäänyt välistä kuin parina päivänä. Säännöllisyys harjoitteiden suhteen ei ole parhaita puoliani,  joten tämä alkuvaihe on mennyt yli odotusten.

Osa liikkeistä on niskan syvien lihasten treeniä - minullahan ne ovat onnettomuuden jäljiltä edelleen hyvin heikot, erityisesti vasemmalta puolelta. Itse liikkeet ovat hyvin rauhallisia (esim. laitetaan kämmen/kaksi sormea vuorotellen eri kohtiin päätä ja painetaan päätä ja niskaa hieman kämmentä vasten.

Liikkeiden suurin haaste ei ole se, että ne olisivat raskaita. Vaikeinta näin aluksi on oppia tekemään liikkeet hallitusti ja rauhallisesti. Jos tekee liian voimakkaasti, kehityssuunta voi olla päinvastainen kuin oli tarkoitus.

Loput liikkeistä ovat yläselän, erityisesti olkapäiden ja lapojen seudun lihasten mobilisointia. Nämäkin liikkeet ovat superrauhallisia. Kaikki liikkeet tehdään istuma-asennossa tai selinmakuulla. Tämäkin on oleellista, kun tasapainoni ei meinaa riittää seisaaltaan tehtäviin liikkeisiin.

Istumaliikkeissä minulla on peili apuna - muuten pääni on vinossa ja yläkroppa vinksallaan. Yläkropan koordinaatio pelaa todella huonosti, en oikeasti tiedä, missä asennossa olen! Siksikin aiheutan itselleni kiputiloja ja jumitusta, kun en voi koko ajan valvoa asentoani. Pitäisiköhän minun asua peilitalossa...

Sitten kuntoutukseen...eilen pistin hoputusviestin Ortoniin, kun lupasivat olla sieltäpäin yhteydessä minuun, kun ovat saaneet pohdittua kuntoutusasiani jatkoa toivon mukaan paremmin minulle sopivaksi. Mitään vastausta ei ole kuulunut, ja kuntoutukseni alkuun on enää kaksi ja puoli viikkoa!

Selvää kuitenkin on, että minut on laitettu selvästi parempikuntoisille tarkoitettuun ryhmään. Kun en esimerkiksi pysty tekemään normaalia ryhmäjumppaa (seisominen huimaa, ympärillä heiluvat ihmiset häiritsevät aisteja ja sitten pitäisi vielä seurata, mitä ohjaaja tekee), niin vähän vaikeaksi menee...niin, ja liikkeet ovat kaiken huipuksi niskalleni sopimattomia.

Jatkosta vielä...olen ollut viime aikoina onnekas saadessani tavata enemmän vertaistukea kuin olen näiden kaikkien, lähes neljän vuoden aikana tavannut. Tästäkin pitäisi laatia ihan oma kirjoituksensa!

Joka tapauksessa, vertaistuen tapaaminen on saanut minut ajattelemaan yhä enemmän aivorunkoni lisätutkimuksia (retkahduksen yhteydessä tulleen aivorunkovamman toteamiseksi tai poissulkemiseksi).

Jos alan tutkia tätä puolta, niin osoite olisi yksityinen erikoisneurologi Helena Huhmar, joka tuntee sekä aivo- että retkahdusvammat. Luultavasti yritän päästä hänen vastaanotolleen v. 2013 aikana.

Leskimies Nasun nykypäiviä ja tulevaa

Tänä aamuna Nasu aloitti "kui kui" -ääntelynsä, kun olin vielä sängyssä - tosin hereillä. Tämä tarkoittaa (tottakai tulee minulle uutena asiana joka aamu), että minun olisi hyvä nousta ylös ja raastaa Nasulle aamuporkkana.

Sillä, että meillä marsuille annetaan aamupalaksi porkkanaa, on muuten pitkä perinne. Minun ensimmäinen marsuni, Pilkku nimeltään, nautti v. 1989 alkaen, aamupalaksi porkkanan joka päivä.

Sitten menen aukaisemaan Nasun häkin (häkin ovi on yleensä aina auki, kun olemme kotona). Nasu tulee perässäni keittiön puolelle ja minä alan raastaa sitä porkkanaa. Kun aamupalalautanen on valmis, vien sen häkkiin ja Nasu tulee perässä. Nasun aamiaishetki on alkanut.

Ei siitä ole edes kuukautta, kun näitä kuikuttajia oli meillä vielä kaksi. Meillä kaikilla on edelleen ikävä Nipsua. Nasu reagoi Nipsun katoamiseen vinkumalla ja olemalla ihmeissään. Pari päivää se myös aktiivisesti kiersi asuntoa ja etsi Nipsua.

Kun Nipsua ei löytynyt, Nasu luovutti ja siirtyi nukkumaan päivä- ja yöunensa farkunlahkeesta tehdyssä tunnelissa. Siellä se nyt viettää suurimman osan ajastaan. Kyllä Nasu syö, on sylissä ja ottaa kontaktia meihin, mutta hiljainenhan se on, kun juttukaveria ei enää ole.

Nasu on nyt 4,5 vuotta vanha. Se saattaa elää elämänsä viimeisiä hetkiä tai elää vielä kaksi, kolmekin vuotta. Marsut ovat laumaeläimiä, joten meilläkin on nyt pohdinnassa, tulisiko Nasulle vielä tyttöystävä vai ei.

Ihan poikasta Nasun kaveriksi ei voi ottaa, sillä Nasu on, hmm..varsin kokenut, vanhahko marsuherra. Hyvin nuoret tyttömarsut yleensä pelkäävät sellaista. Jos Nasu siis saisi tyttöystävän, sen tulisi olla aikuinen marsu.

Oikeastaan, mitä vanhempi, sen parempi. Silloin kumpikaan ei teoriassa jäisi yksin lähivuosina. Miinuspuolet vanhassa kodinvaihtajassa ovat, että niitä on aika vähän tarjolla, ja vanhan marsurouvan totuttaminen uusiin oloihin voi olla vaikeaa.

Eräs hyvä vaihtoehto olisi kaksi tyttömarsua. Nasulla olisi, toden totta, kivaa (ellei sydänkohtaus yllättäisi), mutta meillä on hyvät tilat kahdelle, ei enää kolmelle marsulle. Tilaa olisi juuri ja juuri, mutta isot tilat ovat paremmat kuin vähän liian pienet.

Paras vaihtoehto olisi siis yksi aikuinen, mutta ei ehkä liian vanha tyttömarsu. Jos siis päädymme tyttökaveriin, alamme etsiä sellaista. Täytyy edelleen vähän pohtia.

Yksi vaihtoehto olisi pitäytyä pelkässä Nasussa. Nasu saa aika paljon huomiota ja on tosiaan jo melko iäkäs. Sellaista vaihtoehtoa emme näe (kuten taisin jo aiemmin mainita), että Nasu lähtisi meiltä uuteen kotiin.

Eli, sellaiset ovat meidän Nasun kuulumiset tällä hetkellä. Alakuvassa Nasu hassuine ilmeineen pari kuukautta sitten. Nipsu-ystäväkin näkyy kuvan nurkassa hieman - välittömässä ruokakupin läheisyydessä tietenkin <3

Miniloma arktisessa ja trooppisessa ilmastossa - osa 2

Romaani jatkuu...hotellilla söin kuten parhaaksi näin ja painoin sen jälkeen pääni Tempur-tyynylleni (oi kyllä, kannamme nykyään tyynyjämme mukana myös matkoilla...) Yritin rentouttaa niskan mahdollisimman hyvin, ja torkahdin/nukahdin muutamaksi tunniksi.

Havahduin puolisoni vienoon pyyntöön, josko voisimme kohta siirtyä allasosastolle. Hän oli odotellessaan jo mm. lukenut tarkkaan hotellin tarjousvihkosen, ja ilmoitti haluavansa kokeilla löylytippoja. Kerroin, että kyseessä ei ole mikään drinkki tai shotti...

Eihän se niska olisi tykännyt enää yhtään mistään, mutta lähdinpä minäkin uudestaan tropiikkiin. Olimme jo ennen matkaa maalailleet mielikuvan itsestämme altaan reunalla päivänvarjodrinkkejä nauttimassa, joten ensimmäisen takaiskun kohtasimme suljetun baarin muodossa.

Ei auttanut muu, kuin tepastella kylpytakeissa ja tossuissa ravintolan puolelle (kaikkensa sitä yhdestä drinkistä tekee...). Juomat sai sentään viedä allasosastolle - tai sitten halusivat päästä meistä äkkiä eroon.

Ilahduin, kun kertoivat, että Mojito onnistuu alkoholittomanakin versiona - siispä kokeilemaan! Saimme lepotuoli- ja drinkkihetkemme, jonka jälkeen lilluimme erilaisisssa altaissa (ja puoliso liukumäissä) vielä pitkään.

Ravintolat...ne ovatkin kokonaan oma lukunsa. Tällä kertaa syöminkien aikana ei tapahtunut mitään katastrofaalista (olen myös ollut yhden jos toisenkin kerran ravintolassa, kun edellä kuvaamani kipujen ja huimauksen yltyminen on tapahtunut).

Mutta...kyllä sen huomaa. Mukavaa asentoa ei meinaa millään saada, niskakipu yltyy asteittain ja sitä ennen on vähän pakko saada syötyä, koska tietyssä vaiheessa se ei tämän kropan kanssa ole enää mahdollista. Ravintolassa ei siis pitäisi istua lainkaan, mutta minkäs teet, kun ruokaakin pitää matkalla saada.

Eihän siinä matkassa sitten muuta, kuin nukkuminen, aamiainen, kierros Turun linnassa (ihanaa, olimme melkein ainoat turistit) sekä puolison keksintönä lounastaminen pienessä ja kotoisassa Koskenahde-kalaravintolassa, njam!

Rva taitaa olla varsin taitava löytämään merivesiakvaarioita siellä missä kulkeekin...Karibian aulassa oli nimittäin aivan mahtava, 5000 litran tankki, joka tosin oli nyt huollossa ja puoliksi kuvassa näkyvän vihreän levän peitossa (Rva ei osaa nimetä levää, kun ei ole merivesiakvaarioiden asiantuntija). Levän tehtävä on kumminkin kerätä altaasta nitriittiä (kertyy mm. kalojen jätöksistä).

Iltavuoron respan mies oli oikein ystävällinen, kun Rva suuntasi kyselemään altaasta. Tuli vielä näyttämään altaan alla olevaa tekniikkaakin ala-altaineen kaikkineen. Muutama, huoltotilanteeseen sopiva kalakin akvaariossa oli, mutta vain tämä pieni puhdistajakala suostui kuvattavaksi:

Hän keskittyi tosin enemmän kalakaverin, iloisenvärisen pinsettikalan kylkien- kuin esimerkiksi elävän kiven, pohjan tai korallien putsaamiseen. Uskomattoman söpö, pieni otus!

Miniloma arktisessa ja trooppisessa ilmastossa - osa 1

Palauduimme juuri onnistuneelta, pieneltä lomaltamme Turusta. Pääkohteemme oli Kylpylähotelli Karibia, joka oli kyllä mukava paikka. Huomio kiinnittyi erityisesti siisteyteen - kaikkialla oli siistiä ja puhdasta, eikä missään myöskään näyttänyt kuluneelta tai nuhjaantuneelta.

Pieni puute oli, kun tilaamaamme parivuoteellista huonetta ei ollutkaan vapaana - sekin järjestyi parissa tunnissa - saimme odotellessamme mennä korkkaamaan allasosaston. Minun niskani oli onneksi kestänyt automatkan, joten pääsin kuin pääsinkin osallistumaan tähän huviin.

Ritarillinen puolisoni koelaski kylpylän kolme liukumäkeä (enhän minä nyt liukumista yhden niskan takia lopeta...) Sain luvan laskea isosta "kourumäestä" sekä putkesta, jossa laskettiin renkailla. Black hole - nimiseen mäkeen en saanut valtuutusta, kun alastulo oli kuulemma liian nopea, ja puolisonkin niska sattui hieman.

No, Rva liukui sitten kertaalleen kummastakin sallitusta mäestä. Vinhavauhtinen kourumäki meni hyvin, mutta rengasmäessä tuli pari liian jyrkkää "pudotusta", joten niska sattui hieman ja laskemisen jälkeen maailma keinui hetken. Illalla tykyttävä särky levisikin oikeasta kallonpohjasta niskaan ja myös ohimoon ja nenänpieleen saakka.

Miksi sitten oli pakko mennä? No, haluan, vaikka se ehkä typerää onkin, säilyttää edes osan entisestä, leikkisästä hurjapäisyydestäni. Olen aina rakastanut vesipuistoja ja huvipuistoja laitteineen. Luopumisen ja invaliditeetin kestää edes vähän paremmin, kun kokee aina joskus, vähän riskilläkin, näitä palasia entisestä elämästä.

Talvisessa Turussa vierailimme seuraavana päivänä. Oli varsin kylmää, mutta kaunista (ja onneksi ei juuri lainkaan liukasta). Siellä suuntasimme ensiksi Sokokseen, sitten katsastamaan kehutun Turun pääkirjaston.

Juu, olihan se nätti ja viihtyisä, mutta ei ehkä niin erikoinen elämys meille, jotka emme arkkitehtuurista juuri mitään ymmärrä. Jatkoimme matkaamme Aurajoen rantaan. Talvisää tuntui uudelta - vastahan se lumipeite loppuviikosta tulikin!

...ja hyvin (oleilu keskustassa oli tässä vaiheessa kestänyt alle 45 minuuttia, josta noin puolet seisoin tai istuin) pian askeleideni tärinä alkoi tuntua niskassa ja kaikki mahdolliset oireet lisääntyä. Purin tapani mukaan hammasta ja päätin selvitä lyhyestä kävelystä. Lähdimme onneksi jo paluumatkalle. Autolle oli kumminkin vielä matkaa ja syömässäkin olisi pitänyt käydä.

Meni kymmenisen minuuttia, ja maa alkoi keikkua (ylösalas, vajoavana huimauksena). Alkoi oksettaa ja ihmisvilinä väreineen ja äänineen vain pahensi tilannetta. Tässä vaiheessa aistiyliherkkyyskin rupesi olemaan sitä luokkaa, että piti sulkea silmät ja pyytää puolisolta pienellä äänellä, josko voisimme siirtyä lyhintä reittiä autolle.

Autossa tuli itku. Näinhän siinä aina käy, ja näissä tilanteissa ensimmäinen huoli on primitiivinen: kantavatko askeleet autolta hotellille? Miten asettelen pääni, jotta niska ei rasitu vieläkin enemmän? Oksennanko nyt vai myöhemmin?

Sitten iskee älytön huoli, että olen oireillani pilannut puolisonkin päivän ja ehkä koko loman. Ajatus on mittasuhteiltaan varsin muhkea, mutta minkäs sille voi, kun kipu ja huimaus vievät tilan järkevältä ajattelulta.

Viimeisenä tulee yleensä mieleen Rva itse. Ai niin, minuakin saa järkyttää ja suututtaa, kun en saa viettää edes lyhyttä lomaa rauhassa. En myöskään haluaisi koko ajan rajoittaa tekemisiäni ja laskelmoida, mutta silti sitä täytyy harrastaa (eikä sekään näitä kuvatun kaltaisia tilanteita läheskään kokonaan poista).

No, n. viidessätoista minuutissa olo hieman helpottui ja niskakipu sai jotenkuten siedettävät mittasuhteet. Olen vuosien työn tuloksena varsin taitava tarttumaan hetkeen, ja niin se mielialakin hieman koheni.

Päätimme puolison kanssa, että ajelemme takaisin keskustaan ja haemmekin noutoruokaa hotellihuoneeseen. Kun niska on kuvaamassani tilassa, eivät istuminen ja syöminen pöydän ääressä todellakaan onnistu...

Huh, mikä romaani - jatkuu seuraavassa osassa -->