lauantai 30. marraskuuta 2019

Ei niin pientä jalanjälkeä...

"Ei niin pientä jalanjälkeä, ettei se jättäisi jälkeä tähän maailmaan"

Poimin tällaisen eräältä nettipalstalta, jossa puhuttiin keskenmenoista. Minusta se on osuva. Olen itse asiassa kuullut paljon hyviä asioita kuluneella viikolla.

Viikko ei ole ollut helppo. Älysin vasta viikon mittaan, että olisin tarvinnut enemmän sairauslomaa, ja olisin sitä varmaankin hakiessani saanut. Särkylääkkeet ovat onneksi tehonneet. Pahin kramppivaihe  meni ohi viikonloppuna, mutta jomotus alavatsassa jatkui haavakivun tyyppisenä.

Luulen, että minua vaivaa myös raudanpuutos. Sekin korjaantuu ajan kanssa.

Viime viikolla, ennen sairaalasta poistumistamme, sanoi kätilö erään minulle tärkeän asian. Hän sanoi, että toivottu lapsi on vanhemmilleen aina lapsi siitä huolimatta, että keskenmeno tapahtuisi varhaisilla viikoilla. Lasta on lupa ajatella lapsena ja pitääkin, mikäli siltä tuntuu.

Siltä minustakin tuntuu...että minulla on kaksi elävää lasta, ja kolmas menetettiin ennen syntymää. Sen kolmannen paikalle ei tule ketään, ja jos joskus tulee, hän on neljänteni. En saanut koskaan tietää, oliko hän tyttö vai poika, ei sillä oikeastaan ole väliä.

Ehdin kulkea tämän lapsen kanssa 7 viikkoa (raskaus kesti laskennallisesti 9 viikkoa). Olin koko ajan valtavan onnellinen, huonovointisenakin. En olettanut, että raskaus jatkuisi loppuun asti, mutta toivoin sitä, enkä tällä kertaa saanut toivomaani.

Lapselleni kerkesi kehittyä sydän, kädet ja jalat. Myös silmät ja korvat olivat kehittymässä, mutta ne jäivät kesken, kuten melkein kaikki muukin. Niin vain joskus käy.

Vaikka nyt ei tunnu ihan siltä, toivoisin, että pystyisin tulevaisuudessa muistamaan lyhyestä raskausajastani sen, kuinka onnellinen olin. Jos jokin asia voi tuottaa minulle niin suurta iloa kuin tämä tuotti, sillä oli tarkoituksensa.

Tämän kolmanteni jalanjälki tässä maailmassa saattaa hyvinkin olla se onnellisuus, jonka hän odottajilleen tuotti. Ehkäpä aika antaa asiaan uusia näkökulmia.


lauantai 23. marraskuuta 2019

Keskeytynyt keskenmeno

Pohdin monta päivää, kirjoittaisinko tästä aiheesta ollenkaan. Sitten päätin lopulta kirjoittaa. Rva teki teki viime kuussa positiivisen raskaustestin (itse asiassa monta testiä viikkojen aikana). Raskaus oli toivottu.

Kaikki alkoi ihan samalla tavalla kuin aiemmissakin raskauksissani, kehon tuntemukset olivat samat. Pahoinvointikin, mutta se alkoi aiempia raskauksia myöhemmin. Viimein oksensin kuitenkin niin reippaasti, että piti jäädä töistä kotiin.

Kävimme varhaisultrassa, koska olen yleensäkin hyvin epäileväinen tilanteen suhteen, ennen kuin viikkoja on kasassa ainakin yli 12.

Kun katsoin kuvaa, näin heti, ettei siellä ole mitään, tai ainakaan sitä mitä piti olla. Aikansa tsekattuaan gynegologi päätyi siihen, että kyseessä on niin sanottu tuulimunaraskaus, eli sikiöpussi ilman vauvaa.

Otin toteamuksen aika rauhallisesti. Lähdimme suoraan äitiyspolille. Siellä asiaa tutkittiin rauhassa, ajan kanssa. Tutkimuksissa löytyi kuin löytyikin jutun päähenkilö - tyypin koko vastasi paria viikkoa pienempää pikkuista, tietenkin ilman elonmerkkiä.

Saimme kaksi vaihtoehtoa: joko menisin kotiin odottamaan, että kohtu tyhjenisi itsestään. Toinen vaihtoehto oli lopettaa raskaus lääkkeellisesti.

Valitsin jälkimmäisen. Olinhan tietämättäni odottanut jo pari viikkoa, ja kehoni oli tyytyväisenä jatkanut raskaana oloa - kohtukin oli suurentunut juuri vastaamaan niitä viikkoja, joilla olin. Odottelu kestäisi pahimmillaan viikkoja infernaalisen raskauspahoinvoinnin kanssa - ei kiitos.

Sain ensimmäisen lääkkeen sairaalassa - sen tarkoitus oli pehmentää kohdunkaulaa ja tuhota istukkasoluja. Siitä seurasi lähinnä lievää alavatsakipua, ei muuta.

Seuraava lääke otettiin seuraavana aamuna. Se avasi kohdunsuun, ja tavaraa alkoi tulla ulos noin 3 tuntia lääkkeen ottamisen jälkeen. Söin vähän lounasta ja kun nousin pöydästä, veti kipu melkein kaksinkerroin. Siitä päättelin, että oli aika ottaa kipulääke.

Kävin seuraavien tuntien aikana noin puolen tunnin välein istumassa pöntöllä, ja varsin suurikokoista tavaraa tuli ulos. En muuten vuotanut kovin paljon. Kaikki sujui ilman dramatiikkaa - välillä minua itketti paljon, välillä huomasin miettiväni, josko kävisi hankkimassa nakkikeittoon ainekset ja tekisi pitkästä aikaa ruokaa...

Olin pari päivää tosi kipeä - huippasi ja alavatsakivut olivat voimakkaita. Sitten helpotti. Nyt on menossa jälkivuotovaihe, eli vuodan paljon, kuten tapahtui aikanaan esimerkiksi silloin, kun olin synnyttänyt Naakan.

Mieli askartelee asian parissa varsin paljon. Käyn toistuvasti läpi lyhyttä, onnellista raskausaikaani sekä sitä vuorokautta, jolloin reipas raskauspahoinvointi muuttui kotikeskeytykseksi, joka on teknisesti katsottuna abortti - liikaa tapahtumia lyhyelle ajalle.

Tutkimuksissa meille kerrottiin, että kun kyseessä on ensimmäinen keskenmenoni, minulla on yhtä hyvät mahdollisuudet uuteen, onnistuneeseen raskauteen kuin aiemminkin. Yrittää saa vaikka heti, mutta todennäköisesti mitään ei tapahdu, ennen kuin tulee yhdet normaalit menkat ja kehoni saavuttaa jälleen hormonitasapainon.

Voin vain todeta, että olen todella onnekas, kun minulla on kaksi elävää lasta <3 Minun ei tarvitse tässä vaiheessa miettiä, voinko saavuttaa itse äitiyttä.

Saa nähdä, tuleeko uutta yritystä. Ehkäpä, mutta nyt tekee mieli pitää loppuvuosi lomaa kaikista brutaaleista naiseuteen liittyvistä asioista!

Elämä on ihmeellistä.


torstai 21. marraskuuta 2019

Inklusiivinen toimintamalli esikoulussa

Naakka on syksystä asti käynyt eskariaan niin sanotussa inklusiivisessa ryhmässä, eli erityisoppilaat ja muut ovat samassa ryhmässä. Ryhmä toimii jo koulurakennuksessa, ja ensi vuonna eka luokka alkaa saman käytävän varrella.

Naakan ryhmä on jonkinlaisessa seurannassa, ainakin heillä käy usein vierailijoita eri tahoilta seuraamassa, miten ryhmä toimii. Se, että Naakka päätyi kyseiseen porukkaan, johtuu siitä, että ryhmä toimii hänen lähikoulussaan.

Aikuisten osuus on hieman yli parinkymmenen lapsen ryhmässä merkittävä - heillä on yksi eskariope, kaksi erityislastentarhanopettajaa, lastenhoitaja ja vieläpä avustaja. Ryhmä toimii välillä kokonaisena, välillä pienryhmissä.

Naakalle tämä kaikki on normaalia - hän on kommentoinut ryhmäänsä vasta kerran. Eräänä iltana Naakka halusi tietää erityislapsista. En oikein ehtinyt avata asiaa, kun hän jo totesikin, että ainakin luokkakaveri x on varmaankin erityislapsi - hän tarvitsee paljon aikuisen apua päivän aikana.

Jätin selvitykseni tällä erää siihen - 6-vuotiaani oli jo oivaltanut asiasta kaiken oleellisen, siis sen tiedon, minkä hän tällä hetkellä itse asiasta tarvitsee. Juttelemme lisää, mikäli hän ottaa uudestaan aiheen esille.

Itselläni on inklusiivisesta toimintamallista tällä hetkellä vain hyviä kokemuksia. Naakan ryhmässä homma toimii, ja kaikkien varhaiskasvatus on turvattu. Ekalle luokalle ryhmästä lähdetään paitsi saman koulun ekaluokalle, myös erityiskouluihin.

Olen tutustunut aiheeseen laajemminkin, ja valitettavasti homma on useasti jätetty siihen, että samassa ryhmässä työskentelee hyvin eritasoista tukea tarvitsevia, mutta se tuki ei olekaan kulkenut mukana. Silloin parempi paikka olisi erityiskoulu- tai luokka. Nämä lapset perheineen ovat väliinputoajia, ja toimintamalli kulkee mukana vain nimikkeenä.

Itse en aliarvioisi erityisluokkiakaan. Miten esimerkiksi yläkoulussa toteutetaan erityinen tuki, jos ainoa mahdollinen oppimisympäristö on rauhallinen pienluokka, joka on lopetettu, kun se ei ole enää muodikasta? Kuka yläkoululainen haluaa erityistuen (lisäaikuisten) kulkevan mukanaan oppitunnilta toiselle, luokasta luokkaan?

Naakka on viihtynyt eskarissa ja saanut uusia ystäviä. Sunnuntai-iltana hän menee kaverinsa luokse "tyttöjen discoiltaan" ;) Katsotaan, koska vastaavaa tapahtumaa aletaan kärttää meillä järkättäväksi...

Myös suhde vaatteisiin on muuttunut - Naakka on niistä kamalan tarkka. Tällä hetkellä hän suosii asukokonaisuuksia, joissa ylä- ja alaosa on samaa väriä. Yhtenä päivänä tuli kriisi, kun punainen kokonaisuus oli pesussa...hän olisi halunnut olla sinä päivänä joulutonttu (lakki löytyi kyllä).

Suhde joulupukkiin on sen sijaan sama kuin ennenkin - pukki on olemassa ja tulee meille tänäkin jouluna. Joulupukki- ja Hoplop on parasta elämässä - lapsuus jatkukoon <3





maanantai 18. marraskuuta 2019

Marraskuuta uhmaten - retki Nuuksioon

Lumeton marraskuu on monen kauhistus. Silloin iskee kaamosmasennus, ei voi ulkoilla ja enintään on mahdollista varata kaukomatka lämpöön.

Ymmärrän tämän - pimeys vaikuttaa ihmisiin monella tavalla. Koska en ole itse kärsinyt kaamosmasennuksesta, pimeä loppusyksy/alkutalvi ovat minulle ihan mukava vuodenaika muiden joukossa.

Tosin...kiirettä pitää monella suunnalla. Työelämässä moni asia pitää saada valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Siksi on koko ajan kiire. Kotona on pienet lapset ja tietoisuus lähestyvästä joulusta. Jouluostoksia ei ole tietenkään vielä aloitettu.

Silti, lasten kanssa suunnattiin eilen jonnekin ihan muualle - nimittäin kävelyretkelle Nuuksioon. Meillä on aina pidetty luontopoluista. Toki lapset pitävät myös esimerkiksi ostoskeskuksista, mutta onneksi minulla on aikuisena vielä valta päättää.

Nuuksion kansallispuisto ei oikeastaan ole vielä rva:lle kovin tuttu. Alue on laaja, mutta olemme lasten kanssa kiertäneet vasta yhden 2 kilomerin kierroksen. Meillä ei nyt ollut edes eväitä mukana, ehkä ensi kerralla sitten.

Jo mennessä tuli vastaan paljon nuoria ihmisiä rinkkojen kanssa. Moni näytti olevan partiolaisia. Käsitin, että yö on kenties vietetty leirillä, ja paluu on käsillä. Hahaa, uusia esimerkkejä ihmisistä, joita marraskuu ei lannista!

Lapset ovat tottuneita luontopoluilla kävelijöitä. Tähän aikaan vuodesta Nuuksiosta löytyi paljon vettä muun muassa vuolaana virtaavien purojen muodossa. Purojen vesi jopa vaahtosi. Liian märkää ei ollut, pärjäsin itse ilman saappaita.

Naakka sai retkellä ensimmäistä kertaa käyttöönsä vanhan puhelimen - sillä ei voi soittaa kuin hätänumeroon, eikä siinä ole nettiä. Kuvia ja videoitakin voi sen sijaan ottaa. Neiti luontokuvaaja kunnostautuikin kuvaamalla melkein jokaisen kiven ja kannon.

Touhilla oli hieman vaikeampaa. Hän oli päiväunien tarpeessa, ja oli kiukkuinen suurimman osan kävelystä. Kiukkuava kolmevuotias ja pitkospuut eivät muuten ole kovin mieltä ylentävä yhdistelmä...

Matkan ajoitus sujui erinomaisesti. Alkoi hämärtyä, kun matkamme oli jo loppuvaiheessa. Kun pääsimme autolle ja saimme ovet kiinni, alkoi sataa.







PS. Toivottavasti saamme ujutettua vielä toisenkin luontopolkuretken loppuvuoteen.

PPS. Lumisena aikana voisi olla mukava käydä Nuuksiossa myös - sen sijaan jää ja liukkaus eivät epätasaisessa maastossa houkuttele.

PPPS. Touhi, jolla oli kiukku päällä suuren osan matkasta, haluaisi nyt kumminkin mennä heti uudestaan Nuuksioon ;)


sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Outoutta - nuorehko henkilö ja merkittävä sairaushistoria

35-55-vuotiaat ovat kummallisen keskimääräistä sakkia, siis ajatuksiltaan. Kun ehkä joskus aiemmalla (tai sitä aiemmalla) vuosikymmenellä persoona oli oleellinen, nyt tuntuu, ettei sitä, saati sitten poikkeavia elämänkokemuksia kuuluisi olla.

Mistä rva on päätynyt näin kärkevään ajatukseen? No, oman elämänkokemuksensa kautta tietenkin. Jotenkin tuntuu, että aina on vastassa jokin ryhmä, jonka keskimääräisyyteen rva ei sovi.

Täysipäiväiseen työelämään (ja uudelle alalle) hyppääminen 36-vuotiaaana ei ollut helppoa. Edelleenkään syistä ei tiedä kuin muutama  työpaikan porukasta. Toinen tietäjä ymmärsi jutun heti, toinen selvästikään ei.

Mikä aiheutti ymmärryksen toisessa, mutta ei toisessa henkilössä? No yksinkertaisesti, että tällä toisella henkilöllä on omakohtaista kokemusta siitä, kun kroppa prakaa nuorena. Se pitäisi kyllä lukea henkilön otsassa, niin olisi helpompi ruveta juttusille ;)

Olen tullut siihen tulokseen, ettei ole oletettavaa, että alle 55-vuotiaalla olisi merkittävää sairaushistoriaa. Tämä on tietenkin hyvä juttu, ei näitä kokemuksia haluaisi kenellekään. Toisaalta se vertaistuen puute on välillä huutava.

Olenkin vakavasti ruvennut pohtimaan, miten aion kasvattaa lapseni. Olen tullut siihen tulokseen, että erilaisuudesta puhuminen kannattaa. Se, että lapsen ympärillä on pienestä pitäen terveempiä ja sairaampia ihmisiä, antaa perspektiiviä kehittyville ajatuksille. Selvästikään tämä ei ole mainstreamia kasvatuksessa, tai siltä ainakin nykyaikuisten kanssa ollessa tuntuu.

Mikä minussa sitten on ongelmana? Se, miksi en sovi muottiin. Teen tällä hetkellä työtä, johon olen ylikoulutettu. Pääsyynä työn aloittamiseen oli alunperin, ettei kroppani kestä kokopäiväistä päätetyötä.

Ylipäätänsä, jos mainitsen samassa tai peräkkäisissä lauseissa koulutukseni ja sen, mitä teen päivätyöksi, muuttuu kuulijan ilme epäuskoiseksi ja hieman sääliväksi. Siinä on sitten ihan turha yrittää kertoa, että minunlaiselleni niskavammakuntoutujalle itse työkyky on erittäin iso juttu....kun sen työkyvyn ei ilmeisesti kuuluisi tässä iässä (pian 38 vuotta) olla mikään pointti :D

Samalla tavalla tuntuu ihan turhalta selittää, että pystyn hyödyntämään koulutustani tässäkin työssä...ja minullakin on urasuunnitelmia, mutta aina suunnatessani eteenpäin olen tietoinen siitä, että siellä seuraavassa työtehtävässä odottavat uudenlaiset riskitekijät niskan suhteen. Väsyn usein itsekin jatkuvaan taktikointiin, mutta vaihtoehtoja ei ole.

Näistä syistä minusta tuntuu, että tässä iässä ei tarvitse olla kovinkaan merkittävästi erilainen, kun eroaa jo joukosta merkittävästi. Ei ole sitä viimeistään 25-vuotiaana alkanutta työhistoriaa ja kokemusta, vaan on ikään kuin nyt siinä pisteessä.

Se, että olen saanut lapsia 30 ja 40 ikävuosien välissä, on näköjään jonkin verran tasoittava tekijä. Ihmiset pystyvät mieltämään lapset hidasteeksi urakehitykselle, vaikka vammojen ja kroonisten sairauksien kohdalla mieltäminen ei onnistu.

Kaikesta huolimatta olen ollut onnekas. Vammani ei parantunut täysin, mutta onnistuin viimein aloittamaan täysipäiväisen työelämän paikassa, josta tykkään. Olisi voinut käydä niin, että parantuminen olisi pysähtynyt niin mittavaan oireistoon, että olisin jäänyt kokonaan työelämän ulkopuolelle. Siinäkin tapauksessa minun olisi pitänyt pyrkiä järjestämään itselleni mahdollisimman hyvä elämä, tämä ainut, joka minulla on.


lauantai 9. marraskuuta 2019

Mitä Naakalle kuuluu?

Vuosi on jo loppuvaiheessa ja huomasin, etten ole pitkään aikaan kertonut Naakan kuulumisista. Hän alkaa jo olla kuusi ja puolivuotias, kohta olemme jo lähellä seitsemää ikävuotta.

Eskari on kohta puolessavälissä. Sinne Naakka lähtee melkein joka päivä mielellään. Ryhmä on poikavaltainen, mikä ei myöskään ole ollut Naakalle ongelma. Eskarissa tehdään kuulemma mielenkiintoisempia asioita kuin päiväkodissa.

Mainitsinkin aiemmin, että Naakka aloitti muutama viikko sitten uuden harrastuksen, miekkailun. Miekkailupaikka on tässä meidän lähellä, Naakka on tykännyt kurkistella sisään ikkunoista, ja sanoi muutama kuukausi sitten haluavansa kokeilla.

Nyt Naakalla on kaksi miekkailutuntia takana. Toisella tunnilla saivat pukeutua suojavarusteisiin ja jo vähän miekkailla. Naakan mielestä hän on löytänyt ihan huippuharrastuksen! Valtaosa alkeiskursilaisista on poikia, itse asiassa en nähnyt 20-päisessä joukossa Naakan lisäksi kuin yhden tytön.

Itse asiassa isot pojat taisivat vähän juoksuttaa lämmittelyleikeissä Naakkaa (hän ei edes huomannut koko juttua). Naakka on isoimpiin, tokaluokkalaisiin osanottajiin verrattuna tosi  pieni, monta senttiä alle 120-senttinen. Ei hän saanut hipassa kiinni juuri ketään, ja lopulta opettaja rupesi hipaksi ;)

Joka tapauksessa, huomenna on kolmas tunti. Sen jälkeen Naakka saa siirtyä varsinaiselle alkeiskurssille, mikäli intoa riittää. Olen huomannut, että se auttaa, kun treeni pidetään sunnuntaina. Balettiharrastuksen aikoihin ongelmia aiheutti, kun Naakka oli niin väsynyt päiväkodin jälkeen. Viikonloppuna jaksaminen ei näytä olevan ongelma.

Naakka on ollut esimerkillinen eskarilainen, ja vasu-keskustelussa selvisi, että usein kun hän on huomannut jonkun olevan yksin, hän on mennyt kutsumaan yksinäisen mukaan seuraan. Eihän äiti voi olla tällaisesta kuin ylpeä!

Naakka juttelee mielellään oppimistaan asioista, mutta ei edelleenkään tykkää keskustella siitä, miten hänellä itsellään on mennyt. Olen päiväkodin alusta saakka saanut yksisanaisia tokaisuja, kun olen kysynyt kuulumisia.

Koska Naakka tsemppaa eskariympyröissä ja on kaiken lisäksi siirtynyt koulun tiloihin isojen koululaisten joukkoon, hän on iltaisin selvästi väsynyt. Tämä näkyy kotona toisaalta haluna vetäytyä omiin oloihin, toisaalta raivareina.

Aluksi ihmettelin, että mikähän helevetin vaihe on taas iskenyt. Sitten, juteltuani muun muassa kollegoideni kanssa, joilla on samanikäisiä, ymmärsin, että kyse on todennäköisesti stressistä. Muutos koulun puolelle eskarilaiseksi on iso, suuri osa suomalaisista lapsista kokee sen vasta vuotta myöhemmin, kun koulu alkaa. On itse asiassa hyvä, kun on koti, jossa saa näyttää tunteitaan, kun kuormitusta tulee liikaa.

Tänä syksynä Naakka on oppinut itsekseen lukemaan sanan kerrallaan. Viime viikkoina hän on alkanut opetella myös kirjoittamista. On mielenkiintoista seurata sivusta, miten juttu etenee :) Oma kirjoitus- ja lukutaitoni ei ollut vielä millään mallilla tuossa vaiheessa.

6-vuotiaan innostus uuden asian oppimiseen on ihan käsittämättömän hieno ilmiö. Jos itse suhtautuisin asioihin, joita en osaa, samalla tavalla, olisin jo kenties nero monessa :D

Luulen, että Naakan eskarivuosi ja myös koulun aloitus tulevat sujumaan hyvin. Meillä on onneksi koulu ihan naapurissa, joten Naakka voi hyvin mennä kouluun itsekseen ja tulla myös takaisin, Iltapäiväkerho astuu kuitenkin alussa kuvioihin, jo ihan siksi, että kaverit varmaankin menevät myös.

PS. Naakan kanssa on nyt luettu ensimmäinen Harry Potter loppuun. Hän haluaisi kaikki heti, mutta koska tarinan luonne muuttuu kirjojen myötä, olen päättänyt lukea hänelle kolme ensimmäistä. Kun Naakka kykenee itse lukemaan paksun kirjan, hän saa lukea loppuosat itsenäisesti.

PPS. Naakka on syksyn mittaan kyläillyt kavereilla siten, että kaverin vanhempi on hakenut hänet suoraan kaverille leikkimään tai toisinpäin. Tämäkin on askel itsenäistymistä kohti.

PPPS. Harjoiteltavia asioita ovat esimerkiksi oven avaaminen avaimella ja rusetin tekeminen kengännauhoihin. 


Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...