tiistai 29. kesäkuuta 2021

Touhi päiväkotilainen ja alueen muuttuvat tilantarpeet

Kun joku "kollegaäiti" kysyi Touhin päiväkotireissulla kotiin tullessa, mihin ryhmään Touhi kuuluukaan, en muistanut. En muistanut! Kun Naakka oli päiväkodissa, tiesin tarkkaan, mikä hänen ryhmänsä on. Pitkän pohdinnan jälkeen muistin oikein. 

Touhi on vaihtanut päiväkotiryhmää joka vuosi. Hän ilmeisesti kuuluu ns. helppoihin siirrettäviin. Helppoa se on Touhille ollutkin - hän ei ole koskaan maininnut, että joku asia päiväkodissa olisi vaikeaa. Ainoastaan, kun Naakka on kipeänä, Touhi haluaisi joskus jäädä kotiin.

Nyt Touhi kuitenkin on ansaitulla lomalla päiväkodista...ja haluaa sinne takaisin, kun tulee yksikin tylsä hetki :D 

Touhin päiväkotitaival on sujunut todella hyvin. Hän aloitti päiväkodin kaksivuotiaana, kun päiväkoti oli evakossa remontin vuoksi. Hän aloitti pienten ryhmässä, ja siirtyi jo samana keväänä isompien ryhmään. Touhi viihtyy kavereiden kanssa leikeissä ja tekee mielellään yhteisiä juttuja. Ainoastaan päivälevon jälkeen on hetki, jolloin hän haluaa esimerkiksi piirtää tai värittää itsekseen.

Kuopuksen kohtalona taitaa olla saavuttaa etappinsa vähän "siinä sivussa", kun esikoinen kohtaa tilanteita, esimerkiksi eskarin ja koulun aloituksen, jotka ovat koko perheelle uusia...tai sitten kaikki sujuu rennommin, kun etapit eivät ole enää vieraita.

Touhin päiväkotipäivät kestävät yleensä n. kello kahdeksasta kello kuuteentoista. Hän ei ainakaan vielä näytä tarvitsevan lepohetkeä iltapäivällä, vaan kyselee heti kotiin tultuaan kavereita. Onneksi sellaisia asuu samassa talossa.

Ensi vuonna päiväkoti levittäytyy useampiin rakennuksiin tilanpuutteen vuoksi. Rva ei ihan tajua, kuinka asiaan ennakointi on alueellamme niin jälkijunassa. Vuosia sitten rakennettiin monta uutta taloa, ja nyt kokonaista uutta asuinaluetta ihan viereen.

Tästä syystä sekä päiväkoti- että koulutilat ovat liian ahtaat, ja tilanne vaikeutuu vuosi vuodelta. Rva:sta on nimittäin ihan loogista, että kun uusia taloja ilmestyy ja odotetaan muutama vuosi, täyttyy ensin päiväkoti, sitten koulu. 

Touhilla on paikka "vanhassa" päiväkotirakennuksessa ensi vuonna. Moni muu lapsi siirtyy tiloihin, joita ei ole rakennettu päiväkotikäyttöön. Koulu...hmm, en tiedä, miten sinne mahdutaan seuraavina vuosina. 

Päiväkodin ja koulun henkilökunnasta rva:lla ei kokemuksensa pohjalta ole kuin hyvää sanottavaa. Harmi, että tilanpuute ja "laastariratkaisut" vaikeuttavat heidän työtään jatkuvasti.

PS. Touhikin aloittaa syksyllä viimeisen päiväkotivuoden ennen eskaria. Eskari on sitten..en todellakaan tiedä, missä.

PPS. Kun yhteistyömme päiväkodin kanssa loppuu, se on kestänyt 9 vuotta. Olemme olleet valtavan tyytyväisiä juttuun kokonaisuudessaan. 

PPPS. Lähipäiväkotiin pääseminen ei saisi olla niin vaikeaa. Tietääkseni se on alueellamme nyt vielä paljon hankalampaa kuin 2014, jolloin me haimmi (silloinkin se meni monen mutkan kautta).




sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Mökkijuhannus 2021

Pääsin (lapset toki mukana) viimeinkin kesämökille. Mökki oli jo ollut mielessä, erityisesti hellejakson aikana. Koska oli niin hyvä sää, juhannus oli oikein loogista viettää kesämökillä. Menimme paikan päälle perjantaina ja tulimme sunnuntaina kotiin.

En koe itseäni himomökkeilijäksi, ennemminkin sellaiseksi, joka tykkää mökkeillä, mutta ei liian pitkiä jaksoja kerrallaan. Toisaalta, ajatukseni olisi varmaankin ollut toisenlainen, mikäli perheeni kesämökki sijaitsisi kaukana kodistani.

Kesämökki, jossa vietin paljon aikaa lapsuudessanikin (lähinnä kesäisin), sijaitsee hieman yli tunnin ajomatkan päässä meiltä, Uudenmaan rajojen sisäpuolella. Se on järvenrantamökki, rakennettu isäni suvun maille (näin niin kuin suurin piirtein, omistuskiemurat eivät ole tässä olennaisia).

Joka tapauksessa, paikalla on suvun kannalta merkittävää historiaa, sillä edeltäjämme asettuivat paikalle 1800-luvun alussa. Muutama melkein niin vanha piharakennus alueelta löytyy. Maanviljelys on sammunut, nykyään paikka on kesämökkikäytössä.

Vien lapseni mielelläni mökille. Teemme siellä varmasti tavallistakin tavallisempia mökkiasioita, kuten uimme ja saunomme. Käymme myös yleensä reissun aikana lähimmässä asutuskeskuksessa ostoksilla, joskus myös joissakin paikallisissa nähtävyyksissä.

Tänä juhannuksena olisin vienyt lapset juhannuskokkoa katsomaan, mutta harmillisesti se ei metsäpalovaaran takia onnistunut. Meillä oli kuitenkin paljon muuta tekemistä, esimerkiksi...

- Naakalla oli seuranaan melkein samanikäinen serkkutyttö, oikeastaan pikkuserkku. Tämä paransi varmaankin molempien tyttöjen viihtyvyyttä :) Seuraavaa mökkivisiittiäni katselemme niin, että tytöt pääsisivät samaan aikaan mökkeilemään.

- uimavesi oli niin lämmintä, että jopa rva molskahti järveen vaivattomasti. Uiskentelin matalalla Naakan kanssa, jolla ei uimataitoa vielä ole. Naakka on hyvin varovainen, mutta reipastui mökillä valtavasti.

- Yritin löytää kauppareissulla lapsille sopivankokoiset pelastusliivit, mutta onnistuin löytämään vain yhdet. Touhikin ylittää jo pienten liivien kilorajan, joten uudet liivit täytyy löytää seuraavaksi mökkeilykerraksi, mikäli aiotaan veneillä.

- minusta oli mukavaa tavata mökillä sukulaisiani, erityisesti serkkujani, joiden kanssa itse jaoin lapsuuteni kesät :) Olemme nyt neljänkympin hujakoilla, mutta tietyt asiat eivät koskaan muutu. Mökkiympyrät ovat oivallinen paikka tavata.

- Puuliiterissä oli pirullinen ampiaispesä, jota varoessa meni hivenen aikaa, kun ne takka- ja saunapuut oli kyseisestä paikasta pakko hakea. Vaikka olen oikein kätevä monissa mökkiasioissa, ei ampiaispesien myrkyttäminen toistaiseksi kuulu niihin.

- Jos lapsilta kysyttäisiin (menivät nyt jo nukkumaan), hauskinta mökillä on luultavasti vesiletku :D Kannatti raahata pumppu järveen pusikon läpi. 

- Menimme mökille perjantaina, ja ruutu (Naakan puhelin) avattiin vasta sunnuntai-iltapäivänä. Siihen saakka lapsilla riitti kaikenlaista muuta mahdollista tekemistä. Toki sunnuntaina sitten oltiin puhelimella oikein intensiivisesti...

- Kerroin lapsille myös juhannustaioista: seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle, unessa (mahdollisesti) tuleva puoliso. Naakka kävi ajatuksella valitsemassa omansa aattoiltana kukkakedolta. Nukkumaan mennessä Touhia alkoi harmittaa eikä hän suostunut nukkumaan ilman kukkia. Kävinpä sitten hakemassa Touhille niityltä ne seitsemän erilaista kukkaa...neljävuotiaani nukahti heti.

- Kun silmäni vältti kauppareissulla, ostoskärryyn oli tipahtanut täysin typerännäköinen iso, kelluva joutsen - lapset olivat ikinonnellisia. Joutsenella kelluminen taitaa vaatia hieman harjoitusta, pinta muuttuu liukkaaksi vesiroiskeista...



torstai 24. kesäkuuta 2021

Ukkonen ja opiskelupaikka!

Eilen saimme viimeinkin kunnon ukkosen. Lämpötila alkoi sitä ennen olla asunnossa todella tuskainen. Verhojen kiinnipito ja tuulettamattomuus päivällä toivat väliaikaisen avun, mutta olin todella helpottunut, kun ulkona alkoi tummeta ja ukonilma meni päältä.

Niitä "kaarimaisia" pilvimuodostelmia, kun ukonilma tulee mereltä, ei näe joka vuosi. Nyt ukkonen nousi kuitenkin klassisen hienosti, ja saimme vielä päälle päätteeksi rankkasateen - se tulikin tarpeeseen. Asunnon lämpötila viileni hiljalleen yön aikana.

Vaikka pelkäänkin monenlaisia asioita (muun muassa korkeat ja ahtaat paikat sekä lentäminen), ei ukkosen pelko kuulu niihin. Olen aina tykännyt ukonilmoista, vaikka en olekaan halunnut olla ulkosalla (tuulivahingot syynä lähinnä) niiden aikana. 

Ukonilman aikaan minulla oli kaksi tokaluokalle menevää tyyppiä seuranani. Heitä selvästi jännitti, mutta kumpikaan ei onneksi pitänyt ukkosta liian pelottavana. Molemmat kävivät seuraamassa ikkunasta rajuilman etenemistä kanssani.

Nyt alkaa olla kesä siinä pisteessä, että syksyä kohti mennään...no ei sentään vielä! Mutta, iloisena ja ylpeänä voin ilmoittaa, että rva:n opinnot jatkuvat, eli pääsin haluamaani opiskelupaikkaan, mikä määrittääkin koko ensi vuoden ohjelman.

Miltä opiskelupaikan saaminen tuntui? No, samaan aikaan pelottavalta ja hienolta. Minun osalleni tuli alan pakkovaihto, kun niskani (tai muu kroppani) ei kestänyt päätetyötä. Prosessi, joka saa toivottavasti päätepisteensä toukokuussa 2022, alkoi jo vuonna 2017. Silloin annoin periksi yrittämisessä ja totesin, että mielummin säilytän terveyteni kuin alan, johon olen pyrkinyt.

2018 - 2020 työskentelin uudella alalla ilman pätevyyttä, ja syksystä 2020 asti olen tehnyt täydentäviä opintoja, jotta voisin suorittaa opinnot kokonaisuudessaan loppuun. Ensi keväänä minulla on toivon mukaan ammatti, jossa voin työskennellä eläkeikään asti.

Vaikka pidänkin yksityisyyteni alani suhteen entisellä tasolla, tulen varmasti kertomaan blogissa pitkin matkaa, mitä kaikkea vuosi tulee pitämään sisällään.

Miten yhteiskunta on suhtautunut terveydellisistä syistä johtuvaan alanvaihtooni? No ei mitenkään. Olen virallisesti yksi niistä, jotka vaihtavat alaa siksi, koska mielenkiinnon kohde vaihtuu (tottakai se on minullakin vaihtunut, mutta sen on ollut pakko vaihtua).

Minullahan ei ole virallista sairautta, on vain niska & selkä, jotka eivät edelleenkään toimi normaalisti, vaikka itse niskavammasta on jo 12 vuotta. Selviän uudella alallani, mutta vanhalla alalla edessäni olisi ollut luultavasti huono vointi ja sairauslomien putki.

Koen, että prosessi on sujunut kokonaan itse lataamillani akuilla - toisaalta olen myös se, joka muutoksen on tähän asti (ja toivottavasti loppuun saakka) mahdollistanut. Näen urakehitykseni ihan positiivisena - uusi ala on sellainen, että töiden ei pitäisi loppua kesken.

PS. Jos joku kavereistani olisi myrskybongari, lähtisin luultavasti mukaan ;) 

PPS. Kun olen opiskellut vielä ensi vuodenkin, niin en kyllä opiskele vähään aikaan!

PPPS. Olen Naakan toisenkin kouluvuoden ajan ajoissa kotosalla, joten hän saa vielä toisen vuoden, jolloin ei tarvitse huolehtia oven avaamisista jne., ehkäpä hän oppii jutut, kun ei ole liian kiire. Touhi-raukka joutuu sitten parin vuoden päästä omaksumaan jutut nopeammin.




sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Missä olin, kun...

Valvoinpa poikkeuksellisen myöhään. Kun ajattelin alkaa käydä nukkumaan, alkoi nuorten (tai ehkä pikemminkin ikinuorten) joukko laulaa puistossa oikein kovalla volyymilla "Den glider in". Tsekkasin ettei edes Suomen EM-peli ole vielä, joten kukaan ei kai voittanut.

Siitäpä sainkin kirjoitukselleni aiheen. Ajattelin kirjoittaa, missä olin (tai miten muistan), kun tiettyjä historiallisia asioita tapahtui. En ole kovin menevä tyyppi, joten olin arvatenkin suurimmaksi osaksi kotona. Kuitenkin, tietyt asiat eivät unohdu.

Ensimmäinen kohta ei oikeastaan ole muisto. Se on valokuva. Minä pihalla 4-vuotiaana vähän ennen vappua, vuonna 1986. Se oli päivä, jolloin Tsernobylin ydinlaskeuma saavutti Suomen. Me emme siitä silloin tienneet. Kuvassa näkyy, kun äitini vilkuttaa sisältä pikkusisko sylissään. En varmaankaan olisi ollut pihalla, jos olisimme tienneet, mitä tuulet toivat mukanaan...

Seuraava maailmantapahtumiin liittyvä muistoni on Neuvostoliiton hajoaminen. Muistan hämärästi uutisista kohdan, kun Venäjän lippu nousee salkoon. Jonkin aikaa sen jälkeen opeteltiin koulussakin alueita uusista kartoista - siihenastiset koulukartastot olivat vanhentuneet yhdessä yössä.

Hyppään nyt muistoissani eteenpäin, vuoteen 1994. Olin 7-luokkalainen. Olin juuri matkustanut bussilla koululle (matka kesti melkein tunnin, maaseutupaikkakunta, koululaiskuljetus). Ensimmäinen tunti oli historiaa. Siellä kuulin, että matkustajalautta Estonia oli uponnut. Se oli suuri puheenaihe siihen aikaan.

Keväällä 1995 tapahtui kuitenkin jotakin hyvää ja historiallista - Suomi voitti ensimmäistä kertaa jääkiekon maailmanmestaruuden! Katsoimme ottelua serkkuni syntymäpäivillä, ja maailmanmestaruushan siinä tuli. Tunne oli hieno, vaikka en juurikaan jääkiekosta ymmärtänyt...

Koska tämäniltainen kirjoitukseni on varsin tiivis, hyppään jälleen eteenpäin - kokonaista kuusi vuotta. Opiskelin ensimmäistä viikkoa Helsingin yliopistossa. Meillä oli menossa orientaatioviikko, ja kävin yliopistolla eri oppisuuntien luennoilla päivittäin.

Vuosi oli siis 2001. Minulla oli opiskelijakämpässäni oma televisio, koska jokin hotelli oli aiemmin luopunut telkkareistaan ja minulle & sisarelleni ostettiin pienet televisiot. Minulle oli muodostunut tapa keittää kahvia ja avata televisio. Avasin sen ja näin...

Ensimmäinen lentokone oli osunut World Trade Centeriin. En todellakaan ollut osannut odottaa uutista. Jäin tietysti katsomaan lähetystä, ja näin "livenä", kun toinen kone törmäsi jälkimmäiseen kaksoistorniin.

Toki katsoin tuolloin lähetystä niin kauan, kun molemmat pilvenpiirtäjät olivat sortuneet. Muistan, kuinka pohdin, että maailmanjärjestys on jotenkin peruuttamattomasti muuttunut. Pysyin uutisten parissa seuraavat päivät.

Kerrottakoon, että Internet ei tuolloin ollut vielä yleinen - minulla ei ollut kotona tietokonetta, puhelimesta verkkoyhteyksillä puhumattakaan. Tieto hankittiin tuolloin televisiosta tai ostettiin sanomalehti. WTC:n iskut puhuttivat pitkään, ja siitä käynnistyikin tapahtumien sarja, joka leimasi kyseistä vuosikymmentä. Nyt etäisyyden päästä se kaikki näyttää kokonaisuudelta, silloin ei näyttänyt siltä.


lauantai 19. kesäkuuta 2021

Leikkipuistobongaus - Launeen perhepuisto

Minulla on tällä hetkellä varastossa useita kirjoitusaiheita. Pitäisi laittaa johonkin ylös, sillä tuppaan myös unohtelemaan. Kuitenkin, viime viikonloppuna olimme reissussa - matkustimme lasten isovanhemmille Lahden seudulle.

Me aloitimme leikkimielisen leikkipuistobongauksen tänä keväänä tutustuaksemme pääkaupunkiseudun puistoihin ja siinä sivussa niitä ympäröiviin alueisiin. Osaltaan bongausinto kumpusi korona-ajan rajoitetuista sisätoiminnoista, osaltaan taas puhtaasta kiinnostuksesta.

Viime viikonloppuna suuntasimme huomiomme vähän pidemmälle, Lahteen ja tarkemmin Launeen perhepuistoon. Olimme kuulleet, että kyseessä on harvinaisen hieno leikkipuisto...ja olihan se, vähän myrskyisen sään saattelemana.

Pienet testaajat, iältään 8- jas 5- vuotiaat, ovat juuri sopivassa iässä, mikäli leikkipuistojen pienten alueita ei lasketa mukaan. Hekin odottivat Launeen perhepuistoa, vaikka en ollut kertonut heille paikasta juurikaan.

Paikka osoittautuikin kokoelmaksi eri puistoalueita. Sieltä löytyi minigolfiakin...ja liikennepuisto sekä kaikkea mahdollista. Keskuspaikkana oli "ritarilinna", jonka sisällä saattoi kiipeillä ja tehdä kaikenlaista.

Jännittävin tilanne sattui juurikin ritarilinnassa. Taivas synkkeni, ja jouduimme jättämään linnoituksen kaatosateen ja pienen ukkosen tieltä. Paikan kahvio oli onneksi suhteellisen lähellä ja auki - sinne kokoontui muitakin lauantain viettäjiä.

Mielestäni Launeen perhepuisto on paikka, johon haluan viedä perheeni uudelleenkin. Lapset olisivat halunneet minigolfiin, johon meillä ei tällä kertaa ollut aikaa. Luulenpa, että ensi kerralla sekin mahtuu ohjelmaan. Toivottavasti koronatilanne on silloin lieventynyt ja mm. vesileikkipaikka on jälleen auki.

Tukipaikkana meillä oli isovanhempien koti sopivan matkan päässä Lahdesta. Samalla pääsimme vierailulle melkein vuoden tauon jälkeen. Pahinta korona-ajassa onkin ollut eristys ihmisistä, joihin haluamme olla säännöllisesti yhteydessä.

Sunnuntaina oli myös sateinen päivä. Suuntasimme silloin toisaalle palataksemme kotiin ilman Touhia. Kyllä, kuulitte oikein, Touhi pääsi sunnuntaina ensimmäistä kertaa minun vanhemmilleni kahdeksi yöksi kyläilemään. 

Oli virkistävää käydä pitkästä aikaa jossakin. Reissaamme tavallisesti enemmän, sillä viihdyn kotikulmillani hyvin juuri siksi, että pääsen sieltä halutessani muualle piipahtamaan ;)  Toivottavasti pääsen jatkossa kirjoittamaan enemmän juttuja meistä liikkeellä.

PS. Jutun kuvitus on Naakan käsialaa

PPS. Myös itse Launeen alue vaikutti varsin mukavalta asuinalueelta

PPPS. Kiitokset viikonlopun tapahtumiin liittyville henkilöille majoituksesta ja ihanista tarjoiluista :) 





perjantai 18. kesäkuuta 2021

Joogahaaste ja kirjahaaste

Tulin tehneeksi kuukauden joogahaasteen loppuun asti. Haastetta oli mukavaa tehdä, tosin jossakin välissä tuntui, etten halua enää ikinä tehdä yhtäkään joogaharjoitusta ;) Lisäksi, viimeinen viikko hieman venyi, mutta eipä se haittaa :) 

Kehoni perusongelmat eivät sinänsä muuttuneet, mutta ainakin huomasin, minkä asioiden parissa minun pitäisi työskennellä. Karsein on oikea lonkka, jonka liikkuvuus on todella huono. Joogan parissa lonkkaa tulee kyllä liikuteltua, siinä olisi yksi syy jatkaa joogaharjoituksia.

Ehkä hauskinta oli tehdä tasapainoa vaativia harjoituksia. Ei se ylipainoiselle, vääntäytymisiin tottumattomalle nelikymppiselle helppoa ole (onneksi olkkarissa ei ole peiliseinää), mutta välillä tunsin  onnistuvani. Itse asiassa, tasapainoa oli helpompi kehittää kuin lihaskuntoa. 

Millaisena näen joogaharjoitteiden tekemisen jatkon? No, ehkä en harjoittele ihan joka päivä, mutta hyvä tavoite voisi olla kolme harjoituskertaa viikossa. Jokapäiväiseksi voisi kyllä ottaa jonkin tasapainoharjoituksen...

Entäs kirjahaaste? Toteutan nyt kolmatta vuotta kirjahaastetta, jossa tavoitteena on lukea mahdollisimman monta kirjaa vuoden aikana. Lukeminen itsessään ei ole minulle haasteellista, mutta muut mediat tuppaavat viemään vähäistä vapaa-aikaani lukemiselta.

Taustoitan lukuharrastustani vähän: siitä lähtien kun opin lukemaan 1. luokan syksyllä, minulla on ollut koko ajan jokin kirja kesken. Enimmäkseen olen lukenut fiktiota, mutta välillä myös tietokirjoja. En ole lukemisessani "ajan tasalla", yleensä luen vähän vanhempaa kirjallisuutta, jota saa helposti lainattua kirjastosta.

Ihan vähän kuuntelen myös äänikirjoja. Aluksi en tykännyt yhtään, koska minulla ei ollut aika-ikkunaa äänikirjoille. Kotona pitää olla koko ajan "tavoitettavissa", enkä käynyt missään. Kun menin töihin ja minulle tuli työmatka, aloin kuunnella äänikirjoja työmatkoilla. Nyt olen kuunnellut välillä yksin kotona ollessani, esim. siivotessani tai ruuanlaiton yhteydessä, tai esimerkiksi puutarhapalstalla rikkaruohoja kitkiessä.

Luettujen kirjojen määrä on muuten nyt kesäkuun puolivälissä 20, eli pitäisi luultavasti vähän kiristää tahtia, jotta tavoitteeni, 50 kirjaa, tulisi täyteen joulukuun loppuun mennessä.

Naakasta on puhjennut tämän vuoden aikana äitinsä tapainen lukija. Hän alkaa olla helppolukuisten ja normaalia tekstiä sisältävien koululaisille suunnattujen kirjojen rajalla. Helppolukuinen kirja menee tunnissa, mutta vähän vaikeampi vie pari päivää. Naakka valitsee kirjaston hyllystä, mitä haluaa. Välillä tarjoan hänelle jotakin kirjaa, joka joko uppoaa tai sitten ei. 

Touhi elää kuvakirjojen vaihetta. Hän pitää eniten hassuista kirjoista, Tatu ja Patu sekä Herra Hakkarainen ovat suosikkeja...sekä kaikki muu, missä tapahtuu jotakin huvittavaa. Touhille luetaan tavallisesti 1-2 kirjaa päivän aikana. 

Miksi pidän lukemista tärkeänä? No, se tarjoaa elämyksiä, kun tarinoiden siivin pääsee paikkoihin ja tapahtumiin, joihin ei muuten pääsisi. Lisäksi, se luo lapselle balanssia, kun mediat ovat nykyään pullollaan sisältöä, jossa asiat etenevät nopeasti ja tietynlainen palkinto tulee hyvin pian tai heti. Lukeminen vaatii keskittymistä yhteen asiaan vähän pidemmän aikaa.

Toki minun on helppo itsekin lukevana vaalia otollista lukemisen ympäristöä myös lapsilleni, koska tunnen lastenkirjallisuutta melko hyvin itsekin ja osaan myös suositella lapsilleni kirjoja. Lapset myös näkevät minut päivittäin lukemassa kirjaa, mikä ei ehkä ole yleistä kaikissa nykykodeissa. 

PS. Minulle jäi onneksi joogasta tietynlainen kipinä.. taidan ottaa tänään muutamia tasapainoon ja venyttelyyn liittyviä liikkeitä päiväohjelmaani - niitä, joita olen kuukauden aikana oppinut.

PPS. Suhtaudun kirjahaasteeseen rennosti - tosin sitten harmittaa, mikäli en saavuta tavoitetta :D 

PPPS. Naakan lukutahti näyttää sellaiselta, että kirjastossa pitänee poiketa kerran viikossa. Osa nykylapsille suunnatuista kirjoista näyttää niin hauskoilta, että tekee mieli itsekin tarttua niihin.





perjantai 11. kesäkuuta 2021

Yksin ulkona

Tämä vuosi on merkinnyt melkoista itsenäisyyden lisääntymistä Naakalle, ja myös hänen pikkuveljelleen. Sinänsä vuosi on ollut myös vastakkaisuuksien vuosi, kun käynnit niin sanotuissa järjestetyissä aktiviteeteissa ovat olleet minimissään.

Naakka rupesi noin vuosi sitten käymään itsekseen pihalla, yleensä naapurin pojan kanssa. Samoihin aikoihin hänelle hankittiin ensimmäinen kännykkä ja oma avain. Yleisesti ottaen kaikki sujui hyvin - lapsi nautti, kun sai tehdä jotakin itsekseen.

Taustana kirjoitukselleni, me asumme kerrostalossa melko vilkkaalla alueella, jossa on kuitenkin mahdollisuus liikkua pitkällekin osumatta vilkkaisiin auto- ja ratikkateihin. Kuitenkin, kun piha ei ole oma, kynnys lähteä sinne itsekseen, siis lapsen, on aina jonkin korkuinen.

Kun Naakka aloitti koulun, hain hänet ip-kerhosta, hän ei osoittanut vielä tahtoa kulkea kotiin yksin. Joulukuussa aloimme kuitenkin kokeilla, josko Naakka kävelisi matkan yksin. Verrattuna alkusyksyyn, Naakka sanoi että on hauskaa olla hetki rauhassa ennen kuin tulee kotiin :) 

Kevätlukukaudella Naakka halusi jo kulkea kotimatkat yksin. Ongelmia tuli välillä talomme alaoven kanssa, kun avain meinasi jäädä siihen kiinni (vuokranantaja pitää ilmeisesti ovien "vikoja" niin vähäpätöisinä, ettei asiaa ole korjattu, paitsi kun koko lukko on lähes irronnut). 

Kaikki meni kuitenkin pääasiassa hienosti kotiintulojenkin osalta, ainoastaan oman kotimme ovea Naakka ei vielä jostain syystä osaa avata itse. Toki asian oppimista on myöhäistänyt, että olen yleensä kerennyt itse kotiin ennen Naakkaa ;) 

Nykyisellään Naakka lähtee mielellään kavereiden kanssa ulos. Talven pimeinä aikoina leikit olivat enemmän sisäleikkejä, mutta ulkonakin hän viihtyi. Naakan mukaan lähtee pieni laukku, jossa on avain ja puhelin.

Tänä keväänä on myös kokeiltu kioskilla ja kaupasssa käyntiä kaverin kanssa, mikä onkin ollut todella jännittävä, hauska ja odotettu asia. Siinä pitää ylittää ratikkakiskot, jotka yleensä ovat rajana, jonka yli ei saa kulkea.

Nyt myös Touhi on lähtenyt muutaman kerran takapihalle "itsekseen". Tämä on tarkoittanut sitä, että pihalla on useampi naapurin lapsi samaan aikaan. Touhin kohdalla täytyy käydä viiden minuutin välein kurkkaamassa parvekkeelta, että kaikki on kunnossa. Touhikin on nauttinut näistä pienistä itsenäisyyden hetkistä.

PS. Olen huomannut, että parvekkeelta huutaminen tehoaa lapsiin paremmin kuin puhelimeen soitto - yhteys syntyy oikein mutkattomasti.

PPS. Lapseni ovat luonnostaan varovaisia, joten yksin ulkoiluun liittyvät säännöt ovat pysyneet muistissa hyvin.

PPPS. Ei sillä, että tämä helppoa olisi, siis vanhemmalle ;) Sydän on kurkussa jonkin verran joka kerta, kun lapsi ei ole näköpiirissä. Siitä huolimatta, olen iloinen, kun Naakalle on tullut tänä vuonna niin monta onnistumisen kokemusta ulkona liikkumisesta.



torstai 10. kesäkuuta 2021

Sopeutuminen alkavaan kesään ja atsaleat

Rva:n aivot sopeutuvat näemmä muutoksiin hitaasti - yksi tällainen muutos on kesä. Tällä hetkellä kesä näkyy monella tavalla (siis muutenkin kuin ikkunasta ulos katsomalla). Ensinnäkin, Naakka jäi elämänsä ensimmäiselle kesälomalle - siis koulusta.

Ihan täysin lomavaihteelle emme kuitenkaan vielä siirtyneet - Naakka on kesäleirillä (päiväleiri) tämän viikon. Alun hankaluuksien jälkeen hän sopeutui leirielämään, ja nyt hän viihtyy niin hyvin, että leirille piti lähteä niin aikaisin kuin mahdollista.

Koululaisten päiväleirit ovat uusi juttu rva:lle, kun vasta ensimmäinen lapsi kypsyi nyt leiri-ikään. Tavallaan leiri vaikuttaa pitkältä iltapäiväkerholta, eli siellä on toimintaa, kavereita, ohjaajat ja pari ruokailua. 

Mielestäni on upeaa, että tällaista kesätoimintaa järjestetään. Ensinnäkin, kerkeän itse tehdä tiettyjä aikuisten juttuja valmiiksi ennen kuin lapset ovat kokopäiväisesti hoidettavinani, ja toiseksi, lapsikin saa pehmeän alun lomalle.

Miksi sitten pehmeä alku lomalle? Koska Naakkasen luonteen ominaisuuksiin kuuluu hidas sopeutuminen muutoksiin. Voisi luulla, että kesäloma olisi heti "jee", mutta Naakalla on tapana säikähtää muutoksia elämänrytmissä niin, että vähän aikaa kaikki on vaikeaa.

Eli, viime viikolla koulun lopettaminen oli vaikeaa, tällä viikolla kesän aloittaminen. "Kyllä äiti oman lapsensa tuntee" - on mielestäni yliarvostettu lause. Itsestäni tuntuu, että lapsen luonne näyttää aina uusia piirteitä, kun elämässä mennään eteenpäin ja tilanteet vaihtuvat. Yhtä oppimista kaikki, ei ainakaan tule tylsää.

Koska viime ajat ovat olleet poikkeuksellisia, 30 päivän joogahaasteeni on hieman venynyt. Nyt on joka tapauksessa enää kolme päivää jäljellä. En varmaankaan aloita uutta haastetta aivan heti. Tuntuu, että nyt täytyisi etsiä harjoituksia, joissa venytellään paljon. Muuten en saa oikeaa lonkkaani millään toimimaan.

Puutarhapalstalla on menossa voimakas kasvukausi. Vein sinne viimeisen maissintaimen, joka ei näköjään tykännyt siirtämisestä. Katsotaan, tuottaako yksikään maisssi yhtään mitään tänä vuonna. Kitkemistä on ollut hirveästi, samoin nurmikon leikkaamista.

Tämän viikon kukkijoita ovat mansikat, pensasmustikat ja atsaleat. Atsalea ei kukkinutkaan vielä viime vuonna, joten kukat ovat iloinen yllätys. Katsotaan, tuleeko muihin kasveihin kukkia tänä vuonna - pionissa ei ole edelleenkään nuppuja. 

PS. Kaupunkihan päätti kaikessa tyhmyydessään lopettaa leikkipuistotoiminnan kokonaan alueeltamme täksi kesäksi - leiri on siis muun tahon järjestämä.

PPS. Yritän itsekin sopeutua kesän alkamiseen - tänään pitäisi sopeutua Naakan pienten synttärijuhlien järkkäämiseen.

PPPS. Olen edelleenkin toiveikas kyvystäni tehdä joogaharjoituksia säännöllisesti. Katsotaan, mihin rahkeeni riittävät.



sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

"Muovisuudesta"

Joihinkin asioihin tunnen itseni liian vanhaksi...tai sitten en vain pidä niistä. Kärjessä on sosiaalisen median/nykyteknologian mahdollistama kulttuuri, jossa juuri mitään kuvia ei voi katsoa niin, että on varma muokkaamattomuudesta.

Rva ei raivoa ja revi hiuksiaan asiasta, mutta on ilmiön edessä hämmentynyt. Nuoruus tuli elettyä 90-luvulla, jolta ajalta minusta on olemassa rippikuva, ylioppilaskuva ja kasa koulukuvia. Kaikkien tilanne oli sama.

Nyt nelikymppisenä elän maailmassa, jossa kaikki vauvasta (lähes) vaariin ottavat selfieitä. Koska ne otetaan lähietäisyydeltä, täytyy ensin laittautua...helpommalla pääsee kuvanmuokkauksella, yleisimmin filttereillä.

En sinänsä kritisoi itsensä kuvaamista - oikeastaan se on välillä ihan hauskaa. Mutta, (tässä seuraa kirjoitukseni provosoivin osa), kun on nähnyt jostakin tutusta pitkän aikaa kuvia sosiaalisessa mediassa ja sitten kohtaa saman tyypin livenä monta astetta rupsahtaneempana (tai siis luonnollisempana ;) ), siis julkaistuihin kuviin verrattuna, kontrasti on vähintäänkin mielenkiintoinen.

Olen myös seurannut joskus sisustukseen ja lapsiperhe-elämään liittyviä somekanavia, joiden pitäjät tunnen. Kun somessa on täydellisiä kuvia kodeista sekä ihania kuvauksia lapsiperheen elämästä, syntyy taas kontrasti, kun tyyppi sanoo kadulla kohdatessa töykeästi moi, kertoo olevansa saamarin väsynyt ja ne lapsetkin riitelevät (okei, tämäkin oli vähän provo)...ja jos käy tällaisessa kodissa, ne sisustuskuvat on otettu siitä ainoasta siististä osasta olkkaria.

Ei siinä mitään, tottakai on mukavampi julkaista silotellumpaa pintaa - niin minäkin välillä (nykyään yhä harvemmin) teen. Tosin julkaisen kuvia vain yksityisillä tileilläni, ne eivät ole yleistä seuraamista varten. Blogini on toki tästä poikkeus - siitä saa olla mitä tahansa mieltä.

Olen kirjoituksessani yrittänyt sanoa, että sosiaalisessa mediassa on mahdollista luoda täysin uusi todellisuus, joka voi olla todella kaukana todellisesta elämästä. Mikäli tuntee paineita ulkonäöstä, "hyvästä" vanhemmuudesta jne., ei mielestäni ainakaan kannata hakea "tsemppiä" sosiaalisesta mediasta - tulee vain lisää stressiä.

Olisi mielenkiintoista katsoa kristallipalloon - mitä tälle ilmiölle tapahtuu esimerkiksi kymmenessä vuodessa? Meneekö ihmiskehon kuvaus yhä silotellumpaan suuntaan, vai puhkeaako tämäkin kupla jossakin vaiheessa?

Olen itse valinnut varsin luonnollisen ulkonäön - tosin lähinnä siksi, etten ole koskaan kiinnostunut esimerkiksi meikkaamisesta. Vaatteidenkin pitää olla mukavia, toki on plussaa, jos ne näyttävät jollakin tavalla kivoilta. Ihminen on mielestäni kauneimmillaan metsäretkellä. Tämä on vain minun mielipiteeni, eli en halua sitä yleistää. Myös taitava meikkaaminen on välillä hienon näköistä - erityisesti livenä ;) 

Mitä mieltä sinä olet näistä asioista? Miten suhtaudut sosiaalisen median välittämään ihmiskuvaan tai lifestyleen? 

lauantai 5. kesäkuuta 2021

Viimeinen koulupäivä ja taidenäyttely!

Olen selvinnyt joogahaasteestani tähän saakka melko hyvin. Nyt on kuitenkin jäänyt kaksi päivää väliin, jatkan luultavasti tänään. Minun on pitänyt tarttua erääseen perheeni hyvinvointiin liittyvään asiaan, ja ajatukset ovat kohdistuneet siihen. 

Luulen kuitenkin, että aloitan tänään uudelleen - tai siis jatkan siitä, mihin pääsin. Tämä päivä on varmaankin 23/30. Jooga on ihan mukavaa ja raskastakin, itse asiassa nuo tekemäni harjoitukset ovat olleet todella nopeatempoisia, siis minulle.

Jatkankohan joogaa haasteiden jälkeen? Olisi mukavaa, jos saisin pienen joogahetken joka päivälle ja kenties kehityttyä muutamassa tasapainoa sekä voimaa tarvitsevassa liikkeessä. Katsotaan, mihin rahkeeni tänä kesänä riittävät.

Naakka meni juuri ovesta ulos. Hänellä on nyt menossa viimeinen koulupäivä - siis tänä vuonna. Paljon hyvää ja paljon myös haasteita on mahtunut hänen ensimmäiseen kouluvuoteensa. Sanoin hänelle lähtiessä, että tervetuloa viettämään kesälomaa - ihan kohta. Olisin halunnut olla mukana kevätjuhlassa, ehkä sinne joskus päästetään vanhemmatkin.

Ensi viikolla Naakka on päiväleirillä ja Touhi on päiväkodissa. Minulla on erinäisiä asioita hoidettavana, mutta suoraan sanottuna en ole ollut viime päivinä kovin aikaansaava. Tällaisetkin vaiheet on hyväksyttävä elämässä, kaiken ei aina tarvitsekaan olla suorittamista.

Olin itse asiassa eilen taidenäyttelyssä. Kyseessä oli elokuvaohjaaja Stanley Kubrickin valokuvat Kämpissä. Näyttelyä oli katsomassa samaan aikaan noin viisi ihmistä, joten homma sujui varmaankin koronaturvallisesti.

Helsingin keskustassa (tai pikemminkin puistoissa) näytti, ettei koko pandemiaa olisi olemassakaan. Toisaalta seurueita istui siellä täällä omissa porukoissaan, sekään ei näyttänyt kovin koronaturvattomalta. 

Oli suoraan sanottuna todella kummallista käydä jossakin aikuisten kesken. Vielä kummallisempaa oli penkoa koko vaatekaappi ylösalaisin, jotta löytyi jonkinlaiset "kaupunkivaatteet" :D Valokuvat olivat erilaisia kuin odotin - olin odottanut jotakin abstraktia, näyttely olikin täynnä 1950-luvun ihania valokuvia. Suosittelen!

PS. Kirjoitukseni aikana päätin todellakin jatkaa joogaa tänään - enhän voi jättää haastetta kesken, vaikka päivälleenhän se ei toki nyt mene.

PPS. Ihanaa, kun olemme selvinneet ensimmäisestä luokasta, siis Naakka ;) 

PPPS. Olen kaivannut näyttelyitä ja museoita valtavasti. En oikein jaksa varaussysteemiä, siksi tämä näyttely, johon saattoi vain kävellä, toki museokortin kanssa, sisälle.




Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...