Rouva Niskanen

Kun joku "kollegaäiti" kysyi Touhin päiväkotireissulla kotiin tullessa, mihin ryhmään Touhi kuuluukaan, en muistanut. En muistanut! Kun Naakka oli päiväkodissa, tiesin tarkkaan, mikä hänen ryhmänsä on. Pitkän pohdinnan jälkeen muistin oikein.  Touhi on vaihtanut päiväkotiryhmää joka vuosi. Hän ilmeisesti kuuluu ns. helppoihin siirrettäviin. Helppoa se on Touhille ollutkin - hän ei ole koskaan maininnut, että joku asia päiväkodissa olisi vaikeaa. Ainoastaan, kun Naakka on kipeänä, Touhi haluaisi joskus jäädä kotiin. Nyt Touhi kuitenkin on ansaitulla lomalla päiväkodista...ja haluaa sinne takaisin, kun tulee yksikin tylsä hetki :D  Touhin päiväkotitaival on sujunut todella hyvin. Hän aloitti päiväkodin kaksivuotiaana, kun päiväkoti oli evakossa remontin vuoksi. Hän aloitti pienten ryhmässä, ja siirtyi jo samana keväänä isompien ryhmään. Touhi viihtyy kavereiden kanssa leikeissä ja tekee mielellään yhteisiä juttuja. Ainoastaan päivälevon jälkeen on hetki, jolloin hän haluaa esi

Pääsin (lapset toki mukana) viimeinkin kesämökille. Mökki oli jo ollut mielessä, erityisesti hellejakson aikana. Koska oli niin hyvä sää, juhannus oli oikein loogista viettää kesämökillä. Menimme paikan päälle perjantaina ja tulimme sunnuntaina kotiin. En koe itseäni himomökkeilijäksi, ennemminkin sellaiseksi, joka tykkää mökkeillä, mutta ei liian pitkiä jaksoja kerrallaan. Toisaalta, ajatukseni olisi varmaankin ollut toisenlainen, mikäli perheeni kesämökki sijaitsisi kaukana kodistani. Kesämökki, jossa vietin paljon aikaa lapsuudessanikin (lähinnä kesäisin), sijaitsee hieman yli tunnin ajomatkan päässä meiltä, Uudenmaan rajojen sisäpuolella. Se on järvenrantamökki, rakennettu isäni suvun maille (näin niin kuin suurin piirtein, omistuskiemurat eivät ole tässä olennaisia). Joka tapauksessa , paikalla on suvun kannalta merkittävää historiaa, sillä edeltäjämme asettuivat paikalle 1800-luvun alussa. Muutama melkein niin vanha piharakennus alueelta löytyy. Maanviljelys on sammunut, nykyään

Eilen saimme viimeinkin kunnon ukkosen. Lämpötila alkoi sitä ennen olla asunnossa todella tuskainen. Verhojen kiinnipito ja tuulettamattomuus päivällä toivat väliaikaisen avun, mutta olin todella helpottunut, kun ulkona alkoi tummeta ja ukonilma meni päältä. Niitä "kaarimaisia" pilvimuodostelmia, kun ukonilma tulee mereltä, ei näe joka vuosi. Nyt ukkonen nousi kuitenkin klassisen hienosti, ja saimme vielä päälle päätteeksi rankkasateen - se tulikin tarpeeseen. Asunnon lämpötila viileni hiljalleen yön aikana. Vaikka pelkäänkin monenlaisia asioita (muun muassa korkeat ja ahtaat paikat sekä lentäminen), ei ukkosen pelko kuulu niihin. Olen aina tykännyt ukonilmoista, vaikka en olekaan halunnut olla ulkosalla (tuulivahingot syynä lähinnä) niiden aikana.  Ukonilman aikaan minulla oli kaksi tokaluokalle menevää tyyppiä seuranani. Heitä selvästi jännitti, mutta kumpikaan ei onneksi pitänyt ukkosta liian pelottavana. Molemmat kävivät seuraamassa ikkunasta rajuilman etenemistä kanssan

Valvoinpa poikkeuksellisen myöhään. Kun ajattelin alkaa käydä nukkumaan, alkoi nuorten (tai ehkä pikemminkin ikinuorten) joukko laulaa puistossa oikein kovalla volyymilla "Den glider in". Tsekkasin ettei edes Suomen EM-peli ole vielä, joten kukaan ei kai voittanut. Siitäpä sainkin kirjoitukselleni aiheen. Ajattelin kirjoittaa, missä olin (tai miten muistan), kun tiettyjä historiallisia asioita tapahtui. En ole kovin menevä tyyppi, joten olin arvatenkin suurimmaksi osaksi kotona. Kuitenkin, tietyt asiat eivät unohdu. Ensimmäinen kohta ei oikeastaan ole muisto. Se on valokuva. Minä pihalla 4-vuotiaana vähän ennen vappua, vuonna 1986. Se oli päivä, jolloin Tsernobylin ydinlaskeuma saavutti Suomen. Me emme siitä silloin tienneet. Kuvassa näkyy, kun äitini vilkuttaa sisältä pikkusisko sylissään. En varmaankaan olisi ollut pihalla, jos olisimme tienneet, mitä tuulet toivat mukanaan... Seuraava maailmantapahtumiin liittyvä muistoni on Neuvostoliiton hajoaminen. Muistan hämärästi uu

Minulla on tällä hetkellä varastossa useita kirjoitusaiheita. Pitäisi laittaa johonkin ylös, sillä tuppaan myös unohtelemaan. Kuitenkin, viime viikonloppuna olimme reissussa - matkustimme lasten isovanhemmille Lahden seudulle. Me aloitimme leikkimielisen leikkipuistobongauksen tänä keväänä tutustuaksemme pääkaupunkiseudun puistoihin ja siinä sivussa niitä ympäröiviin alueisiin. Osaltaan bongausinto kumpusi korona-ajan rajoitetuista sisätoiminnoista, osaltaan taas puhtaasta kiinnostuksesta. Viime viikonloppuna suuntasimme huomiomme vähän pidemmälle, Lahteen ja tarkemmin Launeen perhepuistoon. Olimme kuulleet, että kyseessä on harvinaisen hieno leikkipuisto...ja olihan se, vähän myrskyisen sään saattelemana. Pienet testaajat , iältään 8- jas 5- vuotiaat, ovat juuri sopivassa iässä, mikäli leikkipuistojen pienten alueita ei lasketa mukaan. Hekin odottivat Launeen perhepuistoa, vaikka en ollut kertonut heille paikasta juurikaan. Paikka osoittautuikin kokoelmaksi eri puistoalueita. Sieltä

Tulin tehneeksi kuukauden joogahaasteen loppuun asti. Haastetta oli mukavaa tehdä, tosin jossakin välissä tuntui, etten halua enää ikinä tehdä yhtäkään joogaharjoitusta ;) Lisäksi, viimeinen viikko hieman venyi, mutta eipä se haittaa :)  Kehoni perusongelmat eivät sinänsä muuttuneet, mutta ainakin huomasin, minkä asioiden parissa minun pitäisi työskennellä. Karsein on oikea lonkka, jonka liikkuvuus on todella huono. Joogan parissa lonkkaa tulee kyllä liikuteltua, siinä olisi yksi syy jatkaa joogaharjoituksia. Ehkä hauskinta oli tehdä tasapainoa vaativia harjoituksia. Ei se ylipainoiselle, vääntäytymisiin tottumattomalle nelikymppiselle helppoa ole (onneksi olkkarissa ei ole peiliseinää), mutta välillä tunsin  onnistuvani. Itse asiassa, tasapainoa oli helpompi kehittää kuin lihaskuntoa.  Millaisena näen joogaharjoitteiden tekemisen jatkon? No, ehkä en harjoittele ihan joka päivä, mutta hyvä tavoite voisi olla kolme harjoituskertaa viikossa. Jokapäiväiseksi voisi kyllä ottaa jonkin tasa

Tämä vuosi on merkinnyt melkoista itsenäisyyden lisääntymistä Naakalle, ja myös hänen pikkuveljelleen. Sinänsä vuosi on ollut myös vastakkaisuuksien vuosi, kun käynnit niin sanotuissa järjestetyissä aktiviteeteissa ovat olleet minimissään. Naakka rupesi noin vuosi sitten käymään itsekseen pihalla, yleensä naapurin pojan kanssa. Samoihin aikoihin hänelle hankittiin ensimmäinen kännykkä ja oma avain. Yleisesti ottaen kaikki sujui hyvin - lapsi nautti, kun sai tehdä jotakin itsekseen. Taustana kirjoitukselleni, me asumme kerrostalossa melko vilkkaalla alueella, jossa on kuitenkin mahdollisuus liikkua pitkällekin osumatta vilkkaisiin auto- ja ratikkateihin. Kuitenkin, kun piha ei ole oma, kynnys lähteä sinne itsekseen, siis lapsen, on aina jonkin korkuinen. Kun Naakka aloitti koulun , hain hänet ip-kerhosta, hän ei osoittanut vielä tahtoa kulkea kotiin yksin. Joulukuussa aloimme kuitenkin kokeilla, josko Naakka kävelisi matkan yksin. Verrattuna alkusyksyyn, Naakka sanoi että on hauskaa ol

Rva:n aivot sopeutuvat näemmä muutoksiin hitaasti - yksi tällainen muutos on kesä. Tällä hetkellä kesä näkyy monella tavalla (siis muutenkin kuin ikkunasta ulos katsomalla). Ensinnäkin, Naakka jäi elämänsä ensimmäiselle kesälomalle - siis koulusta. Ihan täysin lomavaihteelle emme kuitenkaan vielä siirtyneet - Naakka on kesäleirillä (päiväleiri) tämän viikon. Alun hankaluuksien jälkeen hän sopeutui leirielämään, ja nyt hän viihtyy niin hyvin, että leirille piti lähteä niin aikaisin kuin mahdollista. Koululaisten päiväleirit ovat uusi juttu rva:lle, kun vasta ensimmäinen lapsi kypsyi nyt leiri-ikään. Tavallaan leiri vaikuttaa pitkältä iltapäiväkerholta, eli siellä on toimintaa, kavereita, ohjaajat ja pari ruokailua.  Mielestäni on upeaa , että tällaista kesätoimintaa järjestetään. Ensinnäkin, kerkeän itse tehdä tiettyjä aikuisten juttuja valmiiksi ennen kuin lapset ovat kokopäiväisesti hoidettavinani, ja toiseksi, lapsikin saa pehmeän alun lomalle. Miksi sitten pehmeä alku lomalle? Kosk

Joihinkin asioihin tunnen itseni liian vanhaksi...tai sitten en vain pidä niistä. Kärjessä on sosiaalisen median/nykyteknologian mahdollistama kulttuuri, jossa juuri mitään kuvia ei voi katsoa niin, että on varma muokkaamattomuudesta. Rva ei raivoa ja revi hiuksiaan asiasta, mutta on ilmiön edessä hämmentynyt. Nuoruus tuli elettyä 90-luvulla, jolta ajalta minusta on olemassa rippikuva, ylioppilaskuva ja kasa koulukuvia. Kaikkien tilanne oli sama. Nyt nelikymppisenä elän maailmassa, jossa kaikki vauvasta (lähes) vaariin ottavat selfieitä. Koska ne otetaan lähietäisyydeltä, täytyy ensin laittautua...helpommalla pääsee kuvanmuokkauksella, yleisimmin filttereillä. En sinänsä kritisoi itsensä kuvaamista - oikeastaan se on välillä ihan hauskaa. Mutta, (tässä seuraa kirjoitukseni provosoivin osa), kun on nähnyt jostakin tutusta pitkän aikaa kuvia sosiaalisessa mediassa ja sitten kohtaa saman tyypin livenä monta astetta rupsahtaneempana (tai siis luonnollisempana ;) ), siis julkaistuihin kuv

Olen selvinnyt joogahaasteestani tähän saakka melko hyvin. Nyt on kuitenkin jäänyt kaksi päivää väliin, jatkan luultavasti tänään. Minun on pitänyt tarttua erääseen perheeni hyvinvointiin liittyvään asiaan, ja ajatukset ovat kohdistuneet siihen.  Luulen kuitenkin, että aloitan tänään uudelleen - tai siis jatkan siitä, mihin pääsin. Tämä päivä on varmaankin 23/30. Jooga on ihan mukavaa ja raskastakin, itse asiassa nuo tekemäni harjoitukset ovat olleet todella nopeatempoisia, siis minulle. Jatkankohan joogaa haasteiden jälkeen? Olisi mukavaa, jos saisin pienen joogahetken joka päivälle ja kenties kehityttyä muutamassa tasapainoa sekä voimaa tarvitsevassa liikkeessä. Katsotaan, mihin rahkeeni tänä kesänä riittävät. Naakka meni juuri ovesta ulos. Hänellä on nyt menossa viimeinen koulupäivä - siis tänä vuonna. Paljon hyvää ja paljon myös haasteita on mahtunut hänen ensimmäiseen kouluvuoteensa. Sanoin hänelle lähtiessä, että tervetuloa viettämään kesälomaa - ihan kohta. Olisin halunnut oll