Palauduimme juuri onnistuneelta, pieneltä lomaltamme Turusta. Pääkohteemme oli Kylpylähotelli Karibia, joka oli kyllä mukava paikka. Huomio kiinnittyi erityisesti siisteyteen - kaikkialla oli siistiä ja puhdasta, eikä missään myöskään näyttänyt kuluneelta tai nuhjaantuneelta.
Pieni puute oli, kun tilaamaamme parivuoteellista huonetta ei ollutkaan vapaana - sekin järjestyi parissa tunnissa - saimme odotellessamme mennä korkkaamaan allasosaston. Minun niskani oli onneksi kestänyt automatkan, joten pääsin kuin pääsinkin osallistumaan tähän huviin.
Ritarillinen puolisoni koelaski kylpylän kolme liukumäkeä (enhän minä nyt liukumista yhden niskan takia lopeta...) Sain luvan laskea isosta "kourumäestä" sekä putkesta, jossa laskettiin renkailla. Black hole - nimiseen mäkeen en saanut valtuutusta, kun alastulo oli kuulemma liian nopea, ja puolisonkin niska sattui hieman.
No, Rva liukui sitten kertaalleen kummastakin sallitusta mäestä. Vinhavauhtinen kourumäki meni hyvin, mutta rengasmäessä tuli pari liian jyrkkää "pudotusta", joten niska sattui hieman ja laskemisen jälkeen maailma keinui hetken. Illalla tykyttävä särky levisikin oikeasta kallonpohjasta niskaan ja myös ohimoon ja nenänpieleen saakka.
Miksi sitten oli pakko mennä? No, haluan, vaikka se ehkä typerää onkin, säilyttää edes osan entisestä, leikkisästä hurjapäisyydestäni. Olen aina rakastanut vesipuistoja ja huvipuistoja laitteineen. Luopumisen ja invaliditeetin kestää edes vähän paremmin, kun kokee aina joskus, vähän riskilläkin, näitä palasia entisestä elämästä.
Talvisessa Turussa vierailimme seuraavana päivänä. Oli varsin kylmää, mutta kaunista (ja onneksi ei juuri lainkaan liukasta). Siellä suuntasimme ensiksi Sokokseen, sitten katsastamaan kehutun Turun pääkirjaston.
Juu, olihan se nätti ja viihtyisä, mutta ei ehkä niin erikoinen elämys meille, jotka emme arkkitehtuurista juuri mitään ymmärrä. Jatkoimme matkaamme Aurajoen rantaan. Talvisää tuntui uudelta - vastahan se lumipeite loppuviikosta tulikin!
...ja hyvin (oleilu keskustassa oli tässä vaiheessa kestänyt alle 45 minuuttia, josta noin puolet seisoin tai istuin) pian askeleideni tärinä alkoi tuntua niskassa ja kaikki mahdolliset oireet lisääntyä. Purin tapani mukaan hammasta ja päätin selvitä lyhyestä kävelystä. Lähdimme onneksi jo paluumatkalle. Autolle oli kumminkin vielä matkaa ja syömässäkin olisi pitänyt käydä.
Meni kymmenisen minuuttia, ja maa alkoi keikkua (ylösalas, vajoavana huimauksena). Alkoi oksettaa ja ihmisvilinä väreineen ja äänineen vain pahensi tilannetta. Tässä vaiheessa aistiyliherkkyyskin rupesi olemaan sitä luokkaa, että piti sulkea silmät ja pyytää puolisolta pienellä äänellä, josko voisimme siirtyä lyhintä reittiä autolle.
Autossa tuli itku. Näinhän siinä aina käy, ja näissä tilanteissa ensimmäinen huoli on primitiivinen: kantavatko askeleet autolta hotellille? Miten asettelen pääni, jotta niska ei rasitu vieläkin enemmän? Oksennanko nyt vai myöhemmin?
Sitten iskee älytön huoli, että olen oireillani pilannut puolisonkin päivän ja ehkä koko loman. Ajatus on mittasuhteiltaan varsin muhkea, mutta minkäs sille voi, kun kipu ja huimaus vievät tilan järkevältä ajattelulta.
Viimeisenä tulee yleensä mieleen Rva itse. Ai niin, minuakin saa järkyttää ja suututtaa, kun en saa viettää edes lyhyttä lomaa rauhassa. En myöskään haluaisi koko ajan rajoittaa tekemisiäni ja laskelmoida, mutta silti sitä täytyy harrastaa (eikä sekään näitä kuvatun kaltaisia tilanteita läheskään kokonaan poista).
No, n. viidessätoista minuutissa olo hieman helpottui ja niskakipu sai jotenkuten siedettävät mittasuhteet. Olen vuosien työn tuloksena varsin taitava tarttumaan hetkeen, ja niin se mielialakin hieman koheni.
Päätimme puolison kanssa, että ajelemme takaisin keskustaan ja haemmekin noutoruokaa hotellihuoneeseen. Kun niska on kuvaamassani tilassa, eivät istuminen ja syöminen pöydän ääressä todellakaan onnistu...
Huh, mikä romaani - jatkuu seuraavassa osassa -->
