lauantai 29. joulukuuta 2012

Kirjoitusrupeama ja afrikkalaisnaisen ryhti

Otin lauantai-iltapäivän ratoksi itselleni oikein urakan: kirjoitin kuntoutumistavoitteeni Orton-jaksoa varten ja sitten askartelin vielä työmarkkinatukihakemuksenkin melkein valmiiksi. Nyt, kun niskaa särkee, huimaa ja pää ei pysy pystyssä, niin antaa sitten mennä tämän blogikirjoituksenkin saman tien!

Eilen ja tänään olo on ollut viime viikkoihin nähden ihan siedettävä. Se tarkoittaa sitä, että kävelin kaupungille ostamaan nilkkasukkia ja vieläpä yhden paidankin!

Kävellessäni yritin saavuttaa ja pitää yllä entistä, vuosien takaista afrikkalaisnaisen ryhtiäni (sellaista, joka kelpaisi vesiastian kantamiseen pään päällä). Ryhti ei yllättäen aiheuttanut ongelmia lyhyellä matkalla, toisin kuin liukkaat ja hiekoittamattomat jalkakäytävät. On vähän vaikeaa katsella uljaasti eteenpäin, kun joutuu koko ajan katsomaan jalkoihinsa.

Tulipas mieleen, että mikäli ihmisillä olisi yleisesti tiedossa, minkälaisen vamman kaatumisesta voi saada, olisivatko myös jalkakäytävät kenties talvisin paremmin hoidettuja!

Kuntoutustavoitteitani en taida tähän kokonaisuudessaan listata, mutta suurin piirtein tällaisiin asioihin jaottelin tekstini:

- oireet ja ongelmat nyt
- mitä toivon Orton-kuntoutukselta (sehän menee toivon mukaan ihan uusiksi)
- tavoitteeni työelämä- ja muuhun kuntoutukseen liittyen
- toiveeni kuntoutusajan taloudellisesta toimeentulosta

Mikäli olo ei ole huomenna ihan kauhea, tapaan erästä oikein mukavaa ihmistä (eilenkin tapasin mukavia ihmisiä, tänään mukavan avomieheni ja meidän marsun, joten onpas minulla nyt mukavaa...)

Huominen sujuu taas varmaankin enemmän tai vähemmän minun kuntoni mukaan. Jos kyseinen henkilö haluaa tavata aamupäivällä, menen hänen luokseen (oloni on aamuisin parempi), jos taas iltapäivällä, hänen on valitettavasti raahauduttava minun luokseni.

Välillä harmittaa, kun joudun määrittämään ehtoja tapaamisille. Olisi kivaa, jos kuntoani ei aina tarvitsisi ottaa huomioon.

Erään asian haluaisin aloittaa. Sain nimittäin joululahjaksi tämän kirjan:



Takakannen teksti näyttää lupaavalta, samoin kirjan alkuperämaassaan saavuttanut suosio. Pystyn muuten nykyään lukemaan n. 15 minuuttia yhteen menoon selälläni tai vatsallani maaten. Se on entiseen verrattuna suuri parannus.



keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Kotona taas!

Niskaset palautuivat tänään kokonaisuudessaan joulunvietosta. Viimeisinpänä haettiin kotiin Nasu-kulta, joka oli viettänyt pitkän "talvileirin" mainiossa hoitopaikassa. Jopas osaa pienellä marsulla olla mukana välttämätöntä tavaraa. Rva oli aivan puhki, kun reissu oli tehty ja häkki järjestelty mukavaksi.

Nasu asteli varovaisesti pois kuljetushäkistä, kurr-ääni kuitenkin paljasti, että Nasu tunnisti kodin. Häkkiin piti tietysti suunnata heti, ja mennä pyyhkeen alle sulattelemaan jännittäväksi muodostunutta päivää.

Joulunpyhät alkavat olla lopuillaan, mutta onneksi "loma" jatkuu. Mitähän siellä joulunvietossa oikein tapahtui...

- olipas hauskaa saada kummipojalta lahjaksi karkkispray (Rva tarvitsisi kyllä kunnon päivityksen nykykarkkien maailmaan - sen verran uusi oli tämäkin aine)

- Rva kävi niskoittelevasta niskasta huolimatta kaksi kertaa lenkillä. Onnneksi kelit eivät olleet liukkaat!

- Niskaset kyllä pakkasivat Tempur-tyynyt nätisti matkaa varten, mutta makuuhuoneen pöydälle ne sitten jäivät, mikä oli virhe.

- Meillä oli joulupöydässä uskomattoman hyvää lohipateeta! Siitä pitää kyllä tulla uusi hitti, onneksi kyseistä herkkua tuli mukaan myös tänne.

- Joulunajan sää on ollut varsin jouluinen ja kaunis - nyt Niskasia hirvittävät lähinnä lumi- ja jäämassat katoilla...Toivottavasti lumenpudottajat kerkeävät huomenna meidänkin kadulle.

Tapahtuipa muutakin, mutta  Nyt täytyy varmaankin sulkea kone ja alkaa tuijottaa Iris-elokuvaa!

Huomenna...täytyypä ensi töikseen suunnata Kelaan hakemaan työmarkkinatukilomaketta, josko taloudellinen tilanne ensi vuoden puolella hieman helpottuisi. En ollut ollenkaan tajunnut, että lomakkeen voi täyttää jo tämän vuoden puolella.

Ja vielä...niskaliikkeet jäivät väliin ainoastaan 23.12. Voinpahan ainakin Ortonissa sanoa tehneeni kaiken, minkä asetin tavoitteeksi. Uusi jakso alkaakin sitten jo ensi keskiviikkona - on kyllä varsin mielenkiintoista nähdä, mitä tuleman pitää.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Poliittinen tuokio kotisohvalla

Katselin tuossa pari päivää takaperin A-talk-ohjelmaa, jossa käsiteltiin työelämän rakennemuutosta sekä eläkeikää. Ohjelmassa todettiin moneen otteeseen, että mm. työkyvyttömyyseläkkeelle jää vuosittain korkea (eli liian korkea) määrä ihmisiä.

Omaan tilanteeseeni peilaten tulin ajatelleeksi, että kuinkahan suuri määrä näistä on jonkinlaisen vamman jälkitilaa potevia, jotka haluaisivat kuntoutua, mutta se kuntoutus (tai  perustoimeentulo kuntoutuksen aikana) on vain hyvin harvojen saatavilla.

Toiseksi, olisi joskus mukava kuulla, kuinka moni sieltä työkyvyttömyyseläkkeeltä palaa jonkinmoiseen työelämään takaisin. Tällaiset tarinat olisivat mielenkiintoisia kuulla jo ihan senkin vuoksi, kun itse toivon, että tällainen olisi kohdallani joskus mahdollista (siis jos minulla olisi se työkyvyttömyyseläke).

Mitä itse toivoisin...enemmän kuin yhtäkään joululahjaa (kuulostaapa kliseiseltä, mutta pakkohan se on näin joulun aikaan hieman fiilistellä)

Vaihe 1: Tahtoisin, että minut todettaisiin tällä hetkellä työkyvyttömäksi. Sen pohjalta saisin toimeentulokseni määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen. Sitten kartoitettaisiin, millaiset mahdollisuudet minulla on kuntoutua ja mitkä ovat omat tavoitteeni (minä en pelkästään kartoittaisi, vaan vammani tunteva asiantuntijalääkäri).

Vaihe 2: Edellisten pohjalta minulle suunniteltaisiin kuntoutussuunnitelma, joka sisältäisi sekä töihinpaluusuunnitelman että suunnitelman kuntoutuksesta, jolla pyrin helpottamaan jokapäiväistä elämääni ja palaamaan sinne työelämään (minun tämänhetkinen suunnitelmani on kotoa käsin tehtävä osa-aikatyö).Alkaisin toteuttaa suunnitelmaa. Kattavan kuntoutussuunnitelman pohjalta saisin kuntoutustuen, jolla kustantaisin tämän vaiheen.

Vaihe 3: Kun olisin ollut tietyn, vaikkapa ennalta sovitun ajan tuossa vaiheessa 2, tarkistettaisiin tilanne ja katsottaisiin, jatkanko vielä vaiheessa 2, siirrynkö eteenpäin vai oliko suunnitelma liian lennokas, ja joudunkin palaamaan toistaiseksi vaiheeseen 1. Tässä tapauksessa kuntoutussuunnitelmaani muokattaisiin realistista tilannetta vastaavaksi.

Vaihe 4: Mikäli kuntoutus onnistuisi, aloittaisin työt ja pystyisin tienaamaan jonkinlaisen toimeentuloni itse. Toimeentulon tulee yltää viralliselle köyhyysrajalle tai edes vähän sen yläpuolelle. Tämä siksi, että jos niskani esim. kestäisi kuukaudessa työmäärän, jolla saisin esim. 200-300 euroa, pitäisi työkykyäni arvioida uudelleen. Tässä vaiheessa myös jatkaisin  kuntoni ylläpitoa (ja kenties parantamista) ja kävisin  aika ajoin kontrolleissa, joissa niskani kuntoa seurattaisiin.

Hehee...nykyinen tilanne on tuosta "ideaalista" niin kaukana kuin olla ja voi! Jos jollakin tavalla onnistuisin tässä yhteiskunnassa puskemaan edellisen, mielestäni oikein järkevän kuntoutussuunnitelmani läpi, olisi se kyllä ihme.

Mutta...tällä konstilla (ja jos kuntoutus tehoaisi) yhteiskunta voisi kuin voisikin saada minusta jopa muutamassa vuodessa ihan kelvollisen veronmaksajan. Nyt se ei ilmeisesti sellaisia tarvitse :D

torstai 20. joulukuuta 2012

Joulunodotusta

Niskasten joulunodotus on sujunut varsin rauhallisissa merkeissä. Jouluostoksia olen hoitanut taktiseen tapaani miettimällä lahjat etukäteen ja hakemalla ne kaupasta yksitellen, jokaisen eri päivänä. Varsinaisista ruuhkista olen suosiolla pysytellyt kauempana.

Tänään pitäisi vielä postittaa yksi lahja "kaukomaille". Onneksi kyseessä ei ole varsinainen joululahja, josko nyt tammikuun aikana ehtisi perille. Sitä varten lähden kohta tarpomaan tuuleen ja tuiskuun (nyt tulevat toppatakki ja huopikkaat tarpeeseen).


Itse tykkään, ainakin nykyisin, varsin rauhallisesta joulutunnelmasta. Tutut koristeet, kuusi ja valot kotona ovat kivoja katsella. Sen sijaan kauppakeskusten räikeät koristeet, kovalla soiva joulumusiikki ja ihmismassat pahentavat näitä niskaoireita entisestään.

Tuttujen ihmisten kanssa on mukavaa viettää aikaa - tosin tähän ei mielestäni mitään joulua tarvita. Ihan tavalliset kyläreissut tavallisena viikonloppuna ovat vähintäänkin yhtä hauskoja kuin nämä "suuremmat" juhla-ajat.

Olen tehnyt vakaan päätöksen, etten poikkea niskatreenistä joulun aikana. Liikkeet toimivat nyt hyvin eivätkä vie kuin 15 -  20 minuuttia päivässä. Pakkohan se on yrittää, josko näistä viimein olisi jotakin hyötyä.

Huh, muuten tuota meidän orkideaa! Se on taas kukkinut puolisentoista kuukautta ja päättänyt nyt puskea vielä kaksi uutta nuppua kolmentoista kukkivan kukan jatkoksi! Pitäisiköhän sille nyt ihan palkinnoksi hankkia sitä orkidealannoitetta, jota ilman se on jo vuoden verran ollut...

Meille on muuten tullut valtavasti ihania joulukortteja! Tämä vaihe on postista pitävälle Rva:lle hauska, kun nykyään yhteydenpito ihmisten kanssa on mennyt niin sähköiseksi, ettei posti tuo mukanaan juuri muuta kuin laskuja.

Eilen tuli tosin Helsingin akvaarioseuran Kalalehti, johon en ole vielä ehtinyt tutustua. Tänään on akvaarion siivouspäivä. Tajusin juuri, että olen unohtanut pallopartalevän ja se taas on ajelehtinut jo kauan sitten jonnekin piiloon. Siivous alkaa siis etsintätalkoilla.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Juudas-koira lomahoidossa Niskasilla

Tällainen pieni kaveri meillä on täällä oleillut viikon verran - vielä noin viisi kivaa päivää jäljellä:


Juudas-koira tuli meille viime tiistaina. Pienen alkuihmettelyn jälkeen hän kotiutui meille oikein hyvin. Mekin sopeuduimme varsin äkkiä pienen koiran (säkäkorkeus hieman yli 20cm) hoitamiseen.

Kuvassa Juudas näyttää hieman maansa myyneeltä, kun sille on lenkkeilyä varten puettu ulkoilupuku päälle. Harva koira varmaankaan tykkää vaatteista, mutta kun sää on kylmä, turkki on lyhyt eikä omaa rasvakerrosta juuri ole, niin ulos on sitten pakko pukeutua.

Juudas on pieni ja hassu, mutta koostaan huolimatta ihan oikea koira! Se ulvoo tyttökoirille, on käsittämättömän ahne, leikkii haukkuvaa dobermannia, kun joku tulee meille kylään ja on kaikin puolin hyvin koiramainen - hän muistuttaa monella tavalla edesmennyttä Isadora-koiraamme, joka oli rodultaan sileäkarvainen noutaja.

No, sitten Juudas viettäisi vaikka koko päivän kyljessä nyhjäten - sängyssähän se nukkuisi meidän kanssa peiton alla, mutta on joutunut tyytymään sohvapaikkaan. Se nukkuu omistajansa pörröisiin olohousuihin kääriytyneenä:


Tämän kuvan otin tänä aamuna (enkä todellakaan kovin aikaisin). Juudas oli tässä juuri heräilemässä, kun minä, vähän turhan pirtsakka täti lähestyin sitä valjaiden kanssa. Pisulle on pakkaseen kumminkin lähdettävä - hätä nimittäin yllättää sitten todella nopeasti.

Meille Juudaksen vierailu on ollut iloista aikaa. On ollut ulkoilua, ruokailua, silityksiä ja kaikenlaista rehaamista pitkin lattioita. Kun Juudas viikonloppuna lähtee, tulee meille varmasti ikävä.

Juudas onkin onneksi pärjännyt meillä hyvin. Jotkut lemmikit saattavat ikävöidessään jopa lakata syömästä, mutta onneksi Juudas on ollut hoidossa aikaisemminkin. Hän on onnistuneesti esittänyt lemmikkiämme viikon verran, mutta on varmasti hyvin onnellinen, kun pääsee jouluksi omaan kotiin.

Minulle tämä koiramainen pikkukoira on tuonut toivoa - ehkä voisinkin joskus hankkia oman koiran, vaikka en paranisikaan. Tällainen koira esimerkiksi, jaksaa tarvittaessa lenkkeillä ja ulkoilla (no, talvella on vähän liian kylmä), mutta ei välttämättä vaadi niitä viiden kilometrin päivittäisiä lenkkejä.

Juudaksen (ja joulun) jälkeen meille palaa taas oma perheenjäsenemme Nasu, jota meillä taasen alkaa jo olla ikävä. Nyt Nasu on vielä hyvässä hoitopaikassaan ja saa siellä kaiken tarvitsemansa ja jakamatonta huomiota yllin kyllin.



lauantai 15. joulukuuta 2012

Torstai

Viime päivät ovat jälleen olleet niskan kanssa varsin vaikeita. Viime yö meni suurimmaksi osaksi valvoessa, kun nuo kivut eivät meinanneet antaa minkäänlaista mahdollisuutta levätä. Viikonlopun ohjelmassa ovat siis nyt lähinnä rentoutus ja nuo niskaliikkeet.

Mutta, siirrytäänpä otsikon mukaisesti viime torstaihin...se oli nimittäin kummallisen onnistunut päivä! Keksin tässä taannoin, että kadullamme sijaitsee eräänlainen liikuntakeskus, ja vieläpä kaupungin/valtion (kenelle nuo liikuntaviraston paikat sitten kuuluvatkaan).

Tässä liikuntakeskuksessa on myös uima-allas. No, päätin heti torstai-aamuna käydä kysymässä, onko heillä mahdollisesti vesivoimistelua. kävelin, hieman idiootin oloisena, ala-aulaan ja raakuin eräältä ovelta "Onkos tämä nyt se toimisto?

Spontaani esilletulo ei ole Rvan parhaita puolia - onneksi toimiston henkilökunta vastasi raakkumiseeni ystävällisesti. Kävi ilmi, että paikassa pyörii kolme vesivoimisteluryhmää, loput ajat ovat erilaisten yhdistysten ja järjestöjen käytössä.

"Ryhmät ovat kyllä valitettavasti aina täynnä", totesi toimistotäti, ja valmistauduin nyökkäämään ymmärtävästi. Sitten kuuluikin "Hei, torstai-aamun ryhmässä on vielä yksi paikka vapaana! Ilmoittautuminen oli sopivasti juuri eilen, eikä tämä nyt ole mennyt kenellekään..."

"Minä otan sen, minä otan sen, kiirehdin sanomaan!" Toimistotäti oli aluksi vähän epäileväinen, haluanko 8.15 alkavaan ryhmään, mutta minullehan aamuajat sopivat ilta-aikoja paremmin.

Eli...pääsen kevääksi vesivoimisteluun, 80e/15 krt. En pidä hintaakaan korkeana, sehän on melkein sama kuin tavallinen uimahallimaksu. Voimistelut loppuvat sopivasti huhtikuun loppuun, mikä myös sopii minulle mainiosti.


Yläkuvassa uimataitotavoitteeni - ei, vaan meidän sukarapu viettämässä lepohetkeään vesikasvin päällä!

Sitten iltapäivään...sähköpostissani oli viimeinkin vastaus Ortonista! Siellä kerrottiin, että tapaan heti kuntoutusjaksoni aluksi whiplashiin erikoistuneen lääkärin, omt-fysioterapeutin ja oman fyssarini, joka tulee tapaamiseen mukaan.

Tämä kuulosti varsin isolta parannukselta, pitääkin kirjata ylös kaikki mahdolliset asiat, jotka haluan tapaamisessa sanoa. Ne täytyykin miettiä hyvin, sillä siitähän se kuntoutukseni jatko taitaa hyvin pitkälti riippua (siis se kaikki, mikä on minusta kiinni).

Ja vähän myöhemmin iltapäivällä...sain syntymäpäiväonnittelupuhelun eräältä tärkeältä ihmiseltä - puhelu tuli mukavana yllätyksenä tämän jo valmiiksi varsin onnistuneen päivän jatkoksi, puhelun (ja muiden tapahtumien jälkeen) hymyilytti oikeastaan koko illan.

torstai 13. joulukuuta 2012

Koiravieras- ja kuntoutuskuulumisia

Tämä viikko on alkanut hauskoissa merkeissä, kun meille on isäntäväkensä loman ajaksi muuttanut pieni koirakaveri, chihuahua-venäjäntoyterrieri Juudas! Juudas ansaitsee oman kirjoituksensa kuvineen, joten seuraavaksi muihin asioihin.

Olen tässä viime viikot totutellut uuteen niskatreeniini, jonka Ortonista sain. Olen mielestäni onnistunut oikein kivasti, sillä treeni ei ole jäänyt välistä kuin parina päivänä. Säännöllisyys harjoitteiden suhteen ei ole parhaita puoliani,  joten tämä alkuvaihe on mennyt yli odotusten.

Osa liikkeistä on niskan syvien lihasten treeniä - minullahan ne ovat onnettomuuden jäljiltä edelleen hyvin heikot, erityisesti vasemmalta puolelta. Itse liikkeet ovat hyvin rauhallisia (esim. laitetaan kämmen/kaksi sormea vuorotellen eri kohtiin päätä ja painetaan päätä ja niskaa hieman kämmentä vasten.

Liikkeiden suurin haaste ei ole se, että ne olisivat raskaita. Vaikeinta näin aluksi on oppia tekemään liikkeet hallitusti ja rauhallisesti. Jos tekee liian voimakkaasti, kehityssuunta voi olla päinvastainen kuin oli tarkoitus.

Loput liikkeistä ovat yläselän, erityisesti olkapäiden ja lapojen seudun lihasten mobilisointia. Nämäkin liikkeet ovat superrauhallisia. Kaikki liikkeet tehdään istuma-asennossa tai selinmakuulla. Tämäkin on oleellista, kun tasapainoni ei meinaa riittää seisaaltaan tehtäviin liikkeisiin.

Istumaliikkeissä minulla on peili apuna - muuten pääni on vinossa ja yläkroppa vinksallaan. Yläkropan koordinaatio pelaa todella huonosti, en oikeasti tiedä, missä asennossa olen! Siksikin aiheutan itselleni kiputiloja ja jumitusta, kun en voi koko ajan valvoa asentoani. Pitäisiköhän minun asua peilitalossa...

Sitten kuntoutukseen...eilen pistin hoputusviestin Ortoniin, kun lupasivat olla sieltäpäin yhteydessä minuun, kun ovat saaneet pohdittua kuntoutusasiani jatkoa toivon mukaan paremmin minulle sopivaksi. Mitään vastausta ei ole kuulunut, ja kuntoutukseni alkuun on enää kaksi ja puoli viikkoa!

Selvää kuitenkin on, että minut on laitettu selvästi parempikuntoisille tarkoitettuun ryhmään. Kun en esimerkiksi pysty tekemään normaalia ryhmäjumppaa (seisominen huimaa, ympärillä heiluvat ihmiset häiritsevät aisteja ja sitten pitäisi vielä seurata, mitä ohjaaja tekee), niin vähän vaikeaksi menee...niin, ja liikkeet ovat kaiken huipuksi niskalleni sopimattomia.

Jatkosta vielä...olen ollut viime aikoina onnekas saadessani tavata enemmän vertaistukea kuin olen näiden kaikkien, lähes neljän vuoden aikana tavannut. Tästäkin pitäisi laatia ihan oma kirjoituksensa!

Joka tapauksessa, vertaistuen tapaaminen on saanut minut ajattelemaan yhä enemmän aivorunkoni lisätutkimuksia (retkahduksen yhteydessä tulleen aivorunkovamman toteamiseksi tai poissulkemiseksi).

Jos alan tutkia tätä puolta, niin osoite olisi yksityinen erikoisneurologi Helena Huhmar, joka tuntee sekä aivo- että retkahdusvammat. Luultavasti yritän päästä hänen vastaanotolleen v. 2013 aikana.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Leskimies Nasun nykypäiviä ja tulevaa

Tänä aamuna Nasu aloitti "kui kui" -ääntelynsä, kun olin vielä sängyssä - tosin hereillä. Tämä tarkoittaa (tottakai tulee minulle uutena asiana joka aamu), että minun olisi hyvä nousta ylös ja raastaa Nasulle aamuporkkana.

Sillä, että meillä marsuille annetaan aamupalaksi porkkanaa, on muuten pitkä perinne. Minun ensimmäinen marsuni, Pilkku nimeltään, nautti v. 1989 alkaen, aamupalaksi porkkanan joka päivä.

Sitten menen aukaisemaan Nasun häkin (häkin ovi on yleensä aina auki, kun olemme kotona). Nasu tulee perässäni keittiön puolelle ja minä alan raastaa sitä porkkanaa. Kun aamupalalautanen on valmis, vien sen häkkiin ja Nasu tulee perässä. Nasun aamiaishetki on alkanut.

Ei siitä ole edes kuukautta, kun näitä kuikuttajia oli meillä vielä kaksi. Meillä kaikilla on edelleen ikävä Nipsua. Nasu reagoi Nipsun katoamiseen vinkumalla ja olemalla ihmeissään. Pari päivää se myös aktiivisesti kiersi asuntoa ja etsi Nipsua.

Kun Nipsua ei löytynyt, Nasu luovutti ja siirtyi nukkumaan päivä- ja yöunensa farkunlahkeesta tehdyssä tunnelissa. Siellä se nyt viettää suurimman osan ajastaan. Kyllä Nasu syö, on sylissä ja ottaa kontaktia meihin, mutta hiljainenhan se on, kun juttukaveria ei enää ole.

Nasu on nyt 4,5 vuotta vanha. Se saattaa elää elämänsä viimeisiä hetkiä tai elää vielä kaksi, kolmekin vuotta. Marsut ovat laumaeläimiä, joten meilläkin on nyt pohdinnassa, tulisiko Nasulle vielä tyttöystävä vai ei.

Ihan poikasta Nasun kaveriksi ei voi ottaa, sillä Nasu on, hmm..varsin kokenut, vanhahko marsuherra. Hyvin nuoret tyttömarsut yleensä pelkäävät sellaista. Jos Nasu siis saisi tyttöystävän, sen tulisi olla aikuinen marsu.

Oikeastaan, mitä vanhempi, sen parempi. Silloin kumpikaan ei teoriassa jäisi yksin lähivuosina. Miinuspuolet vanhassa kodinvaihtajassa ovat, että niitä on aika vähän tarjolla, ja vanhan marsurouvan totuttaminen uusiin oloihin voi olla vaikeaa.

Eräs hyvä vaihtoehto olisi kaksi tyttömarsua. Nasulla olisi, toden totta, kivaa (ellei sydänkohtaus yllättäisi), mutta meillä on hyvät tilat kahdelle, ei enää kolmelle marsulle. Tilaa olisi juuri ja juuri, mutta isot tilat ovat paremmat kuin vähän liian pienet.

Paras vaihtoehto olisi siis yksi aikuinen, mutta ei ehkä liian vanha tyttömarsu. Jos siis päädymme tyttökaveriin, alamme etsiä sellaista. Täytyy edelleen vähän pohtia.

Yksi vaihtoehto olisi pitäytyä pelkässä Nasussa. Nasu saa aika paljon huomiota ja on tosiaan jo melko iäkäs. Sellaista vaihtoehtoa emme näe (kuten taisin jo aiemmin mainita), että Nasu lähtisi meiltä uuteen kotiin.

Eli, sellaiset ovat meidän Nasun kuulumiset tällä hetkellä. Alakuvassa Nasu hassuine ilmeineen pari kuukautta sitten. Nipsu-ystäväkin näkyy kuvan nurkassa hieman - välittömässä ruokakupin läheisyydessä tietenkin <3


torstai 6. joulukuuta 2012

Miniloma arktisessa ja trooppisessa ilmastossa - osa 2

Romaani jatkuu...hotellilla söin kuten parhaaksi näin ja painoin sen jälkeen pääni Tempur-tyynylleni (oi kyllä, kannamme nykyään tyynyjämme mukana myös matkoilla...) Yritin rentouttaa niskan mahdollisimman hyvin, ja torkahdin/nukahdin muutamaksi tunniksi.

Havahduin puolisoni vienoon pyyntöön, josko voisimme kohta siirtyä allasosastolle. Hän oli odotellessaan jo mm. lukenut tarkkaan hotellin tarjousvihkosen, ja ilmoitti haluavansa kokeilla löylytippoja. Kerroin, että kyseessä ei ole mikään drinkki tai shotti...

Eihän se niska olisi tykännyt enää yhtään mistään, mutta lähdinpä minäkin uudestaan tropiikkiin. Olimme jo ennen matkaa maalailleet mielikuvan itsestämme altaan reunalla päivänvarjodrinkkejä nauttimassa, joten ensimmäisen takaiskun kohtasimme suljetun baarin muodossa.

Ei auttanut muu, kuin tepastella kylpytakeissa ja tossuissa ravintolan puolelle (kaikkensa sitä yhdestä drinkistä tekee...). Juomat sai sentään viedä allasosastolle - tai sitten halusivat päästä meistä äkkiä eroon.

Ilahduin, kun kertoivat, että Mojito onnistuu alkoholittomanakin versiona - siispä kokeilemaan! Saimme lepotuoli- ja drinkkihetkemme, jonka jälkeen lilluimme erilaisisssa altaissa (ja puoliso liukumäissä) vielä pitkään.

Ravintolat...ne ovatkin kokonaan oma lukunsa. Tällä kertaa syöminkien aikana ei tapahtunut mitään katastrofaalista (olen myös ollut yhden jos toisenkin kerran ravintolassa, kun edellä kuvaamani kipujen ja huimauksen yltyminen on tapahtunut).

Mutta...kyllä sen huomaa. Mukavaa asentoa ei meinaa millään saada, niskakipu yltyy asteittain ja sitä ennen on vähän pakko saada syötyä, koska tietyssä vaiheessa se ei tämän kropan kanssa ole enää mahdollista. Ravintolassa ei siis pitäisi istua lainkaan, mutta minkäs teet, kun ruokaakin pitää matkalla saada.

Eihän siinä matkassa sitten muuta, kuin nukkuminen, aamiainen, kierros Turun linnassa (ihanaa, olimme melkein ainoat turistit) sekä puolison keksintönä lounastaminen pienessä ja kotoisassa Koskenahde-kalaravintolassa, njam!


Rva taitaa olla varsin taitava löytämään merivesiakvaarioita siellä missä kulkeekin...Karibian aulassa oli nimittäin aivan mahtava, 5000 litran tankki, joka tosin oli nyt huollossa ja puoliksi kuvassa näkyvän vihreän levän peitossa (Rva ei osaa nimetä levää, kun ei ole merivesiakvaarioiden asiantuntija). Levän tehtävä on kumminkin kerätä altaasta nitriittiä (kertyy mm. kalojen jätöksistä).

Iltavuoron respan mies oli oikein ystävällinen, kun Rva suuntasi kyselemään altaasta. Tuli vielä näyttämään altaan alla olevaa tekniikkaakin ala-altaineen kaikkineen. Muutama, huoltotilanteeseen sopiva kalakin akvaariossa oli, mutta vain tämä pieni puhdistajakala suostui kuvattavaksi:


Hän keskittyi tosin enemmän kalakaverin, iloisenvärisen pinsettikalan kylkien- kuin esimerkiksi elävän kiven, pohjan tai korallien putsaamiseen. Uskomattoman söpö, pieni otus!

tiistai 4. joulukuuta 2012

Miniloma arktisessa ja trooppisessa ilmastossa - osa 1

Palauduimme juuri onnistuneelta, pieneltä lomaltamme Turusta. Pääkohteemme oli Kylpylähotelli Karibia, joka oli kyllä mukava paikka. Huomio kiinnittyi erityisesti siisteyteen - kaikkialla oli siistiä ja puhdasta, eikä missään myöskään näyttänyt kuluneelta tai nuhjaantuneelta.

Pieni puute oli, kun tilaamaamme parivuoteellista huonetta ei ollutkaan vapaana - sekin järjestyi parissa tunnissa - saimme odotellessamme mennä korkkaamaan allasosaston. Minun niskani oli onneksi kestänyt automatkan, joten pääsin kuin pääsinkin osallistumaan tähän huviin.

Ritarillinen puolisoni koelaski kylpylän kolme liukumäkeä (enhän minä nyt liukumista yhden niskan takia lopeta...) Sain luvan laskea isosta "kourumäestä" sekä putkesta, jossa laskettiin renkailla. Black hole - nimiseen mäkeen en saanut valtuutusta, kun alastulo oli kuulemma liian nopea, ja puolisonkin niska sattui hieman.

No, Rva liukui sitten kertaalleen kummastakin sallitusta mäestä. Vinhavauhtinen kourumäki meni hyvin, mutta rengasmäessä tuli pari liian jyrkkää "pudotusta", joten niska sattui hieman ja laskemisen jälkeen maailma keinui hetken. Illalla tykyttävä särky levisikin oikeasta kallonpohjasta niskaan ja myös ohimoon ja nenänpieleen saakka.

Miksi sitten oli pakko mennä? No, haluan, vaikka se ehkä typerää onkin, säilyttää edes osan entisestä, leikkisästä hurjapäisyydestäni. Olen aina rakastanut vesipuistoja ja huvipuistoja laitteineen. Luopumisen ja invaliditeetin kestää edes vähän paremmin, kun kokee aina joskus, vähän riskilläkin, näitä palasia entisestä elämästä.

Talvisessa Turussa vierailimme seuraavana päivänä. Oli varsin kylmää, mutta kaunista (ja onneksi ei juuri lainkaan liukasta). Siellä suuntasimme ensiksi Sokokseen, sitten katsastamaan kehutun Turun pääkirjaston.


Juu, olihan se nätti ja viihtyisä, mutta ei ehkä niin erikoinen elämys meille, jotka emme arkkitehtuurista juuri mitään ymmärrä. Jatkoimme matkaamme Aurajoen rantaan. Talvisää tuntui uudelta - vastahan se lumipeite loppuviikosta tulikin!



...ja hyvin (oleilu keskustassa oli tässä vaiheessa kestänyt alle 45 minuuttia, josta noin puolet seisoin tai istuin) pian askeleideni tärinä alkoi tuntua niskassa ja kaikki mahdolliset oireet lisääntyä. Purin tapani mukaan hammasta ja päätin selvitä lyhyestä kävelystä. Lähdimme onneksi jo paluumatkalle. Autolle oli kumminkin vielä matkaa ja syömässäkin olisi pitänyt käydä.

Meni kymmenisen minuuttia, ja maa alkoi keikkua (ylösalas, vajoavana huimauksena). Alkoi oksettaa ja ihmisvilinä väreineen ja äänineen vain pahensi tilannetta. Tässä vaiheessa aistiyliherkkyyskin rupesi olemaan sitä luokkaa, että piti sulkea silmät ja pyytää puolisolta pienellä äänellä, josko voisimme siirtyä lyhintä reittiä autolle.

Autossa tuli itku. Näinhän siinä aina käy, ja näissä tilanteissa ensimmäinen huoli on primitiivinen: kantavatko askeleet autolta hotellille? Miten asettelen pääni, jotta niska ei rasitu vieläkin enemmän? Oksennanko nyt vai myöhemmin?

Sitten iskee älytön huoli, että olen oireillani pilannut puolisonkin päivän ja ehkä koko loman. Ajatus on mittasuhteiltaan varsin muhkea, mutta minkäs sille voi, kun kipu ja huimaus vievät tilan järkevältä ajattelulta.

Viimeisenä tulee yleensä mieleen Rva itse. Ai niin, minuakin saa järkyttää ja suututtaa, kun en saa viettää edes lyhyttä lomaa rauhassa. En myöskään haluaisi koko ajan rajoittaa tekemisiäni ja laskelmoida, mutta silti sitä täytyy harrastaa (eikä sekään näitä kuvatun kaltaisia tilanteita läheskään kokonaan poista).

No, n. viidessätoista minuutissa olo hieman helpottui ja niskakipu sai jotenkuten siedettävät mittasuhteet. Olen vuosien työn tuloksena varsin taitava tarttumaan hetkeen, ja niin se mielialakin hieman koheni.

Päätimme puolison kanssa, että ajelemme takaisin keskustaan ja haemmekin noutoruokaa hotellihuoneeseen. Kun niska on kuvaamassani tilassa, eivät istuminen ja syöminen pöydän ääressä todellakaan onnistu...

Huh, mikä romaani - jatkuu seuraavassa osassa -->

torstai 29. marraskuuta 2012

Loppuviikon väsymys ja käynnistymisongelmat

Hohhoijaa, olo on näin aamun kynnyksellä varsin vetämätön. Orton-viikko kaikkine sählinkeineen vaikuttaa selvästi nyt, ja on vaikea saada aikaiseksi yhtään mitään. Silloin taitaa olla parasta ottaa tosi rauhallisesti.

Tänä aamuna rauhaani häiritsee tutkimusaika kliinisen genetiikan yksikössä. Viime viikon jälkeen ei suoraan sanottuna huvittaisi mennä puimaan tätä sairautta yhdellekään lääkärille - se on nimittäin uskomattoman raskasta.

Nyt olisi kuitenkin tarkoitus selvittää, onko minulla yliliikkuvuussyndrooma vai ei. Sellainen täydentäisi diagnoosia, mutta tosiasiassa minulla ei ole mitään käsitystä, hyödynkö tästä jollakin tavalla. Olo on varsin neutraali, joten kyselen sitten siellä, mikä tutkimuksen tarkoitus varsinaisesti on.

Tein eilisillan yliväsymystilassa päätöksen matkustaa paikan päälle taksilla. Julkisillakin pääsisi, mutta nyt ei kyllä riitä energiaa tärisevään bussimatkailuun. Viime yönä lumi saavutti PK-seudun toiseen otteeseen tänä syksynä - yhdistelmä julkiset + "ensilumi" ei myöskään varsinaisesti houkuta.

Niin, Ortonista selvisi, että olen todellakin, hupsistakeikkaa, vääränlaisessa kuntoutuksessa! Lupaavat nyt muokata ohjelmaa paremmin minulle sopivaksi - annan heille tämän mahdollisuuden.

Toivottavasti tein tarpeeksi selväksi, että kuntoutukselta putoaa pohja, jos kohtaan siellä sekä lääkärin että fysioterapeutin, joista kumpikaan ei tunne vammani. Minusta kuntoutuksen pitäisi lähteä liikkeelle tällaisista alkeellisista perusasioista (uskallan myös tätä vaatia, sillä Ortonia on alusta saakka mainostettu minulle paikkana, jonka kuntoutus sisältää tämän erityisosaamisen).

Harmittaa kumminkin vietävästi, että tämän Ortonin päässä sössivät. Kroonisesti sairaana olen varsin haavoittuvassa tilassa sekä henkisesti että fyysisesti, joten olisin todella toivonut, että asiat olisi kerrankin järjestetty puolestani.

Kun vähän tokenen, niin kirjoitan blogiini muutakin. Luvassa olisi ainakin tilannetiedotus leskimies Nasun elämästä. Sen verran kuitenkin, että Nasu voi tilanteeseen nähden ihan hyvin - hän saattaa hyvällä tuurilla ilahduttaa elämäämme vielä kaksi tai kolmekin vuotta. Nasun jatko on joiltakin osin vielä pohdinnassa, mutta se on selvää, ettei Nasusta luovuta - mihinkäs Nasu nyt kotoaan lähtisi!

Akvaariostakin olisi hieman uutisia, ja sitten haluaisin kirjoittaa Orton-viikkoni yksilöfysioterapiasta (se, luojan kiitos, onnistui) ja siellä määrätyistä kotiläksyistä...ja vähän muustakin.

No niin, nyt Rva:n on pakko alkaa järkätä itseään säädylliseen kuosiin - muuten nimittäin tulee kiire!


sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Vaietut faktat

Pari päivää ensimmäisen kuntoutuksen loppumisesta on nyt kulunut, ja taidan käydä vieläkin aika ylikierroksilla - viikko herätti niin monenlaisia tunteita. Niska rasittui viikosta tosi pahasti, ja hieronta-ajan varaus on ihan seuraavaksi edessä.

Minä olen tässä pohtinut tuota hoitavan lääkärin puutetta ja sitä, miten iso ongelma se minulle on. Minua kiinnostaisivat niin monet, tulevaisuuttani koskevat seikat, joista minulla mielestäni olisi oikeus saada jonkinlaista suuntaa antavaa tietoa.

Isoin kysymys on kenties työurani tulevaisuus. Minähän en ole työelämään oikeastaan ehtinytkään, kun vuodet ovat kuluneet sairastaessa. Tuntuu, että tämä kuuluisi ns. kiellettyihin aiheisiin, joista ei tosiaankaan saisi puhua.

Vaikka totuus satuttaisi, haluaisin tietää, millaiset mahdollisuudet juuri minulla on saada itseni sellaiseen kuntoon, jossa työelämään osallistuminen olisi mahdollista. Sekin on nimittäin mahdollista, ettei tämän tason kuntoutuminen ole odotettavaa - sitä vain ei kukaan tunnu haluavan sanoa ääneen.

Olen nimittäin monessa suhteessa vielä sillä tasolla, ettei oireitani ja niiden olemassaoloa edes myönnetä. Ylläni leijuu myös epäilys aivorunkovammasta, jota ei ole vielä lainkaan tutkittu.

Mikäli työelämän mahdollistava kuntoutuminen ei ole mahdollista, niin mille tasolle voisin mahdollisesti päästä. Onnistuisiko esim. puolen tunnin yhtäjaksoinen istuminen pienillä seisomis/jaloittelutauoilla joskus? Entä, kun tilanteeseen lisättäisiin esimerkiksi tietokoneen käyttö tai kirjoittaminen?

Kysymyksiä on vaikka kuinka paljon. Selviänkö joskus tätä paremmin esim. kaupassa tai kirjastossa? Onnistuvatko teatterikäynnit kenties joskus? Voinko enää osallistua säännölliseen ryhmäliikuntaan? Tuleeko aika, jolloin ihmisvilinä, häly ja melu eivät tukkeuta aistejani?

Jos en saa kipuja ja huimausta kokonaan pois, niin olisiko minulla mahdollisuus kenties puolittaa ne? Voimmeko enää tehdä puolisoni kanssa retkiä/pidempiä matkoja siten, ettei minun vammaani tarvitsisi koko ajan ottaa huomioon?

Useimpiin kysymyksiini ei voi vastata suoraan enkä mitään ehdottomia faktoja odotakaan. Minulle kuntoutujana olisi kuitenkin älyttömän tärkeää saada suuntaa antavaa tietoa siitä, mitkä realistiset tämän hetken tavoitteeni olisivat, ja mitä ei edes kannata tavoitella.

Minua satuttaa eniten tietysti se, että oireitani niin useassa paikassa vähätellään. Vähintään yhtä hankalaa on, että lääkärit välttelevät (ehkä myös tiedonpuutteessa) keskustelua, jossa tilanteeni ja realistiset tavoitteeni käytäisiin läpi. Minun olisi tällöin paljon helpompi edistää omaa kuntoutumistani - nyt en suoraan sanottuna tiedä, mihin minun kannattaa panostaa ja mistä on ja tulee olemaan haittaa.

Yhteiskunnalle nuoret työkyvyttömät ovat tietysti kirosana. Kun väestö ikääntyy ja talous on kuralla, pitäisi mahdollisimman monen pysyä siellä työelämässä noin satavuotiaaksi. Ehkä siksi minunkin ongelmaani vältellään ja halutaan pitää minut siellä työkykyisten (tai siis osatyökykyisten) listalla.

....ettei kukaan joutuisi vastuuseen. Ettei minun kuntoutukseeni tai minimitoimeentulooni kuluisi varoja. Että masentuisin ja kenties kuolisin pois.

No way! Pysyn täällä ihan piruuttani vaikka maailman tappiin saakka ja vastustan kaltoinkohteluani viimeiseen asti! Minulla ei ole aikomustakaan hävitä tätä taistelua.

torstai 22. marraskuuta 2012

Varjopuolia

Kuntoutusviikko alkaa lähentyä loppuaan ja moni asia on onnistunut viikolla oikein hyvin. Pidän kumminkin tärkeänä, että kerron blogissani (jossa mielipiteeni ja päätelmäni ovat omiani) myös asioista, joita ei ole mielestäni järjestetty niin hyvin kuin pitäisi.

Ensinnäkin, kuntoutusviikko on sisältänyt aivan valtavasti istumista! On paljon luentoja ja useilla yksilöajoillakin vain istutaan. On toki mahdollista seistä ja jaloitella, mutta omalla kohdallani näistä ei juuri ole hyötyä.

Siksipä kokeilinkin tänään luennolla lattialla makaamista. Se toimi kohtalaisesti, mutta lattia oli niin julmetun kylmä, ettei siellä millään voinut koko aikaa maata. Lisäksi olen hieman ihmetellyt, kuinka Ortonin kaltaisen paikan odotus-, luento-, ja tutkimustilojen istuimet voivat olla niin epäergonomisia.

Toinen, ehkä kannaltani oleellisempi Kela-kuntoutuksen puute näyttäisi olevan, että vaikka Suomen whiplash-osaaminen suurin piirtein keskittyy Ortoniin, niin kuntoutukseemme ei kuulu näiden asiantuntijoiden tapaamisia - he löytyvät yksityispuolelta.

Ihmettelin myös hieman, etten saanut fysioterapeuttia, joka tuntisi niskan retkahdusvammaa. Hän onneksi konsultoi toista henkilöä, jolla asiantuntemusta on. Luulisi kumminkin, että olisi ollut järkevämpää laittaa minut valmiiksi tämän kollegan asiakkaaksi.

Kolmas minua hieman kummastuttanut seikka on, että liikuntaryhmissä jumppaavat yhdessä ihmiset, joilla on hyvin erilaisia vammoja. Tämä tarkoittaa sitä, että suurin osa liikunnasta (vesivoimistelua lukuun ottamatta) sisältää niskavammaiselle liian rajuja, riuhtovia liikkeitä.

Tottakai kaikkea saa ja kehotetaan tekemään oman voinnin mukaan, mutta vointini arvioimiseen olisin itseni lisäksi tarvinnut sitä whiplash-osaajalääkäriä, jonka kanssa olisi voinut pohtia, millaiset liikkeet eivät vammani kanssa yhteen sovi (ja millaisiin liikkeisiin niskaa taas kannattaa altistaa). Mielestäni tällaisen pohdinnan ei pitäisi olla kokonaan kuntoutujan vastuulla.

Tässäpä olivat varjopuolet, jotka tulevat kuluneesta viikosta mieleeni. Huomenna on vielä uusi päivä ja minun kuntoutukseni kakkosjakso tulee ilmeisesti vastaan tammikuussa.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Lisää kuulumisia

Kaksi uutta, täyttä Orton-päivää on nyt takana ja vielä kaksi edessä. Treeniä, infoa, uusia ihmisiä ja lukuisia tarinoita on tullut eteen valtavasti. Olo on positiivinen, mutta aika väsynyt. Niska on...hmm...varsin kipeä.

Viikon positiivinen yllättäjä on ollut vesivoimistelu. Olen kenties joskus aiemmin maininnut täällä blogissa, että vedessä (jos ei ui vaan tekee jotakin muuta) tunnen olevani melkein terve - vesi kannattelee  ja tasoittaa tömähdyksiä niin tehokkaasti.

Tie vedestä nauttimiseen on ollut varsin kivinen. Onnettomuuteni tapahtui saunan jälkeen, mikä aiheutti kammon sekä saunaa että suihkussa käyntiä kohtaan. Saunasta luovuin pitkäksi aikaa, ja suihkussa oleminen on ollut huimauksen takia todella vaikeaa.

Mikäli jalat eivät yletä pohjaan, en halua uida vieläkään. Vesivoimistelu sen sijaan käy, kun siinä syvässä vedessäkin kellutaan jonkin apuvälineen varassa. Kaikille whiplash-henkilöille vesivoimistelu ei sovi, mutta minulle se näyttäisi sopivan.

Tälle päivälle minun aikatauluuni oli sujautettu neljä erilaista "jumppatuntia": kuntopiiri, vesivoimistelu, treeni fysioterapeutin kanssa sekä liikuntatuokio. Kun olin suorittanut kaksi ensimmäistä, iski huono olo, ja sitten tuli oksennus. Podin oloani selälläni, jonka jälkeen menin syömään.

Syöminen ja rauhoittuminen auttoivat, ja pystyin menemään yksilöajalleni fysioterapeutille (nämä ovat minun kannaltani niitä tärkeimpiä). 45 minuutin niskatreenin jälkeen saatoin vain todeta, ettei kunto kestä pidempään - huimaus alkoi olla senlaatuista, että oli pakko skipata se viimeinen jumppatuokio.

Liikunnan lisäksi kuntoutusjaksolla tavataan eri alojen ihmisiä - huomenna tapaan sosiaalityöntekijän ja toimintaterapeutin. Katsotaan, mitä tuleman pitää.

Minulla on Kelan myöntämä 18 vuorokauden kuntoutus, joten kuntoutusjaksoja on tulossa vielä kaksi lisää. Minulla seuraava jakso tulee todennäköisesti eteen heti tammikuussa ja toisen aika on kenties maaliskuussa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Ortonin kuulumisia

Palauduin juuri äsken ensimmäisestä kuntoutuspäivästä. Päivä oli pitkä, tiivistahtinen ja raskaskin, suoraan sanottuna kunto meinasi loppua jo alussa, lomakkeita täyttäessä. Ei se pöydän ääressä työskentely kerta kaikkiaan onnistu!

Mainio juttu oli, että muutama kohtalotoverikin löytyi. Vamma ei ole mainio, mutta on hienoa ja terapeuttista nähdä kaltaisiaan livenä.

Päivään mahtui monenlaista. Aamusella kierrettiin varsin sokkeloista taloa - miten jossain voikin olla eri siipiä A:sta G:hen ja vielä useassa eri kerroksessa!

Sitten minulla oli fysioterapeutin tapaaminen. Niskavamman lisäksi minulla on kuulemma (en kuullut näistä ensimmäistä kertaa) erilaisia selkärangan vikoja vinosta lantiosta, liikkumattomasta lannerangasta ja yhdestä erityisen yliliikkuvasta alaselän kohdasta aina yläselän skolioosiin, oikoryhtiin sekä sinne yläniskan retkahdusvammaan asti, huh!

Fysioterapeutilta löysin tieni parin eksymisen jälkeen ruokalaan, jossa oli onneksi varsin selkeä noutopöytä. Ruokailu onnistui, luojan kiitos, ja sen jälkeen suuntasin psykologin juttusille.

Psykologilla sain kuulla olevani psyykkisesti vakaa, motivoitunut ja luonteeltani valoisa kuntoutuja, jota todellakin kannattaa kuntouttaa ja olisi pitänyt kuntouttaa jo (työkykyarvion "tuloshan" oli,  että minulla on isompia psyykkisiä ongelmia kuin itse tiedostankaan, eikä niskassa merkittävää vikaa - ja tämä arviohan tehtiin tietysti sen enempiä tutkimatta tai minut diagnosoineita henkilöitä konsultoimatta).

Psykologin jälkeen oli kevyt liikuntatunti, joka oli hieman masentava, kun huomasin, etten meinaa selviytyä siitä kevyestäkään liikunnasta. Neljä vuotta sitten en olisi pitänyt kyseistä tuntia edes liikuntana! Niskavamma on romahduttanut muunkin kropan, kuten jo tiesinkin.

Liikuntatunnin jälkeen oli onneksi iltapäiväkahvi, kylläpä tuli kofeiini tarpeeseen!

Lopulta oli vielä tutustumisryhmä, joka oli hyvä kokemus. On oikeasti rentouttavaa olla ryhmässä, jossa ei ole se ainoa heikkokuntoinen ja vammainen. Sellaista tapahtuu niin harvoin.


sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kuntoutus alkaa

Tässähän sitä odotellaan, huomenna alkavaa kuntoutusviikkoa! Ei oikeastaan mahdottomasti stressaa, enemmän odotan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. Toivottavasti ei kuitenkaan mitään ihan kamalaa.

Jännittävä seikka tulevassa viikossa on, että tapaan ilmeisesti viimeinkin fysioterapeutin, jolla on ollut whiplash-potilaita aiemminkin! Kahdelle tähänastiselle fyssarille vamma on ollut vieras ja pakko sanoa, että luultavasti minua ei ole hoidettu ihan oikealla tavalla.

Lääkärinkin tapaan, luultavasti heti huomenna. Silloin suoritetaan jonkinlainen tulotarkastus - en kyllä osaa kuvitellakaan, mitä siellä sitten tehdään. Siihen suhtaudun varauksella, kun edellinen lääkäri, jonka kanssa keskustelin, oli työkykyarvion neurologi, joka lyttäsi minut täysin.

Hmm...mikä sitten arveluttaa...no, uusi paikka ja sen "pohjapiirroksen" hahmottaminen, mahdollinen ihmisvilinä ja hälinä ja erityisesti ruokailut, kun noutopöydät ovat huimauksen kanssa kauhian vaikeita eikä se pöydän ääressä syöminenkään tahdo kunnolla onnistua...

Mikähän vielä...no ehkä se liikuntapuoli. Niskan altistaminen liikunnalle pelottaa suoraan sanottuna aika paljon, mutta sellaistahan tämä muutenkin on. Niin, ja toivottavasti energiaa riittää julkisilla kulkemiseenkin, siihenkin täytyy panostaa tämän niskan kanssa ihan erikseen.

Erityisen hienoa olisi, jos kuntoutuksesta vielä olisi jotain hyötyäkin! Mikään tähän mennessä kokeiltu (no niin, eihän varsinainen kuntoutus ole vielä alkanutkaan) ei ole oikein tehonnut, joten jos tilanne edes jostain päästä helpottuisi, niin kivaa olisi.

Mainiota olisi, jos tapaisin kuntoutuksessa edes yhden muun kuntoutujan, jolla on sama vamma kuin minulla. Minun kuntoutuksenihan on yksilökuntoutusta, mutta kai sitä viikon aikana kerkeää ihmisiäkin nähdä.

Ja tietenkin olisi hauskaa, jos siellä neuvottaisiin,mitä minun nyt ihan konkreettisesti pitää fyysisen harjoittelun ja näiden byrokratia-asioiden kanssa tehdä. Nythän suurin piirtein jokainen neuvo on ollut ristiriidassa jonkun toisen neuvon kanssa ja "neuvonantajat" eivät normaalisti edes ole olleet perillä asiasta, josta neuvoja jakelevat.

Huomenna se nähdään...!


torstai 15. marraskuuta 2012

Murheen päivä

Tiistaina meillä oli murheen päivä, kun Nipsu-marsu, joka oli tullut yhä kipeämmäksi, oli pakko lähettää seuraavaan maailmaan. Nipsu lakkasi pari päivää aiemmin melkein kokonaan syömästä, ja kivut olivat kovat.

 Mikään hoito ei ollut tehonnut, ja parhaimmillaan 1400 gramman painoinen Iso-Iitamme oli laihtunut alle 800-grammaiseksi varjoksi entisestään. Nipsulla oli myös jatkuvaa verenvuotoa.

Nipsun viime tunnit sujuivat rauhallisesti. Hän sai ennen lähtöä nakerrella himoitsemiaan matonhapsujakin, kun mikään ruoka ei kerran mennyt kurkusta alas. Yksi matto ei ole meille Nipsukkaa tärkeämpi.

Loppu oli rauhallinen - Nipsun ei todennäköisesti tarvinnut kärsiä viime hetkinään. Korkeintaan coolia Nipsukkaamme ehkä hieman nolotti, kun minua ja puolisoani niin kovasti itketti - ja vielä julkisella paikalla!

Tänään lähdimme mökille hautaamaan Nipsukkaa. Eläinlääkäriasema säilytti Nipsun jäännöksiä tähän asti. Matkalla kuuntelimme Bob Marleyta, koska olin sattumoisin lahjoittanut levyn puolisolleni sinä päivänä kun Nipsu syntyi (puolisollani ja Nipsulla oli sama syntymäpäivä).

Nipsun lepopaikkaa varjostavat kesäisin sekä valkea juhannusruusu että violetin värinen syreeni. Kesäisin  olemme keränneet paikalta marsuille voikukanlehtiä, joita Nipsu rakasti. Ulkoilusta hän ei oikein piitannut - ulkona ruohokin oli niin hankalasti maassa kiinni.

Haudalle jätimme matkaeväiksi kolme porkkanaa. Yhden minulta, yhden puolisolta ja yhden elämänkumppani Nasulta.


Nipsukka, meillä on sinua ikävä!


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Vauhtipäivä

Eilen oli sellainen päivä, jota olin odottanut ja tarvinnut jo pidempään: vietimme nimittäin koko päivän vanhojen ystävieni kanssa. Minulle on hyvin harvinaista viettää 12 tuntia putkeen kotini seinien ulkopuolella, joten kyse oli hyvin harvinaisesta herkusta.

Tapasimme kaupungilla, jossa kiersimme vähän kaupoissa. Pientä kivaa sieltä löytyikin, muun muassa siniset ja hulvattomat huopikkaat. Viimeksi minulla oli huopikkaat kolmevuotiaana. Ne olivat muuten kirkkaan punaiset ja ovat vieläkin tallella.

Kauppojen lisäksi poikkesimme syömässä (minä jätin ruuan väliin, kun olin vasta syönyt kotona). Jaksoin kumminkin onneksi istua seurana, ja yksi jaffapullollinen kului rupatellessa.

Ruuan jälkeen pääsimme tutustumaan ystäväni firman uusiin, hienoihin tiloihin. Toiminta liittyy mm. teema-asuihin, valokuvaukseen, tatuointeihin, hiuksiin ja kynsiin, joten varsin mielenkiintoisesta paikasta oli kyse.

Kun väsyimme (onneksi muutama muukin kuin minun niskani), siirryimme metrolla ystäväni kotiin. Siellä jatkoimme juttelua, herkuttelua ja saunaankin päästiin myöhemmin.

Ennen saunaa sain kuitenkin uuden tukan! Noin puolet hiuksista lähti pois eikä look ole enää yhtään niin nuutunut kuin aiemmin. Hahmotusongelmaisena minun on edelleen vaikea käsittää, miten joku ei-kampaaja osaa leikata hiukset niin uskomattoman upeasti!

Mutta mutta, tässäpä muutama kuva ystäväperheen karvaisista jäsenistä:


Tässä on venäjäntoyterrieri-chihuahua Juudas. Hän on mahdottoman pieni ja hassu. Juudas vähän säikkyi minua aluksi, mutta loppuvierailun aikana olimme jo niin hyviä kavereita, että J. tulee todennäköisesti meille joulukuussa hoitoon, kun isäntäväki lähtee lomalle.


Juudaksella on tietysti myös "elämänkumppani", englanninbuldoggi Pontus. Pontus on melkein kuuro, rakastettava ja älyttömän kiltti. Näyttää siltä, että tässä perheessä pikkukoira pitää jöötä, kun taas Pontus ottaa lunkisti (kunhan saa tarpeeksi huomiota ihmiskavereilta).

Illan päätteeksi puoliso tuli hakemaan minut kotiin, ja heitimme samalla ystäväni juna-asemalle. Hän saikin oikein perusteellisen junamatkan - puolen yön aikaan valittavana oli enää se juna, joka pysähtyy joka ikisellä asemalla. Yövierasta emme kumminkaan saaneet, ja oli se junamatka kuulemma sujunut oikein hyvin.

Yöunet jäivät vähän väliin, mutta olo on freesimpi ja virkistyneempi kuin pitkään aikaan. Kiitos, ystävät!

perjantai 9. marraskuuta 2012

Liian hyvä koulutus

"Sinulla on siihen aivan liian hyvä koulutus" - olen usein saanut vastaukseksi, kun olen tiedustellut mahdollisuuksiani minkäänlaiseen perustoimeentuloon. Tällä viitataan siihen, että minua ei voi "päästää" määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle tai edes kuntoutustuelle, kun minä ilmeisesti sitten jäisin sinne ikuisiksi ajoiksi.

Niin jäisinkin, jos en parantuisi. Jonkinasteiseen toipumiseen minulla on kuitenkin edelleen hyvät mahdollisuudet nyt, kun se kuntoutuskin viimein alkaa. Olen edelleen toiveikas osa-aikaisen freelancer-työskentelyn suhteen. Tämä ei sitten kai ole kovin vakuuttava suunnitelma.

Hmm...olisi sitten kai pitänyt jättää se koulutus hankkimatta, kun se on kerran ollut merkittävä tekijä, joka on estänyt minulta perustoimeentulon nyt jo lähes kolmen vuoden ajalta! Ei vaan, tykkään alastani edelleen niin paljon, että eiköhän se koulutuskin kannattanut hankkia!

Hyvin koulutettu tai ei, nämä nollatulot ovat vaikeuttaneet elämääni tuntuvasti. Kai siinä on sitten jonkinlainen sairaalloinen kannustin - "kyllä se siitä tokenee, kun avustuksia ei tipu!" No niin varmasti normaalitilanteessa tokenisinkin, minulle omat tulot ja kyky maksaa omat laskut ovat aina olleet hirmuisen tärkeä asia.

Tässä tilanteessa ei oikein ole auttanut kuin jäädä oireiden kanssa kotiin odottelemaan, josko tilanne joskus muuttuisi. Kuntoutukseen liittyvistä asioista en ole kyennyt kustantamaan kuin hieronnan, joka onkin minulle elintärkeä juttu. Se ei tietenkään kuulu korvattavien hoitojen piiriin.

Ihan kokonaan en ole kotiin jäänyt, kuten olen aiemmin kertonutkin. Olen toiveikkaana käynyt työkokeiluissa, jotka valitettavasti ovat osoittaneet, että ennen työelämää pitäisi saada niska paljon parempaan kuntoon - työkokeilujen tuloksilla ei tietenkään ole ollut mitään vaikutusta tukien saamiseen.

Minulle on ehdotettu jos jonkinmoista zing zing -voimistelua, joka olisi varmasti hyvä juttu, mutta kun olen katsonut lajien hinnastoa (yleensä satoja euroja kuukaudessa), olen joutunut sanomaan, että ei onnistu - minun ei anneta kuntoutua, kun minulla ei kuulemma ole tätä sairautta ja olen myös liian hyvin koulutettu (voi helvatti sentään, älkää hyvin koulutetut ihmiset, koskaan sairastuko - se ei ole teille sallittua).

Sitten on vielä se kulkeminen...kaikenlainen liikunta ärsyttää niskaani, ja ne matkat harrastuspaikkaan pitäisi vielä miettiä erikseen. Muutama taksiseteli kuukaudessa pelastaisi tilanteen halpojen lajien osalta, mutta sellaisiakaan minulle ei toistaiseksi ole myönnetty, kun en ole tarpeeksi huonokuntoinen.

Raha ei ole tärkeää, kunhan sitä on tarpeeksi - niinhän se on. Isolla rahalla onnistuisivat  kuntoutukset, hoidot, taksimatkat ja muut sen sellaiset. Pienemmällä rahalla voisi kustantaa perusasiat ja saada elämäänsä tietynlaisen itsemääräämisoikeiden siitäkin huolimatta, että sattuu olemaan sairas.

Pian onnistuu edes jälkimmäinen - Kela nimittäin poistaa viimeinkin puolison tulorajat työmarkkinatuesta vuoden 2013 alusta! Mainio uutinen!

tiistai 6. marraskuuta 2012

Elinvoimainen orkidea

Juhuu, tämä lyyli lähti aamulla oikein innokkaasti räntäsateeseen asioita hoitamaan, sillä eilen löytyi tosi kiva ja mukavan tuntuinen talvitakki! Minun tarkoitukseeni sopivia takkeja oli tällä kertaa ehkä 2 - 3, ja mikäpäs sen mukavampaa henkilölle, joka on himoshoppailijasta mahdollisimman kaukana!

Niska on taas kiukkuillut viime päivinä - sunnuntaina tuli pitkästä aikaa kävelylenkillä todella huono olo. Niin huono, että oli pakko mennä pariksi tunniksi makuuasentoon. Paikallaan olosta se sitten ilahtui sen verran, että loppuilta onnistui jotenkuten.

Soitin myös Ortoniin kysyäkseni hieman lisätietoja. Alkoi jo hengästyttää, kun kuulin, mitä kaikkea siellä jo ensimmäisenä päivänä tapahtuu. Käsitin, että on ainakin infotilaisuus, taloon tutustuminen, lääkärin tulotarkastus sekä käynti omalla fyssarilla ja vielä mahdollisesti joku liikuntajuttu iltapäivällä.

Alkoi jo mietityttää, selviytyyköhän niskani (ja siinä kiinni oleva kropan loppupää) edes siitä ensimmäisestä päivästä! No, kai siellä on totuttu kaikenlaisiin invalideihin, ja Rva:kin onnistuu raahautumaan aktiviteetista toiseen.

Meidän perheyksikön viikonloppu kului renkaanvaihdon merkeissä. Vierailin myös pitkästä aikaa kummipoikani luona ja täytyypä kehaista, että hän on osoittautumassa oikeaksi pieneksi matikkaneroksi! Onneksi emme ole sukua, sillä silloin pitäisi todeta, että onpas se omena nyt harvinaisen kauas puusta pudonnut!

Täällä kotona orkideani on ilahduttanut minua kolmellatoista isolla kukalla. Orkidean sain syntymäpäivälahjaksi joitakin vuosia sitten ja täytyy todeta, että tässäpä harvinaisen helppohoitoinen kasvi. Orkidea on nimittäin kukassa suuren osan vuotta, enkä todellakaan ole antanut sille kuin pelkkää vettä kerran viikossa.

torstai 1. marraskuuta 2012

Masentunut ja epäsosiaalinen

Olen seilannut sairauteni takia vuosia tässä byrokratia-aallokossa ja havainnut erään mielenkiintoisen (siis ainakin omasta mielestäni) seikan. Minusta on useampaankin otteeseen yritetty leipoa masentunutta ja epäsosiaalista henkilöä.

Tämä johtuu luultavasti kahdesta seikasta: ensinnäkin minulla on sen verran harvinainen vamma, että diagnoosinkin jälkeen se syy ongelmiini yritetään vetää jostain muualta kuin niskastani. Luulen ärsyttäväni viranomaisia, kun nykyään sanon usein ihan ääneen, että pysytäänpäs nyt tässä minun niskavammassani ja sen vaikutuksissa elämääni!

Toiseksi, koska olen ollut pitkään poissa työelämästä (enhän minä siihen opiskelujen jälkeen oikein ehtinytkään) eikä sairauteni, vaikka onkin maailmanlaajuisesti tunnettu ja tunnustettu, kuulu Kelan korvausten piiriin, minut yritetään mahduttaa eräänlaiseen syrjäytyneen henkilön stereotypiaan, koska näin minut olisi ikäänkuin helppo lokeroida johonkin.

Syy masennuskortin esiin vetämiseen on luultavimmin kohdallani sellainen, että minulle tehtiin v. 2004 masennusdiagnoosi, joka tosin myöhemmin osoittautui virheelliseksi. Kyse olikin ihan toisesta ongelmasta, johon sain onneksi asianmukaisen hoidon.

Nyt se ikivanha, virheellinen diagnoosi kummittelee papereissani, eikä sitä saa luultavasti millään pois. Viimeksi työkykyarviossa viitattiin tähän olemattomaan masennukseeni ja oltiin sitten aivan äimänä, kun painotin olevani arvioitavana nimenomaan tämän niskavikani vuoksi.

 Minun olisi ilmeisesti pitänyt lopettaa niskastani puhuminen ja vaipua depressioon, jotta se arvion tekeminen olisi helpottunut ja sieltä koneen äärestä olisi kerennyt iltapäiväkaffelle ajallaan.

Epäsosiaalisuus on toinen seikka, jota minusta on yritetty kaivaa esiin. Täytyyhän työelämästä poissa pysyttelevän henkilön nyt vähintäänkin epäsosiaalinen olla! Tähän viranomaiset taas ovat ilmeisesti saaneet vettä myllyynsä siksi, kun papereissani lukee, että olin peruskoulussa koulukiusattu.

No tämä on ihan totta, ikävä osa varhaista elämänhistoriaani. Historiani aiheutti minulle erilaisia ongelmia, joista osa seurasi minua aikuisikääni saakka. Kuitenkin, olen tsempillä, mielenlujuudella ja prosessoinnilla päässyt aikalailla yli asiasta ja suorittanut opintoni, työharjoitteluni, omatoimiset ulkomaanreissuni sekä osa-aikaiset työni ihan normaalin, sosiaalisen ihmisen tavoin. Minulla on myös paljon ystäviä ja osaan kommunikoida heidän kanssaan.

Siitä syystä tuntuu absurdilta, että oletetaan, että myöskään ongelmat sosiaalisissa suhteissa olisivat merkittävä syy siihen, miksi putosin yhtäkkiä normaalin yhteiskunnan ulkopuolelle 13.2.2009, jolloin minulle sattumoisin tapahtui myös onnettomuus, jossa niskani retkahti :D

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Hyytävän hauskaa

Eilen kävi hyytävän hassu juttu, kun olin pitkästä aikaa lenkillä hautausmaalla pilkkopimeässä. Kävelin ajatuksissani, yritin olla kompastumatta kapeilla poluilla ja kuuntelin vielä musiikkia.

Yhtäkkiä pelästyin niin, että sydän hyppäsi kurkkuun...Niin mitäkö pelästyin? No, sellaista valkoista, hieman ihmistä suurempaa enkelipatsasta! Selvisin kyllä nopeasti säikähdyksestä, mutta koen nyt ymmärtäväni hieman paremmin niitä itämaan tietäjiäkin.

Jännä juttu, että en muista huomanneeni tuota patsasta aiemmin. Meneeköhän hieman yli, jos käyn tänään tarkistamassa, että onhan se nyt oikeasti olemassa ja ennen kaikkea patsas!

Ongelmat yläkroppani vasemman puolen kanssa ovat nyt jotenkin korostuneet. Olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, kuinka vaikeaa minun on huimauksen takia seurata tai tehdä asioita, jotka tapahtuvat minusta katsottuna vasemmalla puolella.

En lähde spekuloimaan, mistä ongelma tarkalleen ottaen johtuu (alkoi kumminkin vammautumisestani). Jotenkin luulisi, että kun vamma on oikealla puolella, olisivat isoimmat ongelmatkin siellä. Näin ei näköjään kuitenkaan aina ole.

Joka tapauksessa, vasen puoli on niin heikko, että taidan kannatella päätäni lähinnä tuolla oikealla puolella. Vasemman puolen voimistaminen on hankalaa, kun sen käyttäminen aiheuttaa niin huonon olon.

Toivoisin, että saisin Ortonista ymmärrystä ja tukea tämän ongelman kuntouttamiseen. Olen kyllä asiasta mm. eri fyssareille maininnut, mutta jotenkin kanta on ollut, että kun pää on suurin piirtein suorassa (roikotan päätäni hieman oikealle, kun vasen puoli ei kunnolla kannattele), niin ei ole syytä huoleen.

Minusta taas syystä huoleen on aina, jos joku ongelma aiheuttaa häiritseviä oireita. Oma kokemukseni niskavammaisuudesta puhuu nimenomaan pienten liikkeiden, muutosten ja korjausten puolesta. Niskavikojen kuntoutus on eräänlaista miniatyyrityöskentelyä, jota yleisellä terveydenhuollon puolella ei aina oikein ymmärretä.

Taas kävi hiljattain muuten niin, että eräs tuntemani henkilö päivitteli, ettei ainakaan kestäisi tuollaista niskavammaa (kaikella ystävällisyydellä ja varmaankin myös eräänlaisena kohteliaisuutena). Minä en oikein aina tiedä, mitä sellaiseen pitäisi vastata.

Kun vammautuu, niin ei sitä oikein voi valita. Huikea muutos vain rysähtää päälle ja muuttaa koko elämän. Ei sitäkään oikein voi valita, kestääkö vai ei. Ei siinä oikein ole vaihtoehtoja, kun ei ihan viitsi itseään vamman takia vessanpöntöstäkään alas vetää.

Selviämistäkin on monenlaista. Joistakin asioista on vaikea selvitä ja joistakin selviää ajan kanssa vähän paremmin. Vamma määrittää suurta osaa elämästä mutta ei sentään onneksi koko elämää. Minulla on ollut onni kokea päivittäin sellaisiakin hetkiä, jolloin niska ei ole mielessäni laisinkaan... nytkin on enemmän nälkäinen kuin niskavammainen olo - taitaapa olla lounasaika!

lauantai 27. lokakuuta 2012

Raikas talvisää

Eilen heräsin outoon valoon. Ihan yllätyksestä ei ollut kyse, kun näitä lunta ennustavia säätiedotteita oli tullut joka tuutista koko viikon ajan. Verhojen takaa paljastuivatkin hennon lumikerroksen peittämät parvekkeemme sekä valkoisia naapuritalojen kattoja.

Ensimmäinen ajatuksemme oli, että parvekekalusteet ja kasvit (kyllä, mansikoitakin on tullut aina tähän viikkoon saakka) ovat edelleen pihalla. Tänä viikonloppuna olisi voinut laittaa partsit talvikuntoon, mutta nyt se jäi, kun kylmä sää jatkuu.

Meidän parvekkeillemme ei voi jättää mitään talveksi, kun asumme täällä vintillä eikä parvekkeiden päällä ole kattoa. Talvella parvekkeille sataa helposti metrin lumikinokset, joita lumisedät käyvät lapioimassa ja pudottelemassa alas. Meillä ei ole lupaa lumenluontiin.

Takaisin eilispäivään. Kyllähän sitä lunta piti lähteä pienelle kävelylle ihmettelemään. Ostin keväällä alennusmyynnistä kotimaiset Sievin talvikengät, joita pääsin nyt kokeilemaan. Vaihto sujui yllättävän kivuttomasti, vaikka niska huomasi heti ne kovemmat ja matalammat pohjat kuin lenkkareissani.


Alhaalta päin niitä valkoisia kattoja oli vähän vaikea kuvata, mutta onhan tuo vaalea sävy nyt varsin kiistaton! Katuja peitti musta jää, joten varoin vaistomaisesti liukastumista. Teen sen joka tapauksessa joka talvi - viime talvena kaaduin pitkin pituuttani Lasipalatsin viereen. Taisin kaatua silloin oikein, kun edes niska ei sillä kertaa sattunut.


Tämän pulukaverin väritys sopi hyvin päivän sävyihin. Joku taitaa käydä ruokkimassa näitä puluja, sillä niitä on poikkeuksetta iso parvi käyskentelemässä aina samassa kohdassa. Ovat myös hyvin kesyjä eivätkä mene ihmistä karkuun.


Uusilla reiteillä kohtaa myös uudenlaisia näkökulmia kaupunkiin. On kyllä kivaa, kun jalankulkijoitakin joskus huomioidaan ja kunnostetaan uusia kivoja kävelyreittejä. Yleensä tuntuu, että kaikki kulkuväyläuudistukset tulisivat lähinnä yksityisautoilijoille.

Ortonista lähettivät jonkinmoisen tervetuloa-kirjeen, jossa luulin olevan myös kuntoutusviikkoni aikataulun. Se olisi ollut kiva, sillä nyt sain vain ohjeet pakata sisä- ulko- ja uimavarusteet, joita kaikkia en kyllä todellakaan raahaa joka päivä mukanani, kun en kerran Ortonissa majoitu. Kirje oli varmaan suunnattu paikan päällä majoittuville.

Tänään teemme pienen, parin tunnin kyläreissun ja muuten oleilemme vaan. Täksi viikonlopuksi suunniteltu pidempi kyläreissu siirtyi pakottavista syistä tuonnemmaksi.Toivottavasti kuitenkin pääsemme sillekin matkalle vielä tämän vuoden puolella.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Rapujen paritteluaika ja mahdolliset muovipalmut

Eilen kerkesin tai muistin tuijotella meidän akvaariota pitkästä aikaa. Akvaario on ollut kesäkauden ajan hieman "tuuliajolla", vaikka perushoito onkin mallikelpoisesti suoritettu. Syksyn pimeillä akvaario alkaa aina kiinnostaa uudelleen - vielä en ole ihan keksinyt, mitä se tänä talvena kaipaisi.

Joka tapauksessa, sukaravuilla on kaikesta päätellen paritteluaika. Se näkyy lähinnä siten, että urokset kököttävät naaraan selässä ja toiset urokset yrittävät vuorollaan päästä tekemään sitä samaa. Meillä on kaksi naarasta ja kolme urosta, joten pientä kilpailua pääsee syntymään.

Lauma ei näiden sessioiden seurauksena kasva, sillä leväsukarapumme tarvitsevat murtovettä, jotta poikaset kehittyisivät aikuisiksi ravuiksi.

Huomasin myös, että nuorempi partamonnimme, Aleksi nimeltään, on kasvanut yhtä suureksi kuin vanhempi lajitoverinsa, Partamonni nimeltään. Aleksi on parivuotias, mutta Partamonni on suurin piirtein kahdentoista ikäinen.

Noin kuukausi sitten haimme eläinkaupasta kaksi touhunuoliaista alkukesästä kuolleiden tilalle. Nyt neljän parvi on koossa, ja kaikki näyttävät sopeutuneen hyvin toisiinsa. Nuoliaiset rouskuttelevat pienet kotilot ahnaisiin suihinsa, joten kotilo-ongelmakin on tällä erää ratkaistu.

Nyt olisi kiva, jos olisi akvaariosta kuvakin, mutta eipäs ole, kun etulasi on niin leväinen, ettei kuvaaminen nyt onnistu!

Eilen pienellä iltalenkillä muistin taas olla iloinen, kuinka niska ei enää juurikaan vaivaa, jos kävely kestää alle puoli tuntia. Olen yrittänyt treenata sitä vasemmalle katsomista, mutta se kyllä edelleen keinuttaa. Ortonissa saavat keksiä pääni palauttamiseksi jotakin.

Istuminen on edelleen alkeellisella tasolla - siihenkin vaikuttaa luultavasti eniten tuo vasemman puolen voimattomuus. Harmittavaa, kun tuo asiantunteva tutkimus- ja kuntoutuspuoli on tähän asti jäänyt niin alkeelliselle tasolle. Omista diagnooseista ja pohdinnoista kun seuraa niin helposti ohimosärky.

Muuten on ollut vähän ankeaa, mutta nyt edessä siintää toivon mukaan pieni kylpyläloma täällä kotimaassa. Ilmoitin puolisolle, että haluan paikkaan, jossa on lämmintä vettä ja tyylittömiä muovipalmuja, eikä hänellä ollut mitään ajatusta vastaan. Toivottavasti matka toteutuu!

perjantai 19. lokakuuta 2012

Pissavaivoja

Viime viikot meillä on taisteltu Nipsu-raukan virtsatietulehduksen kanssa. Nipsulla oli yksi antibioottikuuri, joka ei kuitenkaan ilmeisesti parantanut koko tulehdusta. Pari päivää sitten piti ottaa kontrollivirtsanäyte, jonka tuloksia nyt odottelemme.

Tämän virtsanäytteen nro 2 ottaminen ei ollutkaan niin helppoa. Laitoin Nipsun aamulla puhtaaseen pesuvatiin, jonne sen oli tarkoitus lirittää. Nipsuhan hermostui vadissa olosta täysin ja yritti hypätä pois jokaiselta reunalta.

Voi vain ihmetellä, millainen voima tässä vanhuksessa piilee, sillä kaksi kertaa se onnistui ponkaisemaan vadista minun syliini (onneksi ei sentään sohvalta lattialle). Nipsua vahtiessa kaadoin oman jugurttini meidän sohvalle, ja jossain vaiheessa vaihdoimme puolison kanssa paikkaa.

Projektiin meni melkein tunti, kunnes se pieni liraus sieltä tuli. Sitä ennen tuli noin viisitoista papanaa, jotka piti tietysti noukkia yksitellen pois. Liraus kaadettiin purkkiin ja purkki kiikutettiin eläinlääkärille. 



Tässä Nipsu on jo selvästi rauhoittuneena heinää ja kuivia koivunoksia jyrsimässä. Ilme kertoo kyllä toista - Nipsulla on usein hieman säikähtänyt katse. On se kyllä dramaattinen ja säikky, joskin kaikin puolin ystävällinen. 

Tulehduksen hoitoon kuuluu myös päivittäinen pyllynpesu ja voitelu Vetramil-hunajavoiteella, joka tarkoitus on lieventää tulehdusta ja umpeuttaa haavoja. Nipsu on nimittäin myös pureskellut puheena olleen alueen ihan haavoille, kun ei ole muutakaan voinut. 

Nyt Nipsulla on kipulääkitys, joka on helpottanut tilannetta huomattavasti. Pyllynpesukin on tietysti ihan kamalaa, vaikka kuinka varovasti yrittää pestä ja kuivata. Vetramilissa on se hyvä puoli, että se haisee marsujen mielestä tosi pahalle ja lieventää siksikin osaltaan sitä pureskelua. 


Tässäpä vielä touhukaksikko eilen illalla. Nipsukasta (entinen Iso-Iita) on tullut sairauden myötä varsin pieni, painoa on enää kilo (keväällä 1350 grammaa). Toivottavasti osa painosta tulee takaisin, kun tulehdus on voitettu. 

 Nasu sen sijaan on oman parantuneen leukapattinsa takia elämänsä kunnossa. Pieni takaisku tosin koettiin viikko sitten, kun se ainoa ylähammas lähti melkein kokonaan irti. Sitä kasvatellessa tukiruoka työnnetään suoraan suuhun ja kaikki muu pilkotaan pieniksi paloiksi. Nasu luottaa, että palvelu pelaa eikä täten turhista masennu. 

maanantai 15. lokakuuta 2012

Lähes livemusiikkia

Olen viime päivinä löytänyt itseni useampaan otteeseen  tv:n äärestä musiikkiohjelmia katsomassa. Tämän ohjelmatyypin seuraaminen ei ole juuri lainkaan kuulunut tapoihini - en ole edes ollut tietoinen siitä, mitä kaikkea on tarjolla.

Viime torstaina katselin Planin Ilta lapselle - gaalaa, jonka esityksiin (ja siihen muuhunkin asiaan) uppouduin ihan täysillä. Parhaat biisit olivat mielestäni "Kapteeni aika", jonka esitti Paula Koivuniemi ja lapsikuoro sekä "Aliina", jonka tulkitsi Jari Sillanpää pienen tytön kanssa.

Molemmat kappaleet ovat menneet minulta ohi, mutta nyt niitä on tullut kuunneltua  aivan kyllästymiseen asti.

Sitten, perjantaina, katsoin "Vain elämää" -nimistä ohjelmaa, jossa joukko kotimaisia artisteja keskittyi yhden artistin uraan ja kappaleisiin. Nyt vuorossa oli Nylon Beatista ja soolourastaan tuttu Erin, ja kas kas, tämäkin ohjelma nosti tunteet pintaan!

Hullua tässä on se, että en edes aikanaan tykännyt yhtään Nylon Beatista - musiikkimakuni oli kokonaan toisaalla. Nyt se kuulosti oikein hyältä, varsinkin "Teflon love" -kappale Jari Sillanpään tulkintana sekä "Vanha nainen hunningolla" - kappale Katri Helenan esittämänä.

"Mistäs nyt tuulee", pitäisi minun nyt kysyä itseltäni. Luulen kyllä tietäväni. Niskavikani ei juuri koskaan päästä minua teatteriin, elokuviin tai minkäänlaisiin konsertteihin.

Parhaiten noista onnistuvat ehkä leffat, kun niissä saleissa on niin hyvät istuimet. Elokuvan pitää kuitenkin olla normaalimittainen, ei mikään kolmetuntinen.

Melkein kaikkien muiden esitysten seuraaminen on jäänyt - kipu ja huimaus vievät liikaa tilaa nautinnolta ja keskittymiseltä. Olen ollut tästä puutteesta aika hiljaa ja kenties halunnut itsekin unohtaa sen.

Viime päivät tv:n ääressä ovat kuitenkin nostaneet asian pintaan, ja tunnelataus (lähinnä sisäinen, muille näkymätön) onkin ollut melkoinen.

Tästä lähin taidankin seurata musiikkiohjelmia aiempaa tiiviimmin - onneksi suuri osa tunteesta välittyy tv:nkin välityksellä.



perjantai 12. lokakuuta 2012

Se on syksy nyt

Terveiset syyslomareissulta maaseudulta! Viivyn pienimuotoisella matkallani viisi päivää, jonka jälkeen puoliso hakee minut takaisin kotiin. Oli oikein virkistävää vaihtaa vähäksi aikaa maisemia, kun emme poikkeuksellisesti taida olla tänä syksynä matkustamassa mihinkään.

Viime vuonna teimme pienen matkan Viroon, Haapsaluun. Puoliso oli silloin menomatkalla kipeä ja minä sairastuin paikan päällä. Silti yhteinen matka muistuu mieleen mukavana. Taitaa olla niin, että kun on muutenkin aina kroonisesti sairas, ei yksi nuhakuumekaan ole matkalla maailmanloppu.

No, pienimuotoiselta maailmanlopulta se tuntui hetkellisesti lauttamatkalla, kun täpötäydessä laivassa ei ollut kertakaikkisesti minkäänlaista istumapaikkaa, ja minulla oli päälle 38 astetta kuumetta.

Päädyimme sitten istuskelemaan erään hyttikäytävän lattialle, seuranamme joukko virolaisia raksamiehiä. Oli oikein rattoisaa - olisivat tarjonneet meille eväitäänkin, mutta turvonneesta kurkustani ei sillä hetkellä mennyt mitään alas.


Takaisin tähän päivään: kuten kuvasta näkyy, koivunlehdet sinnittelevät...eipä kestä kauan, kun kaikki ovat maassa. Mistä se syksy nyt näin äkkiä tuli! Eilen täällä satoi myös rakeita.

Muuten, matkalla maaseudulle näin jotakin hienoa: aivan valtava määrä kurkia matkusti vastakkaiseen suuntaan, kohti etelää. Onnistuin laskemaan viitisentoista auraa, mikä on kyllä enemmän kuin olen koskaan ennen yhdellä kertaa nähnyt.


Kyllä sitä vihreääkin vielä näkyy. Mainio pensas muuten tämä tuoksuvadelma! Se kasvaa joka vuosi uudestaan, ja saavuttaa yli kahden metrin korkeuden! Tätä puskaa on kuulemma jouduttu kesän aikana harventamaankin useaan otteeseen.

Tänään kävin pienellä kävelyllä ja harmittelin vähän, kun niska ei taas tunnu yhtään tykkäävän sivuille vilkuilusta. Toisaalta sitä pitäisi harjoittaa, toisaalta se harjoittaminen saattaa laukaista karmivan huimauskohtauksen - ristiriitaista!

Löysin myös lapsuuteni vesilätäkön - iso lätäkkö eräällä tienvierustalla. Meillä oli tapana joko saapastella sen yli tai ajaa pyörällä lävitse niin, että jalat oli pakko nostaa ylös, kun vesi roiskui! Nyt tyydyin vain kiertämään lätäkön, kun ei ollut saappaitakaan.


perjantai 5. lokakuuta 2012

Helmenharmaana perjantaina

Niskaselle ei kuulu mitään kovin erikoista. Tuleva kuntoutusjakso pyörii tietysti mielessä - koskakohan lähettävät Ortonista tarkempaa tietoa kuntoutuksesta? Sinänsä en tarvitse kuin jonkinmoisen päiväohjelman, jonne voin sitten suunnata jollakin julkisella kulkuneuvolla.

Kelan kuntoutusosasto näyttää kokemukseni pohjalta osastoista anteliaimmalta. Silti Kelan logiikka jaksaa   kerrasta toiseen ihmetyttää. Heidän perusteluissaan oli nimittäin mm. kohta, jossa he myöntävät kuntoutuksen, koska niskan retkahdusvamman jälkitilani aiheuttaa minulle merkittävää haittaa työelämässä ja muutenkin.

Toisen Kelan osaston mukaan minulla ei kumminkaan ole ks. ongelmia, joten sairauspäivärahoja tms. ei ole tähän päivään asti myönnetty. Ihmetyttää, ei voi muuta sanoa.

Kuntoutus siis myönnetään, mutta minkäänlaista toimeentuloa ei. On tietysti oikein hyvä, että sain kuntoutuksen, mutta jotenkin tuntuisi, että minun tulisi saada puuttuvat sairauspäivärahatkin, kun sairauteni kerran jossakin Kelan osastossa myönnetään!

No, se siitä. Meidän Nipsu-marsun kontrollivirtsanäyte on nyt tutkittavana, ja kenties tänään selviää, onko antibiootti purrut tulehdukseen. Nipsukka on aikalailla entisensä, mutta eihän sitä koskaan voi varmasti tietää.

Ai niin, kerrankin jotakin hyvää terveyskeskuksen päivystyksestä: jouduin käyttämään kyseistä palvelua erään vaivan vuoksi muutama päivä sitten. Kammotti mennä ollenkaan, kun edellisestä kerrasta oli niin huonot kokemukset.

Päivystyksessä kävikin niin, että odotusaika oli inhimillinen, lääkäri asiallinen ja asia hoitui käden käänteessä - joskus siis näinkinpäin!


torstai 27. syyskuuta 2012

Kuntoutukseen

Tänään tulikin Ortonista puhelu, jossa he kutsuivat minut kuntoutukseen. Hienoa, kuntoutusviikko on nyt sitten marraskuun puolessavälissä (sain valita parista vaihtoehdosta, ja ensi kuun puoliväli tulee monestakin syystä vähän liian äkkiä).

Minä asun niin lähellä kuntoutuspaikkaa, että käyn siellä ihan täältä kotoa käsin. Kuntoutuksen yksityiskohdista saan kuulemma infoa etukäteen, joten kai sieltä jonkinlainen kutsukirje aikanaan tulee!

Heh, tämä onkin sitten ensimmäinen varsinainen whiplashiin liittyvä kuntoutus, ja aikaa onnettomuudesta on kulunut nyt melko tarkalleen 3 vuotta ja 7 kuukautta! Toivottavasti asialle nyt voidaan vielä tehdä edes jotakin...

Päässäni on viime aikoina risteillyt traumaattisia ajatuksia kuluneilta vuosilta - eräs juttu oli tapaus ensiapupolilta, jonne kiirehdimme puolisoni kanssa 1,5 vuotta sitten, kun olin oksentanut viikon, niska oli kipeä kuin mikä enkä oikein enää pysynyt pystyssä (nämä olivat niitä pahimpia niskaoireitani - edellinen vastaava kausi oli viime marraskuussa).

Toisin sanoen, oireet rupesivat olemaan jo niin dramaattisia, että tuntui fiksulta käydä polilla näyttäytymässä. Se oli virhe.

Polilla avuliaat hoitajat ilmoittivat että makuupaikkaa ei odotteluun järjesty, koska näytän pysyvän oikein hyvin tolpillani. Odotuspenkeillä ei myöskään saanut maata, vaikka tilaa olisi ollut! Ratkaisimme asian menemällä viereiseen, tyhjään käytävään, josta löytyi penkki, jossa makasin ja kävin välillä oksentamassa, huhhuh!

Lääkäri lakkasi kuuntelemasta oireistoani noin minuutissa, ilmoitti että käytän liian vähän Voltaren-kipugeeliä (tästä olen tainnut täällä kertoa ennenkin) ja että virtsakokeeni on puhdas, olen siis terve.

Tuo polikokemus oli niin kauhea, ettei minua sinne vastaisuudessa taida saada kuin pää kainalossa! Tuollaisista tilanteista olen saanut näitä traumoja, jotka tulevat ajoittain mieleen, vaikka nyt asiat näyttävät jo valoisammilta. Ehkä niitä uskaltaa nyt jo vähän päästää ajatuksiinsa ja käsitelläkin, kun pahin kriisivaihe alkaa olla takanapäin (ja uusia tietysti tulossa, mutta mitäs siitä).

Ai niin, Nasu kävi eläinlääkärillä lyhennyttämässä hammastaan ja sai muutoin terveen paperit. Syy Nipsukan karvojen nyppimiseen selvisi myös: virtsatietulehdus. Nyt Nipsu on antibioottikuurilla ja näyttäisi toipuvan hyvää vauhtia - ei siis enää akuutteja ongelmia!

Eilen Nipsukalla tosin oli ongelmia, kun kehtasimme tarjota sille vesimelonia tomaatin sijasta. Nipsu ei suostunut maistamaankaan - käveli vain häkkiinsä, nakkeli niskojaan ja alkoi klonksuttaa vesipulloa varsin mielenosoitukselliseen sävyyn.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Hakemussotku ja Utun seura

Johan tämäkin viikko hurahti nopeaa tahtia! Torstai oli byrokratiasotkujen kannalta kurja päivä, kun selvisi, että eräs lääkäri, joka lupasi lähettää yhden hakemukseni eteenpäin jo kesäkuussa, ei ole vieläkään tehnyt sitä!

Minä olen kertaalleen ollut yhteydessä häneen jo kuukausi sitten, jolloin hän lupasi lähettää hakemuksen kiireellisenä eteenpäin. Kyseessä on psykoterapiatuki, ja nyt on vaarassa, että hoitojaksoon tulee pitkähkö tauko. 

Lääkärin yhteystietoja minulle ei tietenkään anneta suoraan - voin vain pyytää itselleni soittoajan, jonka nyt sain ensi viikolle. Potilaan (tai pikemminkin asiakkaan) mahdollisuus vaikuttaa tällaisiin asioihin on valitettavasti todella pieni. Ehkä erikoislääkärin oma palkka on niin iso, ettei hän tule ajatelleeksi, kuinka tärkeitä nämä tukiasiat monille ovat.

Voisin tietysti tehdä valituksen osaston ylilääkärille, mutta tuskinpa se asiaa jouduttaa. Fiilis tämän asian suhteen on lähinnä nöyryyttävä. 

Minä olen pitkästä aikaa treffaillut tällä viikolla Utu-koiraa. Hän on kasvanut ja vähän aikuistunutkin. Ihana hän todellakin on - nuoren koiran touhuja seuratessa oma huono fiilis jää hetkeksi taka-alalle. 


Yläkuvassa Utu tuijottaa keskittyneesti leikeissä rähjääntynyttä jalkineen pohjallista. Sitä ennen omaa peittoa piti retuuttaa oikein toden teolla. Utun tilanteeseen muuten kuuluu myös sellaista, että ensi kuussa testataan taas suuntaa antavasti, onko Utulla niitä ominaisuuksia, joita opaskoirakoulutukseen tarvitaan. 

"Eikö tuota marsuhäkin luukkua voisi vähän avata, kun ne marsut sattuvat ikävästi olemaan häkin sisällä. En minä mitään tyhmää tekisi - korkeintaan nappaisin hellästi suuhuni ja vähän ravistelisin..." 

Nipsu suhtautui Utuun kuten arvata saattaa - meni piiloon kyhjöttämään. Nasulle Utu oli kuin hyvä elokuva. Nasu nosti etukäpälät ruokakupille ja tuijotteli Utua pellettiä mutustellen. 

tiistai 18. syyskuuta 2012

Matalapainetta

Tämä päivä on ollut hieman matalavireinen, kun tuli nukuttua huonosti. Kun yritin iltapäivällä vähän torkkua, ilmestyi joukko työmiehiä (en katsonut, vaan kuuntelin) naapurikatolle ja alkoi tehdä jotakin sangen pitkäkestoista, joka kuulosti vasaranlyönneiltä peltikattoon. En sitten torkkunut.

Niska kiukutteli tietysti jo aamulla, se on ollut eilisestä lähtien ihan mahdoton...onnistuin kuitenkin horjumaan kaupungilla pankkiin asti ja hoitamaan asiani. Onneksi tapaaminen oli ennalta sovittu.

Päivällä yritin hoitaa itselleni puhelimitse yhden vastaanottoajan, jonka kuvittelin hoituvan sillä yhdellä puhelinsoitolla. Ennen kuin huomasinkaan, oli vastaanottoajan varaaminenkin muuttunut varsinaiseksi byrokratiasotkuksi.

Sain langan päästä uuden numeron, johon soittaa ja samalla tiedon, että ks. henkilö on vasta ensi viikolla seuraavan kerran töissä (siis henkilö, jonka kanssa vasta alan selvitellä asaa, ei se, joka varmuudella asian ratkaisee).

Niska siis - tänään on särkenyt päätä ja oikeaa silmää, oikeasta kädestä heikkenee jatkuvasti tunto, ja oikeanpuoleinen näkökenttä on ikävällä tavalla sumea. Jospa tämä nyt jo huomenna rauhoittuisi, kun nämä oireet vetävät mielen maahan, vaikka tuttuahan tämän pitäisi olla...ja kaiken lisäksi vatsakin on kipeänä, huh!

Päivän piristys on ollut sähköpostittelu erään kivan ihmisen kanssa. Sain viesteilyn lomassa käyttää hieman ammattitaitoani, mikä antoi pienen lupauksen tämänpäiväisen matalapaineen väistymisestä.


lauantai 15. syyskuuta 2012

Kaikenlaisia rättejä

Kuluneella viikolla olen tarvinnut toimintaa, ja viettänyt paljon  aikaa pesten, viikaten ja järjestellen (eikä lopputulos edes tunnu näkyvän  - pitäisiköhän meidän kaapeista nyt poistaa ovet...) Olen huomannut, että meillä on varsin kunnioitettava määrä erilaisia pyyhkeitä, rättejä ja riepuja

Suurin osa asuntomme tekstiileistä on käytössä, kun meillä  ei järin suuria säilytystiloja ole - ihan hyvä niin. Tästä mansikkakuvioisesta olen kumminkin iloinen. Se on ensimmäinen itse ostamani astiapyyhe (itsenäistä asumistahan minulla on takana pienin keskeytyksin jo 15 vuotta).


Tämän kaulaliinan sain lahjaksi ystävältäni, ja olen erittäin mieltynyt tuohon kirkkaan oranssiin väriin. Tämä liina on siinäkin mielessä tärkeä, että se toimi pari vuotta sitten kantositeenä, kun niskani oikea puoli ei kestänyt edes käden kannattelua.


Entäpä sitten ne tärkeimmät tekstiilit. Nämä nuhjuiset, kaikenkirjavat pyyhkeet ovat eri vuosikymmenten muistoja aina 1950-luvulta lähtien. Ne ovat saaneet vielä yhden tehtävän marsujemme lämmikkeinä, pehmikkeinä ja kuivikkeina. Näitä ilman ei täällä pärjättäisi!


Minulla oli eilisestä lähtien täällä vierailija, jonka kanssa vietimme aikaa työn touhussa ja vierailimme Tropicariossa käärmeiden, liskojen ja sen sellaisten luona. Olin oikein iloinen, kun niska kesti vierailun (no, yhden kerran teki vähän tiukkaa).

Edellisenä iltana olin lähtenyt liikkeelle liian nopeasti hieronnan jälkeen, ja yläniskan hermosto teki aika vaikuttavan stopin - oli aikamoista tasapainottelua selvitä kaupungilta kotiin. Yö välissä taisi olla se tekijä, joka mahdollisti tämän päivän kulkemiset.


perjantai 14. syyskuuta 2012

Kuivaruualla

Meidän marsut menevät eläinlääkäriin vasta ensi viikolla, kun ks. ammattikunnalla tuntuu olevan meneillään varsinainen flunssa-aalto. Ripuloiva Nasu voi onneksi melko hyvin ja Nipsu-raukkakin pärjää, vaikka joutuukin elämään puolisonsa tavoin pelkällä kuivaruualla.

Nasua olen hoitanut jättämällä tuoreruuan pois, huolehtimalla nesteytyksestä, punnitsemalla ja tarkkailemalla ukkelin olotilaa. Tämä ripuli ei Nasun mielialaa näytä juuri haitanneen, ja nyt se peräpään tuotoskin alkaa jo vaikuttaa vähän normaalimmalta.


Yläkuvan toiminta on nyt kertakaikkisen kiellettyä - jääkaapin ruohopussi täytynee heittää menemään. Se on tuotu mökiltä, ja alkaa sitäpaitsi olla jo vähän vanhaa. Ehkä ne tämän kesän ruohot on nyt sitten syöty.

Sitten asiasta toiseen: minulla on kuntoutukseni (siis omatoimisen) kanssa pientä motivaatio-ongelmaa. Jonkinlainen orjapiiskuri pitäisi olla olemassa, joka pakottaisi minut säännölliseen harjoitteluun. Asiaa ei auta fyssari, joka sinänsä on hyvä ja kannustava, mutta ei ollenkaan tiukka.

"Ihan miltä susta nyt tuntuu...", oli hänen vastauksensa, kun kysyin, kuinka kauan näitä fyssarikäyntejä olisi syytä jatkaa. Minä haluaisin, että joku muu kerrankin arvioisi kuntoutustarpeen puolestani, kun sellainen kerran on kieltämättä olemassa. Ehkä asia selviää Ortonissa.

Viime päivinä olen nauttinut hyvistä syyssäistä, vaellellut ympäri naapurikortteleita ja miettinyt kaikenlaista. Mietittävää on paljon, joten onneksi niska on kestänyt. Tänään on onneksi viimein hieroja - hänkin on ollut viime aikoina varsin kiireinen.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Syyskuussa

Alkusyksy taitaa olla lempivuodenaikani. Olen yleensä energisimmilläni, kun vaihtuu. Olen lapsesta saakka tykännyt, kun koulut, harrastukset ja työt alkavat uudelleen kesätauon jälkeen. On myös kivaa, kun voi pukea syysvaatteita päälle.

Kotona olostakin voi taas luvan kanssa nauttia. Tämä on minulle aivan mainio juttu, sillä niska ei useinkaan salli kovin suurta osaa päivästä kodin ja paikallaanolon ulkopuolella. Kesällä tuntuu jotenkin rikolliselta olla sisällä ja sairastaa. 

Sitten ovat marjat: viinimarjat, mustikat ja nyt viimeksi puolukat. Kun olimme mökkireissulla saksalaisten vieraidemme kanssa, poimin ystäväni avustuksella yhteensä 6 litraa puolukoita. Enemmänkin olisi ollut, mutta kunto ei enää kestänyt. Omenoitakin olisi löytynyt enemmän kuin pystyimme tänne kaupunkiin tuomaan. 


Olen joutunut olosuhteiden pakosta keksimään, mitä kaikkea jännää pienessä kaupunkiasunnossa voi tehdä. Aiemmin vietin nimittäin paljon pienemmän osan päivästä kotona. 

Mitä minä sitten vapaa-ajallani teen, mikäli olo estää ulkoilun, mutta mahdollistaa rauhallisen puuhastelun sisätiloissa (olo, joka estää ulkoilun, on useimmiten huimaus ja niin kipeä niska, ettei askelia voi kamalasti ottaa, kun tärähdys sattuu)?

No,esimerkiksi hoidan meidän akvaariota ja marsuja, otan vieraita vastaan, luen, katson tv:tä, pelaan Nintendoa, siivoan...Kyllä minä tekemistä keksin. Liikkumisrajoituksissa ikävintä taitaa olla tietoisuus siitä, ettei pysty menemään ulos ja tietenkin se, että joutuu siirtämään kodin ulkopuolisia tapaamisia ja tehtäviä eteenpäin. 

Jos niska on niin kipeä, että oksettaa ja pyörryttää, niin silloin on vain parasta maata sängyssä tai sohvalla tekemättä mitään. Tällaiset hetket koen aika ahdistavina. 


Mutta mutta, pieniä tavoitteita minulla on tällekin syksylle ja tulevalle vuodelle. Kuntoutusjakso Ortonissa lienee nyt erittäin tärkeä, siihen pitääkin alkaa jo valmistautua.

Lisäksi haluaisin, että pystyisin mahdollisuuksien mukaan olemaan tänä vuonna edes hiukan mukana työelämässä - vaikka ihan täältä kotoa käsin. Tuntuu, että olen odottanut (pakon edessä) jo ihan liian kauan. 

Mitähän muuta...no, meillä on täällä iäkkäitä marsuja kaksin kappalein. Haluan tämän vuoden aikana perehtyä mahdollisimman hyvin vanhojen marsujen hoitoon, jotta nöpsyköillämme olisi mahdollisimman hyvä vanhuus. Tämä projekti alkaakin eläinlääkärikäynnillä, jonne heivaamme ensi viikolla molemmat vanhat varikset. On ilmennyt erinäisiä ongelmia, mutta toivomme, ettei mistään vakavammasta ole kyse. 

torstai 6. syyskuuta 2012

Blogini

Blogini on nyt ollut toiminnassa loppuvuodesta 2011 alkaen. Blogin pito ei ainakaan kyllästytä - tuntuu että kirjoittamista olisi aina vähän enemmän kuin ehdin kirjoittaakaan. 

Kun aloitin blogin, en oikeastaan tiennyt, millainen siitä mahdollisesti tulisi. Päätin, että blogini tyyli muotoutuu itsestään, ajan kanssa.

Olen myös huomannut, että blogini lukijamäärä on noussut hitaasti, mutta varmasti. Näin spesiaaliaiheinen blogi ei ole supersuosittu (eikä se ole tarkoituskaan), perheeni ja ystävieni lisäksi täällä käy kumminkin muitakin. Tämä on ollut minulle oikein positiivinen yllätys!

Mikä blogini tarkoitus sitten on? Kirjoitan ensinnäkin itseni takia. On varsin terapeuttista saada kaikenlaiset tapahtumat johonkin muistiin - ihan jo senkin vuoksi, että niitä kysytään minulta kerta toisensa jälkeen, kun aika kuluu ja kuntoutusprosessi etenee.

Toivon (ja tiedänkin), että blogini olisivat löytäneet myös sellaiset, jotka joutuvat elämään tämän sairauden tai sitten jonkin muun kroonisen sairauden kanssa. Ainakin itselleni virtuaalinen vertaistuki on todella tärkeä juttu, ja siksi käyn myös tuolla Niskafoorumilla säännöllisesti. 

Aluksi pohdin myös, kirjoittaisinko lähinnä sairaudestani vai myös muusta. Päätin, että hieman muitakin aiheita sisältävä blogi sopii minulle jo siksikin, että pahimpina sairauspäivinä on hyvä, että voi käydä tsekkaamasta jostakin, että viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana on tehty muutakin kuin sairastettu! 

Olen myös pyrkinyt merkitsemään ylös kaikki byrokratiaan, hoitoon pääsyyn ja kuntoutukseen liittyvät asiat blogiini - olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Pidän itse tätä tärkeänä, sillä mielestäni julkinen terveydenhuoltojärjestelmämme on aika hukassa kroonisten sairauksien hoidossa. Sairauden pitäisi olla  tunnettu ja lyhytkestoinen - muuten alkavat vaikeudet. 

Mutta mutta...mistä te, lukijat, haluaisitte minun kirjoittavan? Kirjoitusten aiheita saa myös vapaasti toivoa, sillä Niskaska temppuilevan niskansa kanssa ei aina välttämättä itse ymmärrä, mistä olisi tärkeää kirjoittaa. 

Olisi myös kivaa, jos kävisitte jättämässä kommentteihin tai s-postiosoitteeseeni jonkinlaisen puumerkin itsestänne - kommenttien saaminen ja niihin vastaaminen on mielestäni oikein mukavaa. 

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

"Ei näitä kannata ottaa tosissaan"

Nousin äsken ylös, tuntia ennen kellon soittoa. Oikeastaan olen ollut hereillä jo kolmisen tuntia. Työkykyarvion tulokset tulivat eilen, ja niinhän siinä kävi, että valvoin aamuyön niitä murehtimassa.
Noin kello 6.10 luovutin ja nousin ylös.

Aamuyön tunteina kävin mielessäni uudelleen läpi työkykyarvion tilanteita. Istuin epäergonomisella puupenkillä. Niskaan sattui ja keinuttava huimaus vaihtui välillä "säpsähtelevään", kun vaihtelin pääni asentoa.

Siinä samalla yritin selvittää pöydän takana olevalle henkilölle oireitani, käytännön ongelmia työtilanteissa sekä sitä, että haluaisin, ettei asiasta enää täällä tehtäisi psyykkisiä päätelmiä, vaan keskityttäisiin nyt viimeinkin minun niskan retkahdusvamman jälkitilaani.

Tulos: papereissa lukee kootusti näin: vaikka tutkittava kertookin niskan retkahdusvamman jälkitilan olevan hänen ensisijainen ongelmansa, saa tutkittavasta kuvan, että hänen psyykkinen kuntonsa on selvästi horjuvampi kuin hän itse tiedostaa...

Tämä on taas tätä samaa - mieleeni pyrkii mielikuva...hmm...sellaisesta noituudesta syytetystä, roviolle vietävästä henkilöstä joskus 1600-luvulla.

Joka tapauksessa, asia ei edelleenkään mennyt perille, ei vaikka heillä tosiaan oli käytettävissä kaikki minua koskevat dokumentit (sekä minun lausuntoni, mikä ei näköjään juurikaan painanut).

Eräässä toisessa kohdassa tämä neurologi, johon jo aiemmin viittasin, kehottaa, että tutkittava menee välittömästi työkokeilujen kautta takaisin normaaliin työelämään eikä minkäänlaisia tutkimuksia tms. enää niskan suhteen tehdä.

Hmm...hänelle olin taasen selvittänyt varsin tarkasti, millaisia käytännön ongelmia työkokeiluissa ilmeni ja miten huonoon kuntoon niissä menin. Siitäkin on olemassa paperit. Siksihän minut työkykyarvioon lähetettiinkin, kun ne työkokeilut menivät fyysiseltä kannalta pieleen.

Eihän näitä itseensä pitäisi ottaa, mutta sanon nyt ihan suoraan, että kyllä minä ainakin otan. Minusta tällainen on eräänlaista henkistä väkivaltaa ja suoranaista kiusaamista. Nyt rupesi jo hermostuttamaan jopa se Ortonin kuntoutus. Mitä jos sielläkin kiusataan?

Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...