Rouva Niskanen

Viikkomme vierailijoiden kanssa on lähtenyt oikein hyvin käyntiin. Mahdumme kuin mahdummekin tänne kaksioomme, ja olemme jo ehtineet mm. kävelykierrokselle ympäri Helsinkiä. Karjalanpiirakat (Rainbow-pakasteet) ovat maistuneet ja kraavilohi on jo melkein loppu. Olin oikein iloinen, kun myös minä kykenin ottamaan osaa Helsinki-kierrokselle. Nykyisin tällaiset kierrokset ovat silkkaa turismia minullekin - niin vähän kun kävellen liikun nykyään huvikseen paikasta toiseen. Nyt puoliso lähti vieraiden kanssa retkelle Suomenlinnaan ja minä jäin kotiin. Suunitelmissa on siivoamista ja ruuanlaittoa. Vaikka nämä ovatkin tärkeitä toimia, olisin toki lähtenyt retkelle, mikäli olotilani olisi sallinut. Eilinen kävely melkein tappoi niskan, joten tänään on pakko ottaa rauhallisesti. Ystäväni kanssa juttu luistaa aivan samalla tavalla kuin kaksi vuotta sitten (huonolla englannilla mutta hyvällä kommunikoinnilla). Vieraita kieliä pitäisi ehdottomasti käyttää useammin, muutenkin kuin kirjallises

Eloyö on jo hyvin tumma, kävin juuri kaupassa hakemassa maitoa, joka aiemmin unohtui. Olemme puolison kanssa melkein lähtöasemissa. Noin 20 minuutin kuluttua suuntaamme Helsinki-Vantaalle. Lento Frankfurtista tuo mukanaan kaksi odotettua vierasta. Ystäväni ja hänen veljensä ovat tulossa Suomen-visiitille. Tämän ystävän kanssa me tapaamme aivan liian harvoin - hän asuu Etelä-Saksassa. Näimme viimeksi, kun teimme puolisoni kanssa automatkan Keski-Eurooppaan vuonna 2010.  Vaikka viikosta tuleekin vauhdikas, ei tämä visiitti hermostuta minua etukäteen. Minulla oli sairauteni jo, kun kävimme viimeksi ystäväni luona, joten hän on tietoinen tilanteestani. Olemme puolison kanssa sopineet, että hän on tämän viikon retkivastaava ja minä pääkokki!  Aiomme viikon aikana oleilla sekä täällä kaupungissa että maaseudulla. Odotan innnolla, että pääsen seuraamaan, mitkä asiat muodostuvat elämyksiksi ja mitkä taas eivät. On virkistävää viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka näkevät ulkopuolise

Olen varmasti jo aiemminkin maininnut, kuinka hankalaa syöminen pöydän ääressä tämän niskan kanssa on. Se on hankalaa kahdesta syystä, jotka ovat huimaus ja asento-ongelma. Jälkimmäinen tarkoittaa kohdallani sitä, etten meinaa millään jaksaa pysyä siinä istuma-asennossa. On oikeastaan hassua, että yleisesti toitotetaan, kuinka tärkeää on tehdä muutakin kuin istua. Minäpä se ainakin teen kaikkea muuta kuin istun! Joka tapauksessa, joitakin päiviä sitten valmistin ruokaa, paistettuja silakoita ja keitettyjä perunoita. Sitten sain päähäni, että nyt istummekin vaihteeksi pöydän ääressä. Aloin suorastaan kattaa pöytää. Meille pöydän ääressä syöminen on erikoista - kaksin ollessa tulee useimmiten syötyä sohvalla istuen. Minulle se sohvalla istuminen on niskan kannalta kaikkein helpointa, kun ei tarvitse pitää minkäänlaista ryhtiä yllä (kuulostanee kamalalta) tai kärsiä siitä huimauksesta. Istuminen kun sattuu kohdallani olevan se asia, johon whiplash on eniten vaikuttanut. Palatkaamm

Muutama viikko sitten keksimme (tai minä keksin) ex tempore, että voisimme tehdä päivämatkan Kotkaan. Olen kyllä joskus käväissyt kyseisessä kaupungissa, mutta vain ohimennen.Tästä reissusta kirjoitan mielelläni, koska minulla oli siellä poikkeuksellisesti melko hyvä olo koko päivän ajan. Pääkohteemme oli itämeriakvaario Maretarium, jossa olin halunnut vierailla jo monen vuoden ajan, ja mm. niskavamma on visiitin estänyt. Itämeriakvaario oli mielenkiintoinen kokemus, sillä olen vieraillut pääasiassa lämpimien vesien Akvaarioissa. Tässä akvaariossa vesi nostetaan kuulemma merestä ja se kulkee isojen hiekkasuodattimien läpi ennen kuin siirtyy akvaarioon. Yläkuvan allas oli iso. Etualalla on sampia, ja kyllä sieltä tankista paljon muutakin löytyi, kuten pieniä rapuja.  Akvaario alkoi lattiatasosta, joten kuvatakseen piti kyykistyä.  Tämä kuva on isosta itämerialtaasta. Siellä oli jo näin loppukesästä paljon levää, sillä altaan yläosaan pääsee aurinko paistamaan vap

Tänään marsuille kuuluu sellaista, että niiden aamiainen oli isäntäväen puolelta harvinaisen huonosti hoidettu. Lähikaupassa ei ollut porkkanaa, joten oli pakko tarjota omenaa. Nipsu pureskeli omenaansa vähän ja jätti sen melkein koskemattomana lattialle. Nasu nyrpisteli omenaraasteelle ja teki sen jälkeen "nipsut". Molemmat painelivat tiehensä tyrmistyneinä. Illalla tarjottu omena olisi luultavasti kelvannut. Porkkana taas on aamuruokaa. Tomaattia ei saa tarjota häkkiin, koska se syödään häkin ulkopuolella...Tyhmiä nämä eivät todellakaan ole - erittäin hyvämuistisia pikemminkin. Nasu ja Nipsu alkavat yleisesti ottaen olla kuin kaksi vanhaa varista. Leikkiminen ei enää paljon kiinnosta, syöminen ja nukkuminen sitäkin enemmän. Rutiineista pidetään kiinni. Nasun sukupuolivietti on sentään entisellään... Nasulle kuuluu siinä mielessä hyvää, että leukapatti on viimein kadonnut (tämä vaati seitsemän kuukauden päivittäisen hoidon) Nasu on hoitojen loppumisesta oikein iloine

Erityisesti viime vuosien aikana olen todennut olevani varsin positiivinen ja joustava luonne. Ilman sitä juuri mistään ei olisi tullut mitään. Välttelen negatiivisuutta ja negatiivisen mielialan iskiessä yritän aina siirtää huomioni muualle. Silti, tämä tilanne on kerennyt alkuvuodesta 2009 lähtien aiheuttaa minulle paljon surua, vihaa, kateutta ja pelkoa. En mielelläni puhu tai kirjoita tästä puolesta, mutta yritänpä nyt kumminkin. Rajoituksistani voin ja olen voinut melko helposti kirjoittaa ja samoin siitä, millaisia ratkaisuja olen ongelmiini keksinyt. Yritänpä kerrankin lähteä liikkeelle siitä negatiivisesta puolesta - siitä, millaisten ajatusten kanssa välillä painin. Suru - Miksi ihmeessä minun terveyteni piti loppua jo 27-vuotiaana, kun olisin voinut oikein mielelläni elää terveenä vuosikymmeniä pidempään? - Miksi minun pitää kestää kipu, huonovointisuus, se että lihakseni muuttuvat käytön puutteessa spagetiksi ilman, että voin itse siihen vaikuttaa ja se, että virano

Eräänä taannoisena lomapäivänä päätimme tehdä retken Lammassaareen . Välillä saamme miettiä toden teolla, millaisille retkille myös minä voin osallistua. Viikin Lammassaari kuuluu niihin retkikohteisiin, joissa kävimme viimeksi ennen kuin vammauduin. Monesta vahingosta viisastuneina päätimme suunnata paikalle autolla - onneksi parkkipaikalla oli oikein hyvin tilaa. Joukkoliikenne sai jäädä odottamaan parempaa niskapäivää. Matkalla lammassaareen on kaikenlaista nähtävää, kuten luontopolku ja lintutorneja. Minulle mieleenpainuvinta taitavat kuitenkin olla pitkospuut. Ai niin, luontoretkemme oli tällä kertaa myös geokätköilyretki. Geokätköily pitäisi onnistua suorittamaan sivullisilta piilossa, mikä tuottaa välillä vähän hankaluuksia. Yhden kätkön takia könysimme ojassa, jolloin ohi kulkenut pariskunta pysähtyi utelemaan, mitä ihmettä teemme. Pakkohan siinä oli vastata, että etsimme geokätköä. Onneksi sentään tunnistivat lajin. Kätköä emme löytäneet. Seuraavalla kätköllä

Ohhoh, Kelalta tuli tänään jopa soitto! On kyllä ensimmäinen henkilökohtainen yhteydenotto koko sairausaikanani, vaikka niitä olisi tarvittu useampaankin otteeseen... Asia koski kuntoutushakemustani (lähetin Kelaan hakemuksen, jossa haen kuntoutusjaksoa selkäsairaala Ortonissa), jota oli nyt viimein alettu käsitellä. Viime viikolla jouduin ottamaan Kelan palvelunumeroon yhteyttä, kun hakemus on ollut tiellään jo melkein neljä kuukautta. Täti langan toisessa päässä oli ystävällinen ja avulias (miksi näitä ei useammin satu kohdalle). Minun pitäisi kuulemma vielä lähettää kaularangan taivutusröntgenin tulokset, niin juttu olisi sillä selvä. Kun "selvä" voi kerran tarkoittaa monta asiaa, kysyin, että onko se, ettei kuvassa näy mitään, tapauksessani huono vai hyvä asia (eli onko Rva menossa kuntoutukseen vai ei). Yllätyksekseni täti oli aika toiveikas - sanoi vielä, että "Kun työkykysi on kerran näiden paperien mukaan vähentynyt merkittävästi..." Ah, olis

Täällä ollaan, "rengasmatkani" puolessavälissä. Selvisin neljän tunnin bussimatkasta hengissä, tapasin ystäviä ja löysin uusia geokätköjä. Tänään olen ottanut rauhallisesti täällä välietapilla ja tehnyt kaikki selän liikkuvuusharjoitukset muutaman päivän tauon jälkeen. Niska on tänään protestoinut jumituksella ja heikkoudella. Tämä heikkous tulee esille vähän hullulla tavalla - pääni nytkähtelee ajoittain pari senttiä taaksepäin, mikä muistuttaa jotenkin säpsähtelyä. Oireisiin auttavat tietysti syvät niskalihasliikkeet, mikäli nyt auttavat. Toinen vaihtoehto olisi varmaankin leikata koko pää irti, joten pakko tässä kai on urheilla. Huomenna seuraa lisää jännitystä junamatkan muodossa - onneksi kyse on vain noin tunnista. Olen muuten pudonnut sairausaikanani kehityksen kärryiltä enkä osaa käyttää VR:n uusia lippuautomaatteja... Ennen kotimatkaa seuraa kuitenkin eräs upea juttu - pääsen saattelemaan kummilastani koulutien alkuun. Olen tästä iloinen. Mukavaa

Toissapäivänä oli työkykyarvion viimeinen haastattelu, tällä kertaa psykiatrin. Koko työkykyarvio on ollut henkisesti kamalan raskas prosessi, lähinnä sen vuoksi, kun jo alkuun huomasin, ettei siitä tule olemaan minulle mitään hyötyä. Psykiatri oli ihan ok, toisin kuin se neurologi alkukesällä, josta taisin jo blogissani kertoakin. Kumminkin, tämänkin käynnin tulos oli, että olen eräänlainen väliinputoaja, eivätkä he voi tilanteelleni mitään. Psykiatria kiinnosti lapsuuteni ja perhesuhteeni (taitaa kuulua ammattikuvaan). Ensimmäistä kertaa kaikkien byrokraatti- ja lääkärikeskusteluiden jälkeen kieltäydyin puhumasta aiheesta. Täytyy sitä kroonisesti sairaallakin olla jonkinlainen intimiteetti - varsinkaan kun lapsuuteni tai perhesuhteeni eivät mielestäni millään liity siihen, minkälainen työkyky minulla niskavammaani liittyen on. Kysymykseeni työkykyarvion vaikutuksista tämä psykiatri vastasi kierrellen ja kaarrellen, että mahdollisesti papereihin voidaan merkitä, että työkykyni

Mökkiretken jälkeen oli vuorossa kyläreissu maaseudulle. Retkelle osallistui myös koirakaverimme Utu. Minua jännitti hieman etukäteen, jaksaisinko niskani ohella ottaa vastuun pentukoirasta. Otinpa kuitenkin, kun  kerran halusin (ja olihan siellä auttajiakin). Utua vähän itketti ensin, kun sen emäntä jäi tielle vilkuttamaan. Automatka sujui kumminkin lupsakasti nukkuen. Nurmikolle pissille piti tietysti päästä heti, kun automatka oli ohi. Pentukoiraksi Utu käyttäytyi matkalla varsin rauhallisesti. Ulkoilimme aika paljon, onneksi helteetkin alkoivat silloin hellittää. Mustalle koiralle helle ei nimittäin ole se kaikkein kivoin juttu. Kaikki oli maaseudulla tietysti uutta, ja Utu katsoikin parhaaksi seurata minua kuin varjo koko reissun ajan. Taisi tulla kerralla vähän turhankin iso pläjäys uusia ihmisiä, tiloja sekä toisten koirien hajuja tienpientareilla. Illalla uni tuli helposti - onneksi ei ainakaan itkettänyt. Nukkumapaikaksi valikoituivat vuodesohvan päälliset eikä

Saimme viimein uuden tietokoneen, joka asennusrumban jälkeen alkaa olla kutakuinkin toiminnassa. Viime viikot ovat olleet retkiä täynnä, ja koska nämä hetket ovat olleet merkityksellisiä monella tapaa, ei auta kuin aloittaa ensimmäisestä, jolle olin lähdössä, kun kirjoitin tätä  tekstiä. Retki suuntautui mökille. Ensimmäisenä matkustin tunnin matkan bussilla läheiseen pikkukaupunkiin. Joukkoliikenteen käyttönihän on vähentynyt viime vuosina minimiin, kun nuo oireet ovat itsenäistä matkantekoa sen verran haitanneet. Bussissa ei sitten tarvinnutkaan istua kuin kaksi minuuttia, kun epävakaa olo iski. Keinutti sillä tavalla, että olisi tehnyt mieli pitää jostakin kunnolla kiinni. Uloskaan ei voinut kunnolla katsella. Tämä oloa kesti puolisen tuntia, ja sitten se niska onneksi ymmärsi rauhoittua. Ystäväni treffasin, kun bussi puksutteli perille pikkukaupunkiin, keskelle toripäivän vilinää. Siihen vilinään ei tämä retku viitsinyt nokkaansa (ja niskaansa) työntää, mutta näytti se hausk

Tänään meidän oli tarkoitus lähteä ystäväporukalla läheiseen puistoon piknikille. Koska sää on täällä harmaa, sateinen ja sumuinen, päätimme lyhyen palaverin jälkeen siirtää tapaamisemme sisätiloihin.  Olemme tavanneet melko samalla porukalla säännöllisesti jo muutaman vuoden ajan. Jokainen emännöi tai isännöi vuorollaan. Ruokaakin tarjotaan, usein myös nyyttäriperiaatteella.  Melkein jokaisella osanottajalla on mukanaan ompelutyö tms, vaikka ihan ompeluseurasta tässä ei olekaan kyse. Pakko ei ole tehdä yhtään mitään. Kuitenkin, tapaamisissamme on tehty ainakin ruokaa, kaulahuiveja, sukkia, piirustuksia, koruja tms. Idea taapaamisiin syntyi, kun osa meistä totesi, että näin aikuisena tuntuu hankalalta "puuhastella" itsekseen. Keksimme, että voisimme alkaa kokoontua säännöllisesti ja tehdä keskustelun lomassa omia juttujamme. Välillä voisimme myös opettaa oman taidon jollekulle muulle. Itse olen pitänyt näistä tapaamisista aivan mahdottomasti! Minun mahdollisuut

Ennen kuin aloitan mistään muusta, haluaisin lähettää halauksen ja lämpimät kiitokset eräälle blogini lukijalle. Kun menimme maanantaina perheeni luokse vierailulle, siellä odotti nätti kortti sekä neljä Kodin Pellervo -lehteä! Olin loppukeväästä maininnut blogissa pitäväni kyseisestä lehdestä, ja nyt sain niitä kerralla monta kappaletta. Kiitos vielä kerran - totta puhuen liikutuin tästä muistamisesta aikalailla! Tänään olen viettänyt melkein koko päivän kotioloissa. Edelliset pari tai oikeammin viisi päivää ovat olleet erittäin liikkuvaisia (kaksi yön yli kestävää reissua viidessä päivässä). Tänään niska alkoi ilmoitella itsestään heti aamusta tutun huimauksen, lisääntyneen kivun ja heikotuksen muodossa. Siispä päätin, että tänään otan hyvin rauhallisesti. Minulla oli tosin eräs meno aamulla ja pari tuntia sitten kiersin lyhyen lenkin. Lenkillä oikeanpuoleinen särky kallonpohjassa paheni ja aiemmista kerroista oppineena palasinkin välittömästi takaisin kotiin. Nyt oikeanpuole