keskiviikko 29. elokuuta 2012

Suomalaisuuksia ja turistikierros

Viikkomme vierailijoiden kanssa on lähtenyt oikein hyvin käyntiin. Mahdumme kuin mahdummekin tänne kaksioomme, ja olemme jo ehtineet mm. kävelykierrokselle ympäri Helsinkiä. Karjalanpiirakat (Rainbow-pakasteet) ovat maistuneet ja kraavilohi on jo melkein loppu.

Olin oikein iloinen, kun myös minä kykenin ottamaan osaa Helsinki-kierrokselle. Nykyisin tällaiset kierrokset ovat silkkaa turismia minullekin - niin vähän kun kävellen liikun nykyään huvikseen paikasta toiseen.

Nyt puoliso lähti vieraiden kanssa retkelle Suomenlinnaan ja minä jäin kotiin. Suunitelmissa on siivoamista ja ruuanlaittoa. Vaikka nämä ovatkin tärkeitä toimia, olisin toki lähtenyt retkelle, mikäli olotilani olisi sallinut. Eilinen kävely melkein tappoi niskan, joten tänään on pakko ottaa rauhallisesti.

Ystäväni kanssa juttu luistaa aivan samalla tavalla kuin kaksi vuotta sitten (huonolla englannilla mutta hyvällä kommunikoinnilla). Vieraita kieliä pitäisi ehdottomasti käyttää useammin, muutenkin kuin kirjallisesti.

Muuten...viime viikolla meillä oli puolison kanssa hauskoja hetkiä, kun yritimme löytää tarpeeksi pitkiä vieraspatjoja vieraillemme. Me kun olemme lähes hobitteja ja vieraamme taas hieman tavallista pidempiä. Kahden metrin vieraspatja löytyi Jyskistä.

Huomenna viemme vieraamme maaseudun rauhaan (mikä on varsin suhteellista) pariksi päiväksi. Metsä, järvi, sauna ja grillaaminen riittänevät nähtävyyksiksi.



maanantai 27. elokuuta 2012

Odottelua...

Eloyö on jo hyvin tumma, kävin juuri kaupassa hakemassa maitoa, joka aiemmin unohtui. Olemme puolison kanssa melkein lähtöasemissa. Noin 20 minuutin kuluttua suuntaamme Helsinki-Vantaalle. Lento Frankfurtista tuo mukanaan kaksi odotettua vierasta.

Ystäväni ja hänen veljensä ovat tulossa Suomen-visiitille. Tämän ystävän kanssa me tapaamme aivan liian harvoin - hän asuu Etelä-Saksassa. Näimme viimeksi, kun teimme puolisoni kanssa automatkan Keski-Eurooppaan vuonna 2010. 

Vaikka viikosta tuleekin vauhdikas, ei tämä visiitti hermostuta minua etukäteen. Minulla oli sairauteni jo, kun kävimme viimeksi ystäväni luona, joten hän on tietoinen tilanteestani. Olemme puolison kanssa sopineet, että hän on tämän viikon retkivastaava ja minä pääkokki! 

Aiomme viikon aikana oleilla sekä täällä kaupungissa että maaseudulla. Odotan innnolla, että pääsen seuraamaan, mitkä asiat muodostuvat elämyksiksi ja mitkä taas eivät. On virkistävää viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka näkevät ulkopuolisen silmin meille niin tutut asiat. 

Minä en ole ihan parhaimmillani, sillä minun piti kaikesta huolimatta herätä aamuyöstä jännittämään, enkä sitten saanut enää unta. Onneksi kävin sentään hierojalla - kulkuni alkoikin olla lihasjumien vuoksi hieman robottimaista.

Heh, olkkari-keittiössä odottaa nyt kaksi täytettyä vieraspatjaa. Paljon muuta sinne ei enää mahdukaan. Asuntomme kun on niin pieni ja suloinen (nyt siivottuna). 




sunnuntai 26. elokuuta 2012

Pöydän ääressä

Olen varmasti jo aiemminkin maininnut, kuinka hankalaa syöminen pöydän ääressä tämän niskan kanssa on. Se on hankalaa kahdesta syystä, jotka ovat huimaus ja asento-ongelma. Jälkimmäinen tarkoittaa kohdallani sitä, etten meinaa millään jaksaa pysyä siinä istuma-asennossa.

On oikeastaan hassua, että yleisesti toitotetaan, kuinka tärkeää on tehdä muutakin kuin istua. Minäpä se ainakin teen kaikkea muuta kuin istun!

Joka tapauksessa, joitakin päiviä sitten valmistin ruokaa, paistettuja silakoita ja keitettyjä perunoita. Sitten sain päähäni, että nyt istummekin vaihteeksi pöydän ääressä. Aloin suorastaan kattaa pöytää. Meille pöydän ääressä syöminen on erikoista - kaksin ollessa tulee useimmiten syötyä sohvalla istuen.

Minulle se sohvalla istuminen on niskan kannalta kaikkein helpointa, kun ei tarvitse pitää minkäänlaista ryhtiä yllä (kuulostanee kamalalta) tai kärsiä siitä huimauksesta. Istuminen kun sattuu kohdallani olevan se asia, johon whiplash on eniten vaikuttanut.

Palatkaamme perunoiden ja kalan äärelle. Istuimme puolison kanssa nokatusten pöydän ääreen ja aloimme syödä. Minä yritin istua niin ergonomisesti kuin mahdollista. Huomasin heti, että alan jännittää kaulajänteitäni (tai lihaksia niiden seudulla). Korjasin tilanteen.

Keskustelu vei onneksi ajatuksiani huimauksesta poispäin. Aloimme muistella lapsuutemme ruokahetkiä. Yleensä ajattelen, että ei se 1980-luku nyt niin kaukana voi olla.On se kumminkin.

Muistelimme molemmat,että kummankin kotona syötiin perunaa ja erilaisia kastikkeita paljon enemmän kuin me itse syömme. Minun kotonani leipä oli useimmiten tummaa ja kaupan mehua ei muistikuvieni mukaan ollut juuri koskaan. Meidän molempien kotona oli ihan hyvää ruokaa.

Pöydän ääressä ruokailu oli mukavaa näinkin pienellä kokoonpanolla - taidammepa ruokailla tällä tavalla vähän useamminkin. Niskaan liittyen, kun niska nyt on jo hieman pahimmista ajoista rauhoittunut, on tätä pöydän ääressä syömistä mahdollista jo vähän harjoitellakin.

Pahimpina aikoina en meinannut voida syödä edes sohvalla, kun leukaa ei voinut juuri yhtään nostaa tai laskea alas. Silloin söin tosi nopeasti ja toivoin, että edes osa ruuasta pysyy sisällä. Syöminen oli kamalaa.



                Tämä keittiötaideteos on sisareni taiteilema. En koskaan väsy tähän!

torstai 23. elokuuta 2012

Maretarium ja keisarin kalastusmaja

Muutama viikko sitten keksimme (tai minä keksin) ex tempore, että voisimme tehdä päivämatkan Kotkaan. Olen kyllä joskus käväissyt kyseisessä kaupungissa, mutta vain ohimennen.Tästä reissusta kirjoitan mielelläni, koska minulla oli siellä poikkeuksellisesti melko hyvä olo koko päivän ajan.

Pääkohteemme oli itämeriakvaario Maretarium, jossa olin halunnut vierailla jo monen vuoden ajan, ja mm. niskavamma on visiitin estänyt.

Itämeriakvaario oli mielenkiintoinen kokemus, sillä olen vieraillut pääasiassa lämpimien vesien Akvaarioissa. Tässä akvaariossa vesi nostetaan kuulemma merestä ja se kulkee isojen hiekkasuodattimien läpi ennen kuin siirtyy akvaarioon.


Yläkuvan allas oli iso. Etualalla on sampia, ja kyllä sieltä tankista paljon muutakin löytyi, kuten pieniä rapuja.  Akvaario alkoi lattiatasosta, joten kuvatakseen piti kyykistyä. 


Tämä kuva on isosta itämerialtaasta. Siellä oli jo näin loppukesästä paljon levää, sillä altaan yläosaan pääsee aurinko paistamaan vapaasti. Levä ei kuulemma kaloja haittaa, mutta sukeltaja putsaa sitä aina tiskiharjalla lasista pois (tämän näimmekin, samoin kalojen ruokinnan). 


Kierroksen loppuvaiheessa näimme myös terraarioita. Tämä rantakäärme oli vaikuttavan pituinen (normaali aikuispituus 70 - 80 cm). Hän näytti olevan kiinnostunut meistä tai ainakin lasin takana olevasta liikkeestä.

Kun sitä energiaa sitten riitti, päätimme vielä vierailla keisarin kalastusmajalla Langinkoskella. Kiinnostava oli tämäkin kohde, vaikka sisälle museoon "jouduimmekin" sattumalta, kahvia etsiessämme.



Kalastusmaja oli tavalliseksi kesämökiksi varsin hulppea, mutta Pietarin hoveihin verrattuna hyvin vaatimaton. Kerrotaan, että Venäjällä paheksuttiin keisarin lomailua täällä, kun hän hakkasi itse halot ja keisarinna laittoi ruokaa.


Ehkä mieleenpainuvin esine keisaripariskunnan luona olivat nämä vohveli/letturaudat, joihin oli painettu kaksipäisen kotkan kuva. Tällaiset voisi jopa hankkia itselleen (taitavat tosin olla aika harvinaisia)!



maanantai 20. elokuuta 2012

Marsujen kuulumisia ja terve Nasu

Tänään marsuille kuuluu sellaista, että niiden aamiainen oli isäntäväen puolelta harvinaisen huonosti hoidettu. Lähikaupassa ei ollut porkkanaa, joten oli pakko tarjota omenaa.

Nipsu pureskeli omenaansa vähän ja jätti sen melkein koskemattomana lattialle. Nasu nyrpisteli omenaraasteelle ja teki sen jälkeen "nipsut". Molemmat painelivat tiehensä tyrmistyneinä.

Illalla tarjottu omena olisi luultavasti kelvannut. Porkkana taas on aamuruokaa. Tomaattia ei saa tarjota häkkiin, koska se syödään häkin ulkopuolella...Tyhmiä nämä eivät todellakaan ole - erittäin hyvämuistisia pikemminkin.

Nasu ja Nipsu alkavat yleisesti ottaen olla kuin kaksi vanhaa varista. Leikkiminen ei enää paljon kiinnosta, syöminen ja nukkuminen sitäkin enemmän. Rutiineista pidetään kiinni. Nasun sukupuolivietti on sentään entisellään...

Nasulle kuuluu siinä mielessä hyvää, että leukapatti on viimein kadonnut (tämä vaati seitsemän kuukauden päivittäisen hoidon) Nasu on hoitojen loppumisesta oikein iloinen! Ennuste oli todella huono, joten siinä mielessä Nasu yllätti meidät kaikki.

Eräänä hellepäivänä marsut tekivät retken parvekkeelle tai tarkemmin parvekkeen oven taakse piiloon. Ruohokasa houkutteli  molemmat esiin. Ruohon jälkeen olisivatkin sitten maistuneet myös pinaatin- ja mansikanlehdet.



lauantai 18. elokuuta 2012

Miltä sairaus tuntuu

Erityisesti viime vuosien aikana olen todennut olevani varsin positiivinen ja joustava luonne. Ilman sitä juuri mistään ei olisi tullut mitään. Välttelen negatiivisuutta ja negatiivisen mielialan iskiessä yritän aina siirtää huomioni muualle.

Silti, tämä tilanne on kerennyt alkuvuodesta 2009 lähtien aiheuttaa minulle paljon surua, vihaa, kateutta ja pelkoa. En mielelläni puhu tai kirjoita tästä puolesta, mutta yritänpä nyt kumminkin.

Rajoituksistani voin ja olen voinut melko helposti kirjoittaa ja samoin siitä, millaisia ratkaisuja olen ongelmiini keksinyt. Yritänpä kerrankin lähteä liikkeelle siitä negatiivisesta puolesta - siitä, millaisten ajatusten kanssa välillä painin.

Suru

- Miksi ihmeessä minun terveyteni piti loppua jo 27-vuotiaana, kun olisin voinut oikein mielelläni elää terveenä vuosikymmeniä pidempään?
- Miksi minun pitää kestää kipu, huonovointisuus, se että lihakseni muuttuvat käytön puutteessa spagetiksi ilman, että voin itse siihen vaikuttaa ja se, että viranomaispuoli kohtelee minua kuin roskaa kerta toisensa jälkeen?

Viha

Olen usein vihainen, koska...

- joudun jatkuvasti perumaan tai siirtämään tuonnemmaksi tapaamisia, suunnittelemiani asioita ja kaikenlaisia askareita. Alkuun olin vihainen muiden puolesta, nykyään itseni, koska haluaisin vielä tässä iässä mennä ja tehdä asioita.
- Pahoinvointi iskee sellaisissa paikoissa ja sellaisten asioiden parissa, joissa viihdyn ja joita rakastan.
- en voi toteuttaa itseäni työelämässä, vaikka minulla olisi ala, jota olen huolella opiskellut ja jossa olisin hyvä.

Kateus

Kateutta yritän vältellä eniten, ehkä siksi, että se on yhteiskunnassamme tabu.Silti....

- olen kateellinen puolisolleni, joka lähtee joka päivä töihin ja tulee illalla takaisin
- olen kateellinen niille, joiden keho toimii, kuten kolmekymppisen kehon kuuluisi toimia
- olen kateellinen elämän pienistä asioista, joihin ihmiset ympärilläni kykenevät. Miten tuokin 80-vuotias kykenee käymään helposti teatterissa? Entäpä tuo 60-vuotias, joka on kokopäivätöissä ja pystyy jopa lounastamaan työkaveriensa kanssa? Minä olen 30-vuotias enkä silti kykene.

Pelko

- Minä todella pelkään osaa oireistani.
- Pelkään myös, että oireet pahenevat entisestään.
- Pelkään sitä, etten vielä pitkään aikaan kykene tienaamaan. Tämä onkin aiheellista, kun en ole oikeutettu sairauspäivärahaan, työmarkkinatukeen, kuntoutustukeen tai työkyvyttömyyseläkkeeseen enkä myöskään voi oireideni takia käydä töissä.

Nämä ovat varmaankin kohdallani ne päällimmäiset tunteet (siis heti sen selviämisvietin jälkeen, jonka voimalla etenen päivästä toiseen). Varmasti olisi vielä muutakin, mutta eipä tule nyt mieleen. Onhan tätä tässäkin.

perjantai 17. elokuuta 2012

Lammassaaren pitkospuilla

Eräänä taannoisena lomapäivänä päätimme tehdä retken Lammassaareen. Välillä saamme miettiä toden teolla, millaisille retkille myös minä voin osallistua. Viikin Lammassaari kuuluu niihin retkikohteisiin, joissa kävimme viimeksi ennen kuin vammauduin.

Monesta vahingosta viisastuneina päätimme suunnata paikalle autolla - onneksi parkkipaikalla oli oikein hyvin tilaa. Joukkoliikenne sai jäädä odottamaan parempaa niskapäivää.

Matkalla lammassaareen on kaikenlaista nähtävää, kuten luontopolku ja lintutorneja. Minulle mieleenpainuvinta taitavat kuitenkin olla pitkospuut.



Ai niin, luontoretkemme oli tällä kertaa myös geokätköilyretki. Geokätköily pitäisi onnistua suorittamaan sivullisilta piilossa, mikä tuottaa välillä vähän hankaluuksia. Yhden kätkön takia könysimme ojassa, jolloin ohi kulkenut pariskunta pysähtyi utelemaan, mitä ihmettä teemme. Pakkohan siinä oli vastata, että etsimme geokätköä. Onneksi sentään tunnistivat lajin. Kätköä emme löytäneet.

Seuraavalla kätköllä puuhastelimme taas oudon näköisinä. Paikalla oli meidän lisäksemme vain yksi nainen, joka tuli kiireesti sanomaan, ettei halua häiritä romanttista hetkeämme ja on juuri lähdössä! Me emme olleet edes kiinnittäneet huomiota paikan romanttisuuteen, vaan yritimme tirkistellä penkkien alle ja lautojen väliin, josko se geokätkö siellä lymyilisi! 



Uskalsin retkellä myös kiivetä yhteen lintutorniin, josta kävimme katsomassa...hmm...lehmiä. Lammassaaren ympäristön pellot taitavat olla niitä harvoja paikkoja, joilla lehmiä voi nähdä näinkin lähellä Helsingin keskustaa.

Sitten alkoi niskaan sattua ja huimaus paheni, mutta keplottelin kumminkin itseni autolle. Harkitsimme poikkeamista jossakin syömässä, mutta kunto ei sillä kertaa kestänyt. Onneksi itse retki tuli kumminkin tehtyä.

torstai 16. elokuuta 2012

Soitto Kelasta ja toiveikkuus

Ohhoh, Kelalta tuli tänään jopa soitto! On kyllä ensimmäinen henkilökohtainen yhteydenotto koko sairausaikanani, vaikka niitä olisi tarvittu useampaankin otteeseen...

Asia koski kuntoutushakemustani (lähetin Kelaan hakemuksen, jossa haen kuntoutusjaksoa selkäsairaala Ortonissa), jota oli nyt viimein alettu käsitellä. Viime viikolla jouduin ottamaan Kelan palvelunumeroon yhteyttä, kun hakemus on ollut tiellään jo melkein neljä kuukautta.

Täti langan toisessa päässä oli ystävällinen ja avulias (miksi näitä ei useammin satu kohdalle). Minun pitäisi kuulemma vielä lähettää kaularangan taivutusröntgenin tulokset, niin juttu olisi sillä selvä.

Kun "selvä" voi kerran tarkoittaa monta asiaa, kysyin, että onko se, ettei kuvassa näy mitään, tapauksessani huono vai hyvä asia (eli onko Rva menossa kuntoutukseen vai ei).

Yllätyksekseni täti oli aika toiveikas - sanoi vielä, että "Kun työkykysi on kerran näiden paperien mukaan vähentynyt merkittävästi..." Ah, olisivatpa osanneet lukea papereita yhtä hyvin myös siellä työkykyarviossa...

Joka tapauksessa, tämä saattaisi merkitä sitä, että pääsisin Ortonin kuntoutusjaksolle vielä tämän vuoden puolella. Toivoisin kyllä tätä, sillä kukapa retku nyt sairaana haluaisi pysyä, jos jotakin todella on tehtävissä.

                                                 Miltähän tuntuisi nukkua päiväunet raparperin alla?
                                                 Olisikohan se ergonomista, mietin heti.
                                              
                                            

maanantai 13. elokuuta 2012

Matkan keskivaiheilta

Täällä ollaan, "rengasmatkani" puolessavälissä. Selvisin neljän tunnin bussimatkasta hengissä, tapasin ystäviä ja löysin uusia geokätköjä. Tänään olen ottanut rauhallisesti täällä välietapilla ja tehnyt kaikki selän liikkuvuusharjoitukset muutaman päivän tauon jälkeen.

Niska on tänään protestoinut jumituksella ja heikkoudella. Tämä heikkous tulee esille vähän hullulla tavalla - pääni nytkähtelee ajoittain pari senttiä taaksepäin, mikä muistuttaa jotenkin säpsähtelyä.

Oireisiin auttavat tietysti syvät niskalihasliikkeet, mikäli nyt auttavat. Toinen vaihtoehto olisi varmaankin leikata koko pää irti, joten pakko tässä kai on urheilla.

Huomenna seuraa lisää jännitystä junamatkan muodossa - onneksi kyse on vain noin tunnista. Olen muuten pudonnut sairausaikanani kehityksen kärryiltä enkä osaa käyttää VR:n uusia lippuautomaatteja...

Ennen kotimatkaa seuraa kuitenkin eräs upea juttu - pääsen saattelemaan kummilastani koulutien alkuun. Olen tästä iloinen.

Mukavaa huomista koulupäivää, kummipoika S.!  Huomenna nähdään!

torstai 9. elokuuta 2012

Vaikenin

Toissapäivänä oli työkykyarvion viimeinen haastattelu, tällä kertaa psykiatrin. Koko työkykyarvio on ollut henkisesti kamalan raskas prosessi, lähinnä sen vuoksi, kun jo alkuun huomasin, ettei siitä tule olemaan minulle mitään hyötyä.

Psykiatri oli ihan ok, toisin kuin se neurologi alkukesällä, josta taisin jo blogissani kertoakin. Kumminkin, tämänkin käynnin tulos oli, että olen eräänlainen väliinputoaja, eivätkä he voi tilanteelleni mitään.

Psykiatria kiinnosti lapsuuteni ja perhesuhteeni (taitaa kuulua ammattikuvaan). Ensimmäistä kertaa kaikkien byrokraatti- ja lääkärikeskusteluiden jälkeen kieltäydyin puhumasta aiheesta.

Täytyy sitä kroonisesti sairaallakin olla jonkinlainen intimiteetti - varsinkaan kun lapsuuteni tai perhesuhteeni eivät mielestäni millään liity siihen, minkälainen työkyky minulla niskavammaani liittyen on.

Kysymykseeni työkykyarvion vaikutuksista tämä psykiatri vastasi kierrellen ja kaarrellen, että mahdollisesti papereihin voidaan merkitä, että työkykyni on lievästi rajoittunut (tällaisella paperilla minä en tee mitään).

Kysymykseeni siitä, eivätkö työkokeiluni todellakaan merkitse arvioissa mitään, olen saanut joukon avuttomia katseita ja peukalonpyörittelyä. Työkokeiluasia minua pännii ihan oikeasti, sillä minulle uskoteltiin, että kokeiluissa oikeasti seurattaisiin, miten työssäni pärjään.

Työkykyarvio jatkuu vielä sillä tavalla, että menen kuulemaan "tulokset" sosiaalityöntekijältä. Itseäni koskevat paperitkin saan kuulemma lukea vasta silloin. Ei huvittaisi mennä.




keskiviikko 8. elokuuta 2012

Utu-koiran maaseuturetki




Mökkiretken jälkeen oli vuorossa kyläreissu maaseudulle. Retkelle osallistui myös koirakaverimme Utu. Minua jännitti hieman etukäteen, jaksaisinko niskani ohella ottaa vastuun pentukoirasta. Otinpa kuitenkin, kun  kerran halusin (ja olihan siellä auttajiakin).

Utua vähän itketti ensin, kun sen emäntä jäi tielle vilkuttamaan. Automatka sujui kumminkin lupsakasti nukkuen. Nurmikolle pissille piti tietysti päästä heti, kun automatka oli ohi.

Pentukoiraksi Utu käyttäytyi matkalla varsin rauhallisesti. Ulkoilimme aika paljon, onneksi helteetkin alkoivat silloin hellittää. Mustalle koiralle helle ei nimittäin ole se kaikkein kivoin juttu.

Kaikki oli maaseudulla tietysti uutta, ja Utu katsoikin parhaaksi seurata minua kuin varjo koko reissun ajan. Taisi tulla kerralla vähän turhankin iso pläjäys uusia ihmisiä, tiloja sekä toisten koirien hajuja tienpientareilla.


Illalla uni tuli helposti - onneksi ei ainakaan itkettänyt. Nukkumapaikaksi valikoituivat vuodesohvan päälliset eikä suinkaan se nukkumista varten mukaan otettu viltti.

Aamuyöllä taisi tylsyys iskeä - muutaman kerran saimme työntää Utun alas, kun se yritti sänkyyn. Me olimme harvinaisen tylsää leikkiseuraa, joten sitä seuraa piti hakea myös toisesta talossa nukkuvasta pariskunnasta. Sieltä tarttui mukaan nenäliina, jonka tongin Utun suusta noin puoli viiden aikoihin aamulla.

Seuraavana päivänä ulkoiltiin ja haisteltiin pihaa samaan malliin. Utu oli pihallakin hihnassa.Hän kun oli meillä vain hoidossa, niin päätin pelata varman päälle. Päivällä Utu malttoi jo nukkuakin vähän pidempiä pätkiä. Paluumatkalla autossa taisi sitten nukkua koko matkan.

Hmm...mitenkäs minä jaksoin? Täytyy myöntää, että pentukoiran kanssa meinasi väsymyskin ajoittain iskeä - sen verran hektistä meno oli. Seuraavana päivänä huimasi ja niska oli tavallista kipeämpi. Siihen olisin voinut varmaankin vaikuttaa jättämällä juoksemisen Utun kanssa väliin....mutta kun se oli niin kivaa!

Kiitokset Utulle, mainiolle matkakaverille!
Kiitokset Utun emännälle lainakoirasta!
Kiitokset myös heille, jotka ottivat meidät vastaan ja varmaan imuroivat yhä koirankarvoja lattioilta!

tiistai 7. elokuuta 2012

Retkiä ja helteisiä hetkiä

Saimme viimein uuden tietokoneen, joka asennusrumban jälkeen alkaa olla kutakuinkin toiminnassa. Viime viikot ovat olleet retkiä täynnä, ja koska nämä hetket ovat olleet merkityksellisiä monella tapaa, ei auta kuin aloittaa ensimmäisestä, jolle olin lähdössä, kun kirjoitin tätä tekstiä.

Retki suuntautui mökille. Ensimmäisenä matkustin tunnin matkan bussilla läheiseen pikkukaupunkiin. Joukkoliikenteen käyttönihän on vähentynyt viime vuosina minimiin, kun nuo oireet ovat itsenäistä matkantekoa sen verran haitanneet.

Bussissa ei sitten tarvinnutkaan istua kuin kaksi minuuttia, kun epävakaa olo iski. Keinutti sillä tavalla, että olisi tehnyt mieli pitää jostakin kunnolla kiinni. Uloskaan ei voinut kunnolla katsella. Tämä oloa kesti puolisen tuntia, ja sitten se niska onneksi ymmärsi rauhoittua.

Ystäväni treffasin, kun bussi puksutteli perille pikkukaupunkiin, keskelle toripäivän vilinää. Siihen vilinään ei tämä retku viitsinyt nokkaansa (ja niskaansa) työntää, mutta näytti se hauskalta kaukaakin katsottuna!

Ystäväni kanssa jatkoimme matkaa. Täytyypä muuten mainita, että olemme tämän ystävän kanssa tunteneet viisivuotiaista asti, enkä tulisi ollenkaan toimeen ilman häntä! Jo siksikin tälle retkelle kannatti lähteä, sillä emme asu ihan lähellä toisiamme.

Mitä siellä mökillä sitten tehtiin? No sitä perinteistä tietysti! Helle oli aika painostava, joten laiturilla makoilu täytti pääosan retkestämme. Uusia perunoita keitimme julmetun kattilallisen (seuraavan viikon menyy koostuikin sitten paistetuista perunoista...)

Minun piti oikein toden teolla poimia mustikoita (niskakipua uhmaten), mutta kasvihuonetta muistuttava säätila vei voiton. Pääsin kuitenkin kokeilemaan tätä ihanaa poimuria:


....ja kuten arvata saattaa, niin ystäväni lapsille tarkoitettu poimuri päätyikin minulle! Kiitoskiitoskiitos! Lupasin tosin, että jos ja kun lapset poimimisesta innostuvat, palautan tämän välittömästi.

Nukkumaan päädyimme vasta pikkutunneilla, kun ensin piti katsoa mainio Girls just want to have fun -elokuva (vuodelta 1985, Sarah Jessica Parker ja Helen Hunt ym.) Sen jälkeen tulivat vielä olympialaisten avajaiset, mutta F:n jälkeen sentään luovutimme.

Puolitoista vuorokautta kuluivat hulvattomissa merkeissä. Mainio puolisoni tuli hakemaan minut kotiin, kun en sillä kertaa toiselle bussimatkalle uskaltautunut.

Kiitos, ystäväni! Retkeillään taas!

lauantai 4. elokuuta 2012

Jo vuodesta 2010

Tänään meidän oli tarkoitus lähteä ystäväporukalla läheiseen puistoon piknikille. Koska sää on täällä harmaa, sateinen ja sumuinen, päätimme lyhyen palaverin jälkeen siirtää tapaamisemme sisätiloihin. 

Olemme tavanneet melko samalla porukalla säännöllisesti jo muutaman vuoden ajan. Jokainen emännöi tai isännöi vuorollaan. Ruokaakin tarjotaan, usein myös nyyttäriperiaatteella. 

Melkein jokaisella osanottajalla on mukanaan ompelutyö tms, vaikka ihan ompeluseurasta tässä ei olekaan kyse. Pakko ei ole tehdä yhtään mitään. Kuitenkin, tapaamisissamme on tehty ainakin ruokaa, kaulahuiveja, sukkia, piirustuksia, koruja tms.

Idea taapaamisiin syntyi, kun osa meistä totesi, että näin aikuisena tuntuu hankalalta "puuhastella" itsekseen. Keksimme, että voisimme alkaa kokoontua säännöllisesti ja tehdä keskustelun lomassa omia juttujamme. Välillä voisimme myös opettaa oman taidon jollekulle muulle.

Itse olen pitänyt näistä tapaamisista aivan mahdottomasti! Minun mahdollisuuteni säännöllisiin harrastuksiin ovat varsin rajalliset, mutta jos "harrastuskerho" kokoontuu aina jonkun osanottajan kotona, on minunkin helpompi osallistua ja maata vaikka sohvalla jos siltä tuntuu.

Olen myös tuntenut olevani tärkeä osa joukkoa. Joskus, kun niska on ollut oikein huonona, on tapaaminen siirretty minun luokseni, jotta ei tarvitsisi jäädä pois. 

Kerran kävi myös niin, että jouduin perumaan osallistumiseni viime hetkellä. Sitten niska ykskaks alkoi voida paremmin ja huristelin taksilla paikalle pari tuntia muiden jälkeen. 

Se, että ihmiset kokoontuvat yhteen, on usein nykyaikana kovin hankala järjestää. Meillä ei kuitenkaan juuri ole tällaisia vaikeuksia ollut. Luulen, että kaikki tuntevat tarvitsevansa näitä tapaamisia, joten jokainen on ottanut asiakseen järjestää niille aikaa. 

Hienoa...kohta näemme taas - ja illalla maailma on taas hiukkasen parempi paikka!

Ai niin...mitäkö minä teen? No villasukkia kummipojalle joululahjaksi tietenkin!


keskiviikko 1. elokuuta 2012

Välipäivä ja kiitokset!

Ennen kuin aloitan mistään muusta, haluaisin lähettää halauksen ja lämpimät kiitokset eräälle blogini lukijalle. Kun menimme maanantaina perheeni luokse vierailulle, siellä odotti nätti kortti sekä neljä Kodin Pellervo -lehteä!

Olin loppukeväästä maininnut blogissa pitäväni kyseisestä lehdestä, ja nyt sain niitä kerralla monta kappaletta. Kiitos vielä kerran - totta puhuen liikutuin tästä muistamisesta aikalailla!

Tänään olen viettänyt melkein koko päivän kotioloissa. Edelliset pari tai oikeammin viisi päivää ovat olleet erittäin liikkuvaisia (kaksi yön yli kestävää reissua viidessä päivässä). Tänään niska alkoi ilmoitella itsestään heti aamusta tutun huimauksen, lisääntyneen kivun ja heikotuksen muodossa.

Siispä päätin, että tänään otan hyvin rauhallisesti. Minulla oli tosin eräs meno aamulla ja pari tuntia sitten kiersin lyhyen lenkin. Lenkillä oikeanpuoleinen särky kallonpohjassa paheni ja aiemmista kerroista oppineena palasinkin välittömästi takaisin kotiin.

Nyt oikeanpuoleisen silmän näkö sumenee pahaenteisesti ja niskasärkykin jatkuu. Asiaa aktiivisiin menoihin ei tänään ole. Yleensä tilanne paranee, kun nukkuu yön yli. Toivottavasti näin käy nytkin.

Kirjoittelen tätä tekstiä lainakoneella, kun meidän oma kone hajosi (kovalevy tuli ilmeisesti tiensä päähän). Uuden koneen hankintaprosessi on käynnissä vielä kenties viikon verran, ja vasta sen jälkeen saan laitettua kuvia blogiini.

Kuvia minulla olisikin - mukana viimeisimmällä visiitillä oli nimittäin Utu-koira, jonka seurasta nauttimiseen viime päivinä keskityin. Visiitistämme haluan vielä ehdottomasti kirjoittaa - ajasta koirakaverin kanssa sekä niskasta ja jaksamisestani myös.


Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...