Työkokeilu ohi

Rva oli tänään viimeistä päivää työkokeilussa. Olo on iloinen, ja rva on itseensä tyytyväinen. Tämä työkokeilu kesti puolisentoista kuukautta (olisi varmasti kestänyt pidempäänkin, mikäli rva olisi keksinyt hakea kyseiseen paikkaan aiemmin tai Naakka ei tarvitsisi äitiänsä kotona ensi maanantaista lähtien.

Rva sai kiitosta työstään työkokeilupaikassa, ja palasi kotiin kukkakimpun kanssa. Jatkoa kokeilulle saattaa olla luvassa, mutta ensi syksyn tilannetta täytyy katsoa vielä muutamaltakin kantilta.

Tänään minulle esitettiin kysymys, millaisia työsuunnitelmia minulla on tulevaisuuden suhteen. Ensimmäisellä sijalla rva:n elämässä ovat tietysti tällä hetkellä Naakan hoito ja oma kuntoutus, mutta kyllä niitä töitä olisi oikein mukava pystyä tulevaisuudessa tekemään.

Hyvä, että kokeilusta jäi tunne, että jonkinlainen ammattitaito ja osaaminen on sentään tallella, ja sitä on myös mahdollista kehittää.

Pitkä poissaolo työelämästä ei ole millään tavalla hyvä asia, mutta niinhän se meidän vammautuneiden kohdalla useimmiten menee. Vammaisten työssäkäynti on eräänlainen harmaa alue, rva jaksaa kyllä kuuluttaa, että hyvin monet vammautuneet tekisivät mielellään töitä, kun sopiva järjestely löytyisi.

Jos totta puhutaan, rva on hieman jännittynyt, kun alkaa olla päivät kaksistaan Naakan kanssa. Hermoilu suoraan sanottuna hävettää rva:ta hieman, kun oman lapsen hoidon pitäisi kai olla täysin luonnollinen asia. Niinhän se onkin, mutta rva:lla on siitä huolimatta hieman epävarma olo.

Naakka on sinänsä paljon helpompi kuin joskus aiemmin, hänen hoitonsa alkaa jo muistuttaa pienen lapsen hoitoa suhteellisen säännöllisine rytmeineen. Rva aikoo käydä Naakan kanssa vauvakerhoissa kahtena aamupäivänä viikossa, mutta muita suunnitelmia ei vielä ole.

Toisaalta on mukavaa, kun aikataulu on vähän väljempi. Kun Naakka nukkuu, rva puuhastelee mielellään omia juttujaan, kuten pieniä käsitöitä ja askarteluja. Eilen valmistuivat eräälle ystävälle menevät villasukat, joita rva pakersi muutaman kuukauden ajan.

Seuraavaksi rva kokeilee kesällä Lintsiltä voitetun, pienen akryylimaalauksen tekoa. Kuvataide tosi kaukana rva:n osaamisalueelta, mutta tähän tauluun on piirretty ääriviivat valmiiksi ja sopivat maalitkin löytyvät pakkauksesta, joten josko siitä jotakin tulisi.

Nyt rva siirtyy odottelemaan Naakan heräämistä päiväunilta. Pian saammekin tänne oikein mieluisan iltapäivävieraan. Viikonloppuun ei onneksi kuulu mitään mahdottomia ohjelmanumeroita.

Koirakavereita

Tänään Niskasilla oli kunnia ottaa vastaan saluki Neo. Neo oli meillä yön yli hoidossa noin kuukausi sitten - silloin näimme häntä viimeksi. Aluksi arka Neo-koira on koko ajan tullut reippaammaksi, nyt puolisonikaan ei ollut hänen mielestään enää pelottava!

Neo-koiraa on aina mukava nähdä. Salukit ovat jotenkin niin uskomattoman kauniita koiria, rva:n Neo on hurmannut täysin. Rva on aiemminkin kertonut, että ottaisi omankin koiran, mikäli niskavamma ei olisi esteenä. Toki Naakasta on tällä hetkellä myös koiraksi, mutta onneksi meillä on näitä ystävien koiria, joita pääsee tapaamaan.

Neosta on tullut aika velmu - hän nappasi vähäeleisesti porkkanan Naakan kädestä ja söi sen nautiskellen. Naakka katsoi Neo-koiraa suu auki ja ihaillen - "se osaa syödä porkkanankin noin hienosti". Neo ei omistajansa mukaan ole edes ennen syönyt porkkanaa, mutta vauvalta lainattuna se varmaankin maistui erityisen hyvältä!

Sitä ennen tapaamani koira olikin vanha tuttumme Juudas, varsinainen kääpiö (venäjäntoyn ja chihuahuan risteytys). Rva vietti viime viikonloppuna tyttöjen iltaa Juudaksen kotona. Juudas oli taas oma dramaattinen itsensä, mutta suvaitsi lopulta kiivetä syliin ja antaa silittää.

Juudas osallistui tekemisiimme (niihin kuului mm. rva:n tukan värjäys eri punaisen sävyillä, hih) omalla tavallaan, hän hakeutui aina samaan huoneeseen ja tietysti pehmeälle alustalle...Juudas saisi tulla taas Niskasille hoitoon - huvittava otus!

Juudas oli se koira, joka piti kantaa aamupissille ulos, koska hän ei halunnut nousta ylös mukavan peitteen alta. Juudas ei myöskään oikein rakastanut vaatteita, ja rva:lla oli naurussa pitelemistä, kun se leopardipuku saatiin viimein päälle ja päästiin toimittamaan asioita, korvat luimussa...

Vielä aiemmin meillä vieraili myös meille hyvin tuttu, nyt jo kaksi vuotta täyttävä Utu-koira. Utu, josta ei sitten tullutkaan opaskoiraa, tulee muiden tavoin oikein hyvin toimeen Naakan kanssa. Naakka ihailee kaikkia tapaamiansa koiria, ja tykkää seurata niiden toimia.

Ihan pari päivää sitten Niskaset saivat oikein mukavan kutsukortin Utun 2-vuotispäiville. Niskaset osallistuvat ilman muuta! Aika on kulunut niin nopeasti, ja monia muutoksia on tapahtunut. Onneksi eläinystävät tuovat tiettyä pysyvyyttä ja vipinää elämään, vaikka eivät meillä asukaan.

Viikko lopuillaan

Rva:n näkö alkaa onneksi pikkuhiljaa parantua. Se on oikein hyvä kahdestakin syystä - oireitta on helpompi olla, ja rva ei toivoisi itselleen enää yhtään kummallista sairautta, johon ei useimmissa paikoissa osata sanoa yhtään mitään.

Viimeiset päivät ovat vieneet voimia, mutta eiköhän tämä tästä ala tasoittua. Tänään rva teki normaalit yläselkäharjoitteet ja lisäksi psykologilta lainassa olevan hypnoosirentoutuksen, joka oli ihan mukava, mutta vähän outo (outo ehkä siksi, koska se oli uusi).

Tänään rva ja Naakka saivat porttikiellon kotiin pariksi tunniksi, yhden tietyn joukkuelajipelin vuoksi. Suuntasimme Naakan kanssa ratikalla kahville keskustaan erään sukulaisen kanssa. Kiitos sinulle seurasta, kahvista, laskiaispullasta ja Egg-joogapalikoista - rva tunsi olevansa tänään monellakin tapaa etuoikeutettu!

Huomenna meille tulee kyläilemään kaksikin Naakan kummitätiä, ehkäpä he hoitavatkin Naakan, ja rva voi vain makoilla soffalla...ei vaan, on mukavaa saada seuraa ja vieläpä sellaista, jonka takia ei tarvitse siivota koko kämppää (ihan kuin rva sellaista muulloinkaan tekisi).

Työtä on jäljellä enää viikko. Tällä viikolla työt jäivät silmäongelman takia väliin kahtena päivänä, mutta tänään rva kävi sorvin ääressä jälleen. Varsinaisia työtehtäviä olisi ensi viikolle jäljellä kaksikin, joista varsinkin toinen on jännittävä, sellaista rva ei olekaan aiemmin tehnyt.

Hienoa tämän työkokeilun aikana on ollut huomata, että jos rva treenaa melkein joka päivä, niska kestää n. kymmenen tunnin työviikot. Tämä tarkoittaa, että rva:lla olisi tulevaisuudessa mahdollisuus tehdä ainakin jonkinlaisia osa-aikatöitä, mikäli kroppa kestää.

Ajankohtainen tämä työasia on sitten loppuvuodesta, rva ei vielä tiedä, missä muodossa. Sitä ennen on vuorossa hoitovapaa, kun puoliso palaa töihin puolen vuoden vanhempainvapaan jälkeen. Katsotaan, millainen päivärutiini rva:lle ja Naakalle kevään aikana muodostuu.

Lähitulevaisuuden kannalta hieman mietityttää, miten rva kuntoutuksensa järjestää. Kun rva on päivät vastuussa Naakasta, täytyy hieronnat ja fyssarit miettiä sillä tavalla, että Naakalla on niiden aikana hoitaja tai puoliso on kotona.

Kyllä asiat varmasti järjestyvät, mutta välillä energia on rva:lla niin vähissä, että oikein hirvittää, kun asioita pitää sopia ja suunnitella. Silloin rva ehkä jättäisi mielellään oman kuntoutuksensa väliin, mutta pitääpä kiinnittää huomiota, ettei näin käy.

Oikeastaan rva voisi huolehtia tulevaa hieman vähemmän - asiat kumminkin kulkevat myös ihan omalla painollaan.

Akvaarion kanssa on ollut hieman ongelmia viime aikoina. Kyseessä on se yksi ja sama leväongelma, jonka kanssa rva kamppailee pitämällä akvaarion valoja pois säännöllisin väliajoin. Kalat kyllä voivat ihan hyvin, paitsi että mustatetrakanta on pienentynyt.

Huomenna olisi vuorossa akvaarion siivous, sekin on ollut suunnitelmissa jo monta päivää, mutta koska rva ei ole oikein nähnyt, siivous on jäänyt tekemättä. Korvaukseksi kippasin akvaarioon toukka-aterian perjantai-illan kunniaksi. Kalat, varsinkin neonsateenkaarikalat, olivat oikein tyytyväisiä.

Lemmikkirintamalla ei ole oikeastaan tapahtunut kovinkaan paljon viime aikoina, mutta rva on hiljakseen ruvennut haaveilemaan toisesta, pienemmästä akvaariosta meidän makkariin. Asia on vielä suunnitteluvaiheessa, mutta tarkoitus olisi yrittää, josko saisi ainakin jonkin lajin lisääntymään siinä.

Nyt altaita on kumminkin vain yksi, tässä hieman perjantai-illan riehakkaita tunnelmia:

Silmäongelma

Rva on monta kertaa pohtinut menevänsä vammansa kanssa äärirajoilla - siis jaksamisen suhteen. Sen, miten jaksaa hoitaa kaiken tarpeellisen, päivittäiseen elämään kuuluvan ja kuntoutukset siihen päälle. Sen jälkeen on voitava nukkua hyvin.

Maanantaina rva heräsi seitsemän aikoihin lähteäkseen työpaikalle. Kun rva avasi läppärin, teksti ei näkynytkään. Siristely tai mikään muukaan ei auttanut, teksti pysyi sumeana. Matka suuntautuikin työpaikan sijaan terveyskeskukseen.

Lääkäri oli vähän ymmällään, ja lähetti rva:n kotiin lepäämään päiväksi ja ilmoitti soittavansa aamulla. Iltapäivään mennessä olo muuttui niin friikiksi, että rva kävi (ja onneksi pääsi) yksityiselle silmälääkärille.

Lääkäri tutki silmiä ja ilmoitti, että toisen silmäni näkö on yhtäkkiä muuttunut siten, että miinusta on vain puolet aiemmasta. Muutos on tapahtunut hyvin lyhyessä ajassa, sillä rva sattui käymään piilolinssien takia silmälääkärillä kolme viikkoa sitten.

Tulos on se, että rillien kanssa rva ei enää näe oikealla silmällä ja ilman rillejä vasemmalla silmällä. Lääkäri tutki lisää, ja totesi ettei oikeassa silmässä ole myöskään värinäköä. Tässä vaiheessa rva:n verenpaine alkoi hieman nousta.

Rva lähetettiin silmäklinikalle. Siellä otettiin labrat ja enenn puolta yötä rva pääsi myös pään magneettiin. Missään ei onneksi näkynyt mitään poikkeavaa. Nyt pitää odotella ja katsella huomiseen, sitten pitää taas soittaa päivystykseen.

Toivottavasti tämä vaiva nyt menisi äkkiä ohi. Rva ei nyt pääse työkokeiluun, mutta toivottavasti tilanne on jo ensi viikolla parempi. Kuten rva:n sairausperinteeseen kuuluu, ei rva vaivasta ja silmäklinikalla tehdyistä tutkimuksista huolimatta ole silmäklinikan varsinainen potilas (hmm, mitähän sekin tarkoittaa), täytyy jatkohoitoon yrittää päästä päivystyksen kautta.

Eli, slmäklinikalla kuluu todennäköisesti myös rva:n huominen. Olisi ollut helpompaa, jos rva:lle olisi varattu oikea kontrolliaika, mutta toisaalta palvelu on ollut ystävällistä, joten ehkä se aikakin sitten järjestyy.

Niska kyllä meinasi tehdä stopin maanantain 12 tunnin eri paikoissa istuskelun jälkeen. Retkuniskaa ei kertakaikkiaan ole tehty sairaalapäiviä varten. Nyt rva lopettelee tämän kirjoituksen, koska ei kunnolla näe, mitä kirjoittaa. Palaillaaan!

Kivunlievitys ja rva

Kodin kuvalehdessä oli juttu vaihtoehtoisesta kivunlievityksestä synnytyksessä. Sepä synnytti rva:ssa monenlaisia ajatuksia...ja tilaisuuden muistella omaa synnytystä! Johan siitä on aikaa, yli yhdeksän kuukautta. Ajatella, meidän Naakka on ollut "tekeillä" jo yli 18 kuukautta!

Tässä on tämänhetkinen lopputulos lempipuuhassaan katselemassa vessanpönttöön:

Mutta siihen kivunlievitykseen. Se asiaa käsittelevä juttu kertoi jonkinlaisesta "valmentajasta", joka jakoi tietoa vaihtoehtoisista kivunlievityskeinoista synnytyksessä. Oikein hyvä, rva:kin on kiinnostunut kaikesta vaihtoehtoisesta, mutta jutun sävy oli sellainen, että rva:n tekisi oikein piruuttaan mieli taas synnyttää ja ottaa vastaan kaikki tarjottu lääkitys.

Jutun tarkoituksena oli houkutella ihmisiä synnyttämään ilman kivunlievitystä tai vaihtoehtoisilla kivunlievitysmenetelmillä. Perusteina tähän olivat mm. lääkkeiden keinotekoisuus, se että ne vievät tunnon ja heikentävät oksitosiinin toimintaa sekä sen, että lapsen ja äidin varhainen vuorovaikutus kärsii lääkkeistä.

Mitenkäs se juttu rva:n kohdalla meni? No, kun se kohdunsuu ei ensimmäiseen 24 tuntiin alkanut aueta, alettiin antaa oksitosiinia. Ei auennut silläkään, paitsi sitten n. 14:n tunnin jälkeen oksitosiinin aloittamisesta. Rva:lle kerettiin jo tehdä sektiopäätös, mutta sitten juttu yhtäkkiä etenikin, ja siitä kuuden tunnin puserruksen jälkeen sylissäni oli pieni ja virkeä Naakka!

Olisinko sitten kokeillut jotakin vaihtoehtoista...ehkä olisin, mikäli synnytys ei olisi ollut noin julmetun pitkä. Olisin voinut kokeilla ammetta, mutta meilläpäin suojamuovi olisi pitänyt hankkia itse jostakin tietystä paikasta. Rva oli loppuraskauden aikana niin heikossa kunnossa, ettei jaksanut valmistautua.

Liikkuminen - ei siitä mitään tullut, kun minusta roikkui tietyssä vaiheessa niin monta johtoa, että taisin kerran onnistua nousemaan seisomaan sängyn laidalle, hmm, luulin että liikkuminen olisi helpompaa!

Akupunktio...no, herkistyin sille jo, kun sitä käytettiin niskavammani hoitoon silloin aluksi. Neulat alkoivat aiheuttaa sellaista kipua, etten todellakaan olisi antanut pistää niitä itseeni synnytyksessä.

Lopputulos: vesi olisi ollut hyvä juttu...niin ja se, että olisi päässyt liikkumaan vähän paremmin. Kun oltiin jo toisella vuorokaudella, rva otti spinaalin, epiduraalin ja ilokaasua oikein mielellään! Kun vaihtoehtoisista kivunlievityskeinoista puhutaan, jätetään usein pohtimatta, mikä niissä lääkkeellisissä keinoissa on hyvää.

Voisiko olla niin, että ne oikeasti toimivat, heh?

Vammautuminen ja kipu

Kun rva pääsi jaarittelemasta synnytyskokemuksiaan, on aika siirtyä kroonisiin kiputiloihin, rva:n kohdalla yläselän ja niskan kipuihin, jotka alkoivat, kun retkahdusvamma tuli.

Rva on välillä ihmetellyt, kuinka alkeellisella tasolla kivunlievitys Suomessa on. Rva:n mielestä jokaisen kipupotilaan tulisi päästä aika ajoin asiantuntevan lääkärin juttusille, jossa kivunhoidosta keskusteltaisiin ja päätettäisiin. Rva:n kohdalla tällaisesta mahdollisuudesta ei ole edes puhuttu. Kun rva on kysellyt kivunhoidosta, vastaukset ovat olleet luokkaa Voltaren ja Ibumax - ne rva osaisi itsekin päätellä, samoin sen, etteivät ne ole riittäviä.

Krooninen kipu on elämää kuormittavaa - joskus kipuun tottuu, mutta kyllä se väsyttää, ketuttaa ja masentaakin pidemmän päälle. Kivunhoito on rva:n mielestä yhtä tärkeä asia kuin kuntoutus ja diagnosointi - lääkärin pitäisi aina kiinnostua potilaan kivusta.

Entäs ne vaihtoehtoiset hoidot? Fyssarilla tehdään hellävaraisia manipulaatiohoitoja (ei niskaan), joista on ollut rva:lle paljon hyötyä. Meditaatio rauhoittaa ja rentouttaa, ja kesällä niska on paremmassa kunnossa, kun on lämpimämpää.

Rva on varma, että kipupotilaat (myös rva) kävisivät vaihtoehtoishoidoissa paljon nykyistä enemmän, jos joku taho, esimerkiksi Kela, maksaisi niistä vähän suuremman osan. Sitä lienee turha toivoa.

Pitkän kirjoituksensa päätteeksi rva haluaa vielä sanoa, että kun kipupotilas käyttää kipulääkettä ohjeiden mukaisesti ja saa siitä hyödyn, häntä ei saa lääkkeiden käytöstä syyllistää. Jokaisen, joka arvostelee toista kipulääkkeiden käytöstä, tulisi ensin itse kokea kipu.

Nurmilintu, västäräkki...ja meidän Naakka!

Jälleen on yksi työviikko takana. Onpas kiva sanoa näin! Eihän se ole kuin kolme aamupäivää viikossa, mutta käytännössä kumminkin maanantaista perjantaihin, kun sekä maanantai että perjantai ovat olleet työpäiviä. Tänään töissä tuli yksi isompi juttu valmiiksi, ensi viikolla sitten jotakin muuta.

Tästä paikasta minulla ei ole kuin kehuja. Olen saanut hyvää ohjausta ja minua pidetään työntekijänä muiden joukossa. Harmi, että työtä on enää muutama viikko jäljellä. Olisin varmaan saanut jatkaa pidempäänkin, mutta Naakka tarvitsee äitiä kotona, kun isi palaa vanhempainvapaan jälkeen töihin.

On se kroppaankin ottanut...viime päivinä olen kärsinyt huimauksesta, niska- ja selkäkivuista sekä nielemisvaikeuksista pitkästä aikaa. Äsken nautintohetkeni kera ruis-graavilohivoileivän meni ihan kakomiseksi, kun nielemisrefleksi ei meinannutkaan toimia sillä puolella, missä vamma on.

Tänään pääsin hierojalle, mutta eilen piti jo rajoittaa menoja, kun niska oli niin jumissa. Se tuntui kurjalta. Nyt tuntuu paremmalta, kun on hierottu ja niskaa käsitelty. Palatessani hieronnasta otin Naakan lennossa kaupungilta, kun mies meni hakemaan autoa korjaamolta.

Tästä korjaamosta pitikin mainita...sekä minä että puolisoni olemme lukeneet innokkaasti melkein kaikki Mma Ramotswe -kirjat. Pidämme niiden kertomatyylistä ja ennen kaikkea tunnelmasta, joka tuo kesän keskelle pohjolan kylmintä talvea.

Joka tapauksessa, kirjoissa päähenkilön puoliso omistaa autokorjaamo Tlokweng Speedy Road Motorsin, pienen mutta asiantuntevan korjaamon (kirjojen tapahtumapaikka on Botswana). Niskasia taas on alkanut ärsyttää auton käyttäminen merkkihuollossa, jossa palvelu ei ole oikein pelannut.

Kas kummaa, mieheni löysi keskeltä kaupunkia pikkukorjaamon, joka toimii erään vanhan kerrostalon sisäpihalla ja kellarissa. Siellä olemme saaneet hyvää palvelua ja siellä on jopa niin mukava käydä, että jos autoon tulee vika, se ei ole ihan niin kamalaa, koska silloin pääsemme taas käymään omassa Tlokweng Speedy Road motorsissamme!

Suosittelen lukemaan näitä kirjoja, ovat ainakin meidän mielestämme todella mukavia!

Meidän iltauninen Naakkamme (ikä melkein 9 kuukautta) on päättänyt lopettaa iltaunisuutensa. Kulunut viikko on ollut varsinaista venkoilua nukkumaanmenon kanssa, kun ennen tyttö oli iltamaidon jälkeen niin väsynyt, että mitään varsinaista nukuttamista ei tarvittu.

Nyt kaikki on toisin. Naakka on oppinut seisomaan ja temppuilemaan, joten niitä olisi kiva harjoitella sängyssäkin. Pahimmillaan vaavi on ollut hereillä vielä lähempänä puoltayötä. Niskaset ovat alkaneet korjata tilannetta aikaistamalla viimeisiä päiväunia (Naakka ylös viimeistään puoli kuusi), ja neuvolan suositus oli alkaa antaa aamupuuroa (siis enemmän ruokaa päivällä), joka alkaa huomenna.

Aamupuuroa kokeilimme n. kuukausi sitten, mutta silloin ei vielä uponnut. Toivon mukaan nyt uppoaa. Neuvolasta (siis ei omasta vaan täällä käytössä olevasta neuvontapuhelimesta) saimme myös ohjeen herättää Naakka kolmelta iltapäivällä ja laittaa kahdeksalta nukkumaan, jotta saisimme vapaa-aikaa illalla. Tätä emme kyllä taida noudattaa, muuten tyttö herää ennen seitsemää mikä ei ole meidän mielestämme yhtään kivaa.

Rva:n on niskansa kanssa hieman hankala nukuttaa (siis silitellä) Naakkaa pitkiä aikoja, kun sängynpohjakin on jo alimmalla tasolla. Ehkä se nielukin napsahti lukkoon siitä nukuttamisesta...Vielä 5 vuotta sitten rva olisi pitänyt tällaisia syy-seurauksia vähän kummallisina, mutta nyt niissä ei ole mitään outoa, eihän!

Oikeus elää vain

Eilen pohdin, millaista olisi olla vammautunut, aikuinen ihminen jossakin muualla, jonakin muuna aikana. Tämä kirjoitus on abstraktimpi kuin rva tapaa kirjoittaa. Jotenkin, kun omaa vammautumistaan ja ympärillä olevia olosuhteita pohtii, tekee myös mieli peilata jotakin vasten, ei ehkä niin realistisesti ja kaiken mahdollisen huomioon ottaen kuin yleensä.

Ensinnäkin, olen pohtiessani todennut, että ei ole puhtaasti hyvää tai huonoa - aikakausissa ja kulttuureissa sekä niiden keskellä elämisessä on hyvät ja huonot puolensa. Rva ei ainakaan ole tullut sellaiseen tulokseen, että hänen olisi parasta elellä whiplashinsa kanssa jossakin tietynlaisissa olosuhteissa.

Kuitenkin, kaiken toivoo olevan hiukkasen helpompaa, on tyytyväinen siihen, etteivät asiat kuitenkaan ihan huonosti ole ja suuri osa murheista (ja toiveista) liittyykin sitten ihan johonkin muuhun kuin omaan vammaan.

Pohdinnassaan rva lähti liikkeelle eräästä hyvin tuntemastaan tarinasta. Se kulkee suurinpiirtein näin: 1910-luvulla syntyi perheeseen tyttö, kolmas lapsi. Hän kasvoi terveenä ja meni kouluun. Koulun läheisyydessä oli lampi, jossa oli talvella jääpeite.

Koululaiset luistelivat lammella. Tyttö leikki jäällä muiden mukana. Leikin tiimellyksessä hän kaatui, ja löi päänsä. Tarina ei kerro, lähdettiinkö lääkäriin - ehkä ei. Kaatumisestaan lähtien tyttö oli sairaalloinen. Hän sai voimakkaita pahoinvointi- ja huimauskohtauksia, koko elämänsä ajan. Mahdollisesti kohtaukset olivat epileptisiä.

Tyttö ei mennyt ajan tavan mukaan naimisiin tai työhön (tai molempiin). Hän jäi kotitaloon ja äiti piti huolta, varmaan isäkin. Luultavasti hän teki talon töitä sen verran kuin pystyi. Hänen elämänsä päättyi keski-ikäisenä, 1960-luvulla.

Tämä tyttö (tai nainen) kärsi varmasti elämänsä aikana paljon. Kivut olivat varmasti sietämättömät. Nainen ei päässyt elämään aikuisena kuten sisaruksensa. Hän oli ehkä se seuraavan sukupolven isovanhempien luona asuva täti, jonka moni silloin lapsuuttansa elänyt jollakin tavoin muistaa.

Mutta, hän eli elämäänsä kotona, perheen keskellä. Kaukaa ei voi tietää, mutta rva arvelee tämän olevan hyvä asia. Missä hän olisi elänyt nykyaikana? Ehkä laitoksessa, ehkä yksin kotona jonkinlaisen, epäsäännöllisen hoitoavun varassa.

Olisiko hän saanut ystäviä? Meillä kun nämä arvot ovat usein aika kovat, ja vammautunut henkilö tuntuu saavan kehuja vasta sitten, kun hän on "onnistunut" kuntoutumaan vammastaan. Eihän tämä ole edes kaikilla mahdollista - läheskään kaikilla!

Rva on siis pohtinut vammautumisen ohella yhteisöllisyyttä. Kuluneiden vuosien aikana rva on ollut aikamoisen yllättynyt tajutessaan, millainen tabu vammaisuus on - lieväkin. Yhteisössä ei kuuluisi olla vammaisia, vammaisuus myös nähdään jonkinlaisena ohimenevänä tilana, josta sitten soveliaan ajan kuluttua parannutaan.

Palatakseni 1910-luvun tyttöön, halusin "julkaista" hänen tarinansa, jotta se ei kokonaan unohtuisi. Rva ei ole ihan varma kaikista yksityiskohdista, mutta tarina on kulkenut pääpiirteissään näin. Ehkä rva halusi tuoda esille yhteisöllisyyden ja sen, että asioilla on monta puolta.

Jotenkin olisi mukava nähdä sellainen maailma, jossa fyysisesti vammautuneet olisivat enemmän sisällä yhteiskunnassa, kukin kykyjensä mukaan. Ehkä sellaista onkin, mutta siitäkään ei kovin paljon puhuta...tai sitten rva:lta on mennyt jotakin ohi.

Monen whiplash-henkilön kanssa keskusteltuaan rva on todenut, että vammautuminen on tilanne, jossa syrjäytyminen on todella helppoa. Kuntoutuksen saaminen, pääsy sosiaalisiin tilanteisiin ja itsensä työelämään tunkeminen ovat isoja haasteita - niistä pitäisi oireiden ohella selvitä.

Oliko ennen paremmin vaiko kenties nyt? Se kysymys jääköön vaille vastausta. Olisi mukavaa, jos "Jokainen vammainen haluaa olla normaali" - ajatuksen sijaan päästäisiin tilanteeseen, jossa jokainen kelpaisi omien kykyjensä ja jaksamisensa mukaan.

Kyläilyä ja niskan kanssa sinnittelyä

Eilen rva katseli työpaikkansa ikkunasta talvimaisemaa. Yhtäkkiä kirkas aamupäivä vaihtui lumipyryksi ja sitä lunta alkoi ihan muutamissa minuuteissa tulla vaakasuoraan. Tosi kiva, kun rva oli oikein päättämällä päättänyt, että kävelee n. puolen tunnin matkan työpaikalta keskustaan.

No, kävelihän rva. Kyllähän se pyrykin alkoi siinä vaiheessa laantua, kun se keskustakin alkoi häämöttää. Matkalla tuli vain kerran huono olo, mikä on niskavammaiselle oikein hyvin. Siellä keskustassa rva kiirehti silmälääkärille, ilmoittautui lääkäriaseman aulassa oikein sähköisesti Kela-kortin kanssa ja asteli ohjeiden mukaisesti - väärälle käytävälle.

Rva havahtui, kun kuuli viereisellä käytävällä huhuiltavan, että löytyykö täältä rouva se ja se...Hmm...rva on blogissaan oikein mieluusti rva, mutta kyllä se hieman vanhalta kuulostaa kaikkialla muualla. Silmälääkäri tutki silmät ja antoi rva:lle luvan hankkia piilolinssit. Kiitos luvasta - se muuten maksoi rva:lle 80 euroa! Mitähän ne linssit sitten maksavat...

Piilolinssit rva puolestaan päätti hankkia sen jälkeen, kun Naakka onnistui ensimmäistä kertaa nappaamaan prillit itselleen ja vääntämään sangan. Se saatiin korjattua, mutta vastaisuuden varalta rva haluaa suojautua liian tiheältä lasien uusimiselta.

Silmälääkäriltä rva suunnisti kahville perheenjäsenensä kanssa. Kiitos sinulle, kun kahvittelit kanssani, mukavan seuran lisäksi toimit silminäni! Rva on ollut kyllä aiemminkin silmälääkärillä, mutta aina ne pupillia laajentavat silmätipat ovat "uusi ja yllättävä" juttu.

Torstaina Niskaset suuntasivat sukulaisia tapaamaan noin puolentoista tunnin ajomatkan päähän. Oli mukava lähteä välillä jonnekin ja sukulaisissa oli ihana piipahtaa. Naakka tykkäsi vaihtelusta myös - hän tutustui sukulaistensa lisäksi puiseen paistinlastaan.

Mutta niska....voi että, se ei tykännyt autoilusta yhtään! Olihan siellä selässä jumi jo ennestäänkin, mutta kyläpaikassa rva ei meinannut pystyä kävelemään pientä, noin puolen tunnin lenkkiä, ja sekös otti niskan (ja erityisesti egon) päälle. Näin paljon niska ei olekaan vähään aikaan temppuillut, toipuminen automatkan jälkeisestä kävelylenkistä jatkuu edelleen.

Kyläpaikkakunnalla oli ihana, iso järvi ihan lähellä. Rva katseli sitä vähän kaihoisasti...lapsuuden toiveet ideaalisesta asuinpaikasta ovat muuten muuttuneet, mutta suomalaista järvimaisemaa ei kyllä voita mikään. On mukavaa, kun sellaista kuitenkin pääsee aina välillä katselemaan.

Kun viikko on täynnä menoja (siis rva:n mittapuulla), ovat pitkään jotenkin "sekaisin". Tänään rva puuhastelee meille ruokaa - edellisestä ruuanlaitosta onkin monta päivää. Seuraavaksi pitäisi tehdä sosetta Naakalle, mutta tänään ei taida jaksaa. Ajatuksen tasolla voimia kyllä olisi, mutta kaksi ruokalajia samana päivänä ei tee niskalle kovin hyvää.

Tänään menemme iltapäivällä kivaan kyläpaikkaan, jossa on oikeastaan ihan samanikäine tyttö kuin Naakka. On mukavaa, että olemme jo ehtineet vähän tutustua ihmisiin täällä uudellakin asuinalueella. Siitä on myös syytä olla kiitollinen, että kyläreissu kilometrin päähän käveltynä ei enää ole kropalle liian iso haaste, toisin kuin vielä muutama vuosi sitten.

Illalla onkin sitten edessä isompi haaste, kun rva yrittää pelastaa niskansa suhteen, mikä pelastettavissa on. Luultavasti jumi on edennyt jo niin kattavaksi, että täytyy tilata hieroja. Hieronnassa on aina mukava käydä, mutta sekin olisi mukava tehdä siten, ettei toinen vaihtoehto olisi vuodelepo. No, onneksi sitä voi ajatella muutakin.

Keittiössä ei muuten ole edelleenkään jääkaappia (Naakan huoneessa on vanha), mutta sellaisen pitäisi saapua alkuviikosta.Toivottavasti uusi kaappi toimii!