Hyytävän hauskaa

Eilen kävi hyytävän hassu juttu, kun olin pitkästä aikaa lenkillä hautausmaalla pilkkopimeässä. Kävelin ajatuksissani, yritin olla kompastumatta kapeilla poluilla ja kuuntelin vielä musiikkia.

Yhtäkkiä pelästyin niin, että sydän hyppäsi kurkkuun...Niin mitäkö pelästyin? No, sellaista valkoista, hieman ihmistä suurempaa enkelipatsasta! Selvisin kyllä nopeasti säikähdyksestä, mutta koen nyt ymmärtäväni hieman paremmin niitä itämaan tietäjiäkin.

Jännä juttu, että en muista huomanneeni tuota patsasta aiemmin. Meneeköhän hieman yli, jos käyn tänään tarkistamassa, että onhan se nyt oikeasti olemassa ja ennen kaikkea patsas!

Ongelmat yläkroppani vasemman puolen kanssa ovat nyt jotenkin korostuneet. Olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, kuinka vaikeaa minun on huimauksen takia seurata tai tehdä asioita, jotka tapahtuvat minusta katsottuna vasemmalla puolella.

En lähde spekuloimaan, mistä ongelma tarkalleen ottaen johtuu (alkoi kumminkin vammautumisestani). Jotenkin luulisi, että kun vamma on oikealla puolella, olisivat isoimmat ongelmatkin siellä. Näin ei näköjään kuitenkaan aina ole.

Joka tapauksessa, vasen puoli on niin heikko, että taidan kannatella päätäni lähinnä tuolla oikealla puolella. Vasemman puolen voimistaminen on hankalaa, kun sen käyttäminen aiheuttaa niin huonon olon.

Toivoisin, että saisin Ortonista ymmärrystä ja tukea tämän ongelman kuntouttamiseen. Olen kyllä asiasta mm. eri fyssareille maininnut, mutta jotenkin kanta on ollut, että kun pää on suurin piirtein suorassa (roikotan päätäni hieman oikealle, kun vasen puoli ei kunnolla kannattele), niin ei ole syytä huoleen.

Minusta taas syystä huoleen on aina, jos joku ongelma aiheuttaa häiritseviä oireita. Oma kokemukseni niskavammaisuudesta puhuu nimenomaan pienten liikkeiden, muutosten ja korjausten puolesta. Niskavikojen kuntoutus on eräänlaista miniatyyrityöskentelyä, jota yleisellä terveydenhuollon puolella ei aina oikein ymmärretä.

Taas kävi hiljattain muuten niin, että eräs tuntemani henkilö päivitteli, ettei ainakaan kestäisi tuollaista niskavammaa (kaikella ystävällisyydellä ja varmaankin myös eräänlaisena kohteliaisuutena). Minä en oikein aina tiedä, mitä sellaiseen pitäisi vastata.

Kun vammautuu, niin ei sitä oikein voi valita. Huikea muutos vain rysähtää päälle ja muuttaa koko elämän. Ei sitäkään oikein voi valita, kestääkö vai ei. Ei siinä oikein ole vaihtoehtoja, kun ei ihan viitsi itseään vamman takia vessanpöntöstäkään alas vetää.

Selviämistäkin on monenlaista. Joistakin asioista on vaikea selvitä ja joistakin selviää ajan kanssa vähän paremmin. Vamma määrittää suurta osaa elämästä mutta ei sentään onneksi koko elämää. Minulla on ollut onni kokea päivittäin sellaisiakin hetkiä, jolloin niska ei ole mielessäni laisinkaan... nytkin on enemmän nälkäinen kuin niskavammainen olo - taitaapa olla lounasaika!

Raikas talvisää

Eilen heräsin outoon valoon. Ihan yllätyksestä ei ollut kyse, kun näitä lunta ennustavia säätiedotteita oli tullut joka tuutista koko viikon ajan. Verhojen takaa paljastuivatkin hennon lumikerroksen peittämät parvekkeemme sekä valkoisia naapuritalojen kattoja.

Ensimmäinen ajatuksemme oli, että parvekekalusteet ja kasvit (kyllä, mansikoitakin on tullut aina tähän viikkoon saakka) ovat edelleen pihalla. Tänä viikonloppuna olisi voinut laittaa partsit talvikuntoon, mutta nyt se jäi, kun kylmä sää jatkuu.

Meidän parvekkeillemme ei voi jättää mitään talveksi, kun asumme täällä vintillä eikä parvekkeiden päällä ole kattoa. Talvella parvekkeille sataa helposti metrin lumikinokset, joita lumisedät käyvät lapioimassa ja pudottelemassa alas. Meillä ei ole lupaa lumenluontiin.

Takaisin eilispäivään. Kyllähän sitä lunta piti lähteä pienelle kävelylle ihmettelemään. Ostin keväällä alennusmyynnistä kotimaiset Sievin talvikengät, joita pääsin nyt kokeilemaan. Vaihto sujui yllättävän kivuttomasti, vaikka niska huomasi heti ne kovemmat ja matalammat pohjat kuin lenkkareissani.

Alhaalta päin niitä valkoisia kattoja oli vähän vaikea kuvata, mutta onhan tuo vaalea sävy nyt varsin kiistaton! Katuja peitti musta jää, joten varoin vaistomaisesti liukastumista. Teen sen joka tapauksessa joka talvi - viime talvena kaaduin pitkin pituuttani Lasipalatsin viereen. Taisin kaatua silloin oikein, kun edes niska ei sillä kertaa sattunut.

Tämän pulukaverin väritys sopi hyvin päivän sävyihin. Joku taitaa käydä ruokkimassa näitä puluja, sillä niitä on poikkeuksetta iso parvi käyskentelemässä aina samassa kohdassa. Ovat myös hyvin kesyjä eivätkä mene ihmistä karkuun.

Uusilla reiteillä kohtaa myös uudenlaisia näkökulmia kaupunkiin. On kyllä kivaa, kun jalankulkijoitakin joskus huomioidaan ja kunnostetaan uusia kivoja kävelyreittejä. Yleensä tuntuu, että kaikki kulkuväyläuudistukset tulisivat lähinnä yksityisautoilijoille.

Ortonista lähettivät jonkinmoisen tervetuloa-kirjeen, jossa luulin olevan myös kuntoutusviikkoni aikataulun. Se olisi ollut kiva, sillä nyt sain vain ohjeet pakata sisä- ulko- ja uimavarusteet, joita kaikkia en kyllä todellakaan raahaa joka päivä mukanani, kun en kerran Ortonissa majoitu. Kirje oli varmaan suunnattu paikan päällä majoittuville.

Tänään teemme pienen, parin tunnin kyläreissun ja muuten oleilemme vaan. Täksi viikonlopuksi suunniteltu pidempi kyläreissu siirtyi pakottavista syistä tuonnemmaksi.Toivottavasti kuitenkin pääsemme sillekin matkalle vielä tämän vuoden puolella.

Rapujen paritteluaika ja mahdolliset muovipalmut

Eilen kerkesin tai muistin tuijotella meidän akvaariota pitkästä aikaa. Akvaario on ollut kesäkauden ajan hieman "tuuliajolla", vaikka perushoito onkin mallikelpoisesti suoritettu. Syksyn pimeillä akvaario alkaa aina kiinnostaa uudelleen - vielä en ole ihan keksinyt, mitä se tänä talvena kaipaisi.

Joka tapauksessa, sukaravuilla on kaikesta päätellen paritteluaika. Se näkyy lähinnä siten, että urokset kököttävät naaraan selässä ja toiset urokset yrittävät vuorollaan päästä tekemään sitä samaa. Meillä on kaksi naarasta ja kolme urosta, joten pientä kilpailua pääsee syntymään.

Lauma ei näiden sessioiden seurauksena kasva, sillä leväsukarapumme tarvitsevat murtovettä, jotta poikaset kehittyisivät aikuisiksi ravuiksi.

Huomasin myös, että nuorempi partamonnimme, Aleksi nimeltään, on kasvanut yhtä suureksi kuin vanhempi lajitoverinsa, Partamonni nimeltään. Aleksi on parivuotias, mutta Partamonni on suurin piirtein kahdentoista ikäinen.

Noin kuukausi sitten haimme eläinkaupasta kaksi touhunuoliaista alkukesästä kuolleiden tilalle. Nyt neljän parvi on koossa, ja kaikki näyttävät sopeutuneen hyvin toisiinsa. Nuoliaiset rouskuttelevat pienet kotilot ahnaisiin suihinsa, joten kotilo-ongelmakin on tällä erää ratkaistu.

Nyt olisi kiva, jos olisi akvaariosta kuvakin, mutta eipäs ole, kun etulasi on niin leväinen, ettei kuvaaminen nyt onnistu!

Eilen pienellä iltalenkillä muistin taas olla iloinen, kuinka niska ei enää juurikaan vaivaa, jos kävely kestää alle puoli tuntia. Olen yrittänyt treenata sitä vasemmalle katsomista, mutta se kyllä edelleen keinuttaa. Ortonissa saavat keksiä pääni palauttamiseksi jotakin.

Istuminen on edelleen alkeellisella tasolla - siihenkin vaikuttaa luultavasti eniten tuo vasemman puolen voimattomuus. Harmittavaa, kun tuo asiantunteva tutkimus- ja kuntoutuspuoli on tähän asti jäänyt niin alkeelliselle tasolle. Omista diagnooseista ja pohdinnoista kun seuraa niin helposti ohimosärky.

Muuten on ollut vähän ankeaa, mutta nyt edessä siintää toivon mukaan pieni kylpyläloma täällä kotimaassa. Ilmoitin puolisolle, että haluan paikkaan, jossa on lämmintä vettä ja tyylittömiä muovipalmuja, eikä hänellä ollut mitään ajatusta vastaan. Toivottavasti matka toteutuu!

Pissavaivoja

Viime viikot meillä on taisteltu Nipsu-raukan virtsatietulehduksen kanssa. Nipsulla oli yksi antibioottikuuri, joka ei kuitenkaan ilmeisesti parantanut koko tulehdusta. Pari päivää sitten piti ottaa kontrollivirtsanäyte, jonka tuloksia nyt odottelemme.

Tämän virtsanäytteen nro 2 ottaminen ei ollutkaan niin helppoa. Laitoin Nipsun aamulla puhtaaseen pesuvatiin, jonne sen oli tarkoitus lirittää. Nipsuhan hermostui vadissa olosta täysin ja yritti hypätä pois jokaiselta reunalta.

Voi vain ihmetellä, millainen voima tässä vanhuksessa piilee, sillä kaksi kertaa se onnistui ponkaisemaan vadista minun syliini (onneksi ei sentään sohvalta lattialle). Nipsua vahtiessa kaadoin oman jugurttini meidän sohvalle, ja jossain vaiheessa vaihdoimme puolison kanssa paikkaa.

Projektiin meni melkein tunti, kunnes se pieni liraus sieltä tuli. Sitä ennen tuli noin viisitoista papanaa, jotka piti tietysti noukkia yksitellen pois. Liraus kaadettiin purkkiin ja purkki kiikutettiin eläinlääkärille. 

Tässä Nipsu on jo selvästi rauhoittuneena heinää ja kuivia koivunoksia jyrsimässä. Ilme kertoo kyllä toista - Nipsulla on usein hieman säikähtänyt katse. On se kyllä dramaattinen ja säikky, joskin kaikin puolin ystävällinen. 

Tulehduksen hoitoon kuuluu myös päivittäinen pyllynpesu ja voitelu Vetramil-hunajavoiteella, joka tarkoitus on lieventää tulehdusta ja umpeuttaa haavoja. Nipsu on nimittäin myös pureskellut puheena olleen alueen ihan haavoille, kun ei ole muutakaan voinut. 

Nyt Nipsulla on kipulääkitys, joka on helpottanut tilannetta huomattavasti. Pyllynpesukin on tietysti ihan kamalaa, vaikka kuinka varovasti yrittää pestä ja kuivata. Vetramilissa on se hyvä puoli, että se haisee marsujen mielestä tosi pahalle ja lieventää siksikin osaltaan sitä pureskelua. 

Tässäpä vielä touhukaksikko eilen illalla. Nipsukasta (entinen Iso-Iita) on tullut sairauden myötä varsin pieni, painoa on enää kilo (keväällä 1350 grammaa). Toivottavasti osa painosta tulee takaisin, kun tulehdus on voitettu. 

 Nasu sen sijaan on oman parantuneen leukapattinsa takia elämänsä kunnossa. Pieni takaisku tosin koettiin viikko sitten, kun se ainoa ylähammas lähti melkein kokonaan irti. Sitä kasvatellessa tukiruoka työnnetään suoraan suuhun ja kaikki muu pilkotaan pieniksi paloiksi. Nasu luottaa, että palvelu pelaa eikä täten turhista masennu. 

Lähes livemusiikkia

Olen viime päivinä löytänyt itseni useampaan otteeseen  tv:n äärestä musiikkiohjelmia katsomassa. Tämän ohjelmatyypin seuraaminen ei ole juuri lainkaan kuulunut tapoihini - en ole edes ollut tietoinen siitä, mitä kaikkea on tarjolla.

Viime torstaina katselin Planin Ilta lapselle - gaalaa, jonka esityksiin (ja siihen muuhunkin asiaan) uppouduin ihan täysillä. Parhaat biisit olivat mielestäni "Kapteeni aika", jonka esitti Paula Koivuniemi ja lapsikuoro sekä "Aliina", jonka tulkitsi Jari Sillanpää pienen tytön kanssa.

Molemmat kappaleet ovat menneet minulta ohi, mutta nyt niitä on tullut kuunneltua  aivan kyllästymiseen asti.

Sitten, perjantaina, katsoin "Vain elämää" -nimistä ohjelmaa, jossa joukko kotimaisia artisteja keskittyi yhden artistin uraan ja kappaleisiin. Nyt vuorossa oli Nylon Beatista ja soolourastaan tuttu Erin, ja kas kas, tämäkin ohjelma nosti tunteet pintaan!

Hullua tässä on se, että en edes aikanaan tykännyt yhtään Nylon Beatista - musiikkimakuni oli kokonaan toisaalla. Nyt se kuulosti oikein hyältä, varsinkin "Teflon love" -kappale Jari Sillanpään tulkintana sekä "Vanha nainen hunningolla" - kappale Katri Helenan esittämänä.

"Mistäs nyt tuulee", pitäisi minun nyt kysyä itseltäni. Luulen kyllä tietäväni. Niskavikani ei juuri koskaan päästä minua teatteriin, elokuviin tai minkäänlaisiin konsertteihin.

Parhaiten noista onnistuvat ehkä leffat, kun niissä saleissa on niin hyvät istuimet. Elokuvan pitää kuitenkin olla normaalimittainen, ei mikään kolmetuntinen.

Melkein kaikkien muiden esitysten seuraaminen on jäänyt - kipu ja huimaus vievät liikaa tilaa nautinnolta ja keskittymiseltä. Olen ollut tästä puutteesta aika hiljaa ja kenties halunnut itsekin unohtaa sen.

Viime päivät tv:n ääressä ovat kuitenkin nostaneet asian pintaan, ja tunnelataus (lähinnä sisäinen, muille näkymätön) onkin ollut melkoinen.

Tästä lähin taidankin seurata musiikkiohjelmia aiempaa tiiviimmin - onneksi suuri osa tunteesta välittyy tv:nkin välityksellä.

Se on syksy nyt

Terveiset syyslomareissulta maaseudulta! Viivyn pienimuotoisella matkallani viisi päivää, jonka jälkeen puoliso hakee minut takaisin kotiin. Oli oikein virkistävää vaihtaa vähäksi aikaa maisemia, kun emme poikkeuksellisesti taida olla tänä syksynä matkustamassa mihinkään.

Viime vuonna teimme pienen matkan Viroon, Haapsaluun. Puoliso oli silloin menomatkalla kipeä ja minä sairastuin paikan päällä. Silti yhteinen matka muistuu mieleen mukavana. Taitaa olla niin, että kun on muutenkin aina kroonisesti sairas, ei yksi nuhakuumekaan ole matkalla maailmanloppu.

No, pienimuotoiselta maailmanlopulta se tuntui hetkellisesti lauttamatkalla, kun täpötäydessä laivassa ei ollut kertakaikkisesti minkäänlaista istumapaikkaa, ja minulla oli päälle 38 astetta kuumetta.

Päädyimme sitten istuskelemaan erään hyttikäytävän lattialle, seuranamme joukko virolaisia raksamiehiä. Oli oikein rattoisaa - olisivat tarjonneet meille eväitäänkin, mutta turvonneesta kurkustani ei sillä hetkellä mennyt mitään alas.

Takaisin tähän päivään: kuten kuvasta näkyy, koivunlehdet sinnittelevät...eipä kestä kauan, kun kaikki ovat maassa. Mistä se syksy nyt näin äkkiä tuli! Eilen täällä satoi myös rakeita.

Muuten, matkalla maaseudulle näin jotakin hienoa: aivan valtava määrä kurkia matkusti vastakkaiseen suuntaan, kohti etelää. Onnistuin laskemaan viitisentoista auraa, mikä on kyllä enemmän kuin olen koskaan ennen yhdellä kertaa nähnyt.

Kyllä sitä vihreääkin vielä näkyy. Mainio pensas muuten tämä tuoksuvadelma! Se kasvaa joka vuosi uudestaan, ja saavuttaa yli kahden metrin korkeuden! Tätä puskaa on kuulemma jouduttu kesän aikana harventamaankin useaan otteeseen.

Tänään kävin pienellä kävelyllä ja harmittelin vähän, kun niska ei taas tunnu yhtään tykkäävän sivuille vilkuilusta. Toisaalta sitä pitäisi harjoittaa, toisaalta se harjoittaminen saattaa laukaista karmivan huimauskohtauksen - ristiriitaista!

Löysin myös lapsuuteni vesilätäkön - iso lätäkkö eräällä tienvierustalla. Meillä oli tapana joko saapastella sen yli tai ajaa pyörällä lävitse niin, että jalat oli pakko nostaa ylös, kun vesi roiskui! Nyt tyydyin vain kiertämään lätäkön, kun ei ollut saappaitakaan.

Helmenharmaana perjantaina

Niskaselle ei kuulu mitään kovin erikoista. Tuleva kuntoutusjakso pyörii tietysti mielessä - koskakohan lähettävät Ortonista tarkempaa tietoa kuntoutuksesta? Sinänsä en tarvitse kuin jonkinmoisen päiväohjelman, jonne voin sitten suunnata jollakin julkisella kulkuneuvolla.

Kelan kuntoutusosasto näyttää kokemukseni pohjalta osastoista anteliaimmalta. Silti Kelan logiikka jaksaa   kerrasta toiseen ihmetyttää. Heidän perusteluissaan oli nimittäin mm. kohta, jossa he myöntävät kuntoutuksen, koska niskan retkahdusvamman jälkitilani aiheuttaa minulle merkittävää haittaa työelämässä ja muutenkin.

Toisen Kelan osaston mukaan minulla ei kumminkaan ole ks. ongelmia, joten sairauspäivärahoja tms. ei ole tähän päivään asti myönnetty. Ihmetyttää, ei voi muuta sanoa.

Kuntoutus siis myönnetään, mutta minkäänlaista toimeentuloa ei. On tietysti oikein hyvä, että sain kuntoutuksen, mutta jotenkin tuntuisi, että minun tulisi saada puuttuvat sairauspäivärahatkin, kun sairauteni kerran jossakin Kelan osastossa myönnetään!

No, se siitä. Meidän Nipsu-marsun kontrollivirtsanäyte on nyt tutkittavana, ja kenties tänään selviää, onko antibiootti purrut tulehdukseen. Nipsukka on aikalailla entisensä, mutta eihän sitä koskaan voi varmasti tietää.

Ai niin, kerrankin jotakin hyvää terveyskeskuksen päivystyksestä: jouduin käyttämään kyseistä palvelua erään vaivan vuoksi muutama päivä sitten. Kammotti mennä ollenkaan, kun edellisestä kerrasta oli niin huonot kokemukset.

Päivystyksessä kävikin niin, että odotusaika oli inhimillinen, lääkäri asiallinen ja asia hoitui käden käänteessä - joskus siis näinkinpäin!